Joululoman aikana luin ruotsalaista dekkaritaidetta; tällä kertaa kokeiluun pääsi Mons Kallentoftin Midvinterblod. Ihan vetävä juoni, mukavasti rakennettu tarina ja paljon hyviä yksittäisiä juttuja. Mutta jostain syystä kirja ärsytti melkein yhtä paljon kuin kiinnosti. Vaadin varmaan liikaa ruotsalaisilta dekkaristeilta - heidänhän juuri pitäisi osata!
Kirjassa oli välillä ihan mielettömän hienoa kieltä, henkilögalleria oli ihan toimiva, huumorikaan ei puuttunut ihan kokonaan ja tarina ei missään tapauksessa ollut huonoimmasta päästä. Vaan silti. Ehkä eniten häiritsi se, että henkilöt toimivat välillä niin epäuskottavasti. Anteeksi nyt vaan, mutta ruotsalainen keskiluokkainen perhe ei jätä 13-vuotiasta poikaa yksin kotiin viikon lomamatkan ajaksi! Tämä oli tosin vain sivuhenkilö, mutta yhtä lailla päähenkilö Malin Forsin suhtautuminen 13-vuotiaaseen tyttäreensä vaikuttaa välillä erikoiselta. Tai tyttären suhtautuminen äitiinsä. Eihän tämä äiti-tytärsuhteen outous itse tarinaan kauheasti vaikuta, mutta kun Kallentoft haluaa kertoa paljon päähenkilöstään ja tämän perhe-elämästä, niin oikeastaan lukijana kyllä toivoisin, että ihmisten siivilielämän ja päänsisäisen maailman jatkuva kuvailu olisi myös dekkarin juonen kannalta vähän enemmän motivoitua.
Ehdin jo kehua dekkarin kieltä. En vedä kehuani takaisin, mutta haluaisin huomauttaa, että on olemassa myös muita keinoja kertoa, että joku henkilö on alempaa keskiluokkaa, kuin sen mainitseminen, että hänellä on makuuhuoneessaan kokolattiamatto. Piikikäs kirjailijakouluttaja kiittää ja kumartaa. Eikä ehkä ihan heti tartu niihin muihin vuodenaikamurhamysteereihin, jotka siipan hyllystä löytyvät, mutta ei ehkä ihan heti luovu toivostaankaan Kallentoftin suhteen.
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
Joululahjasatoa
Pukki kävi (neljä kertaa) ja toi kahdeksan kirjaa. Toivottuja juttuja, kuten Pulkkisen uusimman, ja sotakirjoja (äidin tämän vuoden joululahjateema), kuten Ala-Harjan uusimman ja Dora Doran, ja juttuja, jotka itseltä jäisivät hyllyyn, kuten Antti Hyryn Uunin. Nyt ei ainakaan lukeminen lopu kesken! Vaikka enemmän se kai on yleensä ongelma, ettei ole aikaa lukea kaikkea kiinnostavaa...
Yhden joululahjakirjan ehdin jo lukea: Katharina Hultbergin ja Lena Asklundin Välkommen till bonusfamiljen - sarjakuvan. Täyttä asiaa!
Yhden joululahjakirjan ehdin jo lukea: Katharina Hultbergin ja Lena Asklundin Välkommen till bonusfamiljen - sarjakuvan. Täyttä asiaa!
lauantai 22. joulukuuta 2012
Kanssasi aina
Se jo mainittu rakkausromaani tuli sitten luetuksi. Nopeasti sekin. Se oli sellaista paulocoelhomaista diipadaapaa ja lässytystä, mikä vähän nostaa niskavillojani pystyyn, mutta selvästi minulla on nyt jokin lukemiseen liittyvä herkkyyskausi päällä, koska seulasta pääsee kaikenlaista omituista läpi.
Natasa Dragnicin Kanssasi aina kertoo Dorasta ja Lukasta, jotka kohtaavat kroatialaisen pikkukaupungin lastentarhassa 1960-luvulla ja joista tulee samantien erottamattomat. Elämä vie heitä välillä erilleen, mutta koska he tietävät kuuluvansa yhteen, he myös aina tapaavat uudelleen. En yhtään usko tuollaiseen rakkauteen, mutta on siitä silti kiva lukea! Kirja on viihdyttävä satu aikuisille, ja kuten kaikki kunnon sadut, se liikuttaa.
Natasa Dragnicin Kanssasi aina kertoo Dorasta ja Lukasta, jotka kohtaavat kroatialaisen pikkukaupungin lastentarhassa 1960-luvulla ja joista tulee samantien erottamattomat. Elämä vie heitä välillä erilleen, mutta koska he tietävät kuuluvansa yhteen, he myös aina tapaavat uudelleen. En yhtään usko tuollaiseen rakkauteen, mutta on siitä silti kiva lukea! Kirja on viihdyttävä satu aikuisille, ja kuten kaikki kunnon sadut, se liikuttaa.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Aikamme kertojia
Kuunnelkaa nyt: "Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts on tragikoominen ja satiirinen tarina nuoresta toimittajasta, joka hoitaa sydänsurujen palstaa newyorkilaisessa lehdessä." Eikö kuulostakin kepeältä ja hauskalta? Takakansitekstin perusteella ostin tämän pokkarin alennusmyynnistä. Ajattelin, että saan 1920-luvun vastineen nykypäivän nettideittitarinoille. Ja paskat. Ilmeisesti 20-luvulla leelianlepotuolit olivat rankinta mahdollista sosiaalipornoa.
Miss Lonelyhearts (joka on todellisuudessa kolmikymppinen mies, joka sen lisäksi, että kirjoittaa kirjeisiin jeesustelevia vastauksia, dokaa ja nussii) menee kirjeiden kauheista tarinoista sekaisin, sairastuu kristuskompleksiin ja saa omankin elämänsä sotkettua. Se siitä huvista.
On kirja kyllä tragikoominen, satiirinenkin. Mutta niin mustalla tavalla, että lukijaa kylmää. Ja ollakseen tuollainen ohuttakin ohuempi läpyskä on siinä kyllä tavattoman paljon sisältöä. Ehkä ei esipuheen kirjoittaja ole ihan väärässä, kun markkinoi kirjailijaa, Nathanael Westiä, 1900-luvun alun amerikkalaisten kirjailijoiden parhaimmistoon kuuluvaksi. Lainaan/lahjoitan kirjan, jos joku haluaa tutustua.
(Otsikko viittaa sarjaan, jossa WSOY julkaisi teoksen 60-luvulla. Ehkä nykyään jo vähän menneen ajan kuitenkin.)
Miss Lonelyhearts (joka on todellisuudessa kolmikymppinen mies, joka sen lisäksi, että kirjoittaa kirjeisiin jeesustelevia vastauksia, dokaa ja nussii) menee kirjeiden kauheista tarinoista sekaisin, sairastuu kristuskompleksiin ja saa omankin elämänsä sotkettua. Se siitä huvista.
On kirja kyllä tragikoominen, satiirinenkin. Mutta niin mustalla tavalla, että lukijaa kylmää. Ja ollakseen tuollainen ohuttakin ohuempi läpyskä on siinä kyllä tavattoman paljon sisältöä. Ehkä ei esipuheen kirjoittaja ole ihan väärässä, kun markkinoi kirjailijaa, Nathanael Westiä, 1900-luvun alun amerikkalaisten kirjailijoiden parhaimmistoon kuuluvaksi. Lainaan/lahjoitan kirjan, jos joku haluaa tutustua.
(Otsikko viittaa sarjaan, jossa WSOY julkaisi teoksen 60-luvulla. Ehkä nykyään jo vähän menneen ajan kuitenkin.)
Hömppäkohtaus
Millä kielillä te luette? Minä olen melkoinen fennomaani: kannatan ehdottomasti laadukasta käännöskirjallisuutta ja suurimman osan ulkomaisistakin kirjoista olen lukenut suomeksi. Viime aikoina olen kuitenkin sattuneesta syystä pyrkinyt parantamaan ruotsin kielen taitoani lukemalla ruotsiksi. Ja siinä kirjahyllyssä, josta nykyään lainaan monet kirjani, on paljon englanninkielistä kirjallisuutta, joten sitäkin on tullut tahkottua aiempaa enemmän. Ei kumpaakaan ole oikeastaan vaikea lukea (tosin Joycea en ole kokeillut enkä aio kokeilla alkuperäiskielellä!) vaikka alkuun onkin joskus vähän vaikeampi päästä kuin suomeksi.
Nyt tuli kuitenkin vastareaktio. Olin vain palauttamassa supermarsuja ja lassemaijoja kirjastoon, kun kehoni ehti toimimaan ennen kuin aivoni kerkesivät mukaan. Tulin kotiin parin rakkausromaanin kanssa. Toinen oli oikein tyhjä(n)pä(ivä)inen tarina nuoresta naisesta, jonka on vähän vaikea ottaa omaa elämää haltuun, kun on niin paljon miehiäkin, jotka sekoittavat pakkaa. Binge reading -kohtaus ja pari tuntia. Tuo toinen kirja, joka vielä odottaa vuoroaan, vaikuttaa vähän kirjallisemmalta. Ehkä palaan siihen vielä. Ainakin toivon saavani siitä vähän enemmän irti kuin tuosta hömpästä.
(Ostin muuten Meidän perhe -lehdenkin. Samaa tautia varmasti tämäkin. Siitäkin sai enemmän irti kuin siitä chick litistä. Kannattaa lukea joulukuun numero, jos tulee vastaan.)
Nyt tuli kuitenkin vastareaktio. Olin vain palauttamassa supermarsuja ja lassemaijoja kirjastoon, kun kehoni ehti toimimaan ennen kuin aivoni kerkesivät mukaan. Tulin kotiin parin rakkausromaanin kanssa. Toinen oli oikein tyhjä(n)pä(ivä)inen tarina nuoresta naisesta, jonka on vähän vaikea ottaa omaa elämää haltuun, kun on niin paljon miehiäkin, jotka sekoittavat pakkaa. Binge reading -kohtaus ja pari tuntia. Tuo toinen kirja, joka vielä odottaa vuoroaan, vaikuttaa vähän kirjallisemmalta. Ehkä palaan siihen vielä. Ainakin toivon saavani siitä vähän enemmän irti kuin tuosta hömpästä.
(Ostin muuten Meidän perhe -lehdenkin. Samaa tautia varmasti tämäkin. Siitäkin sai enemmän irti kuin siitä chick litistä. Kannattaa lukea joulukuun numero, jos tulee vastaan.)
maanantai 12. marraskuuta 2012
Popularisoitua tiedettä
Miksi kissa kehrää? Miten ankeriaat lisääntyvät? Mikä Betlehemin tähti oli? Kirjamessuilta tarttui mukaani Kathrin Passigin ja Aleks Scholzin Tietämättömyyden sanakirja. Kirja käsittelee kysymyksiä, joihin tiede ei ole vielä löytänyt varmaa vastausta. Lähtökohtahan on herkullinen! Kyllä minua ainakin kiinnostaa tietää, mitä en vielä tiedä. Minusta myös tieteen popularisoiminen on kerrassaan erinomainen ajatus – kuinka muuten kukaan tavallinen ihminen ymmärtäisi, mitä tutkijat tutkivat?
Mutta olisi sen kuitenkin voinut tehdä vähemmän alentuvasti. Raivostuttaa lukea kirjaa, joka pitää lukijaansa vähän tyhmänä. Onneksi sille tyhmälle lukijalle kerrotaan sentään välillä vitsejä. Siinä mielessä tyhmää pitää lukijaa tyhmänä – kyllä kai kaikki tietävät, ettei ole ihan varmaa, miten Amerikka asutettiin, tai että on olemassa tekstejä, jotka on kirjoitettu tuntemattomalla kielellä, jota kukaan ei osaa. Onneksi kirjassa on myös sellaisia juttuja, joita ei ole koskaan tullut ajatelleeksikaan, kuten ne ankeriaat.
Mutta olisi sen kuitenkin voinut tehdä vähemmän alentuvasti. Raivostuttaa lukea kirjaa, joka pitää lukijaansa vähän tyhmänä. Onneksi sille tyhmälle lukijalle kerrotaan sentään välillä vitsejä. Siinä mielessä tyhmää pitää lukijaa tyhmänä – kyllä kai kaikki tietävät, ettei ole ihan varmaa, miten Amerikka asutettiin, tai että on olemassa tekstejä, jotka on kirjoitettu tuntemattomalla kielellä, jota kukaan ei osaa. Onneksi kirjassa on myös sellaisia juttuja, joita ei ole koskaan tullut ajatelleeksikaan, kuten ne ankeriaat.
tiistai 6. marraskuuta 2012
Iän ja kehityskauden mukaan
Syyslomalla kävin lasten kanssa kirjastossa ja seikkailin lasten- ja nuortenosastolla. Siksi vain siellä, että syli täyttyi pelkillä nuortenkirjoillakin nopeasti. Niitä olikin vaihteeksi mukava lukea. Ei mikään ihme, että kouluaikoina tuli luettua aivan kauhealla tahdilla. Ovathan nuo nuortenkirjat paljon helppolukuisempia kuin aikuisten kirjat. Myönnän kyllä, että silloin saattoi joutua pureskelemaan pidempään nuortenkirjaa kuin nykyään, mutta väittäisin silti, että kirjan syvällisyyden ja oman lukutaidon välinen suhde ei ole nykyään ihan yhtä tuottoisa kuin parikymmentä vuotta sitten.
Mitäkö sitten luin? Ensimmäiseksi Seljan Tuli ja Lumi -romaanin. Rauha S. Virtanenhan on 2000-luvulla kirjoittanut 1950-luvun Selja-sarjaan jatkoa kahden kirjan verran. Näiden kirjojen tapahtumat sijoittuvat 70-luvulle, Chilen sotilasvallankaappauksen ja chileläisten pakolaisten Suomeen tulon aikaan. Todella mielenkiintoista, mutta plääh. Kun eivät ne vain kirjoina ole lainkaan yhtä hyviä kuin alkuperäinen Selja-sarja, joka on ikisuosikkini. Jotenkin sen ymmärtää, että 1950-luvulla kirjoitetut kirjat ovat vähän sievisteleviä ja vanhanaikaisia, mutta on kyllä uskomatonta, kuinka sama linja jatkuu ja vielä pahenee muutama vuosi sitten kirjoitetuissa kirjoissa. Esimerkiksi: en minä halua lukea pitkällisiä syväanalyyseja Kain ja Akin tyttöystävien Varpulin ja Arnikin (!) luonteesta – minä haluan itse tehdä päätelmät heidän käytöksensä perusteella! Vaikea sanoa, olisiko tätä kirjaa jaksanut lukeakaan, jos ei tuntisi vuosikymmenten mittaista uskollisuutta Seljan tyttöjä kohtaan.
Luin myös Jacqueline Kellyn Calpurnia Tate, luonnonlapsen. Aivan ihana, vanhan ajan tyttökirja! Tai siis vuodelta 2010, mutta kertoi vuodesta 1899 ja Calpurniasta, joka haluaa luonnontutkijaksi, vaikka ympäristö haluaakin kouluttaa hänestä hyvän vaimon. Tämä on oikein semmoinen perinteinen tyttökirja: päähenkilön tavallinenkin elämä on kiinnostavaa luettavaa, mutta kirjan punaisen langan muodostaa se, että päähenkilö kokee olevansa ratkaisevalla tavalla erilainen kuin muut ja oivaltaa, että voi itsekin päättää oman elämänsä suunnasta. Lukijasta riippuu, pitääkö hyvänä vai huonona sitä, että kirja on myös selkeästi oman aikansa, vuoden 2010, edustaja. Jälkiviisauden myötä tiettyihin vuosisadan vaihteen ilmiöihin on kiinnitetty erityisesti huomiota – ja toisaalta kirjasta puuttuu sellainen vanhanaikainen patina, jota monissa vanhoissa nuortenkirjoissa on ja joka toisaalta viehättää.
Keväinen Budapestin matka houkutteli tarttumaan myös Ferenc Molnárin Koulupoikia-kirjaan. Kyseessä on unkarilaisen nuortenkirjallisuuden klassikko, joka ilmestyi 1907 ja ensimmäisen kerran suomeksi 1913 (nimellä Pál-kadun pojat). Tänä vuonna ilmestyi Outi Hassin uusi käännös, joka esimerkiksi nimien osalta poikkeaa suuresti vanhemmasta Matti Kivekkään käännöksestä. Koskettava tarina ei kuitenkaan ole ratkaisevasti muuttunut. Tarina sijoittuu 1880- ja 1890-lukujen vaihteen Budapestiin, jossa joukko koulupoikia leikkii ja viettää vapaa-aikaansa grundilla, tyhjällä tontilla. Toinen poikajoukko päättää vallata grundin, ja taisteluhan siitä tulee. Tämä on sitten perinteinen poikakirja jännittävine seikkailuineen ja kirkasotsaisine nuorukaisineen. Ja niin ehdottoman liikuttava, että saatoin pari kyyneltäkin tirauttaa lopussa. Kirjasta on tehty elokuvakin, mutta nuorta lukijaa saattaa ilahduttaa myös se, että se on laajalti kaupan e-kirjana. Tämän vuoden kirjamessujen teemana oli Unkari, ja myös Koulupoikia ja varsinkin sen sähköinen versio olivat näkyvästi esillä messuilla.
Mitäkö sitten luin? Ensimmäiseksi Seljan Tuli ja Lumi -romaanin. Rauha S. Virtanenhan on 2000-luvulla kirjoittanut 1950-luvun Selja-sarjaan jatkoa kahden kirjan verran. Näiden kirjojen tapahtumat sijoittuvat 70-luvulle, Chilen sotilasvallankaappauksen ja chileläisten pakolaisten Suomeen tulon aikaan. Todella mielenkiintoista, mutta plääh. Kun eivät ne vain kirjoina ole lainkaan yhtä hyviä kuin alkuperäinen Selja-sarja, joka on ikisuosikkini. Jotenkin sen ymmärtää, että 1950-luvulla kirjoitetut kirjat ovat vähän sievisteleviä ja vanhanaikaisia, mutta on kyllä uskomatonta, kuinka sama linja jatkuu ja vielä pahenee muutama vuosi sitten kirjoitetuissa kirjoissa. Esimerkiksi: en minä halua lukea pitkällisiä syväanalyyseja Kain ja Akin tyttöystävien Varpulin ja Arnikin (!) luonteesta – minä haluan itse tehdä päätelmät heidän käytöksensä perusteella! Vaikea sanoa, olisiko tätä kirjaa jaksanut lukeakaan, jos ei tuntisi vuosikymmenten mittaista uskollisuutta Seljan tyttöjä kohtaan.
Luin myös Jacqueline Kellyn Calpurnia Tate, luonnonlapsen. Aivan ihana, vanhan ajan tyttökirja! Tai siis vuodelta 2010, mutta kertoi vuodesta 1899 ja Calpurniasta, joka haluaa luonnontutkijaksi, vaikka ympäristö haluaakin kouluttaa hänestä hyvän vaimon. Tämä on oikein semmoinen perinteinen tyttökirja: päähenkilön tavallinenkin elämä on kiinnostavaa luettavaa, mutta kirjan punaisen langan muodostaa se, että päähenkilö kokee olevansa ratkaisevalla tavalla erilainen kuin muut ja oivaltaa, että voi itsekin päättää oman elämänsä suunnasta. Lukijasta riippuu, pitääkö hyvänä vai huonona sitä, että kirja on myös selkeästi oman aikansa, vuoden 2010, edustaja. Jälkiviisauden myötä tiettyihin vuosisadan vaihteen ilmiöihin on kiinnitetty erityisesti huomiota – ja toisaalta kirjasta puuttuu sellainen vanhanaikainen patina, jota monissa vanhoissa nuortenkirjoissa on ja joka toisaalta viehättää.
Keväinen Budapestin matka houkutteli tarttumaan myös Ferenc Molnárin Koulupoikia-kirjaan. Kyseessä on unkarilaisen nuortenkirjallisuuden klassikko, joka ilmestyi 1907 ja ensimmäisen kerran suomeksi 1913 (nimellä Pál-kadun pojat). Tänä vuonna ilmestyi Outi Hassin uusi käännös, joka esimerkiksi nimien osalta poikkeaa suuresti vanhemmasta Matti Kivekkään käännöksestä. Koskettava tarina ei kuitenkaan ole ratkaisevasti muuttunut. Tarina sijoittuu 1880- ja 1890-lukujen vaihteen Budapestiin, jossa joukko koulupoikia leikkii ja viettää vapaa-aikaansa grundilla, tyhjällä tontilla. Toinen poikajoukko päättää vallata grundin, ja taisteluhan siitä tulee. Tämä on sitten perinteinen poikakirja jännittävine seikkailuineen ja kirkasotsaisine nuorukaisineen. Ja niin ehdottoman liikuttava, että saatoin pari kyyneltäkin tirauttaa lopussa. Kirjasta on tehty elokuvakin, mutta nuorta lukijaa saattaa ilahduttaa myös se, että se on laajalti kaupan e-kirjana. Tämän vuoden kirjamessujen teemana oli Unkari, ja myös Koulupoikia ja varsinkin sen sähköinen versio olivat näkyvästi esillä messuilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)