Kesälukemisto, osa 2

Suhtaudun periaatteellisen nihkeästi niin sanottuun elämänhallintakirjallisuuteen, mutta sitä on tullut viime vuosina luettua erityisesti lastenkasvatusoppaiden muodossa.
Alkukesästä lukupiirimme (Jos joku nyt ihmettelee lukupiirimme viimeaikaisia valintoja, niin lupaan ja vannon, että raportoin välittömästi myös, kun seuraavan kerran luemme laatukirjallisuutta!) tutustui Jari Sinkkosen Mitä lapsi tarvitsee hyvään elämään -teokseen. Aihe oli ajankohtainen, kun lähes kaikilla piirin jäsenillä on pieniä lapsia, ja siksi lukuohjelmaan päätyi tällainen kirjatoive. Itse ajattelin lukaista kirjan nopeasti parempien kirjojen välissä, mutta jouduinkin paneutumaan tekstiin oikein toden teolla. Sinkkonen ei anna kirjassaan vinkkejä tai lastenkasvatusohjeita, vaan käy läpi lapsen elämän eri osa-alueita ja pohtii, mitä aikuiselta vaaditaan, jotta lapsella olisi hyvä olla. Sinkkonen kirjoittaa suorasanaista ja selkeää tekstiä syyllistämättä vanhempia ja ymmärtäen erilaisia elämäntilanteita. Kirja antoi ajattelemisen aihetta tällaisellekin lukijalle, jolla on kokemusta sekä lasten kasvatuksen käytännöistä että monentasoisista lasten kasvatukseen liittyvistä teoksista.
Kun olin toipumassa Sinkkosen aiheuttamasta ajatusmyrskystä, naapuri lykkäsi käteeni Mervi Juusolan Äidin voimakirjan. Mitäs minä tällä teen, ajattelin, minähän olen jo miettinyt, mitkä asiat voimiani verottavat ja mistä saan niitä lisää. Alkuun päästyäni huomasin, että jo tämän kirjan lukeminen voimauttaa. Kirjan ytimenä on ajatus siitä, että lähes kaikki pienten lasten äidit ovat kroonisesti väsyneitä. Juusola antaa konkreettisia ohjeita siihen, miten väsymyksen saa kuriin ottamalla elämänsä haltuun. Kirja laittaa pohtimaan perheen sisäisiä suhteita, työelämää ja omaa ruumiillisuutta siltä kannalta, mikä näissä asioissa verottaa voimia ja miten niitä voi saada lisää. Äidit, lukekaa tämä kirja! Parisuhteessa elävät, lukekaa osa ihmissuhteiden voimakentästä, vaikka teillä ei edes olisi lapsia! Vaikka yleensä luen kirjat ahmien, tätä kirjaa makustelin pitkin kesää ja palasin monesti jo luettuun. Vieläkin mietin paria kohtaa, jotka täytyy kerrata... Mutta kiitos Anulle, joka lupasi, että saan pitää kirjaa lainassa niin pitkään, kuin tunnen tarpeelliseksi!
Kesällä kirjastosta tarttui mukaani myös Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjat. Tätä kirjaa haluaisin suositella jokaiselle naiselle, mutta erityisesti sinkuille. Hapuli antaa tiukkaa palautetta pelimiehille, pettäjille, väkivaltaisille miehille ja kaikenlaisille kusipäille. Mikä tärkeintä, hän näyttää naisille, minkälaisiin suhteisiin kannattaa panostaa ja minkälaiset unohtaa kokonaan. Kirja ei kuitenkaan ole täyttä miesvihaa tai edes pelkkää miesten kritisointia. Hyviä miehiäkin on, mutta tämän kirjan avulla voi erottaa jyvät akanoista. Kirja perustuu Hapulin Birdy-nimellä kirjoittamaan nettipäiväkirjaan, joka sekin on oikein kiinnostavaa luettavaa. Kirjan teksti on kuitenkin hiotumpaa ja tiiviimpää kuin netin, joten turvautukaa nettivaihtoehtoon vain, jos ette saa kirjaa käsiinne. Mutta tutustukaa toki tyyliin heti nyt, tässä yksi teksti, joka sai minut hymistelemään:
http://www.uta.fi/~tlmihap/celibacy/14.html

Tämä kesä opetti minut myöntämään, että elämänhallintakirjallisuuskin voi olla hyvää. Ensi kesänä luen ehkä urheilijoiden elämäkertoja...

Kesälukemisto, osa 1

Kaunokirjallisuushan kertoo lähes aina ihmisten välisistä suhteista, ja ihmisten välisiä suhteita määritetään aina jollain tapaa riippuvuuden kautta. Tänä kesänä olen lukenut kaunokirjallisuutta, joka jotenkin erityisen paljon kertoo riippuvuussuhteista ihmisten välillä.

Aloitin kesäni Saara Kesävuoren Tarvitse minua -romaanilla. Kirja kuvaa harvinaisen tarkkanäköisesti sitä, kuinka ihmisten välillä on sellaisia lankoja, joita muut eivät pysty näkemään saati ymmärtämään. Suosittelen kaikille, jotka ovat joskus miettineet, mikä pitää ihmiset yhdessä - pariskuntina, ystävinä tai vihamiehinä, jotka eivät pääse toisistaan eroon. Minua kirjassa viehätti myös se, että kirjan edetessä henkilöiden tarina täydentyi vähitellen. (Olen tainnut mainita jo moneen otteeseen, että arvoitukset ovat ihan parhaita!) Mitä enemmän lukija sai tietää henkilöistä, sitä paremmin pystyi ymmärtämään heidän välisiään suhteita. Toisaalta on ihanaa, ettei kaikkea aina selitetä, koska ei oikeassa elämässäkään kaikkea pysty selittämään. Ottakaa tämä puoltolauselmana: oli virkistävää lukea perinteinen romaani, joka käsittelee klassista teemaa raikkaasti, tuoreesti ja nykypäivän lukijaa puhuttelevalla tavalla.

Luin myös Irja Sinivaaran Sinisiin ilmoihin. Tämäkin romaani kertoo siitä, kuinka ihmiset ovat toisistaan riippuvaisia erilaisilla tavoilla, vaikka eivät sitä haluaisikaan myöntää. Erityisen kiinnostavaksi kirjan tekee se, että se kertoo Suursaaresta ja kesästä 1939. Vaikka periaatteeni onkin, että menneitä on turha jäädä kaivelemaan ja pitää suunnata tulevaisuuteen, kirja herätti haikeutta siitä, että Suomen ja suomalaisten osalta Suursaari on pelkkää historiaa. Tutustukaapa - jos ette tähän kirjaan, niin ainakin viimeaikaisiin lehtijuttuihin Suursaaresta. Kiinnostavaa historiaa!

Rajoittaako sukupuoli kertojan mahdollisuuksia?

Luin tänä keväänä melko lyhyen ajan sisällä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelin ja Joel Haahtelan Katoamispisteen. Vaikka ensimmäisen kerronta on suorastaan maalailevaa ja jälkimmäisen eleetöntä ja niukkaa, teosten kertojanäänissä on jotakin samaa. Molemmissa romaaneissa on minäkertoja, jotka tuntuvat olevan selviä sukulaissieluja. Molempien kertojat ovat miehiä, jotka ovat pettyneet rakkaudessa, jotka näkevät elämänsä tapahtumat kirjallisuuden kautta ja jotka kokevat itsensä hiukan ulkopuolisiksi omassa maailmassaan. Tästä ulkopuolisuudesta seuraa se, että he suhtautuvat omaan itseensä kevyesti - Enkelipelin kertoja jopa ironisesti.

Minusta molemmat kirjat olivat hyviä ja kertojat uskottavia, kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Mutta miksi en muista yhtään kirjaa, jossa on samantyyppinen naispuolinen minäkertoja? Nainen ei yleensä tarkastele itseään ulkopuolelta ja ironisesti ilman että teksti muuttuu viihdekirjallisuudeksi. Eivätkä kirjallisuuden naiset yleensäkään ajaudu elämässään ulkopuolisiksi, vaan joko pitävät jalat tiukasti maassa tai leijailevat niin korkealla, etteivät itse huomaa ulkopuolisuuttaan. En tiedä, littyykö ilmiö enemmän kertojan vai kirjailijan sukupuoleen. Haluaisin kuitenkin löytää kirjoja, jotka todistavat ajatukseni vääriksi. Tällainen ajatuskuvio tuntuu liian vanhanaikaiselta! Lukuvinkit ovat tervetulleita. Itse ajattelin aloittaa Raija Siekkisestä, jota Haahtelan Katoamispiste sivuaa. En muista lukeneeni hänen teoksiaan, mutta Katoamispiste antaa hänestä sellaisen kuvan, että hän voisi rikkoa kaavan.

- Ai niin, näitä kirjoja en lainannut lähikirjastosta, joten tällä kertaa yhtäläisyydessä ei ollut kyse kirjastovirkaijan ammattitaidosta vaan puhtaasta sattumasta.

Kannanotto kirjastopolitiikkaan

Lähikirjastossani on uskomattoman pätevää ja asiansa osaavaa henkilökuntaa. Vaikka kirjasto on kooltaan pieni, sinne tilataan monenlaisia uutuuksia – myös epäkaupallisia teoksia. Telineisiin ja hyllyjen päälle sijoitellaan aina monensorttisia kiinnostavia teoksia. Lukuvinkkejä saa niin viihdekirjallisuuden, klassikoiden kuin tietoteostenkin ystävä. Nykyään en enää kirjoita lehdistä löytämieni kiinnostavien kirjojen nimiä ylös. Tiedän, että löydän nuokin teokset parin vuoden sisällä loistavasta kirjastostani, ja todennäköisesti hyllystä, johon henkilökunta sijoittaa omat suosituksensa.

Viime kirjastokäynnillä sain taas todistuksen hienosta ammattitaidosta. Keräilin taas vaihteeksi vähän kevyempää luettavaa, ja mukaan tarttuivat muiden muassa Cecelia Ahernin Yllätysvieras ja Virve Sammalkorven Kahvila Dominokujalla. Luin ensimmäisen, aloitin toisen ja hämmennyin. Miten olen onnistunut valitsemaan mukaani kaksi kirjaa, joissa kerrotaan aikuisten ihmisten mielikuvitusystävistä? Päädyin vastaukseen: siksi, että kirjastovirkailija on ne tarkoituksella asettanut samaan suositeltavien kirjojen hyllyyn. Kiitos sinulle, kirjastovirkailija! Itse en olisi kumpaakaan noista kirjoista lähtenyt etsimällä etsimään muiden kirjojen seasta, enkä varmasti olisi osannut lainata niitä samaan aikaan. Nyt sain vertailla kahta erilaista näkemystä siitä, miksi (aikuinen) ihminen näkee jotain, mitä muut eivät näe. Ja sepäs oli kiinnostavaa! En kuvaile kirjoja sen tarkemmin, koska molemmissa lukukokemuksissa yllättävyys on keskeinen tekijä. Molemmat ovat kuitenkin lukemisen arvoisia, ehdottomasti!

Minunkin lähikirjastoni on ollut lakkauttamislistalla. Onneksi ainakin toistaiseksi toiminta jatkuu. Ja jos jonain päivänä ei enää jatku, kaupunki menettää monta loistavaa työntekijää. Moni hyvä kirja menettää monta hyvää lukijaa. Tämän voin allekirjoittaa ainakin omalta osaltani. Ilman kirjaston lukuvinkkejä olisin jättänyt monta mainiota kirjaa väliin.

Juoksijan lukemistoa

Elämä heittää usein käsiin kirjan, joka jostain syystä sopii juuri siihen elämäntilanteeseen. (Ja aika monet kirjat sopivat aika moniin elämäntilanteisiin, mutta miksei hakisi mielettömästä mielekkyyttä? Kohtaloon on hyvä uskoa!) Olen menettänyt tänä keväänä läheisen ja hurahtanut juoksemiseen. Olen siis aivan kuin Martti Miika Nousiaisen Maaninkavaara-romaanissa. Tosin yhtäläisyydet kirjan päähenkilön ja lukijan välillä jäävät melko pintapuolisiksi. Minä en ole esimerkiksi menettänyt todellisuudentajuani, vaikka olenkin menettänyt rakkaan ihmisen. (En muuten voi tajuta, miten hamaan maailman tappiin asti suomalainen mies kuvataan kirjallisuudessa juntiksi, jolla ei ole mitään kosketusta omiin tunteisiinsa…) Silti kirjassa on jotain koskettavaa. Suru on kai kuitenkin aina jossain määrin samanlaista, riippumatta siitä kuka suree ja ketä. Vaikka päähenkilön tapa surra tuntuu välillä kirjalliselta liioittelulta, välillä surun kuvauksessa on jotakin hyvin todentuntuista. Ja kirja tarjoaa tällaiselle sunnuntaijuoksijalle, jollainen minä olen, paljon kiinnostavaa tietoa suomalaisen juoksun historiasta, käytännön vinkkejä ja myös vihjeen pitää harrastus säällisissä rajoissa.

Teini sisälläni lukee myös

No niin, nyt nolottaa. Olen lukenut koko Houkutus-sarjan. Niin kuin maailma ei olisi täynnään hyviä ja merkittäviä kirjoja, jotka pitäisi lukea, ja minä laitan aikaani teinivampyyrisaagaan. Ensimmäisen osan luin silkasta yleissivistyksestä: Vuoden 2009 alussa opetin yläasteella, ja melkein kaikki tytöt vaahtosivat Stephenie Meyerin mahtavasta Houkutus-kirjasta ja sen jatko-osista. Koska minun oli tiedettävä, mistä siinä vouhotuksessa oli kyse, ehdotin lukupiirillemme luettavaksi kyseistä kirjaa. Ja loppu oli historiaa… No, ei nyt sentään. Kirja kyllä tempaisi mukaansa, mutta unohtui sitten vuodeksi. Tänä keväänä kaipasin kevyttä luettavaa, ja kun satuin näkemään ykkösosasta tehdyn elokuvan, alkoi jatko-osien lukeminen kutkutella. Siispä varasin ne kirjastosta ja parin viikon välein kävin aina hakemassa uuden osan, joka vapautui kaikkien rakkaudesta unelmoivien teinityttöjen käsistä minulle. Täytyy myöntää, että hieman hävetti, kun kolmatta kertaa kävi samalla kirjastonhoitajalla varausta noutamassa…
Vaikka kirjojen juonenkäänteet ovat ennalta arvattavia, henkilöt melko yksipuolisia ja kielellinen ilmaisukin ajoittain arveluttavaa, jokin niissä koskettaa. Myös tällaista keski-ikäistyvää perheenäitiä, jonka usko romanttiseen rakkauteen on karissut vuosien varrella. Bellan ja vampyyri Edwardin suhde on vain niiiiiiin riipaiseva – hyvässä mielessä. Jos tosielämässä ei saa suhdetta Edwardin kaltaiseen herkkupalaan, niin kirjan kautta siitä voi edes haaveilla. Ja kelpaisihan minulle, ei kun siis kelle tahansa teinille myös kiltti ihmissusi Jacob. Vampyyriteemakin kiinnostaa. (Kyllä, katson myös True Bloodia.) Vampyyri-innostuksen viimeaikaista nousua on mediassa selitetty sillä, että vampyyrien kautta kuvataan erilaisuutta ja suhtautumista erilaiseen toiseen. Varmasti totta, mutta itse näen vampyyreissa myös yhteiskuntasopimuksen kritiikkiä. Vampyyrit ovat yhteiskunnan ulkopuolella; toisaalta heidät on ajettu sinne, toisaalta he ovat itse valinneet osansa. Sekä Houkutus-sarjassa että True Bloodissa vampyyrit ovat muodostaneet omia hierarkkisia yhteisöjään, ja molemmissa on myös vampyyreita, jotka pyrkivät osaksi ihmisten yhteiskuntaa. On vampyyriyksilöitä, joita kumpikaan yhteisö ja sen säännöt eivät houkuttele, ja he pystyvät elämään käytännössä lähes erillään muista vampyyreista ja tietenkin ihmisistäkin.
Se perusteluista kypsille aikuisille. Tämä on teille muille: Bellan ja Edwardin suhde on niin ihana siksi, että sen kautta voi palata siihen aikaan, kun itse oli rakkauden ja tulevaisuuden suhteen toiveikas, ei kyyninen. Houkutus-kirjojen kautta on mahdollista kokea uudelleen teini-iän raastavat ihastumiset, ensimmäinen rakastuminen, haparoivat ensikokemukset ja ennen kaikkea sitä ikää leimaava toivo tulevan suhteen.

Holokaustikirjallisuutta

Sitä joko lukee tai ei. Tai sen kuvan minä ainakin olen saanut keskustellessani muiden lukijoiden kanssa. Joidenkin mielestä se on niin kauheaa, ettei itseään halua tietentahtoen kiduttaa. Toisten mielestä se on niin kliseistä ja sentimentaalista, ettei kenenkään sen vuoksi täydy itseään kiduttaa. Kummankaan kannan edustajat eivät liene täysin väärässä. Silti minä luen sitä. Läheskään aina en nauti sen lukemisesta, mutta luen, koska haluan tietää.

Lukupiirissämme luetaan tällä hetkellä Lena Einhornin Ninan matkaa. Se on tyypillinen selvinneen juutalaisen tarina: realistinen, koskettava, mieltä kaihertava... ja pian unohtuva. Totta kai se on tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi ja kuulluksi, mutta kohta se tallentuu mieleen vain osaksi holokaustista kertovaa jatkuvasti paisuvaa tarinakokoelmaa.

Sattumalta luin heti Ninan matkan perään Fred Wanderin Seitsemännen kaivon, jonka alaotsikko on Holokaustiromaani. Tämä kirja, nämä tarinat, eivät tyydyttäneet pelkästään tiedonjanoa. On outoa sanoa näin, mutta sen lukeminen myös tuntui hyvältä! Wander ei kerro selviytyjien tarinoita, ei edes omaansa, vaikka hän selvisikin. Sen sijaan hän kertoo tarinoita niistä, jotka tuhoutuivat. Hän antaa kasvot muutamille miljoonista, mutta nuo kasvot jäävät lukijan mieleen paljon tarkempina kuin esimerkiksi Ninan kasvot. Wanderin teos on kunnianosoitus kaikille keskitysleireillä kuolleille: tällaisia ihmiskohtaloita kätkeytyy nimilistojen nimien taakse. Wander poimii kerronnan keskiöön monenlaisia erilaisia ihmisiä. Holokaustissa kuolleita juutalaisia on liian helppo ajatella jonain epämääräisen juutalaismassana. Wander kuitenkin kertoo yksilöistä, jotka ajattelevat ja uskovat eri tavoilla, joilla on erilainen kulttuuritausta ja perinteet, jotka suhtautuvat kohtaloonsa eri tavoin, joista kaikki eivät edes ole juutalaisia.

Tätä kirjaa minä aion vielä hyödyntää opetuksessa. Tämän avulla voin opettaa paljon kertomisesta, mutta samalla oppilaan tai opiskelijan on mahdollista lisätä värejä sinne, missä maailma näyttää vielä mustavalkoiselta.