Muslimityttöjen tarinoita

Ennen jo mainostamaani kirjastokäyntiä luin kaksi kirjaa, jotka tarttuivat mukaan edellisellä kirjaston ohi kävelyllä.

Ensimmäinen oli Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Maria Kallio -dekkari käsitteli maahanmuuttajatyttöjen outoja katoamisia ja yhtä murhaakin. Kirja oli kyllä jännittävä ja mukaansatempaava, mutta minä vähän petyin. Olen lukenut Lehtolaiselta parempiakin dekkarijuonia, ja erityisesti olisin toivonut maahanmuuttajateeman käsittelyyn vähän raikkaampaa otetta. Kyllä tällaisellekin aiheen käsittelylle varmaan on tilausta - esimerkiksi esiteini otti kirjan minun jälkeeni lukemisekseen, ja hän saa siitä varmasti uutta ajateltavaa - mutta minä olen lukenut ja nähnyt tällaisia juonenkäänteitä jo aika monessa dekkarissa ja tv-sarjassa.

Mutta minä olin taas teemoittanut lukemistoni, ja seuraavan kirjan kanssa en joutunut pettymään. Se oli Johanna Holmströmin Itämaa (ruots. Asfaltsänglar). Se kertoo ysiluokkalaisesta Leilasta, jonka suomenruotsalainen äiti pyrkii toteuttamaan islamia täydellisesti ja pohjoisafrikkalainen isä haluaa ottaa etäisyyttä uskontoon. Leila ei koe sopivansa mihinkään lokeroon, eikä tilannetta helpota se, että isosisko Samiran yritys itsenäistyä vanhemmista päättyy huonosti, tai se, että koulu ja kaverisuhteet siellä ovat Leilalle yhtä helvettiä.

Holmström käsittelee raikkaasti suomalaista islamia sekä maallistuneen ja puhdasoppisen uskonnon törmäystä. Tarinan todenmakuisuutta lisää se, ettei Leilan tarina pyöri pelkästään uskonnon ympärillä, vaan koululla ja teini-iän ongelmilla on oma osansa. Suomenruotsalaisuudellakin on paikkansa Leilan tarinassa; kirjassa käsitellään monellakin tapaa vähemmistön vähemmistössä olemista. Myös Itämaa on ahmittavaa matskua: välillä pitää pitää mietintätaukoja ja tarina jää päähän pyörimään lukemisen jälkeenkin.

Kesäloma ja kirjataivas

Olen ollut puolitoista viikkoa kesälomalla. Olen lukenut aika monta kirjaa. Aika monta on vielä lukematta. Viime sunnuntaina [Ajatelkaa, sunnuntaina!] kävin kirjastossa, ja kuten kuva näyttää, lähti vähän lapasesta. Lähti muuten lapsillakin; kaikkien kirjat mahtuivat juuri ja juuri sellaiseen valtavaan Pirkka-kestokassiin. Kuinkakohan monta viikkoa tämän kasan perkaamiseen kuluu?

Katseita 60-luvulta

Vieläkö joku miettii, mitä tehdä tänä viikonloppuna? Minulla on ehdotus. Vielä tämän ja huomisen päivän Ateneumissa on Ismo Höltön näyttely. Hölttö valokuvasi (erityisesti) 1960-luvulla Suomea ja (erityisesti!) suomalaisia.

Itse olin nähnyt kuvia lehdissä, mutta näyttely meinasi mennä ohi suun - niin lyhyen aikaa se on esillä. Onneksi ehdin: nämä kuvat kannattaa ehdottomasti nähdä.

Hölttö kuvaa ihmisiä läheltä. Kuvattavat katsovat rohkeasti ja avoimesti kameraan. Minusta katsojana on uskomattoman hienoa, että saan katsoa näitä viidenkymmenen vuoden takaisia ihmisiä silmiin ja tavoittaa jotakin heidän tunteistaan ja ajatuksistaan. 

Mietin myös, mitä näistä kuvattavista on tullut. Hölttö kuvaa paitsi ihmisiä, myös 1960-luvun Suomea. Kuvissa näkyy, kuinka erilainen Suomi tuolloin oli Helsingissä ja Pohjois-Karjalassa. Suomi on myös nykyään kovin erilainen kuin tuohon aikaan; monissa kuvissa näkyy, kuinka Suomea ihan konkreettisesti rakennetaan.

Facebookini uutisvirta on viime aikoina täyttynyt hallituspäivittelyistä ja turhautumisen tunteesta. Minä mietin näyttelyä kierrellessäni, etteivät nämä ihmiset varmastikaan ymmärtäneet elävänsä nousukautta, vaikka me nykyaikana näemmekin kuvissa kehityksen ja eteenpäin menemisen hurjan vauhdin. Maailmanpoliittinen tilanne oli 60-luvulla tulenarka, eikä Suomen sisäpolitiikassakaan vallinut täydellinen yhteisymmärrys. Silti ihmiset olivat valmiita tekemään töitä, luottamaan tulevaan ja ottamaan sen vastaan avoimin silmin. Poliittinen analyysini ei ole kovin syvällistä, eikä ota kaikkia puolia huomioon, mutta sen sijaan, että jatkuvasti tuskastelee nykyistä hallitusta ja sen ohjelmaa, voisi vaikka käydä tässä näyttelyssä ja miettiä, mitä sanottavaa näillä kuvilla ja kuvien ihmisillä on justiinsa sulle.

Teinitieteiskirjallisuutta

Kevät on ollut työntäyteinen eikä lukemiseenkaan ole ollut aikaa niin paljon kuin olisin halunnut. Onneksi on nuortenkirjat! Huhtikuussa luin vihdoinkin Veronica Rothin Outolinnun. Viidesluokkalainen luki sen jo vuosi sitten ja ihastui, mikä oli siinä mielessä hyvä, että kun minä olin ahminut ensimmäisen osan, löytyi toinen osa Kapinallinenkin meiltä kotoa. Kolmatta osaa Uskollista odottelen vielä kirjastosta, mutta eiköhän näiden kahdenkin perusteella pysty jo bloggaamaan.

Rothin trilogia kertoo Trisistä, joka elää tulevaisuuden dystopiassa. Tämä yhteiskunta on jakautunut alaryhmiin jäsentensä luonteenpiirteiden mukaan. Tris ei kuitenkaan koe kuuluvansa yksiselitteisesti mihinkään ryhmään, mikä tekee hänestä erityisen. Tarinaan kuuluu myös hämäräperäinen salaliitto ja mureneva yhteiskuntajärjestys. 

Ihan perusscifikamaa siis - mutta miten ja milloin tästä tuli nuortenkirjamateriaalia? Alussa mainittu viidesluokkalainen lukee jatkuvasti kirjoja ja kirjasarjoja, joiden peruskuvio on suunnilleen samanlainen. Sinänsähän tällainen juoni tarjoaa hedelmällisen pohjan nuortenkirjojen peruskauralle, siis sille kuinka päähenkilö pohtii loputtomiin omaa identiteettiään ja suhdettaan ympäröivään yhteisöön. Nuortenkirjojen mainstreamia tästä tuli kuitenkin varmaan vasta Nälkäpelin myötä.

Suurinta osaa niistä kirjoista, joita nuori meillä lukee, en viitsi vilkaista toista kertaa. Outolintu-trilogia on kuitenkin genressään myönteisesti erottuva poikkeus. Kerronta on raikasta ja sujuvaa. Henkilögalleria ei ole ihan täydellisen mustavalkoinen, kuten nuortenkirjoissa usein. Tarina yllättää välillä varsin positiivisesti, ja lehdistä olen vähän lukenut ja päätellyt, ettei trilogian loppu ole liian helppo tai halpa.

Harkitsetko eroa? Lue tämä ensin.

Siirryin yksityisautolijasta joukkoliikenteen käyttäjäkai. Ensimmäisen puolikkaan bussiviikkoni aikana luin John O'Farrellin The man who forgot his wife -romaanin. Syitä nopeuteen olivat bussimatkan pituuden lisäksi kirjan mukaansatempaavuus ja helppolukuisuus. Englanninkielisyyskään ei vauhtia hidastanut; kirjan kieli on helposti ymmärrettävää (olematta silti turhan yksinkertaista).

Päähenkilö Jack Vaughan havahtuu eräänä päivänä junasta ja huomaa, ettei muista menneisyydestään mitään. Hän ei muista nimeään, ammattiaan, historiaansa, ei edes mistä on tulossa ja mihin menossa. Muisti palautuu pikkuhiljaa ja muiden avulla hän saa tietää olevansa naimisisissa. Tai tarkemmin sanottuna: olevansa eroamassa. Vaughan ei suostu eroamaan tietämättä, miksi hän on päätynyt tähän ratkaisuun. Vähitellen Vaughan tutustuu uudestaan vaimoonsa Maddyyn, joka ei ilahdu miehensä uudesta tavasta hidastaa eroprosessia, ja lapsiinsa Jamieen ja Dillieen. 

Kirja on hulvattoman hauska kuvaus avioliitosta hyvine ja huonoine puolineen. Kuvaukset riidoista ovat kaikille parisuhteissa eläneille tuttuja. Ja jos Vaughanin ja Maddyn parisuhde ja riidat eivät tarjoa tarpeeksi huumoria tai pohjaa eläytymiselle, tarjoilee Vaughanin paras ystävä Gary Linda-vaimoineen lisähupia.

Tämä on viihdekirja, joten loppu on onnellinen ja matka sinne varsin viihdyttävä. Huumorin avulla on kuitenkin helppo pohtia vakaviakin aiheita. Mitä pitkässä parisuhteessa onnistuminen vaatii? Voiko rakkaus säilyä, kun ihmiset muuttuvat ja kasvavat erilleen? Mikä on riittävä syy erota? Miten erosta selviää? Entäpä parisuhteesta ja siihen liittyvistä konflikteista?

Tunnista parisuhteesi

Annoin vuosi sitten miehelle syntymäpäivälahjaksi Philip Teirin Vinterkriget-romaanin. Jonkin aikaa se lepäsi yöpöydällä, mutta kun en enää jaksanut joka viikko kysyä, joko se on alkanut lukea sitä, kirja siirtyi kirjahyllyyn. Kaivoin sen sieltä muutama viikko sitten ja päätin lukea sen ennen miestä.

Kirja on aika helppolukuinen, ja aina kun olin hyvässä lukuvauhdissa, luin miehelle valittuja paloja ääneen. Tekstistä on helppo tunnistaa itsensä, miehensä, oman parisuhteensa, vanhempiensa ja appivanhempiensa parisuhteet jne. Se on siis kirja avioliitosta. Ja itse sanoisin, että nimenomaan oman identiteetin säilyttämisestä parisuhteessa. 

Kirja kertoo Maxista ja Katariinasta sekä heidän kahdesta aikuisesta tyttärestään. Tämän perhepiirin lisäksi kirja kertoo pääkaupunkiseudun akateemisesta suomenruotsalaisuudesta, mikä on sekin tuttua ja hauskaa.

Vinterkriget sai ilmestyessään kohtuullisesti kehuja ja sitä nimitettiin taparomaaniksi. Tunnistan tässä kyllä sellaista kuivan humoristista aikalaiskuvausta. Aivan varauksettomasti en kuitenkaan lähde romaania kehumaan. Mielestäni siinä on paljon hyviä aihioita ja ajatuksia, mutta tarina junnaa paikallaan pitkälle yli puolenvälin. Vasta ihan lopussa langat vedetään yhteen, mutta se tapahtuu liian myöhään, ja siksi romaani jää hajanaiseksi ja vähän raakileeksi. Minua ärsyttää myös romaanin kieli, joka on minun korvaani epäluontevaa ja paikoitellen jopa kömpelöä. Myönnän kyllä, että koska ruotsi ei ole äidinkieleni, ei tulkintani ehkä ole aivan viimeisen päälle asiantunteva. Olen kuitenkin lukenut ruotsiksi myös kirjoja, joiden teksti on tuntunut luontevalta ja sujuvalta - tämä ei ollut yksi niistä.

Vinterkriget voisi olla hyvä kirja, jos se olisi kirjoitettu vielä kertaalleen uudestaan. Minulle jäi kuitenkin karvas maku suuhun. Nyt kirja jää fragmentaariseksi ja esimerkiksi Vinterkriget-nimi jää vain yksittäiseksi ideaksi, jolle ei löydy kaikupohjaa tekstistä.

Antakaa heille anteeksi

Sain joululahjaksi Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin. Säästelin sen lukemista aika pitkään, koska luulin, että niin paksu kirja ja vielä Finlandia-voittaja vaatii tietynlaisen mielentilan. Siis skarppia läsnäoloa ja asennetta, joka vie kivenkin läpi. Olin väärässä, sillä tämä romaani oli yllättävän mukaansatempaava ja helppolukuinen. Vaikka sisältö on varsin painava, on romaanin kerronta todella taitavaa ja sujuvaa. Lukemista hidasti lähinnä se, että kerronta vei vääjäämättömästi kohti loppua, joka ei tulisi olemaan onnellinen, enkä minä halunnut sinne.

Jokohan kaikki tietävät, mistä romaani kertoo? Minä en oikeastaan tiennyt. Tai olin lukenut, että se kertoo eläinkokeista, mutta oikeastaan perhesuhteista. Näiden lisäksi se kertoi siitä, kuinka teknologia ja suuryritykset saavat yhteiskunnassa koko ajan lisää valtaa, ja siitä, kuinka yhden ihmisen elämällä on samaan aikaan aivan mitätön ja mittaamattoman suuri merkitys. 

Kirjan päähenkilö on amerikkalainen tiedemies Joe, joka on menettänyt kontaktin suomalaiseen ex-vaimoonsa ja erityisesti parikymppiseen Samuel-poikaansa, joka on oikeastaan kirjan toinen päähenkilö. Nyt hänellä on uusi perhe - vaimo ja kaksi teini-ikäistä tytärtä - joka joutuu väkivaltaisten eläinaktivistien hyökkäyksen kohteeksi. Romaanissa ollaan monella eri aikatasolla: Samuelin vauva-aikana, Samuelin teini-iässä ja nykyajassa, jolloin Samuel on jo nuori aikuinen. Kertojina toimivat sekä Samuel itse, Joe että Alina, Samuelin äiti. Eri tarinoiden kautta lukijalle hahmottuvat sekä Joen että Samuelin elämänvaiheet.

Kirjan henkilöitä yhdistää se, mikä taitaa yhdistää kaikkia maailman ihmisiä: teemme suuria elämänvalintoja harkitsematta seurauksia. On kuitenkin mahdotonta nähdä omien valintojensa seurauksia vuosien tai vuosikymmenten päähän. On yritettävä valita tässä hetkessä oikein - ja ymmärrettävä, että tämän päivän pienet valinnat rakentavat tulevaisuuden. Tähän viittaa kirjan nimikin. Raamatunlause kuuluu kokonaisuudessaan: "Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." Ei kukaan tahallaan valitse väärin, mutta romaanikirjailija voi näyttää, miten yhden hetken oikeat valinnat osoittautuvatkin vääriksi tulevaisuuden kannalta. 

Valtonen pyörittelee kirjassa monenlaisia teemoja ja filosofisia kysymyksiä suvereenisti. Tapahtumat, henkilöt ja teemat kietoutuvat yhteen kokonaisuudeksi, joka saa pysähtymään ja pohtimaan. Ei ole mikään ihme, että tämä kirja voitti Finlandian. Se on teemoiltaan todella ajankohtainen, mutta myös hienosti kirjoitettu. Ja vaikka loppu onkin surullinen, ei romaani oikeastaan voisi päättyä toisin. Loppujen lopuksi kaikki menee niin kuin pitääkin: isä ja poika löytävät toisensa, mutta koska toista ei voi koskaan todella tavoittaa kuin hetkellisesti, ei se onnistu tässäkään kirjassa.