maanantai 13. heinäkuuta 2015

Sukuhistoria

Tiedättehän sen tunteen, kun on niin syvällä jonkin kirjan maailmassa, että vaikka sitä maalaisi lautoja ja naulaisi niitä terassin kattoon, niin samalla miettii, mitä henkilöille mahtaa seuraavaksi tapahtua ja miksi ne käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät?

Tällä kertaa tällainen kirja oli Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät. Romaanin alussa viisikymppinen Helena, Berliinin oopperan taiteellinen johtaja, valmistautuu uransa merkittävimpään ensi-iltaan. Takaumina kerrotaan kuitenkin Helenan suvun tarinaa niin, että kaiken kaikkiaan kirja kertoo tämän tanskalaisen suvun tarinaa neljän sukupolven ajalta.

Tarina alkaa, kun natsi-Saksa valloittaa Tanskan. Naisiin menevä kyläpastori Thorvald ja hänen uskollinen vaimonsa Greta kuuluvat vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen tarina seuraa pappispariskunnan kaksosten, pohdiskelevan Leon ja iloluonteisen Leifin, aikuistumista ja perheenperustamista. Leo ja oopperalaulajan urasta haaveileva Ninni saavat tyttären Helenan. Uraansa keskittyvän Helenan tarinan kautta tutustutaan myös hänen ulkopuolisuutta tuntevaan tyttäreensä Sophieen.

Jokainen sukupolvi vuorollaan tekee omat virheensä. Yksittäisistä henkilökohtaisista valinnoista tulee merkityksellisiä ja ne vaikuttavat ihmiskohtaloihin monta sukupolvea eteenpäin. Puhumattomuuden takia omaa menneisyyttä ja sitä kautta myös omaa itseä on vaikea ymmärtää.

Juuri tällaista kaunokirjallisuuden pitää olla: Tarina imaisee mukaansa heti alussa ja pitää pihdeissään loppuun asti. Kirjan henkilöt ovat tosia ja persoonallisia, mutta heidän tekonsa kuitenkin sellaisia, että lukijan omasta henkilöhistoriasta löytyy sopivia vertailukohtia. Tapahtumat lomittuvat todelliseen historiaan luontevasti.

Miksen minä muuten ole aiemmin lukenut juuri mitään, missä kerrottaisiin, millaista Tanskassa oli toisen maailmansodan aikana? Kirja oli hirveän kiinnostava tästäkin syystä. Lukijat, antakaa toki vinkkejä, jos tiedätte muita kaunokirjallisia teoksia, joiden kautta voisin tutustua Tanskan lähihistoriaan!

Tapahtumien rytmi kiihtyy kohti loppua, niin että kirjaa ei malta laskea käsistään. Aivan loppu tulee vähän töksähtäen ja on ehkä hieman ohut verrattuna siihen johtaneisiin tapahtumiin - mutta hyvin Holst kannattelee tarinan ihan loppuun saakka. Ei kannata jättää lukematta tämän yhden poikkipuolisen sanan takia! Vaikka monenlaiset kirjat voivat olla vaikuttavia ja ihania, minä tykkään eniten tällaisista paksuista ja monikerroksisista tarinoista. Siksi olen aina iloinen, kun löydän uuden sellaisen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti