Ei niin tapetinvärinen

Kustannusyhtiö, jonka lehtiasiakas olen, muisti kirjalahjalla joskus talvella. Valitsin jännityksen, romantiikan ja historiallisen jännitysromantiikan seasta Virpi Hämeen-Anttilan romaanin Tapetinvärinen. Kirja sai odottaa hyllyssä muutaman kuukauden, mutta tuossa keväällä tuli sellainen hetki, että se oli kiinnostavin vuoronsaodottaja.

Romaani oli yllättävän mielenkiintoinen. Se kertoo keski-ikäisestä naiskirjailijasta, joka tekee tiliä menneisyytensä ikävien muistojen kanssa. Tarinaa sekoittaa lapsuus- ja nuoruusaikainen ystävä, joka ilmestyy naisen elämään yllättäen, ja laittaa naisen pohtimaan muistojaan uudelleen.

Kirja käsittelee yllättävän raikkaasti muistamista, muistojen luotettavuutta, oman identiteetin rakentumista, mielen järkkymistäkin. Kerronta keikahtaa välillä maagisen realismin puolelle, niin että lukija pysyy koko ajan varpaillaan. Tällä kertaa kirjalahja olikin raikas yllätys!

Helioskatastrofi

Kesään kuuluu Knausgård, ja mulla onkin jo Karl Oven kolmonen hyllyssä vuoroaan odottamassa. Tänä kesänä laajensin vähän uuteen suuntaan tätä villitystä; kirjastossa silmiini osui nimittäin Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofi. Pakko myöntää, etten varmaan muuten olisi sitä huomannutkaan, mutta kun nimi osui silmiini, oli heti pakko selvittää, minkälaista tekstiä kirjoittaa se Linda, josta Karl Ove kirjoittaa. (No eihän se tietenkään ole oikeasti juuri sellainen se Linda, vaan Karl Oven kirjoissa esiintyy tietynlainen Linda-niminen hahmo, jolla on joitakin yhtymäkohtia [Karl Oven kirjailijaminän] todellisuuteen. Mutta hitto että jätkä on onnistunut luomaan kirjailijaminälleen tarinan, josta ei voi olla kiinnostumatta!)

Helioskatastrofi kertoo 12-vuotiaasta tytöstä, joka ilmestyy kuin tyhjästä pohjoisruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Tyttö etsii paikkaansa yhteisössä, jota kirja myös kuvaa. Tarina tarjoaa paljon tulkintamahdollisuuksia: sitä voi lukea taianomaisena mysteerinä tai kuvauksena mielen hajoamisesta. Joka tapauksessa tarina kiskaisee mukaansa; minun ainakin oli pakko lukea koko ajan eteenpäin lisäinformaation toivossa. Kerronta on eleetöntä mutta herkkää. Kertojanääni on tytön, ja mielestäni kerronta tavoittaa hyvin tämän hahmon sisäisen puheen.

Tarina loppuu kirjan loppuun, vähän yllättäenkin. Kirjan unenomainen tunnelma säilyy silti lukemisen jälkeenkin - tätä tarinaa ei edes halua selittää ihan valmiiksi. Mysteeri on helpompi kohdata kuin tosielämän ikävät ja kipeät realiteetit. 

Feminismiä nuorille ja vanhoille

Kesälukemistoni viihteellisimpiin yksilöihin kuului Caitlin Moranin How to be a woman. Tämä on ollut jo pitkään lukulistalla, mutta ei ole aiemmin tullut vastaan (kun en ole etsinytkään). Kirja käsittelee naisena olemista, naiseutta ja naisiin kohdistuvia paineita terävällä huumorilla, mutta tosissaan. Eipä tässä mitään uutta ja ihmeellistä valveutuneelle naisasianaiselle ole, mutta Moran osaa sanoa asiat fiksusti, raikkaasti ja hulvattoman hauskasti. Nuoremmalle naiselle, joka miettii, miksi pitäisi olla feministi, tämä voi olla myös silmiä avaava lukukokemus. Tämän kirjan kautta voi myös vakoilla, minkälaista keskustelu feminismistä on Isossa-Britanniassa - selvästi hieman erilaista kuin meillä Pohjoismaissa.

Eräälle nuoremmalla naishenkilölle, joka ei ole vielä juurikaan ehtinyt pohtia suhdettaan feminismiin, ostin synttärilahjaksi Jenni Pääskysaaren Tyttö sinä olet -kirjan, ja esitarkistin sen. Kirja on aika kiva self help -alkupaketti elämään ja naiseuteen. Ote on välillä vähän tätimäinen, mutta voimauttava ja sisältää juuri ne jutut, jotka tyttärilleen haluaa painottaen kertoa. Toivon, että tästä kirjasta tulee jotakin, johon kaikki neljä tyttöä kotonani voivat tarvittaessa palata.

Muslimityttöjen tarinoita

Ennen jo mainostamaani kirjastokäyntiä luin kaksi kirjaa, jotka tarttuivat mukaan edellisellä kirjaston ohi kävelyllä.

Ensimmäinen oli Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Maria Kallio -dekkari käsitteli maahanmuuttajatyttöjen outoja katoamisia ja yhtä murhaakin. Kirja oli kyllä jännittävä ja mukaansatempaava, mutta minä vähän petyin. Olen lukenut Lehtolaiselta parempiakin dekkarijuonia, ja erityisesti olisin toivonut maahanmuuttajateeman käsittelyyn vähän raikkaampaa otetta. Kyllä tällaisellekin aiheen käsittelylle varmaan on tilausta - esimerkiksi esiteini otti kirjan minun jälkeeni lukemisekseen, ja hän saa siitä varmasti uutta ajateltavaa - mutta minä olen lukenut ja nähnyt tällaisia juonenkäänteitä jo aika monessa dekkarissa ja tv-sarjassa.

Mutta minä olin taas teemoittanut lukemistoni, ja seuraavan kirjan kanssa en joutunut pettymään. Se oli Johanna Holmströmin Itämaa (ruots. Asfaltsänglar). Se kertoo ysiluokkalaisesta Leilasta, jonka suomenruotsalainen äiti pyrkii toteuttamaan islamia täydellisesti ja pohjoisafrikkalainen isä haluaa ottaa etäisyyttä uskontoon. Leila ei koe sopivansa mihinkään lokeroon, eikä tilannetta helpota se, että isosisko Samiran yritys itsenäistyä vanhemmista päättyy huonosti, tai se, että koulu ja kaverisuhteet siellä ovat Leilalle yhtä helvettiä.

Holmström käsittelee raikkaasti suomalaista islamia sekä maallistuneen ja puhdasoppisen uskonnon törmäystä. Tarinan todenmakuisuutta lisää se, ettei Leilan tarina pyöri pelkästään uskonnon ympärillä, vaan koululla ja teini-iän ongelmilla on oma osansa. Suomenruotsalaisuudellakin on paikkansa Leilan tarinassa; kirjassa käsitellään monellakin tapaa vähemmistön vähemmistössä olemista. Myös Itämaa on ahmittavaa matskua: välillä pitää pitää mietintätaukoja ja tarina jää päähän pyörimään lukemisen jälkeenkin.

Kesäloma ja kirjataivas

Olen ollut puolitoista viikkoa kesälomalla. Olen lukenut aika monta kirjaa. Aika monta on vielä lukematta. Viime sunnuntaina [Ajatelkaa, sunnuntaina!] kävin kirjastossa, ja kuten kuva näyttää, lähti vähän lapasesta. Lähti muuten lapsillakin; kaikkien kirjat mahtuivat juuri ja juuri sellaiseen valtavaan Pirkka-kestokassiin. Kuinkakohan monta viikkoa tämän kasan perkaamiseen kuluu?

Katseita 60-luvulta

Vieläkö joku miettii, mitä tehdä tänä viikonloppuna? Minulla on ehdotus. Vielä tämän ja huomisen päivän Ateneumissa on Ismo Höltön näyttely. Hölttö valokuvasi (erityisesti) 1960-luvulla Suomea ja (erityisesti!) suomalaisia.

Itse olin nähnyt kuvia lehdissä, mutta näyttely meinasi mennä ohi suun - niin lyhyen aikaa se on esillä. Onneksi ehdin: nämä kuvat kannattaa ehdottomasti nähdä.

Hölttö kuvaa ihmisiä läheltä. Kuvattavat katsovat rohkeasti ja avoimesti kameraan. Minusta katsojana on uskomattoman hienoa, että saan katsoa näitä viidenkymmenen vuoden takaisia ihmisiä silmiin ja tavoittaa jotakin heidän tunteistaan ja ajatuksistaan. 

Mietin myös, mitä näistä kuvattavista on tullut. Hölttö kuvaa paitsi ihmisiä, myös 1960-luvun Suomea. Kuvissa näkyy, kuinka erilainen Suomi tuolloin oli Helsingissä ja Pohjois-Karjalassa. Suomi on myös nykyään kovin erilainen kuin tuohon aikaan; monissa kuvissa näkyy, kuinka Suomea ihan konkreettisesti rakennetaan.

Facebookini uutisvirta on viime aikoina täyttynyt hallituspäivittelyistä ja turhautumisen tunteesta. Minä mietin näyttelyä kierrellessäni, etteivät nämä ihmiset varmastikaan ymmärtäneet elävänsä nousukautta, vaikka me nykyaikana näemmekin kuvissa kehityksen ja eteenpäin menemisen hurjan vauhdin. Maailmanpoliittinen tilanne oli 60-luvulla tulenarka, eikä Suomen sisäpolitiikassakaan vallinut täydellinen yhteisymmärrys. Silti ihmiset olivat valmiita tekemään töitä, luottamaan tulevaan ja ottamaan sen vastaan avoimin silmin. Poliittinen analyysini ei ole kovin syvällistä, eikä ota kaikkia puolia huomioon, mutta sen sijaan, että jatkuvasti tuskastelee nykyistä hallitusta ja sen ohjelmaa, voisi vaikka käydä tässä näyttelyssä ja miettiä, mitä sanottavaa näillä kuvilla ja kuvien ihmisillä on justiinsa sulle.

Teinitieteiskirjallisuutta

Kevät on ollut työntäyteinen eikä lukemiseenkaan ole ollut aikaa niin paljon kuin olisin halunnut. Onneksi on nuortenkirjat! Huhtikuussa luin vihdoinkin Veronica Rothin Outolinnun. Viidesluokkalainen luki sen jo vuosi sitten ja ihastui, mikä oli siinä mielessä hyvä, että kun minä olin ahminut ensimmäisen osan, löytyi toinen osa Kapinallinenkin meiltä kotoa. Kolmatta osaa Uskollista odottelen vielä kirjastosta, mutta eiköhän näiden kahdenkin perusteella pysty jo bloggaamaan.

Rothin trilogia kertoo Trisistä, joka elää tulevaisuuden dystopiassa. Tämä yhteiskunta on jakautunut alaryhmiin jäsentensä luonteenpiirteiden mukaan. Tris ei kuitenkaan koe kuuluvansa yksiselitteisesti mihinkään ryhmään, mikä tekee hänestä erityisen. Tarinaan kuuluu myös hämäräperäinen salaliitto ja mureneva yhteiskuntajärjestys. 

Ihan perusscifikamaa siis - mutta miten ja milloin tästä tuli nuortenkirjamateriaalia? Alussa mainittu viidesluokkalainen lukee jatkuvasti kirjoja ja kirjasarjoja, joiden peruskuvio on suunnilleen samanlainen. Sinänsähän tällainen juoni tarjoaa hedelmällisen pohjan nuortenkirjojen peruskauralle, siis sille kuinka päähenkilö pohtii loputtomiin omaa identiteettiään ja suhdettaan ympäröivään yhteisöön. Nuortenkirjojen mainstreamia tästä tuli kuitenkin varmaan vasta Nälkäpelin myötä.

Suurinta osaa niistä kirjoista, joita nuori meillä lukee, en viitsi vilkaista toista kertaa. Outolintu-trilogia on kuitenkin genressään myönteisesti erottuva poikkeus. Kerronta on raikasta ja sujuvaa. Henkilögalleria ei ole ihan täydellisen mustavalkoinen, kuten nuortenkirjoissa usein. Tarina yllättää välillä varsin positiivisesti, ja lehdistä olen vähän lukenut ja päätellyt, ettei trilogian loppu ole liian helppo tai halpa.