Aavikon tyttäret

Pitkällä sairaslomallani hortoilin aika monta kertaa kaupungilla ilman sen kummempaa tekemistä, ja monesti ohjauduin myös kirjakauppaan. Eräällä kerralla mukaan tarttui alehyllystä Nura Farahin Aavikon tyttäret. Se oli ollut lukulistallani jo pitkään mutta ei vaan ollut tullut vastaan. Mielelläni ostin sen omakseni, kun muutamalla eurolla sain.

Kun opetin vielä lukiossa, keräsin listaa muun kuin länsimaisen kirjallisuuden klassikoista ja toisaalta kirjoista, jotka kertovat kulttuurien kohtaamisesta tai vähemmistökulttuureista. Kyllä tämäkin kirja sille listalle olisi päässyt, koska se on ensimmäinen suomalaisen somalitaustaisen kirjailijan romaani. Voi olla, että kirja ei aivan täytä noita luettelemiani kriteereitä, mutta jonkinlainen kirjallinen virstanpyykki se suomalaisen kirjallisuuden kentässä on; nyt meillä on myös somalitaustaisia maahanmuuttajakirjailijoita!

Vaikka sana onkin vähän tyhmä, ja koko käsite alleviivaa me ja muut -asetelmaa. Mutta virstanpyykki se silti on, koska näen tämän maahanmuuttajakirjailija-ajatuksen välttämättömänä väliasemana matkalla kohti monikulttuurisempaa kirjallista kulttuuria. Toisaalta aina on tärkeää tuntea omat juurensa, ja jokainen kirjailija hyödyntää niitä omassa tuotannossaan.

Niin myös Nura Farah. Aavikon tyttäret kertoo Khadijan tarinan pikkutytöstä keski-ikäiseksi naiseksi. Samalla kerrotaan myös muista naisista, jotka kuuluvat Khadijan elämään. Tapahtumat sijoittuvat Somaliaan 1900-luvun puolivälin tienoille. Somalia itsenäistyi vuonna 1960, ja kirjassa tämä tapahtuu, kun Khadija on kolmen lapsen äiti.

Romaani kertoo paimentolaisyhteisön elämästä ja naisen asemasta siinä. Kirja ei alleviivaa, vaan kertoo tarinoita, joiden kauttaa aukeaa ikkuna tähän kulttuuriin ja sen tapoihin. Tarinankertojana Farah onkin taitava: kertomuksista muodostuu kokonaiskuva yhden naisen elämänpolusta.

Toisaalta romaania vaivaa pieni keskeneräisyyden tunne. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja välillä ongelmat ratkeavat liian helposti. Tämä sopii tarinamaisuuteen, mutta suuri sukuromaani tämä kirja ei vielä ole. Ehkä seuraava romaani jo on? Joka tapauksessa Aavikon tyttäretkin on lukemisen arvoinen teos! Se näytti ainakin minulle palasen maailmaa, johon en olisi ilman kirjaa päässyt. 

Oneiron

Joululahjakirjani Oneiron kulki monessa reissussa mukana ja odotti kuukauden sairaslomankin ajan yöpöydällä kärsivällisesti. Töihin palattuani pakkasin sen aamuisin reppuun mukaan, ja se tempaisi saman tien mukaansa.

Tuntuupa taas tyhmältä referoida Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa; kaikkienhan se jo täytyy tuntea. Kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat joutuneet omituiseen kuolemanjälkeiseen välitilaan. Eri-ikäiset naiset ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja heidän elämäntarinansa ovat kaikki erilaisia. He kertovat toisilleen ja itselleen omia tarinoitaan ja yrittävät päästä selville siitä, miten he ovat päätyneet yhteen.

Laura Lindstedtin teos yhdistää erilaisia tekstilajeja rohkeasti, ja sekoituksesta syntyy kokonaisuus, joka hengästyttää lukijan. (No, jotkut esseemäiset kohdat meinasivat kyllä nukuttaa minut, mutta pääasiassa kirjaa oli vaikea päästää käsistään.) Naisten tarinat ovat mukaansatempaavia ja saavat lukijan miettimään, minkälaiset asiat oikeastaan elämää ohjaavat. Kuolemaa kirjaa käsittelee pelotta ja muistuttaa lukijaa siitä, että kuoleman edessä me kaikki olemme samalla viivalla.

Kirjan nimi oneiron on kreikkaa ja tarkoittaa unta tai unelmaa. Kirjan seitsemän naista joutuvat kuolemansa hetkellä unenomaiseen tilaan, joka ei noudata fysiikan lakeja, jossa ei ole aistimuksia ja jossa merkitystä on vain tarinoilla. Tuossa tilassa on kuitenkin mahdollisuus tarkastella omaa elämäänsä ja tulla sinuiksi sen kanssa. Hyväksymällä elämänsä - ja hyväksymällä kuolemansa, joka sekin vääjäämättä koittaa - pääsee pois unesta.

Lumikuningatar

Sain joululahjaksi Michael Cunninghamin Lumikuningattaren. En ole lukenut Cunninghamilta aiemmin kuin Tunnit, josta pidin - muistaakseni - aika tavalla. Odotukset olivat siis korkealla. 

Romaani kertoo Barrettista, hänen veljestään Tylerista ja tämän tyttöystävästä Bethistä. Ja muutamasta muusta yhteisestä ystävästä. Beth on kuolemassa syöpään ja Tyler yrittää kirjoittaa hänelle täydellisen rakkauslaulun. Pariskunnan kanssa yhdessä asuva Barrett on taas kerran eronnut yhdestä poikaystävästä. Sitten Barrett näkee taivaalla valoilmiön, joka ei jätä häntä rauhaan. Varsinkin kun Bethin syöpä valon näkemisen jälkeen talttuu ja kolmikon elämä asettuu jonkinlaiseen rauhalliseen sopusointuun. Tyler ja Beth menevät naimisiin ja Tyler esittää häissä laulunsa. Häiden jälkeen syöpä pahenee ja Beth kuolee. Tämän jälkeen Tylerin ura muusikkona kääntyy vihdoin nousuun ja Barrett tapaa miehen, jonka kanssa hän muuttaa yhteen. 

Olipas juoni tylsän kuuloinen. Mutta niin oli kyllä kirjakin, ihan suoraan sanottuna. Ei Cunningham huono kirjoittaja ole, ja tähän melko suppeaan juoneen kätkeytyy kyllä paljon erilaista symboliikkaa. Itse olisin kuitenkin kaivannut vähän enemmän lihaa henkilöhahmojen luiden päälle. Mietin lukiessani, oliko ongelma se, että kirja kertoo niin kovin erilaisesta maailmasta kuin minkä tunnen. Olen ennenkin törmännyt amerikkalaisten nykykirjailijoiden teksteissä tällaiseen maailmaan, jossa taiteesta kiihkoilevat ja huumeilla tajuntaansa laajentavat keski-ikäiset lapsettomat luus... tilapäistöillä itsensä elättävät tyypit keskustelevat hamaan maailman tappiin omista ongelmistaan ja maailman ongelmista. Sori vaan, mutta ei sovi yhtään minun kalvinistiseen käsitykseeni aikuisen ihmisen elämän tarkoituksesta - enkä edes ymmärrä, onko tuollaista maailmaa oikeasti olemassa. 

Mutta ehkäpä tämä kirja kannattaa lukea, jos tuollainen elämäntyyli tuntuu kiinnostavalta. Tai jos haluaa tutkailla veljeyttä, koska romaani käsittelee paljon Barrettin ja Tylerin suhdetta ja sitä, miksi se on sellainen kuin on. Itse näkisin, että eniten romaani pohtii sitä, miksi me tulkitsemme erilaiset asiat jumalalliseksi väliintuloksi, ja myös sitä, kuinka ihmiset eri tavoilla tekevät kauppaa kuoleman kanssa. 

Taas muistin ikäni väärin

Olen taas lukenut nuortenkirjoja. Olen myös huomannut, että se tietää lisää lukijoita blogille. Oletan, että saan kiittää ainakin joitakin äidinkielen opettajia, jotka laittavat oppilaat hakemaan tietoa kirjablogeista. Toivottavasti löydätte edes oikeasti kiinnostavia lukuvinkkejä - koska minun blogistani ei löydy yleensä erityisen tarkkoja juonikuvauksia tms.

Olen herännyt todella myöhään Percy Jackson -villitykseen. Serkkuni luki niitä kyllä jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta tuolloin panin vain nimen merkille. Nyt omat lapset ovat lukeneet niitä viime kesästä alkaen. Sunnuntaina minulla ei ollut mitään (kivaa, rentoa ja viihdyttävää) lukemista, joten kävin ryöstämässä yhdestä esiteininhuoneesta ykkösosan Salamavaras. Luin kaksi ensimmäistä osaa kahdessa päivässä, ja nyt ymmärrän, miksi nuoriso on näistä niin intona.

Percy on 12-vuotias häirikkönuori, joka saa tietää olevansa merenjumala Poseidonin äpäräperillinen. Koska antiikin jumalat ovat totta kai vieläkin elossa ja muuttaneet Amerikkaan siinä vaiheessa, kun läntisen maailman keskipiste on siirtynyt sinne. Teini-ikäinen Percy seikkailee puolijumalien, satyyrien, kyklooppien, titaanien jne. maailmassa ja hänen seikkailunsa muistuttavat huomattavan paljon antiikin puolijumalien seikkailuja. Paitsi että ne tapahtuvat hyvin selvästi nykyajassa ja on kirjoitettu tavalla, joka vetoaa nykynuoreen (tai sellaisten keski-ikäiseen äitiin). Kahden kirjan jälkeen imu on vielä kova, ja ajattelin kyllä katsoa muutaman kirjan eteenpäinkin, toivoen tietysti, ettei meno muutu laimeammaksi missään vaiheessa.

Percyjä ennen luin kanadalaisen Susin Nielsenin kirjan, jonka nimi on ruotsiksi Du är ett geni. Bonustyttäreni suositteli sitä minulle, joten pitihän minun tsekata, mikä siinä oli hänen mielestään niin kiinnostavaa. Romaani kertoo 13-vuotiaasta nörtistä Stewartista (jonka äiti on kuollut, ja jonka isä päättää muuttaa yhteen työkaverinsa kanssa) ja (tämän työkaverin) 14-vuotiaasta pissistyttärestä Ashleysta (jonka vanhemmat erosivat muuten sen takia, että Ashleyn isä uskalsi vihdoin tunnustaa olevansa homoseksuaali). Humoristinen nuortenkirja kertoo uusperheistä ja niiden ongelmista melko raikkaasti. Vaikka juonikuvio kuulostaakin aika kliseiseltä, onnistuu Nielsen tekemään hahmoista moniulotteisia ja luotsaamaan heidät uusperhehelvetistä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ilman, että lukija joutuu kiristelemään hampaitaan.

Osaisinpa minäkin olla kiltti!

Mies sai isänpäivälahjaksi (Minulla on fiksuja lapsia!) Fredrik Backmanin Britt-Marie var här -romaanin. Minulla on nyt sellainen kausi, ettei mikään kauhean syvällinen uppoa, joten tartuin siihen.

Tämä kirja jatkaa samaa linjaa, jonka En man som heter Ove ja Min mormor hälsar och säger förlåt aloittivat. Backman esittelee taas lukijoille aika kammottavan päähenkilön, tyypin, jota todellisessa elämässä kaikki väistelevät. Mutta kertoja osaakin kertoa tämän henkilön elämäntarinan niin, että lukija ymmärtää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin on. Henkilöön kiintyy syvästi ja hänelle alkaa toivoa kaikkea hyvää - mitä romaani sitten hänelle antaakin.

Ihailen tällaista kykyä nähdä kaikissa ihmisissä jotakin hyvää, taitoa suhtautua heihin ja heidän erityislaatuisuuksiinsa hyväntahtoisesti. Backmanin luomaan kirjalliseen maailmaan on aina hyvä palata - ja toivoa, että sieltä tarttuisi jotakin omaankin käytökseen.

45 vuotta (tai kuinka 90 minuuttia tuntui 45 vuodelta)

Otin viime viikonloppuna itselleni vähän omaa aikaa ja kävin elokuvissa. Tuttava kehui kovasti 45 vuotta -elokuvaa, joten minäkin päädyin siihen.

Tässä tiivis juonikuvas, sori jos spoilaan:
Aviopari on keskittynyt toisiinsa 45 vuotta. Nainen kontrolloi ystävällisessä hengessä, mies on tyytyväisenä tossun alla. Juuri ennen 45-vuotishääpäivää ja suuria juhlia mies saa kirjeen Saksasta: hänen Alpeilla kuolleen entisen tyttöystävänsä ruumis on löydetty. Mies suree ja alkaa puhua menneisyydestä. Nainen kokee oikeudekseen ryhtyä mustasukkaiseksi marttyyriksi.

Tässä kuvaus ajatuksenjuoksustani:
Miten kukaan voi olla noin itsekeskeinen?
Käyttäytyisinkö minä noin, jos kuulisin 45 vuoden jälkeen uusia asioita ihmisestä, jonka luulin tuntevani läpikotaisin?
Miten tuo ei voi tajuta, miten pitkäkestoinen prosessi suru voi olla?
Kauanko tätä on vielä jäljellä?

Olin ilmeisesti liian nuori ymmärtämään - tai liian lyhyitä parisuhteita kokenut tai liikaa surua kokenut. Ensi kerralla menen katsomaan Zoolander 2:n. Eipä tule pettymyksiä.

Parhaita runoja ikinä

Runo pakkaselle

Kasvoilla kuoleman käy hymy haljennut hallan:

hangessa mierollekin voi tie olla suora.

Polveni painuvat voimasta pakkasen vallan.

Haudassa jäisessä päättelen: talvi on huora.

Reino Leino

Kävin kuopuksen koululla perhepalaverissa. Samassa rakennuksessa on lähikirjastomme, jonka hyllyssä huomasin Antti Holman Kauheimmat runot. Katselin ja selailin sitä himoiten jo Kirjamessuilla, ja nyt päätin lukea tämän nerokkaan teoksen. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille suomalaisen runouden ystäville.

Kauheimmat runot on kokoelma neljän erityylisen suomalaisrunoilijan parhaista runoista. Reino Leino ilmaisee loppusoinnullisilla runoillaan suuria ja jylhiä tunteita, joista pienin ei ole suomalaisen miehen vitutus. Reino Leinon puoliso, lastenrunoilija ja naivisti Sirsi Sunnas löytää runoissaan suurimman totuuden yksinkertaisuuden ja sinisilmäisyyden kautta. Suomenruotsalainen modernisti Edith Södermalm tarkkailee ympäristöään terävästi. Murrekirjailija Karin Toisiks-Paraske (joka nimestään huolimatta muistuttaa enemmän Heli Laaksosta kuin Larin Paraskea) paljastaa lämpimän humoristisesti suomalaisen naisen heikot kohdat.

Holma tuntee runoilijapersooniensa esikuvat ja tuo jokaiseen runoon omaa huumoriaan. Lopputulos on hulvaton. Kirjoittelen näitä synttärikortteihin seuraavat vuodet. Kärsikää - tai naurakaa!

Kaksi kieltä

Minulle on annettu

yksi sydän tuntea,

yksi pää ajatella,

yksi suu puhua,

mutta kaksi kieltä

näitä kaitsemaan.

Sinä heität minut

kiehuvaan veteen

elävänä.

Ei minulla ole sanoja

kuvaamaan tätä kipua

vaikka minulle on annettu 

kaksi kieltä.

Kahden kielen sanat minulla

on.

Enkä silti löydä sanoja.

Rakkaani,

siksi älä enää koskaan kirjoita

minulle, että

påriki ja har int' någo tekemist.

ja ha sit på huutokauppakeisari halva dan

igår va de kiva

om du vill så får du kyyti igen ;)

Edith Södermalm