Mitt liv som pingvin

Puolivahingossa muksujen mukana kirjastosta kotiin rantautui Katarina Mazettin romaani Mitt liv som pingvin. Mazetti on kirjoittanut paljon lastenromaaneja (mikä selittää tätä vahinkoa) mutta tämä oli nyt aikuisten romaani. Yleisestä kiinnostuksesta me talon molemmat aikuiset tutustuimme teokseen vuoronperään. 

Romaani kertoo risteilystä Antarktikselle. Laivan kyydissä ovat kolmikymppinen ja lapseton Wilma, samanikäinen eronnut ja lapsensa menettänyt Thomas, pitkälle eläkeikään ehtinyt maailmanmatkaaja Alba ja aika monta kanssamatkustajaa. Kolme nimeltä mainittua ovat kuitenkin tarinan pääkertojat, joiden silmin tapahtumia kuvataan. 

Romaani on positiivisella tavalla kevyttä luettavaa: teksti kulkee, on täynnä humoristisia havaintoja ja kirjan juoni tähtää onnelliseen loppuun. Välillä kirja on jopa silkkaa hömppää romanttisine juonikuvioineen ja siksikin, että henkilöt ovat kovin litteitä ja karikatyyrimaisia. Kirjassa käsitellään kuitenkin myös vakavia asioita, esimerkiksi sitä, miten ihminen vastoinkäymisiä kohtaan. Alkaa tuntua varsin tyypillisesti ruotsalaiselta tällainen hömppään sekoittuva vakavien asioiden pohdinta. En mitenkään vastusta sitä: mukavan lukukokemuksen täydentää se, että kirjan syvällisemmät teemat jäävät hetkeksi päähän pyörimään.

Meillä tästä kirjasta tykkäsi niin mies kuin minäkin, joten ihan tyypillisestä rakkaushömpästä ei kuitenkaan ollut kysymys. Voisin kuvitella, että kirja henkilöidensä vuoksi saattaa kiinnostaa myös eroisiä tai Parkinsonin tautiin sairastuneita. Ja matkustamisesta innostuvia! Kirjassa kuvataan risteilyä, maisemia ja eläimiä niin elävästi, että matkakuume herää väkisinkin.

Ronja Rövardotter

Bloggaan vaihteeksi teatterista. Kävimme viime viikonloppuna koko perheen kanssa katsomassa Åbo Svenska Teaterissa Ronja Rövardotteria. Minun odotukseni olivat aika korkealla; onhan kyseessä ehkä kaikkien aikojen lempikirjani. Eikä varmaan ole yllättävää, ettei mikään pysty täyttämään minun odotuksiani, tai ainakin pitäisi olla jokin TSH-tyyppinen spektaakkeli, että vakuuttuisin.

Ei tässä Ronjassa mitään isoa vikaakaan ollut: se oli vain vähän vaisu. Juoni seurasi orjallisesti kirjan tarinaa, lavastus oli varsin perinteinen, mukana ei ollut mitään twistiä, ja koska se tarina on niin iso (ainakin minun päässäni), ei sitä saa enää uudestaan kerrottua yhtä hyvin. Näyttelijät olivat kyllä osaavia, mutta kukaan ei oikein noussut lavasäteilyllään ylitse muiden - enkä tarkoita tällä sitä, että kaikki olisivat säteilleet todella paljon. Toki tämä oli lastennäytelmä ja lapsille varmasti tosi kiva ja kiinnostava, mutta kyllä minusta hyvän lastennäytelmän pitäisi säväyttää myös aikuista. Tämä ei säväyttänyt.

Parasta näytelmässä oli akrobatia. Jokikohtauksessa ajattarat liitelivät ilmassa liinojen avulla, ja lopun juhlakohtauksessa ryövärit tekivät erilaisia sirkustemppuja. Miksi tätä kivaa tuli vasta lopussa, kun sillä olisi voinut värittää näytelmää paremmaksi heti alusta alkaen?

Teatterin paras anti:

Talvilomalukemisto

Lentokoneessa, hotellihuoneessa ja altaan reunalla tuli luettua keskimääräistä vähemmän, mutta sainpahan yhden kirjan valmiiksi, nimittäin Jonas Jonassonin Analfabeten som kunde räkna -veijariromaanin. Jos kellot helähtivät, niin pitikin: tämä on sama kirjailija ja sama tyylilaji kuin siinä satavuotiaassa, joka karkasi ikkunasta.

Analfabeten on Nombeko, sowetolainen tyttö, joka aloittaa viisivuotiaana työnteon käymälöidentyhjentäjänä, päätyy työnjohtajaksi, sitten kotiorjaksi Etelä-Afrikan ydinaseohjelman suunnittelijan kotiin ja lopulta Ruotsiin.

Mukana menossa ovat myös ruotsalaiset kaksoset Holger 1 (tyhmä kuin saapas) ja Holger 2 (varsin fiksu), kolme kiinalaista siskosta (myös melko typeriä), Mossadin agentteja, muutama kuningas ja liuta pääministereitäkin. Noin muutaman henkilön mainitakseni. Meno on sellaista kuin farsseissa tapaa olla, mutta romaanin henki on positiivinen, tyyli huippuhauska ja kirjailijan poliittisen lähihistorian tuntemus päätähuimaava. Varsinkin viimeinen hengästytti. Olin kyllä kiinnittänyt asiaan huomiota jo Satavuotiaassa, mutta se, että tämän toisenkin kirjan kaikki juonenkäänteet jollakin tapaa nivoutuvat maailmanhistoriaan, on jo huomionarvoista.

Kaikkinensa siis hurjan viihdyttävä lukukokemus! Kun se loman puolessavälissä loppui, minua vähän kylmäsi. Toinen lomakirjani oli nimittäin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey. Minulla ei ole sydämessäni heikkoa kohtaa Morrisseylle. Teini-iässä tutustuin oikeaan musiikkiin (U2, Depeche Mode jne.) yhden kaverin isän levyhyllyn välityksellä. Koska hänellä oli musiikkimaussaan The Smithsin mentävä aukko, sellainen syntyi myös minulle. Siskoni on varmaan huomannut tämän, koska sain häneltä Pyhä Morrissey -kirjan joululahjaksi. Minua ahdisti lukukokemus etukäteen. Nylenin esseekokoelmien vaikeampia esseitä ovat ne Morrissey-aiheiset, vaikka muuten tykkään hänestä kovasti, ja nyt minun olisi pitänyt lukea pelkästään Morrissey-aiheinen kirja.

Jokin noissa lomissa kuitenkin muuttaa ihmisen perusluonteenrakennetta hetkellisesti, koska parissa päivässä sain kirjan kunnolla vauhtiin. Onhan se kirjallisesti ja taiteellisesti aika kamala teos: kliseitä vilisevä julkinen rakkauskirje Mozille. Toisaalta mukana on monia teräviä huomiota, hauskoja ajatuskulkuja ja erittäin taitavaa tekstintulkintaa. Epäilen, että lukuprosessiani auttoi alkuun se, että teneriffalainen hotellimme oli täynnä pohjoisenglantilaisia naisia, jollaisena Simpson myös Morrisseya pitää. Tai sitten se, että all inclusiveen kuului monta hyvää kesädrinksua, jotka vauhdittivat luku-urakkaa.

Ihan loppuun en kirjassa loman aikana päässyt, ja aamubussissa sen lukeminen vaatikin paljon enemmän ponnistelua kuin aurinkotuolissa. Toisaalta nyt loman jälkeen olen vähitellen alkanut laajentaa The Smiths -tietämystäni myös Spotifyn avulla, joten (siskon) tavoite on saavutettu: yleissivistys on kasvussa.

Tavoite saavutettu!

Aika monta bussimatkaa töihin ja takaisin sain tehdä töitä tämän tavoitteen eteen. Monta kertaa nukahdin kirja syliin. Mutta nyt se on täytetty: Tikli on luettu!

Tai Steglitsan on luettu. Ehkä kieli hidasti tavoitteeseen pääsemistä. Ainakaan tämä kirja ei tuntunut yhtä mukaansatempaavalta kuin Tarttin aiemmat romaanit. Enemmänkin jouduin makustelemaan ja vain ajoittain jokin osa tarinaa nappasi hetkeksi mukaansa.

Kaikki kai tuntevat tarinan jo ainakin pääpiirteissään: 13-vuotias Theodore Decker menettää äitinsä terrori-iskussa taidemuseoon. Äidin sijaan museosta Theon mukaan lähtee puolivahingossa hollantilainen mestariteos Tikli. Tästä alkaa Theon ajelehtiminen maailmassa: yläluokkaisesta ystäväperheestä vastuuttoman isän luo, antiikkiliikkeeseen töihin, naissuhteesta toiseen jne. Ainoa kiintopiste Theon elämässä on taulu, joka on samaan aikaan raskas salaisuus.

Tartt on kirjoittanut huikaisevan tarinan, joka kertoo perhesuhteista, surusta, rakkaudesta, ystävyydestä, valheessa elämisestä, totuuden löytämisestä, taiteesta ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Teemoja riittää niin että huimaa. Pääasiassa Tartt sitoo teemat toisiinsa ja tarinan kokonaisuudeksi taitavasti, mutta minulle ainakin tulee välillä ähky - vähempikin riittäisi.

Kokonaisuus on hallinnassa mutta niin ovat myös yksityiskohdat. Tartt tuntee todella hyvin eurooppalaista kulttuuria, taiteen historiaa ja antiikkihuonekaluja. Juonen kaari on korkeimmillaan vasta ihan lopussa. Theo käy läpi elämäänsä amsterdamilaisessa hotellihuoneessa. Minä luin nuo viimeiset sivut myös  hotellissa, mikä teki lukuelämyksestä harvinaisen voimakkaan. Kyllä se kannatti, vaikka ihan mielelläni siirryn seuraavaan kirjaan.

Äiti joka katosi

Kävin taas esiteinin lainakirjakasalla. Sieltä löysin Jenny Jägerfeldin Oli kerran äiti joka katosi -nuortenkirjan. Kirja kertoo 17-vuotiaasta Majasta, joka asuu isänsä luona. Joka toinen viikonloppu hän käy äidillään.

Kirja alkaa vauhdikkaasti: Maja leikkaa kuvaamataidon tunnilla peukalonpäänsä irti. Seuraavana viikonloppuna hän lähtee äitinsä luo, mutta äiti ei tulekaan juna-asemalle vastaan. Eikä vastaa puhelimeen. Eikä sähköpostiin. Eikä ilmesty kotiin koko viikonloppuna.

Kirjan aikana paljastuu, että Majan äidillä on Aspergerin syndrooma. Kirja käsittelee hienosti äidin erilaisuutta ja Majan suhdetta siihen. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän kirjaan, jos autismin kirjo syystä tai toisesta kiinnostaa. Toisaalta kirja kuvaa hienosti itsenäistymistä ja myös oman lapsuuden hyväksymistä osaksi omaa elämäntarinaa. Oma jännityksensä syntyy tietysti äidin äkillisestä katoamisesta - ja aika jännittävää on sekin, että Maja loukkaa itsensä jatkuvasti.

Merkillisen ihana tarina

Minua on jo jonkin aikaa kutkuttanut noin kymmenen vuoden takaisen joululahjakirjan uudelleen lukeminen, nimittäin Carl-Johan Vallgrenin Tarina merkillisestä rakkaudesta -romaanin. Opiskelen parhaillaan erityisopettajaksi, ja joululomalla läksyksi tuli lukea jokin erilaisuuteen liittyvä kirja tai katsoa erilaisuutta käsittelevä elokuva. Kuten uskolliset lukijat muistavat, en saanut joululomalla luettua oikein mitään, joten tämäkin kirja pysyi loman ajan hyllyssä. Viime viikolla kävin vihdoin käsiksi kirjaan, ja sehän oli niin mukaansatempaava ja helppolukuinen, että parissa illassa sekin oli hotkaistu. Vallgren onkin juuri nyt ajankohtainen, sillä hänen uusin kirjansa Varjopoika on vasta julkaistu suomeksi.

Tarina merkillisestä rakkaudesta kertoo 1800-luvulla eläneen Hercule Barfussin elämäntarinan. Hercule syntyy ilotalossa, ja hänen äitinsä kuolee synnytykseen, koska Hercule on niin epämuodostunut. Tämän lisäksi hän on kuuro ja jää kääpiöksi. Herculella on kuitenkin onni syntyä yhteisöön, joka ymmärtää erilaisuutta ja joka huolehtii hänestä. Vammoistaan huolimatta Hercule on ihmeellisen älykäs ja hänellä on ajatusten lukemisen lahja, jonka avulla hän selviää elämässään vastaan tulevista haasteista. Niitä riittää kyllä enemmän kuin yhdelle ihmiselle soisi. Moni haluaa raivata Herculen tieltään eikä elämä muutenkaan ole helppoa taikauskoisessa Euroopassa yksilölle, joka poikkeaa ympäristöstään kaikin mahdollisin tavoin.

Yhdellä tavalla Hercule kuitenkin on samanlainen kuin kaikki muutkin: hän ei ole immuuni rakkaudelle. Herculen rakastettu on Henriette, joka syntyy samassa ilotalossa samana yönä kuin Hercule. He ovat erottamattomia jo lapsina, ja vaikka elämä ajaa heidät vuosiksi erilleen, on Henriette se valo, jota seuraten Hercule selviää kaikista vastoinkäymisistä. Kun he aikuisina tapaavat, tulee heistä jälleen erottamattomia. Hercule menettää kuitenkin Henrietten uudelleen, mikä ajaa hänet kostamaan kaikki elämässään kokemansa vääryydet. Hercule on ajautumassa pimeään koston kierteeseen, mutta lopulta Henrietten rakkaus ohjaa hänet uudelle tielle.

Romaani kertoo huumaavalla tavalla Euroopasta, joka on uuden ajan kynnyksellä. Toisaalta siinä on samanlaista vauhtia ja mukaansatempaavutta kuin tuossa aikakaudessa. Toisaalta romaanin tarina pakottaa lukijan pysähtymään, se jää leijumaan omaan todellisuuteensa ja muistuttaa myös romantiikan aikakaudesta. Tarina on liikuttava, surullinen ja väkivaltainen mutta myös toivoa täynnä. Vallgren kirjoittaa ihmeellisen kepeästi, jättää kertomatta vaikeimmat kohdat mutta kertoo kuitenkin niin paljon, että lukijalle ei tuota vaikeuksia täyttää aukkoja mielikuvituksellaan. Tämä tarina repäisee lukijan voimalla mukaansa, mutta antaa lukijan myös leijua utuisessa ja unenomaisessa tunnelmassa - vielä pitkään kirjan loputtuakin.

Hobitti - kirjana vai elokuvana

Viimeisen vuoden aikana olemme perheen kanssa katsoneet sekä kaikki Taru sormusten herrasta -elokuvat että Hobitit. Hobitin viimeinen osa käytiin katsomassa pari viikkoa sitten, ja minussa heräsi halu lukea alkuperäisteos. Hetken kesti, että sain kaiveltua sen 11-vuotiaan hyllyjen perältä. Hän kun on ottanut sen huoneeseensa aikapäiviä sitten aikomuksenaan lukea se - vaikka hyväksi aikeeksi se on ilmeisesti jäänyt. En kyllä ymmärrä miksi, koska kirjahan oli älyttömän helppolukuinen. Totta kai muistin, että Hobitti on tuhat kertaa helpompi lukea kuin Taru, mutta silti yllätyin siitä, kuinka selvästi Hobitti on saturomaani, jonka pääkohderyhmä on lapsilukijat.

Siihen nähden Hobitti-elokuvat tuntuvat kyllä liioitelluilta. Siitä se ajatus ehkä lähtikin, kun teki mieli selvittää, että kuinka paljon Hobitissa oikeasti viitataan sormuksen myöhempiin vaiheisiin. Vastaushan on, että ei lainkaan siinä määrin kuin elokuvissa, hyvä jos ollenkaan. Jos TSH-elokuvien kohdalla olin ilahtunut siitä, että joku on onnistunut tiivistämään kirjasta löysät pois ja tekemään elokuvasrjasta juoneltaan kirkkaan, niin Hobittien kohdalla on ihan päinvastoin: miksi tämä tarina on pitänyt tehdä näin merkityksiä pursuilevaksi?! Pitäisi varmaan ajatella, että kuuden elokuvan sarja on oma taideteoksensa, joka on oikeastaan kokonaan alkuperäisteoksista erillinen, vaikkakin niiden yhteiseen tarinaan (ja Silmarillioniin tietenkin myös) paljon pohjautuva.

Mutta kyllä tämä Hobitti-kirja on minusta jotenkin erinomaisen herttainen ja viehättävä ihan itsenäänkin. Satu, johon on helppo tempautua mukaan ja jonka tarina kantaa. Kahdessa illassa olin ahminut sen läpi, ja sitten kävikin niin, että 9-vuotias nappasi kirjan itselleen, eikä hänelläkään mennyt kuin yksi viikonloppu sen lukemiseen. Minulla ei ole aikaa käydä Taru sormusten herrasta -sarjaa läpi, mutta se 9-vuotias raahasi senkin jo huoneeseensa. Jännityksellä seuraan jatkoa.