Ihastuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen, ja alkuvuodesta luin Pintti-romaanin. Sen sijoitan kohtaan 36, kirjassa ollaan yksin.
Pintti seuraa pienen teollisuuspaikkakunnan ja lasitehtaan elämää kolmen sisaruksen silmin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Suomeen kolmelle erilliselle päivälle noin yhden vuoden aikana. Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, ja oleellista on kolmen sisaruksen keskinäinen suhde ja heidän perheensä, ovat henkilöt kuitenkin jokainen vuorollaan varsin yksin elämässään päivän ajan.
En yleensä tykkää yhdenpäivänromaaneista (ja jostain lehtihaastattelusta luin, ettei tykkää Kinnunen itsekään), mutta jotakin kiehtovaa tässä romaanissa ja sen muodossa on. Kinnunen kirjoittaa hahmonsa eläviksi ja kiinnostaviksi; lukija pääsee vuorollaan jokaisen kolmen sisaruksen iholle.
Neljäntienristeyksen henkilöhahmot olivat myös kiehtovia, ja saman suvun tarina jatkuu myös Lopotti-romaanissa. Lopotissa pääosissa ovat Helena, Neljäntienristeyksen sokea tytär, ja Tuomas, Helenan veljen Johanneksen poika. Helena lähetetään Helsinkiin sokeiden kouluun ja homoseksuaali Tuomas etsii itseään ja paikkaansa suvussa. Vaikka tarinalla on kaksi päähenkilöä, kertoo se silti koko suvusta, ei vain sen yksittäisistä jäsenistä.
En voi kuin ihailla Kinnusen taitoa kertoa koko suvun tarinaa yksittäisten henkilöiden kautta. Lukijan silmien eteen piirtyvät niin kotiseutu kuin suvun henkilötkin yhtä selvinä kuin he olisivat omaa sukua. Edellisessä bloggauksessa ihastelin Sofi Oksasen Helsingin homobaarien kuvausta, ja tässä kirjassa Kinnunen (mitä ilmeisimmin) kertoo Turun homobaarikulttuurista 90-luvulla. Hyvin kuvaukseen pääsee sisälle, vaikkei itse olisi samoilla baaritiskeillä notkunutkaan.
Sijoitan Lopotin haastekohtaan 48, kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti