Kafka rannalla

Sain vuosi sitten joululahjaksi Haruki Murakamin Kafka rannalla, ja ehdinpäs juuri ja juuri lukea sen ennen seuraavaa kirjavyöryä. Jostain syystä taas aikailin ja vetkuttelin lukemisen kanssa. Kirja oli niin paksukin. Ja minulla on (moneen kertaan vääräksi todistettu mutta silti pinttynyt) käsitys siitä, että japanilainen kirjallisuus on tylsää. Ei näes ollut. (Taaskaan.)

Romaani kertoo 15-vuotiaasta nuorukaisesta Kafkasta, joka karkaa kotoaan, tapaa karkumatkallaan uusia ihmisiä, naispuolisiakin, sekä kasvaa ja aikuistuu tarinan aikana. Ihan perusnuortenromaani - paitsi eipäs olekaan. Koska romaani kertoo myös kuusikymppisestä ukkelista Nakatasta, joka osaa puhua kissojen kanssa ja kadonnen kissan etsintämatkalla murhaa Johnnie Walkerin (kyllä, juuri sen, jolla on pitkät saappaat ja outo, korkea hattu) ja päätyy seikkailemaan parikymppisen rekkakuskin kanssa. Kafkan ja Nakatan tarinat risteävät kirjan aikana monta kertaa.

Koska en ole lukenut niin kovin paljon japanilaista kirjallisuutta enkä varsinkaan vanhempaa sellaista, olen vähän heikoilla jäillä seuraavan väitteen kanssa, mutta uskallan silti lausua ääneen, että tarinalle lisämakua tuo japanilaisista kansantaruista tuttu maailma. Oikeasti tarkoitan sitä, että omituiset henkiolennot ja rinnakkaiset maailmat muistuttavat niistä, joita olen nähnyt Hayayo Miyazakin elokuvissa. Joka tapauksessa tarina ylittää realismin rajat monta kertaa. Oman pikantin mausteensa kokonaisuuteen tuovat jatkuvat viittaukset länsimaisen filosofian historiaan.

Romaani tarjoaa tarttumapintaa monenlaisille lukijoille. Kafkan sieppariruispellossamainen vaeltelu ja itsensä etsintä samoin kuin Nakatan seikkailukertomus, joka äityy ihmetarinaksi, pitävät otteessaan. Kaikenlaiset salaisuudet ja arvoitukset odottavat paljastumistaan ihan kirjan loppupuolelle asti. Henkistyneempi lukija voi heittäytyä filosofisiin pohdintoihin todellisuuden olevaisuudesta ja ihmisen paikasta siinä. (Minä en ollut sellainen - ohitin kaikki mahdollisuudet vauhdilla tapahtumia ahmien.)

Isoäitien opetuksia

Koukkuun jää, kun löytyy oikea huume. Viihdekirjallisuus nimittäin.

Yksi pitkä viikonloppu ja kaksi paksua kirjaa ei ole mahdoton yhtälö, jos kirjat ovat sopivan kevyitä - myös fyysisesti. Liian höttöä ei saa kuitenkaan olla. Pitää olla kiinnostava tarina, joka polveilee riittävästi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitää olla aivoille ajateltavaa. Saa olla mielellään myös sukuhistorioita ja salaisuuksia.

Salaisuuksia lukuunottamatta kaikki nämä löytyivät Kate Kerriganin romaanista Onnellisen avioliiton reseptejä. Tressa on 38-vuotias ruokatoimittaja, joka huomaa häiden jälkeen menneensä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta. Juu, ihan perushömppää, mutta hyvin kirjoitettua, varsinkin siitä syystä, että tarina vuorottelee Tressan isoäidin tarinan kanssa. Bonuksena kirja sisältää reseptejä, joista joitakin ajattelin myös kokeilla.

Salaisuuksia oli sen sijaan Kate Mortonin Hylätty puutarha -romaanissa. Kirjassa on aikatasoja hengästykseen asti. Tarina alkaa siitä, kun 4-vuotias Nell saapuu laivalla Australiaan aivan yksin vuonna 1913. Vuonna 1975 keski-ikäinen Nell lähtee Englantiin selvittämään totuutta syntyperästään. 2010-luvulla Nellin tyttärentytär Cassandra jatkaa selvitystyötä. Tämän kirjan minä ahmin; oli pakko koko ajan päästä kerimään tarinaa enemmän auki. Vaikka juonenkäänteitä riittää, pysyy tarina melkoisen hyvin kertojan hallussa, mitä ei aina pääse sanomaan viihdekirjallisuudesta.

Näitä romaaneja yhdistää se, että molemmat kuvaavat isoäidin ja tyttärentyttären suhdetta. Mummot ovat valmiita tekemään aika paljon lastenlastensa eteen, ja mummoilla on vuosien varrella kerättyä viisautta ja ymmärrystä. Lukekaa vaikka.

Ensilunta ja erikoisempaa lukemista odotellessa

Muutaman vuoden bloggaamisen jälkeen lukemisen vuosirytmi erottuu jo: loka-marraskuu on kuivaa aikaa kirjojen kannalta. Työ ja pimeys painavat, ja kulttuurinnälkä tulee tyydytettyä lähinnä Netflixissä.

Tänä vuonna luin lokakuussa lähinnä Kieli ja aivot -teosta, kokoelmaa tieteellisiä artikkeleja, jotka kaikki käsittelevät joltain kantilta kielen ja ajattelun suhdetta. Kiinnostavaa oli, mutta sen verran tieteellistä, että lukeminen kävi hitaasti. Yöpöydällä on myös viipynyt Esteitä poistamassa - uutta luomassa -teos, joka kertoo Invalidisäätiön historian. Työnantaja viettää 75-vuotisjuhlaansa näet ja halusi lahjoa kaikki työntekijätkin historiikilla. Ihan mielenkiintoisia juttuja on tässäkin kirjassa, mutta loppuun en ole päässyt vielä.

Lokakuussa ajattelin, että nyt on löydyttävä sellainen kirja, joka tempaisee mukaansa, ja lainasin ystävältä hänen suosittelemansa Anthony Bourdainin Kitchen Confidentialin. Mutta kun ei, niin ei. Kirja on kyllä viihdyttävä ja sujuvasti kirjoitettu, mutta minä en yhtään siedä Bourdainin ylimielistä tyyliä. Hänen kuvauksensa New Yorkin ravintolamaailmasta on sinänsä ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta vielä en ole löytänyt tästäkään kirjasta sellaista, mikä pitäisi otteessaan jatkuvasti. Mutta kyllä se tästä, bussimatkoja on vielä marraskuullekin luvassa.

Lokakuiset Helsingin kirjamessut tapaavat antaa piristysruiskeen lukemiselleni. Tänäkin vuonna ostin monta kassillista kirjoja. Iso osa oli kuitenkin sarjakuvia tai todella heppoisia viihteellisiä self help -kirjasia. Lukemiseen ei mennyt montaa hetkeä, enkä voi kertoa niistä edes tarkemmin, koska käärin ne varmaan joulupapereihin kohtapuoleen. Ehkä sieltä voisi nostaa erikseen esille Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen Kirjeitä lapsiperheestä -kirjan. Suosittelen kaikille pikkulapsiperheille. (Ja huokaisen helpotuksesta, etten enää itse elä sellaisessa.) Kirjan tarinat lasten kanssa elämisestä kuulostavat tutuilta, samoin kuin tunteet, joita lapsiperheen vanhempana käy läpi. Alvarin ja Katajamäen kirjeenvaihto tekee kirjasta hieman erilaisen ja raikkaamman kuin monet muut samaa aihetta käsittelevät teokset.

Surunhauras, lasinterävä

Joskus teinin kirjakasoista löytyy ihan mielettömiä aarteita. Tällä kertaa sellainen oli Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä.

Kutsuisinkohan minä tätä fantasia- vai saturomaaniksi? Ainakin se on taianomainen. Tarinan maailmassa tai itse tarinassa ei varsinaisesti ole fantasian piirteitä, mutta maailma muistuttaa kovasti vaikkapa Narnian merentakaisia valtakuntia. Ollaan ihmisten maailmassa, josta puuttuu nykyaikainen tekniikka ja jota hallitsevat kuninkaalliset ja tietäjät.

Tässä romaanissa Sarastuksen palatsissa hallitsee nuori prinsessa Sadeia, joka ohjailee kansaansa yksinvaltiaana. Valtameren toisella puolen pienellä saarella asuu Surukauriin kansa, jonka keskuudessa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Kansan jäsenet saavat kuusivuotiaina tavata surukauriin, joka kertoo syntymäpäiväänsä viettävälle, kuinka paljon surua tämän elämään tulee kuulumaan.

Pienelle Uli-pojalle kauris lupaa enemmän surua kuin kenellekään aiemmin. Uli lähettää valtameren yli kirjeen, jossa hän pyytää jonkun tulevan hakemaan hänet pois saarelta. Kun se saapuu Sadeian käsiin, päättää prinsessa etsiä käsiinsä surukauriin.

Romaanissa on monta kertojanääntä, joista osa on hauraita ja kauniita ja osa teräviä ja viiltäviä. Ratkaisu toimii, vaikka alussa meinasinkin luovuttaa luontokuvausten vuoksi. Muut kertojat keskittyvät kuitenkin muunlaisiin asioihin, ja kokonaisuudesta tulee sellainen, että kaikki äänet ovat keskenään tasapainossa.

Kertojat ovat erilaisia ihmisiä, ja romaani kertoo jokaisen tarinan. Kiinnostavaa tästä tulee, kun tarinat kietoutuvat yhteen. Ihmisten kohtaamiset rakentavat kokonaisuuden, joka on kiehtova. Tämä on kirja siitä, kuinka ihmiset tarvitsevat toisiaan, kuinka he vaikuttavat toisiinsa ja kuinka he löytävät itsensä toisten avulla. Vaikka tarinan rytmi on verkkainen, tapahtuu kuitenkin niin paljon, että kirja on luettava ihan tiivistyvän jännityksenkin vuoksi.

Baskeri päähän ja punkku kainaloon, The Smiths soi jo

Minulla on mielestäni melko avara kirjamaku, ja aika harvoin kohtaan sellaisen kirjan, jota en yhtään ymmärrä/jaksa lukea/halua lukea. (Itse asiassa näitähän on vain ne säännöllisesti mainitut Hesset, jotka ovat jääneet lukematta vain laiskuuden takia, ja Vilhelm Mobergin Invandrarna, jonka sain äidiltä joululahjaksi lukioiässä, mutta jota en vain saanut luettua, koska ruotsi, laiskuus ja osa keskeltä sarjaa. Äiti otti sen sitten takaisin kymmenen vuoden jälkeen, vaikka nyt alkaisin olla kypsä sille - tosin haluan aloittaa ihan alusta.)

Jouluna 2009 sain lahjaksi Tommi Melenderin Ranskalaisen ystävän. Melkein kuusi vuotta se otti, mutta nyt olen lukenut senkin. Vaan kuinka se oli vaikeaa, epämiellyttävää ja tuskaista! Minä ihan oikeasti yritin ymmärtää tätä kirjaa (en jättänyt kesken!) mutta ei, se ei vaan ole minua varten.

Minä tiedän kyllä, keitä varten se on. Nuoria miesälykköjä. Niitä sellaisia, jotka jo lukiossa erottuvat joukosta pukeutumalla eksentrisesti, juomalla viiniä kaljan sijaan ja viljelemällä sivistyssanoja. Ehkä kirja kelpaa jopa ikääntyneille miesälyköille, jotka tunnistavat itsensä kuvauksessa. Minulle ei niinkään.

Romaani kertoo Joelista, suomalaisesta julkkisälyköstä, joka saa hermoromahduksen ja lähtee lepäämään ranskalaiseen pikkukaupunkiin. Siellä hän sotkeentuu järjestäytyneen rikollisuuden toimiin; Joel tutustuu Marceliin, ranskalaiseen älykköön ja kuljetusliikkeen omistajaan, jolla on liiketoimia rikollisten kanssa.

Joel ja Marcel ovat molemmat todella ärsyttäviä hahmoja. Joel viljelee sellaisia sanoja kuin alhaiso, rypee itsesäälissä ja pitää itseään epäsopivana tähän maailmaan. Marcel on tämän lisäksi periaatteellinen ihmisvihaaja. Molemmat suhtautuvat naisiin pelokkaasti ja vihamielisesti. Molemmat intoilevat Flaubertista ja Morrisonkin mainitaan - mieleeni piirtyy yhä selkeämmin kuva siitä väärinymmärretystä älyköstä.

Koska tämä teos ei kolahda minuun, en oikein osaa tulkita sitä. Minäkertoja Joel kertoo näkemästään oman kokemuksensa kautta, ja lukijalle tulee aavistus, että Joel ei ehkä näe ihan samaa kuin muut pikkukaupungin asukkaat. Tulkitsen myös niin, että ainakin osa Marcelin tarinasta on Joelin kertoma. Ehkä romaani on tarina älyköstä, joka ei jaksa ympäristön kummeksuvaa suhtautumista (Myönnän osallisuuteni!) ja sortuu väkivaltaiseen fantasiointiin. Ehkä se kertoo siitä, kuinka todellisuus on niin vaikea, että yksilö haluaa rakentaa oman todellisuutensa, jonka ohjailu on helpompaa. Kirjan lopussa kaksi todellisuutta risteävät. En minä silti tiedä, mikä tämän tarinan kliimaksi on. Varmaan se, että molemmat päähenkilöt saavat kirjan lopussa. Joel pääsee pukille, mutta kokee jälkikäteen vain pettymystä ja nöyryytystä. Marcel saa kaikkien unelmien kohteen ja löytää todellisen rakkauden. Jee, toivoa siis on!

(Anteeksi älykkönuorukaiset.)

Minäkin viihdyn Myrskyluodolla

Jossain mielenhäiriössä ostin kesällä Myrskyluoto-pokkarin, joka sisältää koko Myrskyluoto-sarjan. Ajattelin, että minunkin kuuluisi tutustua tähän suomalaisen kirjallisuuden klassikkoon. Luulin myös, että  kyse on tappavan tylsästä maalaiselämästä kertovasta klassikosta, joten odotin syyskuulle ennen kuin tartuin kirjaan. Tyhmä minä! Olin ihan väärässä!

Tempauduin saman tien mukaan Maijan elämään, kihlausaikaan Jannen kanssa, Myrskyluodolle muuttoon ja siellä elämiseen pienten lasten kanssa. Luin kaikki viisi osaa muutamassa päivässä: jännitin Maijan kanssa, kun hän odotti Jannea kotiin purjehdukselta, itkin pikku Mikaelin kuolemaa, ymmärsin Maijan huonoa omaatuntoa, kun aikaa lapsille jää niin vähän, ja ulvoin suoraa kurkkua, kun suruviesti Jannen kuolemasta saavutti Maijan.

Yksi syy, miksi Maijan tarina on niin kiinnostava, on tietenkin saaristo. Samoissa maisemissa on purjehdittu, ja ylipäätään on paljon helpompi ymmärtää Maijaa, kun on itsekin jonkun kerran kiivennyt kalliolle tähystelemään tai purjehtinut luonnonsatamaan turvaan koiranilmaa. Mutta kyllä minä näin Maijassa ja Jannessa myös oman parisuhteeni. Minullahan on ihan oma Janne: mies, joka oppii kaiken, minkä vain haluaa, ja selviää kaikesta, mistä päättää selvitä, kun on pakko. Onkohan se jokin saaristolaisgeeni?

Myrskyluoto-kirjojen kerronta ja pohdinta ovat hämmästyttävän raikkaita siihen nähden, että ne on kirjoitettu 50 vuotta sitten ja kertovat tapahtumista 150 vuotta sitten. Kaikkien pitäisi lukea nämä, tai ainakin minun olisi pitänyt lukea nämä jo 20 vuotta sitten. Toisaalta silloin saaristolaiselämä olisi ollut minulle vain eksotiikkaa - nyt se oli totista totta.

Mieletön Malala

Viime aikoina olen käynyt teinin huoneessa ryöväämässä luettavaa. Rachel Rileyt ym. teinihömppä on ihanaa höttöä pitkien työpäivien päälle.

Lukee se onneksi myös oikeita kirjoja, esimerkiksi Minä olen Malala oli kaiken  maailman hottisvampyyrien ja taisteluiden tulevaisuuden maapallosta välissä pinossa. Totta kai halusin lukea sen, koska kaikista lehtijutuista huolimatta minä en oikeastaan tiedä, kuka Malala on.

Vaikea sitä on lukemisen jälkeenkään tietää, koska Malalalla on melkoinen sädekehä, jota tämä kirja ei millään tapaa pyri riisumaan. Se antaa kuitenkin hyvän kuvan siitä, millaista elämä Pakistanissa on - ja on ollut varsinkin terrorisminvastaisen taistelun aikana. Teinille on varmasti avartavaa lukea siitä ristiriidasta, että Pakistanissa YouTubesta voi katsoa samoja videoita kuin länsimaissa tai jutella kaverien kanssa meikeistä, mutta että samaan aikaan koulumatkalla saattaa joutua pahoinpidellyksi vain siitä syystä, että haluaa käydä koulua.

Siksi Malalakin on niin mielettömän hieno: ihan tavallinen tyttö, joka vain haluaa, että jokainen tyttö pääsee kouluun, ja on valmis sanomaan sen ääneen kaikille.