Kiinalaisia juttuja

Bongasin Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä Mari Mannisen kirjan Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Kun ryhdyin varaamaan sitä kirjastosta, huomasin Eero Paloheimon kirjoittaneen Kiinalainen juttu -nimisen kirjan, joka kertoo ekokaupungin rakentamisesta Kiinaan. Tässähän olisivat minulle haastekohdat 47 ja 48, kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet!

Mannisen Kiinalainen juttu on helppolukuinen ja sivistävä tietopaketti Kiinasta. Se esittelee erilaisia uskomuksia Kiinasta ja kumoaa niistä aika monta.

Paloheimon Kiinalainen juttu on - erilainen. Se kertoo ekokaupungin suunnittelu- ja rakentamisprosessin alkuvaiheista ja matkaan tulevista mutkista, mutta ote on varsin päiväkirjamainen. Eero Paloheimo on suunnittelija ja Vihreiden entinen kansanedustaja, jolle ekokaupunkien kehittäminen on ollut sydämen asia. Paloheimo kirjoittaa kuitenkin paljon yksityiskohdista, joilla ei ole varsinaisen asian kanssa juurikaan tekemistä. Jonkun mielestä tämä saattaa tehdä kirjasta kiinnostavan, mutta minua tyyli lähinnä ärsyttää. Vielä enemmän ärsyttää se, että Paloheimo haukkuu vuorotellen kaikki yhteistyökumppaninsa ja viattomat ohikulkijatkin. Minulla ei ollut Paloheimosta aiemmin mitään voimakasta mielikuvaa, mutta tämän kirjan perusteella luokittelisin hänet besser-wisseriksi, sovinistiksi ja rasistiksi.

Lisäksi kirja oli käsittämättömän huonosti kustannustoimitettu. Hetken epäilin sen olevan omakustanne, mutta Kiuas Kustannus ei ole omakustannefirma. Tekstiä olisi pitänyt stilisoida valtavasti - ja karsia, koska 700 sivua samaa kuraa on aivan liian paljon. Usein samat tapahtumat selitetään useamman kerran, ja kronologisuuskin on välillä vähän miten sattuu.

Puolessavälissä kirjan tarina alkoi vetää paremmin. Ehkä siksi, että Kiinassakin alkaa vihdoin tapahtua, mutta mielestäni myös kirjoitustyyli on selkeämpi ja kertojaääni itseironisempi. Siltikin arvioisin tämän lyhyesti sanomalla vain ok boomer.

Signe Brander -fanitusta

Signe Branderin Helsinki-aiheiset valokuvat ovat hienoja. Tällä kertaa ihailin niitä kirjasta,  Helsingin kaupunginmuseon julkaisusta Foto Signe Brander - valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907 - 1913. Sijoitan tämän valokuvateoksen Helmet-haastekohtaan 33, kirjassa tapahtuu muodonmuutos. Kyseessä on tietenkin Helsingin muodonmuutos, jota Brander palkattiin todistamaan kuvillaan.

Branderin työstä voi lukea tarkemmin Timo Mäkelän viehättävästä ja nopealukuisisesta sarjakuvaromaanista Neiti Brander. Sen tuuppaan vähän väkisin haastekohtaan 38, kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, koska on siinä, katsokaa itse vaikka.

Kummitusjuttuja

En ole mikään kauhun ystävä, mutta kummitusjutut kutkuttelevat mukavasti. Haastekohtaan 9, kirjassa kohdataan pelkoja, valitsen teoksen Helsingin henget. Opas aaveiden pääkaupunkiin, jonka ovat kirjoittaneet Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola.

Pelkoja pääsen kohtaamaan sekä minä lukijana että osa kummitustarinoiden kokijoista. Suurin osa jutuista ei ollut minulle uusia, mutta joistakin kummituksista sain tietää uusia yksityiskohtia - ja kyllä mukaan mahtui myös muutama ennen kuulematon tarina.

Suosittelen tätä helppolukuista kirjaa kummitusten ja paikallishistorian ystäville. Ekstrana mukana on vinkkejä kummituskävelyille.

3. Kirja, johon suhtaudun ennakkoluuloisesti

Educa-messuilla oli Niin&Näin-kustantamon ständi, jossa myytiin halpaan hintaan bell hooksin kirjoja. [Kyllä, se kirjoitetaan noin, koska hooks haluaa huomion teokselle, ei itselleen. Kyllä, jokainen kerta, kun kirjoitan bell hooks, saa minut kihisemään.] hooks on feminismin klassikko, jonka teoksia monet ovat kehuneet.

Minä ostin Rakkaus muuttaa kaiken -kirjan, ja ennakkoluuloni sitä kohtaan olivat kahtalaiset: toisaalta odotin ihan tosi paljon ja jotakin tuoretta, toisaalta pelkäsin, että teos pursuilee niin paljon vihaa patriarkaattia kohtaan, etten pysty lukemaan sitä. Sijoitan sen siis Helmet-lukuhaasteen kohtaan 3, kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti.

Kirjan takakannessa lukee, että luettuaan tämän teoksen muuttaa käsityksensä rakkaudesta lopullisesti. Sinänsä hooksin idea on hyvä: haemme rakkautta romantiikasta, emmekä löydä sitä, joten pitää muuttaa rakkauden käsitettä. Hän haikailee samanlaisen koko maailmaa syleilevän rakkauden perään kuin 60-luvun hipit.

Olen kuitenkin varmaan lukenut liian paljon Hidasta elämää -sivuston kirjoituksia, koska mielestäni tässä kirjassa ei ollut mitään suuria, maailmaa ravistelevia oivalluksia. Onko ongelma siinä, että amerikkalaisten rakkaus olisi jotenkin poikkeavasti erilaista kuin suomalaisten? Vai onko maailma muuttunut huomattavasti tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen eli 20 vuodessa? Positiiviset ennakko-odotukseni eivät siis tällä kertaa täyttyneet.

Sen sijaan ennakkoluuloni saivat ajoittain vahvistusta. Mielestäni esimerkit, joissa miehiä kuvataan tietynlaisiksi ja naisia toisenlaisiksi, ovat välillä suorastaan nolostuttavia eivätkä vastaa minun käsitystäni todellisuudesta. Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin vähemmän feministinen mitä odotin, ja siihenkin olin hieman pettynyt. Olisin kaivannut enemmän tasa-arvoisen rakkauden julistusta, vähemmän hippimeininkiä ja sivulauseisiin ja taka-ajatuksiin pesiytyneitä kalkkiutuneita sukupuolikäsityksiä.

Ei tämä ihan kehno kirja ole, mutta ei olisi kannattanut omaksi ostaa - vähän tuntuu, että rahat menivät hukkaan.

Hömppää muttei huttua

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 36, tunnetun henkilön suosittelema kirja, sijoitan Terry McMillanin Haku päällä -romaanin, jota Koko Hubara kehuu Ruskeat tytöt -kirjassaan. Romaanista on tehty huippusuosittu Hollywood-elokuva Waiting to Exhale, ja alkuperäisteoskin on samanniminen. Minulta sekä kirja että elokuva olivat menneet ohi, mutta joulun aikaan oli aika ottaa selvää, mistä kirjassa on kyse.

Romaanin päähenkilöt Savannah, Bernadine, Robin ja Gloria ovat kolmi-nelikymppisiä naisia Phoenixista. He ovat erilaisissa elämäntilanteissa: Bernadine on juuri eroamassa, Gloria teinin yksinhuoltajaäiti, Robin deittailee ahkerasti ja Savannah on juuri muuttanut Phoenixiin uuden, haastavamman työpaikan takia. Heitä yhdistää ystävyys ja halu löytää elämään joku tärkeä. 

Tarinana Haku päällä ei ole mitenkään erikoinen, vaikka ei missään nimessä kehnokaan. Erityisen siitä tekee se, että päähenkilöt ovat aktiivisia mustia naisia - eikä se ole mitenkään ihmeellistä. Kirjan naiset ovat tietoisia ja ylpeitä omasta taustastaan, mutta romaani ei tee siitä numeroa eikä McMillan julista sitä. Tällaisia kirjat parhaimmillaan ovat: ne näyttävät meille maailmaa erilaisten silmien kautta ja samalla osoittavat sen, että siellä silmien takana kaikki ovat aika samanlaisia.

Getting to Happy kertoo samasta nelikosta viisikymppisinä. Kaikkien elämäntilanteet ovat muuttuneet ja näkökulma maailmaan on viisikymppisen, mutta rakkauden kaipuu ei ole kadonnut. Itse tykkäsin tästä tarinasta enemmän kuin Haku päällä -romaanista, mutta toki siitä teki erityisen se, että sen lukeminen oli kuin olisi kuullut vanhan ystävän kuulumisia. Tämän sijoitan haastekohtaan 42, kirjassa on isovanhempia.

Rintasyövästä rehellisesti

Muutama vuosi sitten seurasin Tiina Within blogia Vasen rintani ja muuta sairasta. Sittemmin blogin päivittäminen loppui, kun rintasyöpä tappoi Tiinan, mutta hänen miehensä Mikko With julkaisi vuonna 2019 kirjan Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta, jossa myös Tiinan blogikirjoituksilla on tärkeä osa. Tämä osuu luontevasti Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35, kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.

Tämä on realistinen kuvaus sairaudesta. Vuoroin se mullistaa sairastuneen ja läheisten arjen, vuoroin arkistuu itsekin, liki unohtuu. Toisaalta tämä on kirja perheestä ja rakkaudesta, siitä, kuinka rakkaus voittaa ainakin syövän 6-0.

Mikko With kuvaa syöpään sairastuneen läheisen tunteita elävästi, ja uskon, että moni vastaavassa tilanteessa elänyt tunnistaa itsensä kirjasta. Erityisesti suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille niille, joilla ei ole kovin omakohtaisia kokemuksia syövästä - niille, jotka jakavat Facebookissa syöpäketjuviestejä. Tämä kirja tekee syövästä vähemmän pelottavan - ja samaan aikaan järkyttävän kouriintuntuvan.

Fyysikoksi vaikka väkisin

Juttelin veljeni kanssa kansantajuistetuista fysiikan kirjoista ja puheeksi tuli alan klassikko, Stephen Hawkingin Ajan lyhyt historia. Jostain syystä minä olen vältellyt sitä - olen varmaan ajatellut kirjan olevan paljon paksumpi. Veljeni kannusti tarttumaan siihen sanomalla, että hän lukaisi kolmasosan aamupaskalla.

Ilmeisesti olen tyhmempi kuin veljeni tai hän istuu todella pitkään vessassa, koska minulla meni koko kirjan lukemiseen pari viikkoa. Verrattuna Rovelliin tai deGrasse Tysoniin Hawkingia on hieman pitkäveteistä, joskus jopa vähän vaikeaselkoista lukea. Kyllä tästä silti selvän ottaa, mutta joitain asioita pitää pureskella vähän pidempään. Veikkaan, että on kuitenkin hyvä katsella kvanttifysiikkaa monesta eri näkökulmasta, jos haluaa sitä edes vähän ymmärtää.

Minä ymmärrän jo sen verran, että tajuan Big Bang Theoryn fysiikkavitsit. Se on paljon enemmän kuin vaikka vuosi sitten.