Ei pitäisi tehdä heräteostoksia. Kirjoissakaan. Cittarissa oli tosi halvalla pokkari, jossa oli Anna Janssonin kaksi ensimmäistä Maria Wern -romaania. Lankesin, lukaisin, lässytykseen tukehduin.
Joskus olen tännekin kirjoittanut yhdestä Maria Wern -dekkarista, johon en ollut erityisen ihastunut. Myös nämä kaksi tarinaa ärsyttivät enemmän kuin ihastuttivat. Sinänsä tarinat molemmissa dekkareissa ovat ihan vetäviä, mielenkiintoisia ja jännittäviä. Mutta kirjojen kerronta saa minut repimään hiuksiani! Pitkään selostetaan asiaankuulumattomia ja pieniä yksityiskohtia (joiden tarkoitus on kai tehdä henkilöitä, miljöitä ja tapahtumia todenmakuisemmiksi) ja sitten juoni hyppää yhtäkkiä hirveällä harppauksella eteenpäin ilman järkevää syytä. Eniten ärsyttää ehkä juuri se, että henkilöistä kerrotaan asioita (tai henkilöt tekevät asioita) joilla ei ole juurikaan tekemistä tarinan kanssa. Toinen raivostuttava juttu on se, että tapahtumat eskaloituvat aina äärimmäisyyksiin.
Ensimmäisessä, Vaitelias jumala -nimisessä romaanissa mielenvikainen murhaaja sieppaa Maria Wernin tyttären, joka löydetään ja pelastetaan juuri ennen paleltumiskuolemaa. Kalpeat ja kuolleet -romaanissa Maria Wern riutuu itse melkein hengiltä toisen murhaajan vankina. Ihan peruskamaa varmaan jokaikiselle ruotsalaispoliisille, että tällaista tapahtuu puolen vuoden sisällä.
Kirjojen puolustukseksi sanottakoon, että ne lukee nopeasti ja tarinoissa on sen verran vahva imu, ettei niitä keskenkään halua jättää. Palasin kuitenkin näiden jälkeen riemulla Cunninghamin kimppuun - siitä myöhemmin.
torstai 28. tammikuuta 2016
torstai 21. tammikuuta 2016
Så här ska det låta
Jos joku ei ole huomannut, niin kerrottakoon, että minussa on hieman pilkunviilaajan vikaa. Olisi mahtavaa olla yhtä hyvä siinä myös jollain muulla kielellä kuin olen suomeksi. Ruotsi on tällä hetkellä seuraavaksi vahvin kieleni, mutta siinä on kyllä vielä kovasti opeteltavaa.
Joulupukki oli laittanut tontut vakoilemaan minua ja ruotsin puhumistani - ja varsinkin kirjoittamista. Sain niin parhaan kirjan. Ihan oikeasti, olen äärimmäisen innostunut tästä.
Mikael Reuter: Så här ska det låta. Om finlandssvenska språkriktighet.
Tiedostan olevani vähemmistössä, mutta mielestäni tätä on aivan ihana lukea. Siitäkin huolimatta, että genetiivi- tai prepositioluvuissa koen syvää masennusta ja tuntuu siltä, etten koskaan voi muistaa tällaisia. Mutta kyllä minä vielä jonain päivänä muistan, kun luen näitä ja niitä dekkareita ja keskustelen innokkaasti kielestä miehen kanssa. (Siis huomatkaa, minä keskustelen innokkaasti. Mies vastaa, kun intän.)
Joulupukki oli laittanut tontut vakoilemaan minua ja ruotsin puhumistani - ja varsinkin kirjoittamista. Sain niin parhaan kirjan. Ihan oikeasti, olen äärimmäisen innostunut tästä.
Mikael Reuter: Så här ska det låta. Om finlandssvenska språkriktighet.
Tiedostan olevani vähemmistössä, mutta mielestäni tätä on aivan ihana lukea. Siitäkin huolimatta, että genetiivi- tai prepositioluvuissa koen syvää masennusta ja tuntuu siltä, etten koskaan voi muistaa tällaisia. Mutta kyllä minä vielä jonain päivänä muistan, kun luen näitä ja niitä dekkareita ja keskustelen innokkaasti kielestä miehen kanssa. (Siis huomatkaa, minä keskustelen innokkaasti. Mies vastaa, kun intän.)
tiistai 5. tammikuuta 2016
Joulun dekkaritaivas
Joulunajan luin pelkästään dekkareita. Olipas virkistävää! Suurin osa oli miehen kirjahyllystä; pitäähän minun pysyä kartalla siitä, mitä se lukee.
Aloitin Carin Gerhardsenin Pepparkakshuset-dekkarilla. Se on todella perinteinen ruotsalainen lajityyppinsä edustaja ja, mikä parasta, varsin helppolukuinen. Tosin välillä juoni etenee sutjakasti sen takia, että kaikki juonenkäänteet eivät ole erityisen hyvin motivoituja ja ratkaisut tipahtelevat taivaasta. Kokonaisuus ei kuitenkaan kärsi mahdottoman paljon.
Mies on lukenut koko viime syksyn Jussi Adler-Olsenin kirjoja. Pitihän minunkin viimein tarkistaa tämä Tanskan lahja dekkarimaailmalle. Luin Fasanjägarna-nimisen väkivaltailottelun. Sinänsä kirja on hyvin kirjoitettu: juoni pysyy erittäin hyvin kasassa, kielessä ei ole valittamisen sijaa. Mieskin on kehunut Adler-Olsenia maasta taivaisiin. Minua kuitenkin häiritsi kirjan maailmankuva: päähenkilö Carl Mørck on ainakin tässä kirjassa varsinainen sovinisti - ja aika lailla rasistikin. En tiedä, jaksanko pysytellä moisen mulkeron kelkassa useampaa kirjaa.
Siispä siirryin taas uuteen kirjailijaan, Arne Dahliin ja Mörkertal-romaaniin. Kirja oli keskeltä sarjaa, mikä saattoi olla virhe. Nyt tiedän henkilöhahmojen henkilökohtaisten elämien kaikki edeltävät tapahtumat. Toisaalta minä en lue dekkareita siksi, että haluaisin henkilöiden erityisesti kehittyvän. Toki se on plussaa, että pitkässä sarjassa myös henkilöt ovat realistisia, siis muuttuvat ja kasvavat ihmisinä, mutta pääasia on kuitenkin rikos ja sen selvittäminen. Se sujuu tässä kirjassa mallikkaasti. Mistään mestariteoksesta ei ole kyse, mutta laadukkaasta ja vetävästä tuotteesta kuitenkin.
Parasta jouludekkareissani olivat tietenkin ne kirjat, jotka itse ostin lahjaksi. En miehelle, vaan lapsille. Toinen sai Piiraan maku makea -romaanin ja toinen Kuolema ei ole lasten leikkiä -kakkososan. Kirjat on kirjoittanut Alan Bradley, ja niiden päähenkilö on 11-vuotias Flavia de Luce. Flavia on aivan mainio salapoliisi: nokkela, nuuskiva ja totuutta sopivasti omiin tarpeisiinsa taivutteleva. Lisäksi hän on taitava kemisti, joka on erityisen kiinnostunut myrkyttämisestä. Kirjat sopivat lapsille: niiden maailma on 11-vuotiaan maailma eikä murhilla mässäillä. Mutta kyllä aikuinenkin lukee näitä ilokseen. Juonet eivät ole liian helppoja tai yksinkertaisia, ja 11-vuotiaan maailmassa on hulvattoman hauskaa.
Aloitin Carin Gerhardsenin Pepparkakshuset-dekkarilla. Se on todella perinteinen ruotsalainen lajityyppinsä edustaja ja, mikä parasta, varsin helppolukuinen. Tosin välillä juoni etenee sutjakasti sen takia, että kaikki juonenkäänteet eivät ole erityisen hyvin motivoituja ja ratkaisut tipahtelevat taivaasta. Kokonaisuus ei kuitenkaan kärsi mahdottoman paljon.
Mies on lukenut koko viime syksyn Jussi Adler-Olsenin kirjoja. Pitihän minunkin viimein tarkistaa tämä Tanskan lahja dekkarimaailmalle. Luin Fasanjägarna-nimisen väkivaltailottelun. Sinänsä kirja on hyvin kirjoitettu: juoni pysyy erittäin hyvin kasassa, kielessä ei ole valittamisen sijaa. Mieskin on kehunut Adler-Olsenia maasta taivaisiin. Minua kuitenkin häiritsi kirjan maailmankuva: päähenkilö Carl Mørck on ainakin tässä kirjassa varsinainen sovinisti - ja aika lailla rasistikin. En tiedä, jaksanko pysytellä moisen mulkeron kelkassa useampaa kirjaa.
Siispä siirryin taas uuteen kirjailijaan, Arne Dahliin ja Mörkertal-romaaniin. Kirja oli keskeltä sarjaa, mikä saattoi olla virhe. Nyt tiedän henkilöhahmojen henkilökohtaisten elämien kaikki edeltävät tapahtumat. Toisaalta minä en lue dekkareita siksi, että haluaisin henkilöiden erityisesti kehittyvän. Toki se on plussaa, että pitkässä sarjassa myös henkilöt ovat realistisia, siis muuttuvat ja kasvavat ihmisinä, mutta pääasia on kuitenkin rikos ja sen selvittäminen. Se sujuu tässä kirjassa mallikkaasti. Mistään mestariteoksesta ei ole kyse, mutta laadukkaasta ja vetävästä tuotteesta kuitenkin.
Parasta jouludekkareissani olivat tietenkin ne kirjat, jotka itse ostin lahjaksi. En miehelle, vaan lapsille. Toinen sai Piiraan maku makea -romaanin ja toinen Kuolema ei ole lasten leikkiä -kakkososan. Kirjat on kirjoittanut Alan Bradley, ja niiden päähenkilö on 11-vuotias Flavia de Luce. Flavia on aivan mainio salapoliisi: nokkela, nuuskiva ja totuutta sopivasti omiin tarpeisiinsa taivutteleva. Lisäksi hän on taitava kemisti, joka on erityisen kiinnostunut myrkyttämisestä. Kirjat sopivat lapsille: niiden maailma on 11-vuotiaan maailma eikä murhilla mässäillä. Mutta kyllä aikuinenkin lukee näitä ilokseen. Juonet eivät ole liian helppoja tai yksinkertaisia, ja 11-vuotiaan maailmassa on hulvattoman hauskaa.
ø
ø
Teiniromansseja
Esiteinit ovat meillä ahmineet kahdella kielellä John Greenin kirjoja, Tähtiin kirjoitettu virhe oli se ensimmäinen, joka piti saada käsiinsä. Näin tässä mahdollisuuden kielen opiskeluun, ostin kevään Hulluilta päiviltä John Greenin kootut (viisi pokkaria pahvilootassa) englanniksi ja käärin ne pakettiin huhtikuun synttärisankarille.
Toukokuussa kaipasin itse kevyttä lukemista ja kävin lainaamassa boksista juurikin tuon The Fault in Our Stars -romaanin. Tytöt lupasivat, että se on hauska, romanttinen, surullinen ja ihana. Ja niin se olikin! Nyt minulla on kesken jo seuraava romaani, Looking for Alaska. Greenin teokset (kahden romaanin perusteella) tuntuvat toistavan samaa kaavaa: ulkopuoliseksi itsensä tunteva päähenkilö kohtaa elämänsä rakkauden ja siinä sivussa kasvaa piirun aikuisuuteen päin.
Ihan hömppää tai huttua nämä romaanit eivät kuitenkaan ole, sillä päähenkilöt pohtivat syvällisiä aiheita ja laittavat lukijankin niitä miettimään. Myös syvä suru kuuluu kirjojen tunnekavalkadiin. Kaiken lisäksi myös minä pääsin opiskelemaan englantia, sillä romaanien kieli on paikoin todella haastavaa ja tarjoaa mahdollisuuksia sanaston laajentamiseen lähes kenelle tahansa normilukijalle.
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
Kafka rannalla
Sain vuosi sitten joululahjaksi Haruki Murakamin Kafka rannalla, ja ehdinpäs juuri ja juuri lukea sen ennen seuraavaa kirjavyöryä. Jostain syystä taas aikailin ja vetkuttelin lukemisen kanssa. Kirja oli niin paksukin. Ja minulla on (moneen kertaan vääräksi todistettu mutta silti pinttynyt) käsitys siitä, että japanilainen kirjallisuus on tylsää. Ei näes ollut. (Taaskaan.)
Romaani kertoo 15-vuotiaasta nuorukaisesta Kafkasta, joka karkaa kotoaan, tapaa karkumatkallaan uusia ihmisiä, naispuolisiakin, sekä kasvaa ja aikuistuu tarinan aikana. Ihan perusnuortenromaani - paitsi eipäs olekaan. Koska romaani kertoo myös kuusikymppisestä ukkelista Nakatasta, joka osaa puhua kissojen kanssa ja kadonnen kissan etsintämatkalla murhaa Johnnie Walkerin (kyllä, juuri sen, jolla on pitkät saappaat ja outo, korkea hattu) ja päätyy seikkailemaan parikymppisen rekkakuskin kanssa. Kafkan ja Nakatan tarinat risteävät kirjan aikana monta kertaa.
Romaani kertoo 15-vuotiaasta nuorukaisesta Kafkasta, joka karkaa kotoaan, tapaa karkumatkallaan uusia ihmisiä, naispuolisiakin, sekä kasvaa ja aikuistuu tarinan aikana. Ihan perusnuortenromaani - paitsi eipäs olekaan. Koska romaani kertoo myös kuusikymppisestä ukkelista Nakatasta, joka osaa puhua kissojen kanssa ja kadonnen kissan etsintämatkalla murhaa Johnnie Walkerin (kyllä, juuri sen, jolla on pitkät saappaat ja outo, korkea hattu) ja päätyy seikkailemaan parikymppisen rekkakuskin kanssa. Kafkan ja Nakatan tarinat risteävät kirjan aikana monta kertaa.
Koska en ole lukenut niin kovin paljon japanilaista kirjallisuutta enkä varsinkaan vanhempaa sellaista, olen vähän heikoilla jäillä seuraavan väitteen kanssa, mutta uskallan silti lausua ääneen, että tarinalle lisämakua tuo japanilaisista kansantaruista tuttu maailma. Oikeasti tarkoitan sitä, että omituiset henkiolennot ja rinnakkaiset maailmat muistuttavat niistä, joita olen nähnyt Hayayo Miyazakin elokuvissa. Joka tapauksessa tarina ylittää realismin rajat monta kertaa. Oman pikantin mausteensa kokonaisuuteen tuovat jatkuvat viittaukset länsimaisen filosofian historiaan.
Romaani tarjoaa tarttumapintaa monenlaisille lukijoille. Kafkan sieppariruispellossamainen vaeltelu ja itsensä etsintä samoin kuin Nakatan seikkailukertomus, joka äityy ihmetarinaksi, pitävät otteessaan. Kaikenlaiset salaisuudet ja arvoitukset odottavat paljastumistaan ihan kirjan loppupuolelle asti. Henkistyneempi lukija voi heittäytyä filosofisiin pohdintoihin todellisuuden olevaisuudesta ja ihmisen paikasta siinä. (Minä en ollut sellainen - ohitin kaikki mahdollisuudet vauhdilla tapahtumia ahmien.)
tiistai 24. marraskuuta 2015
Isoäitien opetuksia
Koukkuun jää, kun löytyy oikea huume. Viihdekirjallisuus nimittäin.
Yksi pitkä viikonloppu ja kaksi paksua kirjaa ei ole mahdoton yhtälö, jos kirjat ovat sopivan kevyitä - myös fyysisesti. Liian höttöä ei saa kuitenkaan olla. Pitää olla kiinnostava tarina, joka polveilee riittävästi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitää olla aivoille ajateltavaa. Saa olla mielellään myös sukuhistorioita ja salaisuuksia.
Salaisuuksia lukuunottamatta kaikki nämä löytyivät Kate Kerriganin romaanista Onnellisen avioliiton reseptejä. Tressa on 38-vuotias ruokatoimittaja, joka huomaa häiden jälkeen menneensä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta. Juu, ihan perushömppää, mutta hyvin kirjoitettua, varsinkin siitä syystä, että tarina vuorottelee Tressan isoäidin tarinan kanssa. Bonuksena kirja sisältää reseptejä, joista joitakin ajattelin myös kokeilla.
Salaisuuksia oli sen sijaan Kate Mortonin Hylätty puutarha -romaanissa. Kirjassa on aikatasoja hengästykseen asti. Tarina alkaa siitä, kun 4-vuotias Nell saapuu laivalla Australiaan aivan yksin vuonna 1913. Vuonna 1975 keski-ikäinen Nell lähtee Englantiin selvittämään totuutta syntyperästään. 2010-luvulla Nellin tyttärentytär Cassandra jatkaa selvitystyötä. Tämän kirjan minä ahmin; oli pakko koko ajan päästä kerimään tarinaa enemmän auki. Vaikka juonenkäänteitä riittää, pysyy tarina melkoisen hyvin kertojan hallussa, mitä ei aina pääse sanomaan viihdekirjallisuudesta.
Näitä romaaneja yhdistää se, että molemmat kuvaavat isoäidin ja tyttärentyttären suhdetta. Mummot ovat valmiita tekemään aika paljon lastenlastensa eteen, ja mummoilla on vuosien varrella kerättyä viisautta ja ymmärrystä. Lukekaa vaikka.
Yksi pitkä viikonloppu ja kaksi paksua kirjaa ei ole mahdoton yhtälö, jos kirjat ovat sopivan kevyitä - myös fyysisesti. Liian höttöä ei saa kuitenkaan olla. Pitää olla kiinnostava tarina, joka polveilee riittävästi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitää olla aivoille ajateltavaa. Saa olla mielellään myös sukuhistorioita ja salaisuuksia.
Salaisuuksia lukuunottamatta kaikki nämä löytyivät Kate Kerriganin romaanista Onnellisen avioliiton reseptejä. Tressa on 38-vuotias ruokatoimittaja, joka huomaa häiden jälkeen menneensä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta. Juu, ihan perushömppää, mutta hyvin kirjoitettua, varsinkin siitä syystä, että tarina vuorottelee Tressan isoäidin tarinan kanssa. Bonuksena kirja sisältää reseptejä, joista joitakin ajattelin myös kokeilla.
Salaisuuksia oli sen sijaan Kate Mortonin Hylätty puutarha -romaanissa. Kirjassa on aikatasoja hengästykseen asti. Tarina alkaa siitä, kun 4-vuotias Nell saapuu laivalla Australiaan aivan yksin vuonna 1913. Vuonna 1975 keski-ikäinen Nell lähtee Englantiin selvittämään totuutta syntyperästään. 2010-luvulla Nellin tyttärentytär Cassandra jatkaa selvitystyötä. Tämän kirjan minä ahmin; oli pakko koko ajan päästä kerimään tarinaa enemmän auki. Vaikka juonenkäänteitä riittää, pysyy tarina melkoisen hyvin kertojan hallussa, mitä ei aina pääse sanomaan viihdekirjallisuudesta.
Näitä romaaneja yhdistää se, että molemmat kuvaavat isoäidin ja tyttärentyttären suhdetta. Mummot ovat valmiita tekemään aika paljon lastenlastensa eteen, ja mummoilla on vuosien varrella kerättyä viisautta ja ymmärrystä. Lukekaa vaikka.
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Ensilunta ja erikoisempaa lukemista odotellessa
Muutaman vuoden bloggaamisen jälkeen lukemisen vuosirytmi erottuu jo: loka-marraskuu on kuivaa aikaa kirjojen kannalta. Työ ja pimeys painavat, ja kulttuurinnälkä tulee tyydytettyä lähinnä Netflixissä.
Tänä vuonna luin lokakuussa lähinnä Kieli ja aivot -teosta, kokoelmaa tieteellisiä artikkeleja, jotka kaikki käsittelevät joltain kantilta kielen ja ajattelun suhdetta. Kiinnostavaa oli, mutta sen verran tieteellistä, että lukeminen kävi hitaasti. Yöpöydällä on myös viipynyt Esteitä poistamassa - uutta luomassa -teos, joka kertoo Invalidisäätiön historian. Työnantaja viettää 75-vuotisjuhlaansa näet ja halusi lahjoa kaikki työntekijätkin historiikilla. Ihan mielenkiintoisia juttuja on tässäkin kirjassa, mutta loppuun en ole päässyt vielä.
Lokakuussa ajattelin, että nyt on löydyttävä sellainen kirja, joka tempaisee mukaansa, ja lainasin ystävältä hänen suosittelemansa Anthony Bourdainin Kitchen Confidentialin. Mutta kun ei, niin ei. Kirja on kyllä viihdyttävä ja sujuvasti kirjoitettu, mutta minä en yhtään siedä Bourdainin ylimielistä tyyliä. Hänen kuvauksensa New Yorkin ravintolamaailmasta on sinänsä ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta vielä en ole löytänyt tästäkään kirjasta sellaista, mikä pitäisi otteessaan jatkuvasti. Mutta kyllä se tästä, bussimatkoja on vielä marraskuullekin luvassa.
Lokakuiset Helsingin kirjamessut tapaavat antaa piristysruiskeen lukemiselleni. Tänäkin vuonna ostin monta kassillista kirjoja. Iso osa oli kuitenkin sarjakuvia tai todella heppoisia viihteellisiä self help -kirjasia. Lukemiseen ei mennyt montaa hetkeä, enkä voi kertoa niistä edes tarkemmin, koska käärin ne varmaan joulupapereihin kohtapuoleen. Ehkä sieltä voisi nostaa erikseen esille Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen Kirjeitä lapsiperheestä -kirjan. Suosittelen kaikille pikkulapsiperheille. (Ja huokaisen helpotuksesta, etten enää itse elä sellaisessa.) Kirjan tarinat lasten kanssa elämisestä kuulostavat tutuilta, samoin kuin tunteet, joita lapsiperheen vanhempana käy läpi. Alvarin ja Katajamäen kirjeenvaihto tekee kirjasta hieman erilaisen ja raikkaamman kuin monet muut samaa aihetta käsittelevät teokset.
Tänä vuonna luin lokakuussa lähinnä Kieli ja aivot -teosta, kokoelmaa tieteellisiä artikkeleja, jotka kaikki käsittelevät joltain kantilta kielen ja ajattelun suhdetta. Kiinnostavaa oli, mutta sen verran tieteellistä, että lukeminen kävi hitaasti. Yöpöydällä on myös viipynyt Esteitä poistamassa - uutta luomassa -teos, joka kertoo Invalidisäätiön historian. Työnantaja viettää 75-vuotisjuhlaansa näet ja halusi lahjoa kaikki työntekijätkin historiikilla. Ihan mielenkiintoisia juttuja on tässäkin kirjassa, mutta loppuun en ole päässyt vielä.
Lokakuussa ajattelin, että nyt on löydyttävä sellainen kirja, joka tempaisee mukaansa, ja lainasin ystävältä hänen suosittelemansa Anthony Bourdainin Kitchen Confidentialin. Mutta kun ei, niin ei. Kirja on kyllä viihdyttävä ja sujuvasti kirjoitettu, mutta minä en yhtään siedä Bourdainin ylimielistä tyyliä. Hänen kuvauksensa New Yorkin ravintolamaailmasta on sinänsä ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta vielä en ole löytänyt tästäkään kirjasta sellaista, mikä pitäisi otteessaan jatkuvasti. Mutta kyllä se tästä, bussimatkoja on vielä marraskuullekin luvassa.
Lokakuiset Helsingin kirjamessut tapaavat antaa piristysruiskeen lukemiselleni. Tänäkin vuonna ostin monta kassillista kirjoja. Iso osa oli kuitenkin sarjakuvia tai todella heppoisia viihteellisiä self help -kirjasia. Lukemiseen ei mennyt montaa hetkeä, enkä voi kertoa niistä edes tarkemmin, koska käärin ne varmaan joulupapereihin kohtapuoleen. Ehkä sieltä voisi nostaa erikseen esille Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen Kirjeitä lapsiperheestä -kirjan. Suosittelen kaikille pikkulapsiperheille. (Ja huokaisen helpotuksesta, etten enää itse elä sellaisessa.) Kirjan tarinat lasten kanssa elämisestä kuulostavat tutuilta, samoin kuin tunteet, joita lapsiperheen vanhempana käy läpi. Alvarin ja Katajamäen kirjeenvaihto tekee kirjasta hieman erilaisen ja raikkaamman kuin monet muut samaa aihetta käsittelevät teokset.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)