46. Kirjassa on sauna

Helmet-sovelluksen etusivulla ehdotetaan aina (=normaalitilanteessa) monenlaista luettavaa. Itse innostuin varaamaan sitä kautta Juha Hurmeen Making of Lean, joka on näytelmäkäsikirjoitus. Itse näytelmän ensi-ilta oli KOM-teatterissa 15.2.2019. Ihan en ehtinyt näytelmää katsomaan, mutta kiinnostavaa oli lukea käsikirjoituskin vuotta myöhemmin.

Tämä näytelmä kertoo Aleksis Kiven Lea-näytelmän tekemisestä ja ensi-illasta. Humoristinen (ja ironinen ja itseironinen ja välillä terävän sarkastinen) tarina kertoo yhden mahdollisen tapahtumaketjun, miten asiat ovat saattaneet mennä - ja samalla esittelee tärkeän osasen Suomen kulttuurihistoriaa.

Saunaankin päästään, kuinkas muutenkaan.

Kyllä mua vähän sylettää, etten tätä tajunnut käydä teatterissa katsomassa, koska kokemus olisi varmasti ollut päätähuimaava. Seuraavalla kierroksella sitten.

Eristysterveiset

Kauhea tämä koronakaranteeni, kun ei pääse kirjastoon! Onneksi meidän talosta eivät kirjat heti kesken lopu, mutta silti lukemisessa on juuri nyt rajallisuuden tuntu.

Olen helpottanut kirjastoikävää erilaisilla tavoilla:

Siirsin työpisteen kirjahyllyyn. Primus motorina oli se, että selkä alkoi kiukuttelemaan kahden sohvalla vietetyn etätyöviikon jälkeen, ja tarvitsin seisomatyöpisteen, mutta kyllä työhön tuo lisäarvoa se, että on kirjojen keskellä.

Vierailin kirjastossa myös tällä tavalla:

Nämä Jan van Haasteren -palapelit ovat ihan parhaita, kun joka palassa tapahtuu jotakin. Hermo menee sellaisia yksivärisiä rakennellessa.

Vaihtoehtohistorioita ja tarinoita luonnosta

Usein lukemistoillani on tapana teemoittua. Osittain kyse on varmasti siitä, että jokin aihe rupeaa kiinnostamaan, ja kerään luettavaksi siihen liittyviä kirjoja. Toisaalta minulla on jatkuvasti yöpöydällä korkea pino kirjoja, ja kun bloggaan niistä, ryhmittelen ja paritan niitä.

Tällä kertaa käsittelyssä on kirjapari, joista molemmat käsittelevät luontoa ja kertovat vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta.

Päätin lukea pitkästä aikaa Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Muistan, että se teki ilmestyessään vuonna 2005 minun vaikutuksen, mutta oli myös ahdistava - enkä oikein muistanut sen tapahtumia. Lukaisin sen siis uudestaan. Ja vau! Kirja on yhä sekä osuva että kiinnostava. 15 vuodessa maailma on muuttunut niin, että ilmastonmuutoksesta puhumalla ei enää saa hörhön mainetta, mutta romaanin uhkakuvat eivät ole ainakaan yhtään kauempana tulevaisuudessa kuin julkaisuvuonna. Romaanissa ilmaston-, meren- ja jäätiköntutkijat alkavat kukin tahollaan tehdä huolestuttavia havaintoja, joiden perusteella on todennäköistä, että maailmaa on kohtaamassa vedenpaisumus hetkellä millä hyvänsä. Sen jälkeen kilpaillaan kelloa vastaan - ja ehkä voin nyt jo spoilata, että turhaan. Vuonna 2020 mannerjäätiköiden sulaminen aikaansaa vedenpaisumuksen, joka tuhoaa yhteiskuntarakenteet kaikkialla maailmassa. Vaikka lopputulos onkin selvillä, kirja kannattaa kuitenkin lukea. Isomäki kertoo osana romaaniaan erittäin kansantajuisesti sekä erilaisista vanhoista vedenpaisumusmyyteistä että ilmaston muuttumiseen liittyvistä tekijöistä.

Sijoitan romaanin haastekohtaan 11, vaihtoehtohistoria.

Maja Lunden Mehiläisten historia kertoo suuresta mehiläiskadosta, joka tapahtui vuoden 2050 tienoilla. Tässä romaanissa on kolme kertojaa: 1800-luvulla elävä William, joka suunnittelee mehiläispesää, vuonna 2007 mehiläisiä kasvattava George ja Tao, joka pölyttää hedelmäpuita mehiläisettömässä Kiinassa vuonna 2098. 

Sen lisäksi, että kaikkien tarina liittyy jotenkin mehiläisiin ja mehiläisten joukkotuhoon, Lunde käsittelee jokaisen kertojan kautta vanhemman ja lapsen suhdetta. Tarina etenee hitaanlaisesti ja minun mielestäni pääsee kunnolla käyntiin vasta lähellä romaanin loppua (tai minä pääsen lukemisessa vauhtiin vasta silloin). Loppu kuitenkin sitoo kolme erillistä tarinaa yhteen, joten senkin vuoksi sinne asti kannattaa lukea.

Tämän kirjan sijoitan haastekohtaan 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.

Maria Lang on Ruotsin ensimmäinen dekkarikuningatar

Yksi lempparidekkaristeistani on Maria Lang. Ihastuin hänen kirjoihinsa, ja erityisesti Christer Wijkiin, jo 12-vuotiaana. Vuosien 1949 ja 1988 välillä kirjoitetut tarinat ovat varsin klassisia dekkarijuonia ilman väkivallalla mässäilyä, ja monessa kirjassa on rikostarinan lisäksi jokin ruotsalaiseen kulttuuriin liittyvä teema. Langin avustuksella olen tutustunut esimerkiksi Ruotsin maantietoon, oopperamaailmaan ja moniin ruotsalaisiin kirjailijoihin.

De röda kattorna -dekkarissa seikkaillaan Värmlannissa, Selma Lagerlöfin ja monen muun ruotsalaisen klassikkokirjailijan kotiseuduilla. 25-vuotias Bodil on viettänyt kesäloman Englannissa ja on huolissaan, koska pikkusisko Ingalillistä ei ole kuulunut koko kesän aikana kuin yhden kortin verran. Bodil palaa koti-Ruotsiin ja aloittaa kuumeisen siskon etsinnän.

Romaanin ruotsin kieli on välillä vähän vanhahtavaa, mutta pääasiassa varsin ymmärrettävää. Sama teos löytyy kyllä suomeksikin Punaiset kissat -nimellä. Tämä ei ole parasta Langia, mutta varsin nautittavaa kumminkin. Jos häneen ihastuu, niin kirjat eivät onneksi lopu heti kesken. Silläpä sijoitankin tämän haastekohtaan 24, kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Oletko muuten jo katsonut Netflixistä Maria Lang -filmatisoinnit, joissa Tuva Novotny on Puck ja Ola Rapace Christer Wijk? Suosittelen! On sarjassa mukana Puckin aviomies Einarkin, mutta kuten kuvasta saattaa päätellä, hän ei ole sarjan sankari. Ola Rapace täyttää kaikki odotukset, joita koskaan olen asettanut Christer Wijkille, ja se on aika paljon se.

Munametsällä

Kirjamessuilla kuvasin kameran muistiin kirjoja, joita voisi olla kiva lukea. Olga Kokon Munametsä oli yksi niistä. Alkuvuodesta löysin kirjan kuvan kamerasta ja laitoin kirjan varaukseen. Samalla huomasin, että tämä olikin yksi tämän talven kohukirjoista, jonka kaikki haluavat lukea.

Koska siinä on seksiä. Paljon seksiä. Romaanin päähenkilö Linnea on töissä mainostoimistossa ja purkaa stressiä juomalla, naimalla ja runkkaamalla. Ei ehkä ihan hirveän omalaatuista vuonna 2020, mutta ainakin tässä nimenomaisessa romaanissa oikein hauskaa. Linnea myös bloggaa ja vloggaa, ja tarinankerronnan lomassa vuorottelevat bloggaukset ja vloggaukset, joissa Linnea antaa setämiesten ja kukkahattutätien kuulla kunniansa.

Minusta kerronnallinen ratkaisu toimi, tarina eteni vauhdilla ja sattumukset olivat hauskoja. Jonkinlainen kasvukertomuskin tästä tuli, mutta se ei ollut päälleliimatun opettavainen, vaan syntyi luontevasti. Netistä tosin luin, että monen mielestä kirja oli pinnallinen ja vloggaukset ärsyttäviä ja irrallisia.

Sijoitan tämän lukuhaasteen kohtaan 2, iloinen kirja. Ehkä iloinen ja hauska eivät ole aivan synonyymeja, mutta en keksi parempaakaan paikkaa.

Kiinalaisia juttuja

Bongasin Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä Mari Mannisen kirjan Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Kun ryhdyin varaamaan sitä kirjastosta, huomasin Eero Paloheimon kirjoittaneen Kiinalainen juttu -nimisen kirjan, joka kertoo ekokaupungin rakentamisesta Kiinaan. Tässähän olisivat minulle haastekohdat 47 ja 48, kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet!

Mannisen Kiinalainen juttu on helppolukuinen ja sivistävä tietopaketti Kiinasta. Se esittelee erilaisia uskomuksia Kiinasta ja kumoaa niistä aika monta.

Paloheimon Kiinalainen juttu on - erilainen. Se kertoo ekokaupungin suunnittelu- ja rakentamisprosessin alkuvaiheista ja matkaan tulevista mutkista, mutta ote on varsin päiväkirjamainen. Eero Paloheimo on suunnittelija ja Vihreiden entinen kansanedustaja, jolle ekokaupunkien kehittäminen on ollut sydämen asia. Paloheimo kirjoittaa kuitenkin paljon yksityiskohdista, joilla ei ole varsinaisen asian kanssa juurikaan tekemistä. Jonkun mielestä tämä saattaa tehdä kirjasta kiinnostavan, mutta minua tyyli lähinnä ärsyttää. Vielä enemmän ärsyttää se, että Paloheimo haukkuu vuorotellen kaikki yhteistyökumppaninsa ja viattomat ohikulkijatkin. Minulla ei ollut Paloheimosta aiemmin mitään voimakasta mielikuvaa, mutta tämän kirjan perusteella luokittelisin hänet besser-wisseriksi, sovinistiksi ja rasistiksi.

Lisäksi kirja oli käsittämättömän huonosti kustannustoimitettu. Hetken epäilin sen olevan omakustanne, mutta Kiuas Kustannus ei ole omakustannefirma. Tekstiä olisi pitänyt stilisoida valtavasti - ja karsia, koska 700 sivua samaa kuraa on aivan liian paljon. Usein samat tapahtumat selitetään useamman kerran, ja kronologisuuskin on välillä vähän miten sattuu.

Puolessavälissä kirjan tarina alkoi vetää paremmin. Ehkä siksi, että Kiinassakin alkaa vihdoin tapahtua, mutta mielestäni myös kirjoitustyyli on selkeämpi ja kertojaääni itseironisempi. Siltikin arvioisin tämän lyhyesti sanomalla vain ok boomer.

Signe Brander -fanitusta

Signe Branderin Helsinki-aiheiset valokuvat ovat hienoja. Tällä kertaa ihailin niitä kirjasta,  Helsingin kaupunginmuseon julkaisusta Foto Signe Brander - valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907 - 1913. Sijoitan tämän valokuvateoksen Helmet-haastekohtaan 33, kirjassa tapahtuu muodonmuutos. Kyseessä on tietenkin Helsingin muodonmuutos, jota Brander palkattiin todistamaan kuvillaan.

Branderin työstä voi lukea tarkemmin Timo Mäkelän viehättävästä ja nopealukuisisesta sarjakuvaromaanista Neiti Brander. Sen tuuppaan vähän väkisin haastekohtaan 38, kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, koska on siinä, katsokaa itse vaikka.