Tänä vuonna minulla oli pitkä joululoma, kaiken kaikkiaan jopa neljä viikkoa. Varsinkin loman alussa ja ihan lopussa keskityin kirjoittamaan, mutta siinä välissä oli myös paljon aikaa lukea ja kuunnella kirjoja. Tässä bloggauksessa keskityn äänikirjoihin.
Varsinkin ennen joulua keskityin kuuntelemaan viihdettä, ja sehän näkyy kuvastakin. Louise Pennyn Three Pines -dekkarit olivat 16 ja 18 tuntia pitkät (ja reippaasti nopeutettuinakin yli kymmentuntiset), mutta nautin joka hetkestä. Nämä olivat osittain samaa tarinaa, joten ne kannattaa lukea peräkkäin. Nyt odotan jo seuraavaa suomennosta ja haaveilen matkasta Quebeciin. Näitähän olisi olemassa englanniksi jo paljon enemmän, mutta niitä en ole vieläkään hakenut käsiini. Jotenkin se, että luen/kuuntelen tarinaa suomeksi, lisää viihtyisää tunnelmaa, johon on helppo upota ja paeta kaikkea arkista.
Mma Ramotswe -sarjan Kadonneiden ystävien maille oli juuri sitä hyväntuulista harmittomuutta, mitä sarjan kirjoilta voi odottaa. Kuuntelin tätä paljon öisin, kun en saanut unta. Vaikka torkahtelin ja välillä ihan kunnolla nukahdinkin, en tipahtanut tarinan kyydistä.
Adam Kayn Kolme yövuoroa jouluun on viritteli joulutunnelmaan. Tarinat sairaalan joulupäivystyksistä ovat hauskoja, ja tämä on melko lyhyt juttukokoelma, joten sen kuunteli näppärästi jouluvalmistelujen ohessa.
Regina Raskin Onnellisten salaseura. Eli miksi elämä on mehevinta keski-ikäisenä. on ihana hyvän mielen kirja, joka hehkuttaa keski-iän onnea. Monesta asiasta olen ihan samaa mieltä ja olisin voinut itse kirjoittaa samalla tavalla. Toisaalta kirja auttaa hyväksymään oman keski-ikäisyytensä ja juhlimaan sitä.
Kuuntelin myös Sisko Savonlahden Kai minä halusin tätä. Aiemmin kesällä kuuntelin hänen romaaninsa Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Se ärsytti minua, tai siis sen minä-kertoja oli minusta rasittava. Vaikka Kai minä halusin tätä -romaani on hyvin samantyylinen, se ei ärsyttänyt minua lainkaan yhtä paljon. Ehkä olen tottunut Savonlahden tyyliin, ehkä minä-kertoja on astetta miellyttävämpi.
Olen myös kiinnostuneena opiskellut Savonlahden kerronnan tyyliä. Hänen romaaninsa ovat valtava takaumien ja mielleyhtymien ketju, jossa minä-kertoja hyppii asiasta toiseen. Esimerkiksi Kai minä halusin tätä -romaanin kehyskertomus on se, että päähenkilö on terveysasemalla laitattamassa itselleen kierukkaa. Tästä tuokiokuvasta kerronta rönsyilee (kuin ihmisen ajatus!) kaikkeen siihen, mikä on johtanut tähän tilanteeseen. Välillä palataan nykyhetkeen, muistutetaan lukijaa siitä, mistä lähdettiin liikkeelle, ja sitten taas mennään. Olen yrittänyt harjoittaa samanlaista hallittua vallattomuutta omissa teksteissäni, eli välillä päästän kerronnan karkaamaan. Se tekee kirjoittamisesta hauskempaa, ja oikeastaan sellaista tekstiä on ihan hauska lukeakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti