Lukuhaastetta varten oli todella vaikea löytää virolaista kirjallisuutta, mutta nyt haastekohtien jo täytyttyä olen perehtynyt hieman tarkemmin myös virolaisiin kirjailijoihin.
Tai ihan oikeasti olen jämähtänyt Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarjaan. Apteekkari Melchior seikkailee keskiaikaisessa Tallinnassa ja ratkaisee murhia. Näitä ruusunnimimäisiä dekkareita on kiva lukea, koska ne tapahtuvat tutussa naapurikaupungissa, jonka vanha kaupunki on yhä samanlainen kuin kirjojen tapahtuma-aikana. Romaanit kuvaavat kivasti keskiaikaista kaupunkia, uskonnollisia menoja ja uskonnon merkitystä arkielämässä ja jopa apteekkarin työtä, joka vaikuttaa olleen tuohon aikaan melkoista salatiedettä, jonka rinnalla homeopatia ja muut nykyajan vaihtoehtohoidot vaikuttavat supertieteellisiltä.
Luin myös Viivi Luikin Varjoteatterin. Se on esseemäinen kertomussikermä, joka kertoo Viivi Luikin matkasta Tallinnan, Helsingin, Berliinin ja New Yorkin kautta Roomaan. Erilaisten anekdoottien kautta Luik kertoo ihmisistä ja ihmisyydestä, eri kansallisuuksista ja aika paljon nimenomaan virolaisuudesta. Niin kuin esseissä yleensä, välillä kerronta on kiihkeää ja kiinnostavaa ja ajoittain taas rauhoittuu suorastaan yksitoikkoiseksi. Minä en sellaisista ajattelupausseista perusta, joten vähän kärsimättömästikin kääntelin sivuja päästäkseni taas asiaan. Joku toinen olisi saattanut jäädä nauttimaan runollisesta kielestä.
Jos jotain pitää Viron kirjallisuudesta sanoa näiden tänä syksynä lukemieni muutaman näytteen perusteella, sanoisin, että virolaiset kirjailijat tekevät kovasti tiliä historian kanssa. Se on minusta vain kiinnostavaa, koska tämä osa historiasta on suomalaisessa koulujärjestelmässä harpottu vauhdilla.
sunnuntai 25. marraskuuta 2018
torstai 22. marraskuuta 2018
Syyshöpötykset
Lukuhaasteen valmistumisen jälkeen olen pysynyt hyvässä lukuvauhdissa, mutta töiden jälkeen aika on mennyt lukemiseen, ei lukemisesta kirjoittamiseen. Nyt syysflunssa on sitonut minut kotisohvalle, ja tällainen kevyt puuhastelu kuin bloggaaminen tuntuu oikein sopivalta.
Haasteen jälkeen kaipasin hömppää, joten sitä olen etsinyt kirjastosta - välillä heikommalla, välillä paremmalla menestyksellä.
Napakymppi oli Liane Moriartyn Nainen joka unohti, aivan ihana ja mukavan höttöinen romaani perheenäidistä, joka kaatuu jumppatunnilla, lyö päänsä ja unohtaa viimeiset kymmenen vuotta elämästään. On kutkuttava ajatus, että elämästä katoaisivat 10 vuoden muistot, varsinkin jos ne olisivat ne 10 vuotta, joiden aikana maailman ihanin parisuhde on muuttunut henkilökohtaiseksi helvetiksi. Tämän kirjan en olisi soinut loppuvan, niin syvälle imeydyin sen maailmaan. Etsin päähenkilön kanssa palasia eletystä elämästä ja jännitin romanttisen juonen kuvioita.
Mikael Bergstrandin Sumua Darjeelingissä - ja teetä oli myös kelpo kirja. Se kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisäijästä, joka ei ihan löydä itseään ja paikkaansa maailmassa, mutta apuna etsinnässä on hurmaava intialainen heppuli. Luin ykkösosan ruotsiksi ja tämän kakkososan bongasin kirjastonhyllyssä. Tämä on sellaista harmitonta hyvän mielen viihdettä, jossa mikään ei ole koskaan ihan kamalan pahasti ja lopulta kaikki käy pelkästään parhain päin. Haittapuolena on kirjan aiheuttama Intian ikävä, halu nähdä niin Delhi kuin Darjeelingkin kasvaa valtavaksi.
Lainasin kirjastosta myös Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Sitä en kyllä pitänyt hömppänä edes kannen perusteella, mutta se oli yllättävän helppolukuinen ja kiinnostava pienoisromaani. Keski-ikäinen mies [ilmeisesti nykykirjallisuuden merkittävin arkkityyppi] muistelee nuoruuttaan ja parhaan ystävänsä kuolemaa. Romaani on viehättävä kuvaus 60-luvun Englannista, ihan luettava kasvukertomus ja mielenkiintoinen pohdiskelu muistoista ja siitä, miten ennakko-oletuksemme ohjaavat sitä, miten maailman näemme.
Jos nämä olivat alkusyksyn kirjahittejä, niin tuli yksi hutikin, nimittäin Monique Schwitterin Kaksitoista miestä. Takakansiteksti lupaili hyvää rakkausromaania. No, oli se rakkausromaani, mutta ei vähimmässäkään määrin viihdekirja, vaan tutkielma siitä, kuinka elämämme eri vaiheissa erilaiset ihmiset vastaavat tarpeisiimme ja kuinka jossakin kohtaa vastuu itsestä ja eteenpäin liikkumisesta onkin otettava itse. Varsinaista rakkaustarinaa tässä romaanissa ei ole, jos sellaiseksi ei laske sitä, kuinka kertoja menneitä suhteita läpikäymällä pyrkii pääsemään selville siitä(kin), onko nykyinen aviomies kuitenkaan loppuelämäksi tarkoitettu.
Haasteen jälkeen kaipasin hömppää, joten sitä olen etsinyt kirjastosta - välillä heikommalla, välillä paremmalla menestyksellä.
Napakymppi oli Liane Moriartyn Nainen joka unohti, aivan ihana ja mukavan höttöinen romaani perheenäidistä, joka kaatuu jumppatunnilla, lyö päänsä ja unohtaa viimeiset kymmenen vuotta elämästään. On kutkuttava ajatus, että elämästä katoaisivat 10 vuoden muistot, varsinkin jos ne olisivat ne 10 vuotta, joiden aikana maailman ihanin parisuhde on muuttunut henkilökohtaiseksi helvetiksi. Tämän kirjan en olisi soinut loppuvan, niin syvälle imeydyin sen maailmaan. Etsin päähenkilön kanssa palasia eletystä elämästä ja jännitin romanttisen juonen kuvioita.
Mikael Bergstrandin Sumua Darjeelingissä - ja teetä oli myös kelpo kirja. Se kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisäijästä, joka ei ihan löydä itseään ja paikkaansa maailmassa, mutta apuna etsinnässä on hurmaava intialainen heppuli. Luin ykkösosan ruotsiksi ja tämän kakkososan bongasin kirjastonhyllyssä. Tämä on sellaista harmitonta hyvän mielen viihdettä, jossa mikään ei ole koskaan ihan kamalan pahasti ja lopulta kaikki käy pelkästään parhain päin. Haittapuolena on kirjan aiheuttama Intian ikävä, halu nähdä niin Delhi kuin Darjeelingkin kasvaa valtavaksi.
Lainasin kirjastosta myös Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Sitä en kyllä pitänyt hömppänä edes kannen perusteella, mutta se oli yllättävän helppolukuinen ja kiinnostava pienoisromaani. Keski-ikäinen mies [ilmeisesti nykykirjallisuuden merkittävin arkkityyppi] muistelee nuoruuttaan ja parhaan ystävänsä kuolemaa. Romaani on viehättävä kuvaus 60-luvun Englannista, ihan luettava kasvukertomus ja mielenkiintoinen pohdiskelu muistoista ja siitä, miten ennakko-oletuksemme ohjaavat sitä, miten maailman näemme.
Jos nämä olivat alkusyksyn kirjahittejä, niin tuli yksi hutikin, nimittäin Monique Schwitterin Kaksitoista miestä. Takakansiteksti lupaili hyvää rakkausromaania. No, oli se rakkausromaani, mutta ei vähimmässäkään määrin viihdekirja, vaan tutkielma siitä, kuinka elämämme eri vaiheissa erilaiset ihmiset vastaavat tarpeisiimme ja kuinka jossakin kohtaa vastuu itsestä ja eteenpäin liikkumisesta onkin otettava itse. Varsinaista rakkaustarinaa tässä romaanissa ei ole, jos sellaiseksi ei laske sitä, kuinka kertoja menneitä suhteita läpikäymällä pyrkii pääsemään selville siitä(kin), onko nykyinen aviomies kuitenkaan loppuelämäksi tarkoitettu.
perjantai 5. lokakuuta 2018
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Lähdin kirjastoon hakemaan balttilaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjaa, mutta en muistanut tehdä asiasta mitään etukäteisselvitystä eikä minulla ollut puhelinta mukana.
Tätä ei ehkä edes pitäisi tunnustaa, mutta en muistanut ulkoa yhtään muuta balttilaista kirjailijaa kuin virolaisen Jaan Krossin. Kolmannet vuoret oli hänen teoksistaan ohuin, mikä on aina ollut hyvä peruste valita lukemista. Tai siis minulle ei koskaan. Mutta nyt ehkä oli.
Romaani kertoo 1800-luvun loppupuolella eläneestä taidemaalari Johann Köleristä, jonka elämänvaiheisiin kietoutuu palanen Viron historiaa. Romaanina tämä oli unettavan tylsä, mutta Viron historian kuvauksena sen verran kiinnostava, että taistelin reilun 90 sivun läpi. Apua saattoi olla myös siitä, että olin jo altistanut itseni Hesselle; kirjailijoiden tyyleissä on selviä yhteneväisyyksiä.
Tätä ei ehkä edes pitäisi tunnustaa, mutta en muistanut ulkoa yhtään muuta balttilaista kirjailijaa kuin virolaisen Jaan Krossin. Kolmannet vuoret oli hänen teoksistaan ohuin, mikä on aina ollut hyvä peruste valita lukemista. Tai siis minulle ei koskaan. Mutta nyt ehkä oli.
Romaani kertoo 1800-luvun loppupuolella eläneestä taidemaalari Johann Köleristä, jonka elämänvaiheisiin kietoutuu palanen Viron historiaa. Romaanina tämä oli unettavan tylsä, mutta Viron historian kuvauksena sen verran kiinnostava, että taistelin reilun 90 sivun läpi. Apua saattoi olla myös siitä, että olin jo altistanut itseni Hesselle; kirjailijoiden tyyleissä on selviä yhteneväisyyksiä.
maanantai 24. syyskuuta 2018
Bookbeat-kokeilu
Minulta puuttui haastekohta 20, taiteilijaelämäkerta. Bookbeat mainosti kovalla volyymilla Antti Tuiskun elämäkertaa Antti Tapani. Minä päätin kokeilla äänikirjapalvelua.
Antti Tapani on äänikirjana 8,5 tuntia pitkä. Järjettömän uuvuttavaa, jos saman kirjan lukemiseen menee enintään puolet tuosta ajasta! Minulla oli kuitenkin paljon autolla ajelua tiedossa, joten ryhdyin urakkaan. Välillä äänikirjoja on kyllä kiva kuunnella, mutta tämä konsepti, jossa Antti Tuiskua on ensin haastateltu ja sitten haastattelut on kirjoitettu kirjaksi (kirjan ovat kirjoittaneet Antti Aro ja Anton Vanha-Majamaa), joka sitten luetaan ääneen, on hieman outo. Pari tuntia meni totutteluun. Sinänsä kirja oli ihan kiinnostava, vaikka en maailman suurin Antti Tuisku -fani olekaan. Poptähden elämästä kerrotaan raikkaasti: sopivasti paljastaen mutta kuitenkin yksityisyyttä kunnioittaen. Kiinnostavin paljastus taisi olla se, että Antti oli ollut samalla joogaopettajakurssilla Jason Orangen kanssa. Siis Take Thatin Jason Orangen kanssa!
Jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että pitäisi kuulla nämä kaikki biisit, joista puhutaan. Ryhdyin siis kuuntelemaan musiikkia, ja koska Bookbeatissa pystyy myös lukemaan kirjoja, luin itse eteenpäin. Homma sujui huomattavasti nopeammin, vaikka siinä vaiheessa minulle kävi myös selväksi, etten ollut seurannut Tuiskun uraa senkään vertaa, mitä luulin. Hyökyaalto oli oikeasti ensimmäinen biisi, jonka tunnistin ja muistin kuulleeni aiemmin. Kahta viimeisintä levyä olen kyllä kuullut ja kuunnellutkin enemmän.
Mutta tosiaan, kun huomasin, että Bookbeatissa on myös paljon luettavaa, innostuin hieman. Viikossa luin vaikka kuinka monta kirjaa, esimerkiksi uusimman Flavia de Luce -romaanin On hieno paikka haudan povi. Ahmin Joel Willansin 101 Very Finnish Problemsin (törkeän hauskoja huomioita suomalaisuudesta nautittavalla englannin kielellä) ja Tim Walkerin Lost in Suomi -romaanin (samat asiat, enemmän pohdintaa ja romaanin kaari, käännetty suomeksi).
Löysin Bookbeatista myös Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Se kertoo kolmikymppisestä Eleanorista, jonka elämä muodostuu rutiineista. Eleanorilla ei ole ystäviä, ja työtoveritkin pitävät häntä omituisena. Muutama pieni asia käynnistää muutoksen, joka vähitellen mullistaa Eleanorin koko elämän. Tämä on ihana kirja, joka käsittelee vaikeita asioita lämmöllä ja huumorilla. Tykkään tosi paljon, että nykyään on tällaisia romaaneja, jotka tarttuvat yksinäisyyteen, masennukseen, mielenterveysongelmiin jne. mutta eivät kuitenkaan ole raskaita lukea. Tämän sijoitan haastekohtaan 49, vuonna 2018 julkaistu kirja.
Tykkään myös tosi paljon Bookbeatista (eikä tämä ole maksettu bloggaus). Maksamalla 16,90 kuussa saa lukea ja kuunnella rajattomasti uutuuskirjoja. Itse olin jo parin päivän jälkeen aivan myyty - mutta 1,5 viikon jälkeen olen kuitenkin päätynyt siihen, että tämä jää osaltani kokeilujaksoon. Sähkökirjojen lukeminen illalla vie minulta yöunet. Nukun muutenkin huonosti, mutta useimmiten huonojenkin unien kausina joka toinen yö on lyhyt ja joka toinen yö paikkaa univelkaa. Bookbeatin käyttämisen aikana jokainen yö jäi 4-5-tuntiseksi. Kiitos, mutta ei kiitos. Eilen kävin hakemassa kirjastosta kasan oikeita kirjoja paikkaamaan vieroitusoireitani.
Antti Tapani on äänikirjana 8,5 tuntia pitkä. Järjettömän uuvuttavaa, jos saman kirjan lukemiseen menee enintään puolet tuosta ajasta! Minulla oli kuitenkin paljon autolla ajelua tiedossa, joten ryhdyin urakkaan. Välillä äänikirjoja on kyllä kiva kuunnella, mutta tämä konsepti, jossa Antti Tuiskua on ensin haastateltu ja sitten haastattelut on kirjoitettu kirjaksi (kirjan ovat kirjoittaneet Antti Aro ja Anton Vanha-Majamaa), joka sitten luetaan ääneen, on hieman outo. Pari tuntia meni totutteluun. Sinänsä kirja oli ihan kiinnostava, vaikka en maailman suurin Antti Tuisku -fani olekaan. Poptähden elämästä kerrotaan raikkaasti: sopivasti paljastaen mutta kuitenkin yksityisyyttä kunnioittaen. Kiinnostavin paljastus taisi olla se, että Antti oli ollut samalla joogaopettajakurssilla Jason Orangen kanssa. Siis Take Thatin Jason Orangen kanssa!
Jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että pitäisi kuulla nämä kaikki biisit, joista puhutaan. Ryhdyin siis kuuntelemaan musiikkia, ja koska Bookbeatissa pystyy myös lukemaan kirjoja, luin itse eteenpäin. Homma sujui huomattavasti nopeammin, vaikka siinä vaiheessa minulle kävi myös selväksi, etten ollut seurannut Tuiskun uraa senkään vertaa, mitä luulin. Hyökyaalto oli oikeasti ensimmäinen biisi, jonka tunnistin ja muistin kuulleeni aiemmin. Kahta viimeisintä levyä olen kyllä kuullut ja kuunnellutkin enemmän.
Mutta tosiaan, kun huomasin, että Bookbeatissa on myös paljon luettavaa, innostuin hieman. Viikossa luin vaikka kuinka monta kirjaa, esimerkiksi uusimman Flavia de Luce -romaanin On hieno paikka haudan povi. Ahmin Joel Willansin 101 Very Finnish Problemsin (törkeän hauskoja huomioita suomalaisuudesta nautittavalla englannin kielellä) ja Tim Walkerin Lost in Suomi -romaanin (samat asiat, enemmän pohdintaa ja romaanin kaari, käännetty suomeksi).
Löysin Bookbeatista myös Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Se kertoo kolmikymppisestä Eleanorista, jonka elämä muodostuu rutiineista. Eleanorilla ei ole ystäviä, ja työtoveritkin pitävät häntä omituisena. Muutama pieni asia käynnistää muutoksen, joka vähitellen mullistaa Eleanorin koko elämän. Tämä on ihana kirja, joka käsittelee vaikeita asioita lämmöllä ja huumorilla. Tykkään tosi paljon, että nykyään on tällaisia romaaneja, jotka tarttuvat yksinäisyyteen, masennukseen, mielenterveysongelmiin jne. mutta eivät kuitenkaan ole raskaita lukea. Tämän sijoitan haastekohtaan 49, vuonna 2018 julkaistu kirja.
Tykkään myös tosi paljon Bookbeatista (eikä tämä ole maksettu bloggaus). Maksamalla 16,90 kuussa saa lukea ja kuunnella rajattomasti uutuuskirjoja. Itse olin jo parin päivän jälkeen aivan myyty - mutta 1,5 viikon jälkeen olen kuitenkin päätynyt siihen, että tämä jää osaltani kokeilujaksoon. Sähkökirjojen lukeminen illalla vie minulta yöunet. Nukun muutenkin huonosti, mutta useimmiten huonojenkin unien kausina joka toinen yö on lyhyt ja joka toinen yö paikkaa univelkaa. Bookbeatin käyttämisen aikana jokainen yö jäi 4-5-tuntiseksi. Kiitos, mutta ei kiitos. Eilen kävin hakemassa kirjastosta kasan oikeita kirjoja paikkaamaan vieroitusoireitani.
lauantai 22. syyskuuta 2018
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
Jossain naistenlehdessä näin positiivisen arvion Andrew O'Haganin romaanista Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Niinpä toin sen kotiin, kun se osui kirjaston hyllyssä silmiin.
Kirjan kertoja on reipas puudeli Mafia Honey, ystävien kesken Maf. Mafin näkökulmasta tarkkaillaan hänen jokseenkin kuuluisaa emäntäänsä Marilyn Monroeta, mutta myös muita ihmisiä ja koko maailmaa. Maf on tarkkasilmäinen ja filosofiaan taipuvainen persoona, jonka mietteitä on useimmiten kiinnostava lukea, mutta välillä hän sortuu kuvailemaan yksityiskohtia niin laveasti, että minua vähän kyllästyttää.
Kirjan loppupuolella tehdään elokuvaa, joten tämä uppoaa haastekohtaan 18, kirja kertoo elokuvan tekemisestä.
perjantai 14. syyskuuta 2018
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
Pyysin ja sain joululahjaksi vuonna 2011 Charles Baudelairen Pahan kukat, jonka on kääntänyt Antti Nylén. Teoksessa on rinnakkain ranskankielinen alkuteksti ja suomenkielinen runoversio. Nylén on kirjoittanut runoista myös antoisia selityksiä. Käännöstyöstään hänet on palkittu ainakin Maurice de Coppet -palkinnolla.
Aika monta vuotta olen seisottanut tätä teosta yöpöydällä. Aina välillä olen lukenut runon tai pari. Alussa minulla oli tavoite, että luen myös ranskankieliset tekstit. Käännöksen kanssa ne olivat kyllä ihan ymmärrettäviä, mutta jossain vaiheessa myönsin itselleni, että ranskan kielen taitoni ei riitä siihen, että alkuperäisillä runoilla olisi minulle jotakin lisäarvoa. Lukeminen alkoi sujua nopeampaa, kun luin vain suomeksi.
Sen verran kuitenkin tajuan, että ovat nuo käännökset ihan törkeän taitavia. Baudelaire nyt on Baudelaire: omituinen, kiinnostava, taitava ja henkeäsalpaava.
Aika monta vuotta olen seisottanut tätä teosta yöpöydällä. Aina välillä olen lukenut runon tai pari. Alussa minulla oli tavoite, että luen myös ranskankieliset tekstit. Käännöksen kanssa ne olivat kyllä ihan ymmärrettäviä, mutta jossain vaiheessa myönsin itselleni, että ranskan kielen taitoni ei riitä siihen, että alkuperäisillä runoilla olisi minulle jotakin lisäarvoa. Lukeminen alkoi sujua nopeampaa, kun luin vain suomeksi.
Sen verran kuitenkin tajuan, että ovat nuo käännökset ihan törkeän taitavia. Baudelaire nyt on Baudelaire: omituinen, kiinnostava, taitava ja henkeäsalpaava.
keskiviikko 12. syyskuuta 2018
Hesset hallussa
Olen muutamassa aiemmassa bloggauksessa viitannut Hermann Hessen teoksiin, jotka odottavat minua kirjahyllyssä. Ovat odottaneet jo 20 vuotta. Tuolloin löysin yliopiston päärakennuksen aulasta Demianin ja Narkissoksen ja Kultasuun, jotka joku oli sinne unohtanut. Uskalsin ottaa ne haltuuni, koska kyse oli vanhoista ja repaleisista kirjoista, jotka oli poistettu Tampereen kirjaston valikoimasta.
Ja nyt koitti aika. Ensin luin Demianin, joka on melko lyhyt romaani. Se kertoo koulupoika Emil Sinclairista, joka ystävystyy koulutoverinsa Max Demianin kanssa. Demian auttaa Sinclairia kasvamaan aikuiseksi ja täyteen mittaansa ihmisenä. Teos on helppolukuinen mutta suoraan sanottuna aika tylsä. Sinclair painiskelee paljon sellaisen ongelman kanssa, että hänessä on ikään kuin kaksi puolta, maallinen ja hengellinen. Maallinen, suorastaan demoninen puoli ajaa häntä eteenpäin.
Sijoitan Demianin haastekohtaan 30, kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Oikeastaan kylläkin vain kirjan viimeinen luku kertoo ensimmäisestä maailmansodasta ja siitä, minkälaisia tunteita Sinclair tuolloin käy läpi - mutta monen arvioijan mukaan tuo loppu on hyvin oleellinen.
Koska Demian vahvisti ennakkokäsitystäni Hessestä kirjailijana, päätin sijoittaa Narkissos ja Kultasuu -romaanin haastekohtaan 21, kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Yllätyin positiivisesti. Narkissos ja Kultasuu käyvät samaa luostarikoulua joskus keskiajalla jossain Saksan alueella. Narkissos on syvästi hengellinen ja filosofinen hahmo. Kultasuu on kiinnostuneempi maallisista iloista. Nuorista miehistä tulee silti ystäviä. Romaani kertoo lähinnä Kultasuun seikkailuista, kun hän lähtee luostarista ja etsii itseään. Hän löytääkin itsensä ja kutsumuksensa taiteilijana. Tämäkin romaani on helppolukuinen ja muistuttaa paljon historiallista seikkailuromaania. Sivujuonteena kulkee kuitenkin koko ajan maallisen ja hengellisen rinnakkaiselo. Kirja on ihan luettava ja tarina siitä, kuinka Kultasuu löytää kutsumuksensa, on lukemisen arvoinen.
Hessestä en kyllä ole näiden romaanien perusteella kovinkaan vaikuttunut. Vähän heppoisia ja jopa naiiveja olivat molemmat mielestäni. Ehkä luen vielä sen Lasihelmipelin, kun se seuraavan kerran tulee eteeni, mutta sitten saa kyllä Hesse jäädä rauhaan.
Ja nyt koitti aika. Ensin luin Demianin, joka on melko lyhyt romaani. Se kertoo koulupoika Emil Sinclairista, joka ystävystyy koulutoverinsa Max Demianin kanssa. Demian auttaa Sinclairia kasvamaan aikuiseksi ja täyteen mittaansa ihmisenä. Teos on helppolukuinen mutta suoraan sanottuna aika tylsä. Sinclair painiskelee paljon sellaisen ongelman kanssa, että hänessä on ikään kuin kaksi puolta, maallinen ja hengellinen. Maallinen, suorastaan demoninen puoli ajaa häntä eteenpäin.
Sijoitan Demianin haastekohtaan 30, kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Oikeastaan kylläkin vain kirjan viimeinen luku kertoo ensimmäisestä maailmansodasta ja siitä, minkälaisia tunteita Sinclair tuolloin käy läpi - mutta monen arvioijan mukaan tuo loppu on hyvin oleellinen.
Koska Demian vahvisti ennakkokäsitystäni Hessestä kirjailijana, päätin sijoittaa Narkissos ja Kultasuu -romaanin haastekohtaan 21, kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Yllätyin positiivisesti. Narkissos ja Kultasuu käyvät samaa luostarikoulua joskus keskiajalla jossain Saksan alueella. Narkissos on syvästi hengellinen ja filosofinen hahmo. Kultasuu on kiinnostuneempi maallisista iloista. Nuorista miehistä tulee silti ystäviä. Romaani kertoo lähinnä Kultasuun seikkailuista, kun hän lähtee luostarista ja etsii itseään. Hän löytääkin itsensä ja kutsumuksensa taiteilijana. Tämäkin romaani on helppolukuinen ja muistuttaa paljon historiallista seikkailuromaania. Sivujuonteena kulkee kuitenkin koko ajan maallisen ja hengellisen rinnakkaiselo. Kirja on ihan luettava ja tarina siitä, kuinka Kultasuu löytää kutsumuksensa, on lukemisen arvoinen.
Hessestä en kyllä ole näiden romaanien perusteella kovinkaan vaikuttunut. Vähän heppoisia ja jopa naiiveja olivat molemmat mielestäni. Ehkä luen vielä sen Lasihelmipelin, kun se seuraavan kerran tulee eteeni, mutta sitten saa kyllä Hesse jäädä rauhaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)