Toiveet jotka toteutuvat

Thomas Glavinicin Toiveet jotka toteutuvat kertoo Jonaksesta, joka tapaa puistossa oudon miehen, joka lupaa toteuttaa Jonaksen kolme toivetta. Yllättäen tapaamisen jälkeen Jonaksen toiveet - salaisetkin - alkavat toteutua: lyhyt poika venyy pituutta nopeasti, vaimo(johon suhde on väljähtynyt) kuolee, osakkeiden arvo nousee. Jonas myös löytää itsensä oudoista tilanteista yhä uudelleen ja uudelleen.

Kannen liepeessä on sitaatti arvostelusta: "hämmentävä ja ravisteleva romaani, jota voi lukea monitasoisesti". Tämä tarkoittanee sitä, että arvostelijalla ei ole mitään hajua siitä, mistä kirja oikeastaan kertoo. Minulla on vähän sama fiilis. Jonas on selvästikin tyyppi, joka on aivan pihalla omasta elämästään; hän ajelehtii sinne tänne. Muidenkin ihmisten elämästä tulee mielivaltaista, kun Jonaksen toiveet alkavat toteutua. Kirjan loppua kohti Jonas tavoittaa yhä enemmän itseään, mutta outojen tapahtumien kulkua ei voi enää pysäyttää.

Kirjaa voi siis lukea jonkinnäköisenä kasvukertomuksena mutta myös kuvauksena tyypistä, joka koettaa tavoitella häntäänsä sitä saavuttamatta. Ihan kiinnostavaa on myös pohtia, kuinka mielivaltaista elämä todellisuudessa on. Voimmeko vaikuttaa omaan kohtaloomme? Kuka siihen sitten vaikuttaa, jos ei ihminen itse? Kirja jää pyörimään mieleen, mutta loppujen lopuksi sen filosofinen anti jää melko kevyeksi - ainakaan minussa tämä ei herättänyt mitään suuria tai tärkeitä ajatuksia. Helppolukuinen se kyllä oli, ja ihan mielenkiintoinenkin, joten ehkä se osui minun tielleni vain väärään aikaan. 

Kesälukemisto 2014

Tänä kesänä olen opiskellut ruotsia ja nauttinut siitä.

Ordförrådet on kuvitettu synonyymisanakirja. Se vaikuttaa siltä, että se on tehty opetusmateriaaliksi lapsille ja edistyneille maahanmuuttajille, mikä siis sopii minun ruotsin taitotasooni oikein hyvin. En tarvinnut sanakirjaa lukiessani, mutta opin silti paljon uusia sanoja ja sanontoja. Tämä olisi kiva myös omassa hyllyssä, koska ei näitä oikein muista ja siksi niitä uusia sanoja tulee käytettyä harvoin, saatika sitten opittua.

En bok om slang, typ on tenttikirjamaisempi mutta silti miellyttävän kansantajuinen opus ruotsalaisesta slangista. Tästä opin vielä enemmän uusia sanoja, jotka ehkä jäävät mieleenkin, koska tokihan haukkumasanat ja sukupuolielinten nimet ovat kiinnostavia. (Ne ovat myös useammin käytössä kuin harvinaiset sanonnat.) Kirja on myös aika hauska.

Jordens smartaste ord on vielä hauskempi, todella sujuva ja viihdyttävä teos kielestä yleensä ja erityisesti ruotsin kielestä. Tässä suihkitaan läpi monesta kiinnostavasta aiheesta, kielen kehityksestä, kielen vaihtelusta, haukkumanimistä, kirosanoista jne. Viimeisiä kirjoitin ihan muistiin itselleni.

Jännitystä ja romantiikkaa (=seksiä) nuorisolle

Esiteini haki kirjastosta kesälukemista ja toi mukanaan Salla Simukan Lumikki-trilogian, Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Koska hänellä meni pari päivää kolmen kirjan lukemiseen, ajattelin itsekin lukea trilogian, jota on hehkutettu paljon. Työnkin puolesta on hyvä tuntea myös nuortenkirjallisuutta ja varsinkin tällaisia kirjoja, joiden lukijakunta asettuu teini-iän ja aikuisuuden rajamaille. (11-vuotias tyttäreni ei siis kuulu kohderyhmään, mutta koska hänkin oli lukenut positiivisia arvioita kirjasta, enkä ole tähän mennessä kokenut tarvetta rajoittaa lukemisia, olin lähinnä iloinen, kun nämäkin kirjat olivat tarttuneet matkaan.)

En ihmettele kehuja ja kirjojen suosiota. Tamperelaisen lukiolaistytön Lumikki Anderssonin seikkailut ovat varsin mukaansatempaavia, ja trilogiassa on kivoja koukkuja, jotka saavat odottamaan seuraava osaa ja salaisuuksien paljastumista. Jokainen kirja on kuitenkin oma tarinansa. Ehkä kuitenkin kaipaisin vähän enemmän trillerijuonten kehittelyä. Usein asiat vain tapahtuivat ihan sattumalta ja vähän liiankin nopeasti. Vähän vähemmän olisin kaivannut teiniangstia. Vanhaa kukkahattutätiä myös vähän ärsytti runsas seksin määrä, mutta kai sellainen kiinnostaa niitä nuoria. Enkä kiellä, etteikö seksuaalisuuden pohdinta kirjassa olisi ollut hyvää. Varsin implisoidusti kirjoissa näytetään, että monenlainen seksuaalisuus on okei, mikä ei varmastikaan ole huono asia ottaen huomioon, että moni nuori näitä asioita pohtii. 

(Tällä perusteella olen ihan tyytyväinen siihen, että 11-vuotiaani kirjat luki. Toisaalta vähän kyllä hirvitti lukea vaaleanpunaisista dildoista ja Lumikista "märkänä suihkussa" vasta sen jälkeen, kun lapsi oli kirjat lukenut. Mutta no, kai sitä itsekin luki tuossa iässä vaikka mitä, mikä oli outoa, eikä aina edes ihan ymmärrettävää - jännitys oli kuitenkin 11-vuotiaalle se pääasia (tai näin äidille ainakin kysyttäessä vastattiin).)

Taas taistelin

Nimittäin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toisen kirjan. Alan uskoa, että nimi tulee siitä, että kirjan ensimmäinen puolisko on aina ihan kauheaa tahkoamista ja taistelua, ennen kuin lukeminen alkaa luistaa.

Toinen puolisko menikin sitten taas leikiten. Kirpaisevan hyvää analyysia ruotsalaisesta yhteiskunnasta, osuvaa parisuhdekuvausta mitään kipeää peittelemättä ja tuttuja ristiriitaisia tunteita vanhemmuudesta. Tunnistin itseni Knausgårdin omakohtaisesta ja paljastavasta kertojasta - kirja kolahti.

Kuinka kasvattaa bébé

Kirjakaupan kesäpokkarivalikoimasta silmään pisti ja ostoskassiin sujahti Pamela Druckermanin bestseller Kuinka kasvattaa bébé, vanhemmuus Pariisin malliin. Odotukset olivat korkealla; niin paljon olen lukenut kirjasta kiinnostavia arvosteluja. Koska en myöskään koe olevani täydellinen kasvattaja, toivoin salaa, että kirja antaisi minulle taikakaluja lasten käsittelyyn.

Amerikkalainen Druckerman vertailee amerikkalaista ja ranskalaista tapaa kasvattaa lapsia, ja usein ranskalainen tapa vaikuttaa amerikkalaista toimivammalta. Amerikkalaisten perheiden ongelmana ovat keskipisteenä olevat lapset, jotka vaativat jatkuvaa huomiota ja vaativat vanhemmilta paljon - ja toisaalta se, että vanhemmat uhrautuvat lastensa puolesta. Ranskalaiset lapset ovat kohteliaita, nukkuvat hyvin, syövät kaikkea ja vaivaavat vanhempiaan varsin vähän. Yhdeksi syyksi Druckerman arvelee sitä, että Ranskassa yhteiskunta tukee vanhemmuutta. Suomalainen lastenkasvatus tuntuu olevan lähempänä amerikkalaista kuin ranskalaista kasvatustyyliä, vaikka suomalainen yhteiskunta tukee vanhemmuutta hyvin samalla tapaa (jopa paremminkin) kuin ranskalainen yhteiskunta. Kasvatusperiaatteiden täytyy siis olla Ranskassa kovin erilaisia kuin Amerikassa.

Kirja antaa hyviä vinkkejä, vaikka kaikkea ranskalaisesta kasvatuksesta ei haluaisikaan - tai edes kannattaisi - omaksua. Lukija oppii, että Ranskassa lapsista halutaan kasvattaa autonomisia ja että kasvatuksen sijaan puhutaan éducationista. En pääse enää omilla kokeilukappaleillani testaamaan, mutta voisin kuvitella, että esimerkiksi uhmaikäisen ruokakiukutteluun on helpompi suhtautua, kun ajattelee, että tässä opiskelemme ruokien maistelua ja nätisti syömistä.

Kirja sisältää painavaa asiaa, mutta on todella helppolukuinen ja viihdyttävä. Druckerman käyttää surutta omaa perhettään ja tuttaviaan havainnollistavina esimerkkeinä - erot ranskalaisten ja amerikkalaisten vanhempien välillä tulevat varsin selviksi. Välillä lukiessani nauran ääneen osuville esimerkeille tai napakalle ilmaisulle. (Jonkin verran minua häiritsee aikamuotojen vaihtelu tekstissä: se ei vaikuta harkitulta, vaan siltä, että kirja on kirjoitettu pitkällä aikavälillä, ja joskus asiat tapahtuvat kirjoitushetkellä preesensissä, joskus taas ovat tapahtuneet imperfektissä tai perfektissä.)

Otan itsekin käyttöön muutamia ranskalaisia ilmaisuja, vaikka lapset eivät enää olekaan uhmaikäisiä mukuloita. Tähän asti "olepa fiksusti" on kuulostanut mummoni eufemismilta tutummalle "lapset saavat näkyä mutta eivät kuulua". Nyt ajattelen, että ranskaksi käskisin lapsen olemaan sage, ja "käyttäydy viisaammin" saa heti eri merkityksen. 

Kirjastomonologi

Kirjastosta mukaani tarttui Sophie Divryn The Library of Unrequited Love (alkuperäiskielellä ranskaksi paljon tylsemmin La Cote 400), joka on pieni kirja kirjoista ja kirjastoista. Eräänä aamuna keski-ikäinen kirjastonhoitajatar löytää lukijan, joka on jäänyt kirjastoon vahingossa yöksi. Hiljainen ja syrjässä pysyttelevä kirjastonhoitaja alkaa puhua lukijalle, ja monologin myötä hän osoittautuukin ihmiseksi, jolla on paljon ajatuksia ja voimakkaita mielipiteitä. Lukija saa kuulla kirjastonhoitajan näkemykset päättäjistä, kirjaston työntekijöiden keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä, miehistä (erityisesti eräästä nuoresta Martin-nimisestä tutkijasta) - ja varsinkin kirjoista, kirjastoista ja niiden hienoudesta.

Kirja on rakkaudentunnustus kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle - ja ajoittain varsin nokkela ja hauskakin.

Pieni potenssipuoti

Hih, mikä hupaisa kesälomakirja! Mikäkö? Karin Brunk Holmqvistin Pieni potenssipuoti tällä kertaa. Kirja kertoo kahdesta kahdenksankymppisestä vanhapiikasisaruksesta, Tilda ja Elida Svenssonista, joiden elämä on pyörinyt suurin piirtein samaa rataa viimeiset kuusikymmentä vuotta. Siskosten elämänpiiri laajenee, kun naapuriin muuttaa keski-ikäinen miespuolinen kesävieras. Hänen ansiostaan Tilda ja Elida saavat ajatuksen ruveta valmistamaan potenssilääkettä. Potenssipotkun postimyynti sujuu yli kaikkien odotusten ja siskosten elämä saa aivan uuden suunnan.

Kiertelin kirjastossa etsimässä kevyttä kesälukemista ja tämän kirjan löysin romanttisen viihdekirjallisuuden keskeltä. En minä tätä kyllä romanttiseksi kuvailisi, vaikka kirjassa rakkautta ja seksiäkin sivuttiin. Sen sijaan kirja kertoo vanhuudesta viihteen keinoin. Tai ehkä pitäisi sanoa, että kirja kertoo vähän vanhuudenhöperöjen sisarusten kautta siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää elämälleen uutta suuntaa ja mielekästä sisältöä. Ihanan helppolukuinen hyvänmielenkirja, joka oli aivan nappi valinta näin kesäisenä viikonloppuna!