Paikka vapaana

Lainasin kesällä J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanin. Kynnys lähteä lukemaan sitä tuntui pitkään aika korkealta. Varmaankin siksi, että Harry Potterit ovat niin omaa luokkaansa, että suoraan sanottuna pelotti, että tämä kirja tuntuu ihan luokattomalta.

Eihän tämä mikään aikuisten Harry Potter ollut, mutta lukemisen arvoinen romaani kuitenkin. Englantilaisen pikkukaupungin paikallispolitiikkaa ruoditaan kovin ottein. Kertoja, joka katselee tapahtumia paikkakunnan teinien näkökulmasta, toimii mainiosti: hupaisat tapahtumat kiihtyvät nopeasti farssiin.

Viihdyttävyydestään huolimatta kirja sisältää myös paljon pohdittavaa. Rowling ei väistele vaikeitakaan aiheita, vaan näyttää yhteiskunnalliset ongelmat sellaisina kuin ne ovat. Siinäkään mielessä hän ei turhia kaunistele, että päähenkilöille ei käy aina hyvin.

Aivan mainio paketti huumoria, viiltävää kritiikkiä ja todenmakua. Turhaan taas odotin niin pitkään.

Katarina Taikon ja Anita-mustalaistyttö

Jostain pokkarialesta nappasin kesällä mukaani Lawen Mohtadin kirjoittaman Katarina Taikonin elämäkerran Den dag jag blir fri: en bok om Katarina Taikon. Katarina Taikon oli ruotsalainen romaniaktivisti, joka ensin taisteli romanien oikeuksien puolesta ja sitten tuli vielä tunnetummaksi kirjoittamalla omaelämäkerralliset Katitzi-lastenkirjat.

Minäkin olen Katitzini lukenut, joten kirjan aihe kiinnosti kovasti. Katarina Taikonin elämä on ollut varsin värikästä ja hän on saanut paljon aikaiseksi, joten kirjaa oli kiinnostava lukea. Samaten mielenkiintoista oli lukea siitä, miten Ruotsissa on 1900-luvun aikana suhtauduttu romaneihin. Varsin ajankohtaistakin oli tutustua Ruotsin lähihistoriaan: 1960-luvulla monet romaniperheet eri puolilta Eurooppaa hakivat turvapaikkaa Ruotsista, mutta sekä poliitikkojen että suuren yleisön mielipide oli tätä vastaan. Vaikka nykyään Ruotsia pidetään (ainakin täällä Suomessa) esimerkkinä valtiosta, joka ottaa paljon turvapaikanhakijoita vastaan, on tilanne ollut vielä vähän aikaa sitten hyvin erilainen. Oli turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista mitä mieltä hyvänsä, on mielenkiintoista verrata Ruotsin kehitystä Suomeen ja arvailla, mihin suuntaan täällä ollaan menossa.

Kirja tarjosi siis paljon faktatietoa. Se olikin ehkä yksi sen suurimmista ongelmista. Välillä kirja lipsahtaa omaelämäkerrasta poliittisen pamfletin puolelle, välillä päämääränä on selvästi informoida ruotsalaisen yhteiskunnan epäkohdista ja välillä kirjailija haluaa kertoa omista mielipiteistään. Jonkun mielestähän tämä saattaa olla vain mukavaa ja persoonallista, mutta minua kyllä ärsytti. Lisäksi kirjailijalla on välillä sellainen ruotsalainen holhoava ja selittävä ote, mikä nostaa ainakin mulla niskavillat pystyyn.

Samaan syssyyn luin lapsuuteni yhden suosikkikirjan, Karl von Schoultzin Anita, mustalaistytön. Oikeastaan lähinnä siitä syystä, että Anita vierailee kirjassa Tukholmassa Taikonien luona. Tosin lastenkirjan Taikonien perhe ei vastaa todellisuutta, mutta siinä on riittävästi faktoja, jotta esikuvat ovat itsestäänselvät. 1959 julkaistu kirja antaa kiinnostavan kuvan Suomen romanien elämästä 1950-luvulla. Kerrontaa värittävät tyypilliset stereotypiat mustalaisten värikkäästä elämästä, mutta ollakseen noinkin vanha on kirja yllättävän raikas. Jännä on myös verrata Suomen ja Ruotsin romanien eloa noihin aikoihin, ja itse asiassa vähän minussa heräsi into löytää aiheesta jotakin luettavaa, joka sisältäisi lähinnä faktaa. Mutta nyt haluaisin lukea myös ne Katitzit uudelleen!

Sali

Luin kesällä myös Jarkko Tontin Sali-romaanin. Olen kyllä seuraillut Tontin uraa, mutta aika vähän lukenut hänen teoksiaan. Syy seurailuun on se, että opiskelimme Jarkon kanssa Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla samaan aikaan. Syy vähään lukemiseen on sitten varmaan se, että hänestä tuli kirjailija ja minusta ei (ainakaan vielä).

Sali kertoo Samista, Oikeusministeriön juristista, hänen entisestä tyttöystävästään Karoliinasta, eduskunta-avustajasta, ja Pirkosta, Samin eläkkeelle jääneestä naapurista. Kolmea erilaista päähenkilö yhdistää sama kuntosali.

Romaani on kaikkien kolmen päähenkilön kasvukertomus. Samin ja Karoliinan tarinat kehittyvät hienosti, kun taas Pirkon tarina jää vähän ohuemmaksi. Toisaalta hän onkin koko romaanin ajan tarkkailijan roolissa; Pirkko pitää eläkepäivillään blogia, jossa hän ruotii kanssaihmistensä edesottamuksia. Pirkon kertojanäänen kautta kuva varsinkin Samista, mutta myös Karoliinasta, tulee kattavammaksi.

Molemmat, Sami ja Karoliina, käyvät läpi päättyneitä parisuhteitaan, pohtivat töidensä mielekkyyttä ja etsivät suuntaa tulevalle. Naapurien vakoilun lisäksi Pirkko tekee sukututkimusta. Yllättäen päähenkilöiden sukujen tarinat risteävät myös menneisyydessä.

Mikään historiaan painuva kirjallisuuden klassikko Sali ei ole, mutta ihan toimiva romaani, joka käsittelee hieman kehonkuvan merkitystä nykymaailmassa, jonkin verran perheen ja suvun merkitystä yksilön elämässä ja paljon oman itsen, paikan ja tyytyväisyyden löytämistä.

Vertaistukea keski-ikäisille miehille

Kirjoittaako ruotsalaiset oikeasti enemmän ja parempia viihdekirjoja kuin suomalaiset? Ehkä ne ei itse edes koe niitä viihdekirjoiksi, ehkä se on vain se ruotsalaisten elämänmyönteinen mentaliteetti, se sama, jonka takia ABBA ja Alcazar ja Allsång på Skansen.

Sain joululahjaksi Mikael Bergstrandin Delhis vackraste händer -romaanin. Koska mulla on tämä suomalainen mentaliteetti, siis tämä mikäsukkosetämäkinon, ennytjaksamitäänuutta, se hautautui yli puoleksi vuodeksi kirjahyllyyn. Kesälomalla kun aurinko paistaa (tai kun on niin huono sää, että saa luettua sen kasan alimmaiseen asti) voi sitten huomata, että ihan hyvä kirjahan se oli.

Göran Borg on eronnut keski-ikäinen mies, joka käyttää sekä työ- että vapaa-aikansa jalkapallofoorumien seuraamiseen. Kun Göran saa potkut, hän päättää hetken mielijohteesta lähteä Intian-matkalle. Viikon matka venyy moneksi kuukaudeksi, ja Göran löytää sekä Intian että itsensä. Vähän tämä on tällainen keski-iän kriisistä selviytymistarina miehille (Arvatkaa keltä sain!) mutta niin universaali, että se puhutteli myös keski-ikää lähestyvää naista (Ironia on tarkoituksellista!). Mitään ihmeellisiä taide-elämyksiä tai uusia oivalluksia kirja ei tarjoa, mutta se kuvaa uskottavasti ja hauskasti Intiaa ja kulttuurishokkeja ja keski-ikäistä miestä niiden kourisssa.

Purjehduskirjasto

Pakkasin kahden viikon purjehdukselle viisi kirjaa mukaan. Nyt purjehdusta on jäljellä kaksi iltaa ja kirjoja 0,75. Sitä en taida ehtiä ihan loppuun, mutta nämä ehdin:

Chelsea Handlerin Elämäni vaakatasossa. Yhden yön juttuja. oli humoristista omaelämäkerrallista hömppää. Tosi viihdyttävää ja roisiakin, mutta niin kuin kaikissa jenkkikomedioissa, oli lopussa läsäyttävä opetus ja välillä naurettiin vähän liikaa kakkajutuille.

Saara Kesävuoren Saarroksissa on trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa pienelle saarelle ulkosaaristossa. Tätä oli kiva lukea Utössä. Olisi kyllä ollut kiva lukea muutenkin! Tarina on hyvin kasassa pysyvä, vaikka lopussa tapahtuukin vähän epäuskottavalla vauhdilla. Kesävuoren ilmaisu on sujuvaa, ja - tärkeää tämäkin! - päähenkilö on sympaattinen. En ymmärrä, miten en ole koko kirjailijasta tähän mennessä kuullutkaan, mutta jatkossa kyllä pidän silmällä.

Knausgårdin Kolmonen oli edellisiä osia helppolukuisempi. Ei julmetusti itsereflektiota, ei hankalia siirtymiä ajassa. Tarina lapsuudesta on kovin tutunoloinen - mutta knausgårdimaisen raikkaasti tässä ei turhia kaunistella, vaan paljastetaan, kuinka rasittava mukula pikku Karl Ove on ollut. Kyllä mä sen nelosenkin luen!

Maarit Turtiaisen Punainen paasto kertoo Sadusta, joka on muuttanut Suomesta Ruotsiin ja sieltä Istanbuliin opiskelemaan valokuvausta. Tarinassa on paljon teemoja ja aihelmia, vähän liikaakin. Tässä tapauksessa vähemmän olisi kyllä ollut enemmän. Turtiainen sitoo silti melko hyvin yhteen Sadun valinnanvaikeudet miessuhteissaan (ruotsalainen Peter vai turkkilainen Umut), äidin kaipuun, äidiksi tulemisen kaipuun, Atatürkin Turkin ja uskonnollisen Turkin ristiriidat, Turkin ihmisoikeusloukkaukset, perheen kunnioituksen ja oman tahdon väliset ristiriidat... olikohan niitä muitakin? Siis tosiaankin, vähemmälläkin olisi pärjännyt. Kirjan kerronta on värikylläistä ja aistirikasta; lukiessa todella pääsee Istanbulin kaduille ja keittiöihin. Kirjan loppupuolella on häiritsevän paljon typeriä kirjoitus- ja näppäilyvirheitä. Oikolukijalta taisi loppua jaksaminen kesken. Lukijalta ei kuitenkaan lopu, kerronta kantaa loppuun saakka.

Sukuhistoria

Tiedättehän sen tunteen, kun on niin syvällä jonkin kirjan maailmassa, että vaikka sitä maalaisi lautoja ja naulaisi niitä terassin kattoon, niin samalla miettii, mitä henkilöille mahtaa seuraavaksi tapahtua ja miksi ne käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät?

Tällä kertaa tällainen kirja oli Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät. Romaanin alussa viisikymppinen Helena, Berliinin oopperan taiteellinen johtaja, valmistautuu uransa merkittävimpään ensi-iltaan. Takaumina kerrotaan kuitenkin Helenan suvun tarinaa niin, että kaiken kaikkiaan kirja kertoo tämän tanskalaisen suvun tarinaa neljän sukupolven ajalta.

Tarina alkaa, kun natsi-Saksa valloittaa Tanskan. Naisiin menevä kyläpastori Thorvald ja hänen uskollinen vaimonsa Greta kuuluvat vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen tarina seuraa pappispariskunnan kaksosten, pohdiskelevan Leon ja iloluonteisen Leifin, aikuistumista ja perheenperustamista. Leo ja oopperalaulajan urasta haaveileva Ninni saavat tyttären Helenan. Uraansa keskittyvän Helenan tarinan kautta tutustutaan myös hänen ulkopuolisuutta tuntevaan tyttäreensä Sophieen.

Jokainen sukupolvi vuorollaan tekee omat virheensä. Yksittäisistä henkilökohtaisista valinnoista tulee merkityksellisiä ja ne vaikuttavat ihmiskohtaloihin monta sukupolvea eteenpäin. Puhumattomuuden takia omaa menneisyyttä ja sitä kautta myös omaa itseä on vaikea ymmärtää.

Juuri tällaista kaunokirjallisuuden pitää olla: Tarina imaisee mukaansa heti alussa ja pitää pihdeissään loppuun asti. Kirjan henkilöt ovat tosia ja persoonallisia, mutta heidän tekonsa kuitenkin sellaisia, että lukijan omasta henkilöhistoriasta löytyy sopivia vertailukohtia. Tapahtumat lomittuvat todelliseen historiaan luontevasti.

Miksen minä muuten ole aiemmin lukenut juuri mitään, missä kerrottaisiin, millaista Tanskassa oli toisen maailmansodan aikana? Kirja oli hirveän kiinnostava tästäkin syystä. Lukijat, antakaa toki vinkkejä, jos tiedätte muita kaunokirjallisia teoksia, joiden kautta voisin tutustua Tanskan lähihistoriaan!

Tapahtumien rytmi kiihtyy kohti loppua, niin että kirjaa ei malta laskea käsistään. Aivan loppu tulee vähän töksähtäen ja on ehkä hieman ohut verrattuna siihen johtaneisiin tapahtumiin - mutta hyvin Holst kannattelee tarinan ihan loppuun saakka. Ei kannata jättää lukematta tämän yhden poikkipuolisen sanan takia! Vaikka monenlaiset kirjat voivat olla vaikuttavia ja ihania, minä tykkään eniten tällaisista paksuista ja monikerroksisista tarinoista. Siksi olen aina iloinen, kun löydän uuden sellaisen.

Jännittäviä juonenkäänteitä kissaihmisille

Melkein luovutin heti alkuunsa. Keski-ikäisen muinaiskreikan tutkijan sisäinen puhe ei ole kovinkaan helppoa seurattavaa. Antiikinaikainen kissa, joka on muumioitu Sapfon tuntemattomia runoja sisältäviin papuryksiin, oli aiheena kuitenkin niin kiinnostava, että jatkoin lukemista.

Kannatti. Erik Wahlströmin Kaunein on se jota rakastaa kertoo vanhojen tekstien tutkimisen lisäksi rakkauden kaipuusta ja sen löytämisestä. Kirjan henkilökaarti on suuri: vaikka suurin osa asioista tapahtuukin Helsingissä, välillä ollaan Lesboksella Sapfon luona tai Amerikassa kreikkalaisen laivanvarustajan elämää seuraamassa. Silti kaikkien tarinat kytkeytyvät romaanin aikana toisiinsa jollain tavalla. 

Kirja on suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta. Olisikohan viimeisin ruotsinkielinen versio kokenut vielä muutoksia parempaan? Mielestäni kirjan tarina on varsinkin alussa hajanainen ja juuri tuo alussa manaamani ajatusten virta (jota kirjassa myöhemminkin on) vaikeuttaa lukemisen sujuvuutta. Kokonaisuus on kuitenkin oikein hyvä, ja henkilöt ja tarinat pysyvät hyvin kasassa. Lopun yllättävät juonenkäänteet ilahduttavat ja toimivat tarinan lopetuksessa mainiosti.