Satunnainen

Lainasin äitiltä Ali Smithin Satunnaisen. Ryhdyin lukemaan sitä vähän niin kuin paremman puutteessa, mutta pääsinkin yllättävän nopeasti vauhtiin, joten kirja oli pakko lukea loppuun.

Romaani kertoo kesälomaa viettävästä perheestä, jonka vuokrahuvilan ovelle ilmestyy Amber, kolmikymppinen nainen, jota kukaan perheestä ei tunne entuudestaan ja jota kukaan ei opikaan tuntemaan. Sen sijaan Amber, joka jää taloon viikoiksi, saa perheenjäsenet tutustumaan itseensä ja omaan elämäänsä, tarttumaan siihen uudestaan ja paremmin.

Kirjassa on monta kertojaääntä: perheen teini-ikäiset lapset, äiti, isäpuoli ja Amber itse. Alan olla jo aika väsynyt tähän tyylikikkaan, mutta tämän kirjan puolustukseksi pitää sanoa, että ainakaan samaa asiaa ei kerrota monesta eri näkökulmasta, vaan kertojan vaihtuessa siirrytään myös ajassa eteenpäin. Silti jokaisen perheenjäsenen tarina ja kehitysprosessi säilyy kiinnostavana ja ehyenä.

Kirjan kieli on todella täyttä, ihan erilaista kuin mistä yleensä tykkään. Minä nautin yksinkertaisesta lauseesta, joka sisältää paljon rivienvälistä informaatiota. Tähän kirjaan on kirjoitettu ne rivien välitkin. Teksti matkii ajatusta, joka säntäilee ja mutkittelee ja muistaa monta asiaa samassa hetkessä. Ajatuksena se kuulostaa mielestäni ahdistavalta, mutta Smith on niin taitava, että kirjaa on miellyttävä lukea.

Tyyntä ja myrskyä

Olin ajatellut lukea Ulla-Lena Lundbergin Jään ruotsiksi, mutta se tuli minun luokseni suomeksi, enkä ehkä olisi kaikkea ruotsiksi ymmärtänytkään, näin tarkemmin ajatellen. Jää kertoo merestä, saaristosta, yhteisöstä, perheestä, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta, noin esimerkiksi, ja niin vetävästi, että kun olin nauttinut kerronnasta kaksi kolmasosaa, ihmettelin, eikö tässä mitään käännekohtaa tulekaan. Silti hämmästyin, kun se vasta ihan lopussa tuli - eikä se olisikaan voinut tulla yhtään aiemmin - enkä tahtonut sitä edes todeksi uskoa.

Miten minä oikein luen kirja-arvostelut vai oliko loppu kaikissa tarkoituksella jätetty hämärän peittoon? Luulen, että kirja on parempi, kun ei tiedä, mitä odottaa. Siksi en aio puhua ihan suoraan lopun tapahtumista, mutta kyllähän nokkela lukija ne rivien välistä arvaa. Puhun kuitenkin enemmän teille, jotka olette Jäänne jo lukeneet. Loppu herätti minussa todella voimakkaan tunnereaktion, jossa yllätyksellä oli varmaankin osansa. Merkitystä oli kuitenkin silläkin, että tunsin jo kirjan alussa jonkinlaista sielunyhteyttä Mona Kummeliin, ja kun Mona lopussa kokee saman kohtalon, jonka itsekin olen kokenut, suru nousi pintaan. Ei enää omasta kohtalostani, mutta Monan puolesta - hänen tulevaisuutensa on varmasti kovin erilainen kuin minun nykyisyyteni. Sannan ja Lilluksen puolesta, ja oman Sannani ja oman Lillukseni puolesta - miten heissäkin oli niin kovin paljon yhtäläisyyksiä keskenään!

Ihastuin Lundbergiin Marsipaanisotilaan kautta. Miten niin kevyesti, yksittäisiin tilanteisiin keskittymällä saa kerrottua niin paljon? Haluaisin itsekin osata kirjoittaa samalla tavalla, niin, että arkisten asioiden kuvauksesta syntyy tärkeitä ja koskettavia tarinoita. Kirjan ja ruusun päivä on viikon päästä. Saisinkohan kukkia, jos ostan Isin?

Opettajan lukemistosta

Ammattikoulun äidinkielen opettajana pääsee aika harvoin puhumaan kaunokirjallisuudesta, mutta nyt ajattelin nipistää tunneista osan kirjallisuudelle. Idean sain lukuviikon (http://www.lukukeskus.fi/lukuviikko) oppituntivinkeistä. Kävin tänään lainaamassa kirjastosta Cécile Slankan 101 tapaa jättää rakas. Kirjeitä joka lähtöön. Kirjasessa, jonka lukaisin samantien, on 101 erilaista erokirjettä. Lyhyet, muutaman lauseen mittaiset kirjeet ovat sopivaa luettavaa kirjoja kammoaville opiskelijoille. Toivon, että opiskelijat osaavat myös lukea rivien välistä, millaisia kirjoittajat, vastaanottajat ja päättyvät parisuhteet ovat. Uskon, että monet jopa nauttivat kirjeiden purevasta huumorista.

Lyhyt lehtikatsaus

Postissa tuli Trendi. Vähän ihmetytti: viimeksi olin lukenut sitä muutama vuosi sitten ja todennut, että se on tarkoitettu huomattavasti minua nuoremmalle lukijakunnalle. Viihteelliselle lukemistolle on kuitenkin jatkuva tilaus, joten tartuin lehteen. Hämmästyin. Lehtihän oli selvästi tarkoitettu kaksvitosille vakisuhteessa eläville ja lapsia harkitseville naisille. Siis melkein niin kuin minulle, siis sitä lukuun ottamatta että minä olin sellainen kymmenen vuotta sitten. Mutta jos viisi vuotta sitten Trendi oli suunnattu alle parikymppisille, kai se on sitten kasvanut lukijakuntansa mukana aikuisemmaksi. Melkein tuli mieleen Olivia alkuvuosinaan, jolloin se oli ehkä vähän kevyempi kuin nykyinen Olivia, jonka koen (yhä) hyvin omakseni: samaan aikaan syvällinen ja kepeä ja aina monipuolinen kokonaisuus, joka sopii (nykyään) tällaiselle lapsia hankkineelle, oman tyylinsä löytäneelle lähes uraohjukselle. En aio tilata Trendiä tämänkään kokemuksen jälkeen, mutta se sai minut pohtimaan, kuinka mukavaa on, että olen löytänyt oman lehteni. Trendinkin lukijat tarvinnevat oman lehtensä!

Sairaslomalukemisto

Sairastaminen kesken kiireisen työviikon on harvinaisen turhauttavaa, ja turhautumisen tunnetta tulee helposti paenneeksi telkkarin iltapäivien tosi-tv-maailmaan tai Me Naiset & Matkaopas -lehteen. (Been there, done that.) Sairastamisesta tulee kuitenkin melkein mukavaa, kun käden ulottuvilla on kirja, joka on riittävän helppolukuinen, mukaansatempaava ja kevyt kannatella. Kuten Graham Mooren The Sherlockian (2011).

Amerikkalainen dekkarin keskiössä ovat Sherlock Holmes -intoilijat, The Baker Street Irregulars -seura, jonka suurin intohimo on löytää Arthur Conan Doylen kadonnut päiväkirja. Eräs heistä kertoo löytäneensä päiväkirjan, mutta juuri ennen sen paljastamista muille hänet murhataan. Kerhon tuorein ja nuorin jäsen ryhtyy selvittämään niin murhatun kuin päiväkirjankin kohtaloa. Samaan aikaan nykypäivän tarinan rinnalla kulkee tarina Conan Doylen elämästä kadonneen päiväkirjan kirjoitusaikoihin. Kuten arvata saattaa, menneisyydessäkin tapahtuu jännittäviä asioita.

Kirja on... noh, varsin amerikkalainen. Monia asioita pohjustetaan niin paljon, että tottuneempi lukija on jo arvannut monia juttuja, kun ne sitten lopulta paljastuvat. Teksti ei myöskään ole erityisen monimerkityksellistä. Helppolukuisuus ei kuitenkaan sinällään ole pahe, ja kirja on erittäin mukaansatempaava, mikä on taatusti hyve. Kirjan kaksi tarinaa myös limittyvät mukavasti, ja varsinkin 1900-luvun taitteeseen sijoittuva seikkailu on ihan kiinnostava. Kaiken lisäksi kirjassa on osuvaa huumoria, joka paikkaa lukukokemuksen muita aukkoja. Kannattaa harkita lomalle, työmatkoille tai norovirukseen.

Kaamokseen ja sieltä pois

Nyt se on täytetty. Dora, Dora on luettu. En kyllä ymmärrä, miksi se oli niin samperin hankalaa alussa. Sehän oli hirmuisen juohevaa ja kevyttä tekstiä, vaikkakin niukkaan ilmaisuun oli kätketty paljon merkityksiä. En voi edes puolustautua sillä, että merkitykset olivat niin ahdistavia ja synkkiä, koska eivät ne alussa olleet. Tai ehkä se kirjassa vellova pahuus ja pimeys, joka voimistui koko ajan, oli alusta asti aistittavissa rivien välistä. (Hehe, tässähän rupeaa tuntemaan itsensä ihan joksikin kirjabloggariksi, kun tällaista soopaa suoltaa... ;))

Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeristä Albert Speeristä, joka matkustaa jouluna 1943 retkikuntineen Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivostoimintaa. Kirjassa matkataan kaamokseen, mutta ympärillä olevan pimeän lisäksi kirjassa kuvataan myös ihmisen sisällä olevaa pimeää. Vai pahuutta? Kirja ei anna kovinkaan kaunista kuvaa Speerin tai sen paremmin Hitlerinkään luonteesta, mutta toisaalta pahuudestaan huolimatta he, ainakin Speer, näyttäytyvät inhimillisinä hahmoina. Selityksiäkään kirja ei pahuudelle anna, mutta näyttää kyllä sen, että vaikka meillä jokaisella on pimeä puolemme, valitsemme itse, ruokimmeko sitä. Sekin paljastuu, miten joskus erilaiset struktuurit tukevat pahaa. Vaikka haluaisimme irtisanoutua pahasta, emme aina pysty siihen.

Tämän kirjan lukemisesta tuli himo lukea Joseph Conradin Pimeyden sydän, jota en ole vielä siis lukenut, mutta jonka uskon kiertelevän samaa tematiikkaa. Joku joskus sanoi, että Christer Kihlmanillakin on samanlaisia ajatuksia kirjoissaan. Velvollisuuksien lista siis vain kasvaa, mutta mitäpä tuosta - lukemaanhan tänne on tultu eikä laiskottelemaan.

"Hiihto"loma Eilatissa

Tänä vuonna hiihtolomaa vietettiin Eilatissa. Loma oli varsinainen aktiiviloma: reissattiin, sukelleltiin, shoppailtiin jne. Silti jäi aikaa lukea lentokoneessa, vähän rannalla ja iltaisin hotellihuoneessa. Heti kun ei tv tai tietokone häiritse, tulee tartuttua kirjaan. Näin tekivät muuten myös 7- ja 9-vuotiaat, jotka molemmat lukivat yhdet paksut kirjat ja aloittivat seuraavia.

Niin minäkin, niin minäkin. Jännästi tuli taas teemoitettua matkaa, vaikka en siihen mitenkään ennakolta pyrkinytkään. Mukana oli jo Suomessa aloitettu Nesbøn Punarinta. Romaanin sivujuoni sijoittuu toiseen maailmansotaan; kirjassa kerrotaan Saksan puolesta taistelleista norjalaisista vapaaehtoisista. Punarinnan jälkeen tartuin mukana olleeseen Dora, Doraan. Joka kertoo siis Jäämerelle matkaavasta Albert Speeristä. Levänneet ruumiini ja mieleni olivat vihdoin valmiit tähän kirjaan, jonka lukemisessa pääsin jo hyvään vauhtiin. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta lukea Suomen jäätävistä pakkasista aurinkoisella hiekkarannalla, joten suuntasiin kirjakauppaan. Sieltä tarttui mukaani Nicole Kraussin The History of Love. Jonka monet päähenkilöt ovat muuttaneet Amerikkaan joko juuri ennen toista maailmansotaa tai sen jälkeen. Olipas mielenkiintoista lukea yhden viikon aikana niin monia erilaisia näkökulmia ja ajatuksia samasta sodasta.

Loman toinen kirjallinen teema oli tietenkin rakkaus. Nicole Kraussin kirja (joka muuten suomeksikin löytyy nimellä Rakkauden historia) kertoo yli 80-vuotiaasta Leosta, joka on muuttanut Puolasta Amerikkaan rakastettunsa perässä, mutta menettänyt hänet, ja murrosikäisestä Almasta, joka on menettänyt isänsä ja oikeastaan myös äitinsä, joka isän kuoleman jälkeen elää vain surulle. Päähenkilöitä yhdistää Alman äidin lempikirja, joka kertoo - yllätys, yllätys - rakkaudesta. Ihanaa, romanttista, hauskaa, viisasta ja helppolukuista = niin paras lomakirja.

Ihan yhtä hyvä oli matkaseuralta lainattu Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Tämä kirja kertoo ravintoloitsija Lillianista ja ihmisistä, jotka kokoontuvat hänen ravintolassaan järjestettävälle kokkikurssille. Bauermeisterin tyyli on samaan aikaan niukka ja ylitsepursuavan runsas. Välillä hän uppoutuu kuvailemaan pieniä hetkiä - vaikkapa kastikkeen tekeytymistä - välillä vyöryttää muutamassa sivussa lukijan eteen yhden ihmisen kokonaisen elämäntarinan. Silti kokonaisuus on tasapainoinen, vähän samalla tavalla muhkea ja maistuva kuin hyvä viini tai täyteläinen tomaattikastike. Kirja on tosi nopealukuinen (ohutkin!) mutta sen henkilöhahmot eivät jää latteiksi, vaan alkavat elää omaa elämäänsä lukijan päässä. Tämän kirjan ajattelin ostaa ihmiselle, joka rakastaa tehdä ruokaa ja on auttamattoman romanttinen.