Aloitin taas kirjan lukemisen olan yli ja vieressä makoillen. Vaikutti helppolukuiselta ja hauskalta, joten kun Kate Atkinsonin Case Histories vapautui, aloitin alusta ihan itsekseni. Miten dekkareita voikin olla niin monenlaisia - ja silti niin monenlaiset dekkarit voivat olla hyviä.
Case Histories alkaa muutamalla tarinalla - rikostapauksella - jotka voisivat olla vaikka itsenäisiä novelleja. Ylipäätään kirja on sellainen, että siitä voi helposti lukea pätkän sieltä, toisen täältä, ja saada silti paljon (=monta tarinaa) irti. Kaikkia tarinoita yhdistää kuitenkin Jackson Brodie, yksityisetsivä, joka tutkii useampaa tapausta. Lopussa kaikki tarinat kietoutuvat toisiinsa.
Tämä on sellainen dekkari, josta voisin kuvitella tykkäävän niidenkin, jotka eivät yleensä dekkareita lue. Suurkuluttajakin piti. Ja minä, joka luen kyllä dekkareita, mutta enemmän kuitenkin muuta. BBC on kuulemma tehnyt Jackson Brodiesta Case Histories -nimisen sarjankin. Pitäisiköhän kaivella muutama jakso netistä? Jotkut dekkarit taipuvat huonosti tv-sarjoiksi, mutta toisten erinomaisuus vain kertautuu tv-ruudulla (ja BBC jos kuka osaa dekkareiden filmatisoinnin!).
Sain muuten kirjan ja ruusun päivänä uusimman Mma Ramotswe -dekkarin (jotka nekin ovat kyllä aika erilaisia kuin monet muut dekkarit). Kai minun olisi periaatteessa pitänyt saada kukkia (vastalahjaksi siitä Lundbergin Isistä, jonka nyt innostuin ostamaan), mutta kirja sopii minulle kyllä paremmin. Taidankin aloittaa sen lukemisen jo tänä iltana - perjantaitunnelma kohdillaan!
perjantai 26. huhtikuuta 2013
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Satunnainen
Lainasin äitiltä Ali Smithin Satunnaisen. Ryhdyin lukemaan sitä vähän niin kuin paremman puutteessa, mutta pääsinkin yllättävän nopeasti vauhtiin, joten kirja oli pakko lukea loppuun.
Romaani kertoo kesälomaa viettävästä perheestä, jonka vuokrahuvilan ovelle ilmestyy Amber, kolmikymppinen nainen, jota kukaan perheestä ei tunne entuudestaan ja jota kukaan ei opikaan tuntemaan. Sen sijaan Amber, joka jää taloon viikoiksi, saa perheenjäsenet tutustumaan itseensä ja omaan elämäänsä, tarttumaan siihen uudestaan ja paremmin.
Kirjassa on monta kertojaääntä: perheen teini-ikäiset lapset, äiti, isäpuoli ja Amber itse. Alan olla jo aika väsynyt tähän tyylikikkaan, mutta tämän kirjan puolustukseksi pitää sanoa, että ainakaan samaa asiaa ei kerrota monesta eri näkökulmasta, vaan kertojan vaihtuessa siirrytään myös ajassa eteenpäin. Silti jokaisen perheenjäsenen tarina ja kehitysprosessi säilyy kiinnostavana ja ehyenä.
Kirjan kieli on todella täyttä, ihan erilaista kuin mistä yleensä tykkään. Minä nautin yksinkertaisesta lauseesta, joka sisältää paljon rivienvälistä informaatiota. Tähän kirjaan on kirjoitettu ne rivien välitkin. Teksti matkii ajatusta, joka säntäilee ja mutkittelee ja muistaa monta asiaa samassa hetkessä. Ajatuksena se kuulostaa mielestäni ahdistavalta, mutta Smith on niin taitava, että kirjaa on miellyttävä lukea.
Romaani kertoo kesälomaa viettävästä perheestä, jonka vuokrahuvilan ovelle ilmestyy Amber, kolmikymppinen nainen, jota kukaan perheestä ei tunne entuudestaan ja jota kukaan ei opikaan tuntemaan. Sen sijaan Amber, joka jää taloon viikoiksi, saa perheenjäsenet tutustumaan itseensä ja omaan elämäänsä, tarttumaan siihen uudestaan ja paremmin.
Kirjassa on monta kertojaääntä: perheen teini-ikäiset lapset, äiti, isäpuoli ja Amber itse. Alan olla jo aika väsynyt tähän tyylikikkaan, mutta tämän kirjan puolustukseksi pitää sanoa, että ainakaan samaa asiaa ei kerrota monesta eri näkökulmasta, vaan kertojan vaihtuessa siirrytään myös ajassa eteenpäin. Silti jokaisen perheenjäsenen tarina ja kehitysprosessi säilyy kiinnostavana ja ehyenä.
Kirjan kieli on todella täyttä, ihan erilaista kuin mistä yleensä tykkään. Minä nautin yksinkertaisesta lauseesta, joka sisältää paljon rivienvälistä informaatiota. Tähän kirjaan on kirjoitettu ne rivien välitkin. Teksti matkii ajatusta, joka säntäilee ja mutkittelee ja muistaa monta asiaa samassa hetkessä. Ajatuksena se kuulostaa mielestäni ahdistavalta, mutta Smith on niin taitava, että kirjaa on miellyttävä lukea.
tiistai 16. huhtikuuta 2013
Tyyntä ja myrskyä
Olin ajatellut lukea Ulla-Lena Lundbergin Jään ruotsiksi, mutta se tuli minun luokseni suomeksi, enkä ehkä olisi kaikkea ruotsiksi ymmärtänytkään, näin tarkemmin ajatellen. Jää kertoo merestä, saaristosta, yhteisöstä, perheestä, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta, noin esimerkiksi, ja niin vetävästi, että kun olin nauttinut kerronnasta kaksi kolmasosaa, ihmettelin, eikö tässä mitään käännekohtaa tulekaan. Silti hämmästyin, kun se vasta ihan lopussa tuli - eikä se olisikaan voinut tulla yhtään aiemmin - enkä tahtonut sitä edes todeksi uskoa.
Miten minä oikein luen kirja-arvostelut vai oliko loppu kaikissa tarkoituksella jätetty hämärän peittoon? Luulen, että kirja on parempi, kun ei tiedä, mitä odottaa. Siksi en aio puhua ihan suoraan lopun tapahtumista, mutta kyllähän nokkela lukija ne rivien välistä arvaa. Puhun kuitenkin enemmän teille, jotka olette Jäänne jo lukeneet. Loppu herätti minussa todella voimakkaan tunnereaktion, jossa yllätyksellä oli varmaankin osansa. Merkitystä oli kuitenkin silläkin, että tunsin jo kirjan alussa jonkinlaista sielunyhteyttä Mona Kummeliin, ja kun Mona lopussa kokee saman kohtalon, jonka itsekin olen kokenut, suru nousi pintaan. Ei enää omasta kohtalostani, mutta Monan puolesta - hänen tulevaisuutensa on varmasti kovin erilainen kuin minun nykyisyyteni. Sannan ja Lilluksen puolesta, ja oman Sannani ja oman Lillukseni puolesta - miten heissäkin oli niin kovin paljon yhtäläisyyksiä keskenään!
Ihastuin Lundbergiin Marsipaanisotilaan kautta. Miten niin kevyesti, yksittäisiin tilanteisiin keskittymällä saa kerrottua niin paljon? Haluaisin itsekin osata kirjoittaa samalla tavalla, niin, että arkisten asioiden kuvauksesta syntyy tärkeitä ja koskettavia tarinoita. Kirjan ja ruusun päivä on viikon päästä. Saisinkohan kukkia, jos ostan Isin?
Miten minä oikein luen kirja-arvostelut vai oliko loppu kaikissa tarkoituksella jätetty hämärän peittoon? Luulen, että kirja on parempi, kun ei tiedä, mitä odottaa. Siksi en aio puhua ihan suoraan lopun tapahtumista, mutta kyllähän nokkela lukija ne rivien välistä arvaa. Puhun kuitenkin enemmän teille, jotka olette Jäänne jo lukeneet. Loppu herätti minussa todella voimakkaan tunnereaktion, jossa yllätyksellä oli varmaankin osansa. Merkitystä oli kuitenkin silläkin, että tunsin jo kirjan alussa jonkinlaista sielunyhteyttä Mona Kummeliin, ja kun Mona lopussa kokee saman kohtalon, jonka itsekin olen kokenut, suru nousi pintaan. Ei enää omasta kohtalostani, mutta Monan puolesta - hänen tulevaisuutensa on varmasti kovin erilainen kuin minun nykyisyyteni. Sannan ja Lilluksen puolesta, ja oman Sannani ja oman Lillukseni puolesta - miten heissäkin oli niin kovin paljon yhtäläisyyksiä keskenään!
Ihastuin Lundbergiin Marsipaanisotilaan kautta. Miten niin kevyesti, yksittäisiin tilanteisiin keskittymällä saa kerrottua niin paljon? Haluaisin itsekin osata kirjoittaa samalla tavalla, niin, että arkisten asioiden kuvauksesta syntyy tärkeitä ja koskettavia tarinoita. Kirjan ja ruusun päivä on viikon päästä. Saisinkohan kukkia, jos ostan Isin?
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Opettajan lukemistosta
Ammattikoulun äidinkielen opettajana pääsee aika harvoin puhumaan kaunokirjallisuudesta, mutta nyt ajattelin nipistää tunneista osan kirjallisuudelle. Idean sain lukuviikon (http://www.lukukeskus.fi/lukuviikko) oppituntivinkeistä. Kävin tänään lainaamassa kirjastosta Cécile Slankan 101 tapaa jättää rakas. Kirjeitä joka lähtöön. Kirjasessa, jonka lukaisin samantien, on 101 erilaista erokirjettä. Lyhyet, muutaman lauseen mittaiset kirjeet ovat sopivaa luettavaa kirjoja kammoaville opiskelijoille. Toivon, että opiskelijat osaavat myös lukea rivien välistä, millaisia kirjoittajat, vastaanottajat ja päättyvät parisuhteet ovat. Uskon, että monet jopa nauttivat kirjeiden purevasta huumorista.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Lyhyt lehtikatsaus
Postissa tuli Trendi. Vähän ihmetytti: viimeksi olin lukenut sitä muutama vuosi sitten ja todennut, että se on tarkoitettu huomattavasti minua nuoremmalle lukijakunnalle. Viihteelliselle lukemistolle on kuitenkin jatkuva tilaus, joten tartuin lehteen. Hämmästyin. Lehtihän oli selvästi tarkoitettu kaksvitosille vakisuhteessa eläville ja lapsia harkitseville naisille. Siis melkein niin kuin minulle, siis sitä lukuun ottamatta että minä olin sellainen kymmenen vuotta sitten. Mutta jos viisi vuotta sitten Trendi oli suunnattu alle parikymppisille, kai se on sitten kasvanut lukijakuntansa mukana aikuisemmaksi. Melkein tuli mieleen Olivia alkuvuosinaan, jolloin se oli ehkä vähän kevyempi kuin nykyinen Olivia, jonka koen (yhä) hyvin omakseni: samaan aikaan syvällinen ja kepeä ja aina monipuolinen kokonaisuus, joka sopii (nykyään) tällaiselle lapsia hankkineelle, oman tyylinsä löytäneelle lähes uraohjukselle. En aio tilata Trendiä tämänkään kokemuksen jälkeen, mutta se sai minut pohtimaan, kuinka mukavaa on, että olen löytänyt oman lehteni. Trendinkin lukijat tarvinnevat oman lehtensä!
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Sairaslomalukemisto
Sairastaminen kesken kiireisen työviikon on harvinaisen turhauttavaa, ja turhautumisen tunnetta tulee helposti paenneeksi telkkarin iltapäivien tosi-tv-maailmaan tai Me Naiset & Matkaopas -lehteen. (Been there, done that.) Sairastamisesta tulee kuitenkin melkein mukavaa, kun käden ulottuvilla on kirja, joka on riittävän helppolukuinen, mukaansatempaava ja kevyt kannatella. Kuten Graham Mooren The Sherlockian (2011).
Amerikkalainen dekkarin keskiössä ovat Sherlock Holmes -intoilijat, The Baker Street Irregulars -seura, jonka suurin intohimo on löytää Arthur Conan Doylen kadonnut päiväkirja. Eräs heistä kertoo löytäneensä päiväkirjan, mutta juuri ennen sen paljastamista muille hänet murhataan. Kerhon tuorein ja nuorin jäsen ryhtyy selvittämään niin murhatun kuin päiväkirjankin kohtaloa. Samaan aikaan nykypäivän tarinan rinnalla kulkee tarina Conan Doylen elämästä kadonneen päiväkirjan kirjoitusaikoihin. Kuten arvata saattaa, menneisyydessäkin tapahtuu jännittäviä asioita.
Kirja on... noh, varsin amerikkalainen. Monia asioita pohjustetaan niin paljon, että tottuneempi lukija on jo arvannut monia juttuja, kun ne sitten lopulta paljastuvat. Teksti ei myöskään ole erityisen monimerkityksellistä. Helppolukuisuus ei kuitenkaan sinällään ole pahe, ja kirja on erittäin mukaansatempaava, mikä on taatusti hyve. Kirjan kaksi tarinaa myös limittyvät mukavasti, ja varsinkin 1900-luvun taitteeseen sijoittuva seikkailu on ihan kiinnostava. Kaiken lisäksi kirjassa on osuvaa huumoria, joka paikkaa lukukokemuksen muita aukkoja. Kannattaa harkita lomalle, työmatkoille tai norovirukseen.
Amerikkalainen dekkarin keskiössä ovat Sherlock Holmes -intoilijat, The Baker Street Irregulars -seura, jonka suurin intohimo on löytää Arthur Conan Doylen kadonnut päiväkirja. Eräs heistä kertoo löytäneensä päiväkirjan, mutta juuri ennen sen paljastamista muille hänet murhataan. Kerhon tuorein ja nuorin jäsen ryhtyy selvittämään niin murhatun kuin päiväkirjankin kohtaloa. Samaan aikaan nykypäivän tarinan rinnalla kulkee tarina Conan Doylen elämästä kadonneen päiväkirjan kirjoitusaikoihin. Kuten arvata saattaa, menneisyydessäkin tapahtuu jännittäviä asioita.
Kirja on... noh, varsin amerikkalainen. Monia asioita pohjustetaan niin paljon, että tottuneempi lukija on jo arvannut monia juttuja, kun ne sitten lopulta paljastuvat. Teksti ei myöskään ole erityisen monimerkityksellistä. Helppolukuisuus ei kuitenkaan sinällään ole pahe, ja kirja on erittäin mukaansatempaava, mikä on taatusti hyve. Kirjan kaksi tarinaa myös limittyvät mukavasti, ja varsinkin 1900-luvun taitteeseen sijoittuva seikkailu on ihan kiinnostava. Kaiken lisäksi kirjassa on osuvaa huumoria, joka paikkaa lukukokemuksen muita aukkoja. Kannattaa harkita lomalle, työmatkoille tai norovirukseen.
Kaamokseen ja sieltä pois
Nyt se on täytetty. Dora, Dora on luettu. En kyllä ymmärrä, miksi se oli niin samperin hankalaa alussa. Sehän oli hirmuisen juohevaa ja kevyttä tekstiä, vaikkakin niukkaan ilmaisuun oli kätketty paljon merkityksiä. En voi edes puolustautua sillä, että merkitykset olivat niin ahdistavia ja synkkiä, koska eivät ne alussa olleet. Tai ehkä se kirjassa vellova pahuus ja pimeys, joka voimistui koko ajan, oli alusta asti aistittavissa rivien välistä. (Hehe, tässähän rupeaa tuntemaan itsensä ihan joksikin kirjabloggariksi, kun tällaista soopaa suoltaa... ;))
Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeristä Albert Speeristä, joka matkustaa jouluna 1943 retkikuntineen Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivostoimintaa. Kirjassa matkataan kaamokseen, mutta ympärillä olevan pimeän lisäksi kirjassa kuvataan myös ihmisen sisällä olevaa pimeää. Vai pahuutta? Kirja ei anna kovinkaan kaunista kuvaa Speerin tai sen paremmin Hitlerinkään luonteesta, mutta toisaalta pahuudestaan huolimatta he, ainakin Speer, näyttäytyvät inhimillisinä hahmoina. Selityksiäkään kirja ei pahuudelle anna, mutta näyttää kyllä sen, että vaikka meillä jokaisella on pimeä puolemme, valitsemme itse, ruokimmeko sitä. Sekin paljastuu, miten joskus erilaiset struktuurit tukevat pahaa. Vaikka haluaisimme irtisanoutua pahasta, emme aina pysty siihen.
Tämän kirjan lukemisesta tuli himo lukea Joseph Conradin Pimeyden sydän, jota en ole vielä siis lukenut, mutta jonka uskon kiertelevän samaa tematiikkaa. Joku joskus sanoi, että Christer Kihlmanillakin on samanlaisia ajatuksia kirjoissaan. Velvollisuuksien lista siis vain kasvaa, mutta mitäpä tuosta - lukemaanhan tänne on tultu eikä laiskottelemaan.
Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeristä Albert Speeristä, joka matkustaa jouluna 1943 retkikuntineen Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivostoimintaa. Kirjassa matkataan kaamokseen, mutta ympärillä olevan pimeän lisäksi kirjassa kuvataan myös ihmisen sisällä olevaa pimeää. Vai pahuutta? Kirja ei anna kovinkaan kaunista kuvaa Speerin tai sen paremmin Hitlerinkään luonteesta, mutta toisaalta pahuudestaan huolimatta he, ainakin Speer, näyttäytyvät inhimillisinä hahmoina. Selityksiäkään kirja ei pahuudelle anna, mutta näyttää kyllä sen, että vaikka meillä jokaisella on pimeä puolemme, valitsemme itse, ruokimmeko sitä. Sekin paljastuu, miten joskus erilaiset struktuurit tukevat pahaa. Vaikka haluaisimme irtisanoutua pahasta, emme aina pysty siihen.
Tämän kirjan lukemisesta tuli himo lukea Joseph Conradin Pimeyden sydän, jota en ole vielä siis lukenut, mutta jonka uskon kiertelevän samaa tematiikkaa. Joku joskus sanoi, että Christer Kihlmanillakin on samanlaisia ajatuksia kirjoissaan. Velvollisuuksien lista siis vain kasvaa, mutta mitäpä tuosta - lukemaanhan tänne on tultu eikä laiskottelemaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)