Viimeksi luin Tatiana de Rosnayn Nimeni on Sarah -romaanin. Romaani kertoo siitä, kuinka kesällä 1942 Pariisin poliisi tekee laajan ratsian ja kerää suurimman osan kaupungin juutalaisista pyöräilystadionille odottamaan siirtoa muualle. 10-vuotias Sarah odottaa äitinsä ja isänsä kanssa pääsyä pyöräilystadionilta pois. Hänellä on kiire kotiin, koska 4-vuotias pikkuveli odottaa piilossa lukitussa komerossa. Kodin sijasta Sarah joutuu leirille.
Romaani kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Pariisissa asuva amerikkalainen Julia tekee lehtijuttua Vélodrome d’Hiver -ratsiasta. Yllättäen Julia törmää ranskalaisen miehensä perheen perhesalaisuuteen, joka liittyy jotenkin Sarahiin. Kun Julia selvittää menneisyyden tapahtumia, hänen oma elämänsä mullistuu.
Romaanin aihe on kiinnostava, silläkin, että se on Ranskassa yhä varsin vaiettu. Menneisyys ja nykyisyys kulkevat tarinassa luontevasti rinnakkain, ja pääpaino on nykyisyydessä, mikä tekee kirjasta miellyttävän lukea myös heille, joita holokaustitarinat liikuttavat ylenpalttisesti.
Hippasen minua ärsyttää kertomistyyli, jota kutsuttakoon vaikka viihdekirjamaiseksi tyyliksi. Varsinkin nykyajassa kulkevassa tarinassa esiintyvä ulkonäön, vaatteiden, ihmissuhteiden kiemuroiden yms. kuvailu tuntuu turhalta - se jopa vähän syö vakavaa sisältöä. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin hyvä: tarina rullaa sujuvasti, asia on tärkeä ja lukeminen tuntuu mukavalta.
Kuinkakohan pitkään näitä holokaustiromaaneja kirjoitetaan? Vielä tapahtumat ovat lähellä, ja on kiire kerätä kokijoiden ja silminnäkijöiden tarinat talteen. Tuleekohan holokaustista jossain vaiheessa vain yksittäinen tapahtuma historiassa, jotain, jota tapahtui niin kauan sitten, ettei sitä oikein jaksa muistaa? Vai pysyykö tämä poikkeuksellinen julmuus jälkipolvien mielessä hamaan maailmaan tappiin asti?
Kirjasta on tehty myös elokuva Sarah's Key. Ennen elokuvaa kirja oli julkaistu Suomessa nimellä Avain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti