Kulinaristin kuolema

Hirmuisen hyvä idea tuo Helmet-lukuhaaste! Vaikka luen normaalistikin melko paljon, on haaste antanut lukemiselle valtavan lisäboostin ja auttanut löytämään uutta luettavaa.

Luin haasteeseen Siilin eleganssin (joka kyllä muutenkin oli ollut lukulistalla pitkään) ja ihastuin siihen. Siispä kun kirjaston hyllyssä silmiini osui Muriel Barburyn Kulinaristin kuolema, en aikaillut hetkeäkään.

Romaani on Barburyn esikoinen ja sijoittuu samaan taloon kuin Siilin eleganssikin. Kulinaristin kuolemassa kuuluisa ruokakriitikko makaa kuolinvuoteellaan, muistelee elämänsä makuelämyksiä ja yrittää tavoittaa sitä kaikkein mieluisinta, jotakin lapsuudessa koettua ja sittemmin unohtunutta.

Lyhyissä luvuissa vuorottelevat kriitikon omat muistot ruoista ja hänen lähipiirinsä muistot kriitikosta. Ohimenevien tuokiokuvien kautta hahmottuu yksi ihmiselämä.

Tämä ei ole uusi lempiromaanini, mutta ihan luettava, jopa lukaistava, kirja. Minua viehättää ranskalaisten romaanikirjailijoiden tyyli, jossa näennäisen kepeällä otteella käsitellään syviä ja vaikeita asioita. Tämä romaani on tyyppiesimerkki tästä lajista.

Ihan kohta tartun vuoden 2019 lukuhaasteeseen, odottakaa vielä hetki!

Jännärin matkassa

Kirjamessuilla osuin kuuntelemaan Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan haastattelua. He ovat yhdessä kirjoittaneet salanimellä Markus Falk trillerin Profeetan suojelijat. Kiinnostuin ja tilasin kirjan jo Joulupukiltakin, mutta sitten kävi sellainen ihme, että kirja löytyi kirjastosta (eikä edes pikalainana!).

Romaanin idea on mainio: suomalainen tutkija saa selville, että on olemassa suura, joka todennäköisesti on profeetta Muhammedin sanelema, mutta joka ei ole päätynyt Koraaniin. Trilleriin olennaisesti kuuluva ajojahti alkaa, kun fundamentalistimuslimit haluavat tuhota suuran. Olennaisessa osassa on myös salaseura, joka suojelee suuraa.

Tässä on kaikki ainekset danbrownmaiseen jännitysromaaniin, mutta ihan vielä ei päästä sille tasolle. Lukijana minua ärsyttää, kuinka joitain asioita, jotka ovat ihan itsestäänselviä, pantataan tai ei ainakaan heti pidetä selvinä - ja toisaalta jotkut asiat kerrotaan jopa vähän liian aikaisin sujuvan juonenkaaren kannalta. Mutta nämä ovat pikkuvikoja, jotka voi panna ensikertalaisuuden piikkiin.

Kaiken kaikkiaan juoni rullaa hyvin, henkilöhahmot ovat uskottavia ja idea kantaa loppuun asti. Erityisen mukavaksi lukukokemuksen tekee se, että osa tapahtumista sijoittuu Helsinkiin. Näissä kortteleissa, ravintoloissa ja oikoteillä olen itsekin seikkaillut!

Joka hetki olemme yhä elossa

Aloin sitten toden teolla oikeiden ja vakavien kirjojen lukemisen. Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa on ehdottomasti lukemisen väärti. Tositapahtumiin pohjautuva romaani kertoo, kuinka Tomin vaimo kuolee parin esikoisen syntymän jälkeen leukemiaan. Ahdistavasta ja surullisesta aiheesta huolimatta ahmin tämän kirjan. Malmquist kirjoittaa ajatusten ja tapahtumien virtaa, johon lukija tempautuu mukaan.

Mielestäni kirja simuloi hyvin sitä myrskyä, johon läheisen sairastumisen ja kuoleman jälkeen joutuu. Tai oikeastaan Tom joutuu ihan valtavaan kriisikasaan, johon kuuluu vaimon sairastuminen, lapsen syntyminen keskosena, vaimon kuolema ja isän kuolema. Välillä käy mielessä, miten kukaan voi selvitä järjissään tällaisesta tapahtumavyyhdestä - mutta ilmeisesti kannattaa kirjoittaa kirja, joka kiskaisee lukijan samaan karuselliin.

Malmquist kuvaa suorastaan orjallisesti erilaisia tilanteita, joihin myrsky voi viedä. Kuinka pihalla sairaalassa on ensin, kun lääkärien puheesta ei ymmärrä sanaakaan, ja kuinka sairaalasta vähitellen tulee koti. Kuinka yksittäinen vainajalta jäänyt esine tai kahvitahra vie yhtäkkiä vuosientakaisiin muistoihin. Kuinka viranomaisten kanssa asiointi alkaa muistuttaa Kafkan romaania.

Usein sanotaan, että kirjallisuuden avulla pääsee paikkoihin, joihin ei muuten ole mahdollista päästä. Näihin paikkoihin ei kukaan varmasti todellisuudessa toivo pääsevänsä, mutta tämän kirjan avulla on mahdollista laajentaa omaa ymmärrystä. Itse olen valitettavan monessa näistä paikoista jo käynytkin, mutta minä koin romaanin terapeuttisena. Suosittelen lämpimästi, vaikka samalla varoitankin voimakkaiden tunnereaktioiden mahdollisuudesta.

Siirtymä viihteestä vakaviin kirjoihin

Nappasin kirjastosta mukaani Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus. Luulin lainanneeni rakkausromaanin, jossa ratkeaa jokin arvoitus. No, kävi siinä niinkin, mutta kaiken kaikkiaan kirja ei ollut ollenkaan sitä, mitä odotin. Välillä sen kerronta oli yhtä kökköä kuin todella huonossa viihdekirjassa - ei lukijoita kiinnosta, minkälaisia huonekaluja tietyssä huoneessa on tai minkäväriset silmät päähenkilöllä on! Välillä kerronta oli paulocoelhomaista tajunnanvirtaa, josta oli vaikea saada otetta. Itse rakkaustarina oli kyllä kaunis, mutta minä tarvitsen konkretiaa ilman turhia krumeluureja.

Tämän romaanin jälkeen tuntui siltä, että hömppäkiintiö on täynnä, ja voisin välillä lukea salonkikelpoista kirjallisuutta. Kirjastosta löytyi myös Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys. Niemi on varsin ajankohtainen juuri nyt, koska hän voitti alkuvuodesta Runeberg-palkinnon, ja lisäksi hän kohautti saapumalla Linnan juhliin mereneliö/tilataideteos/ompelukorin sisältö olkapäällään.

En ollut aiemmin lukenut Niemen teoksia, mutta voipi olla, että palaan niihin tämänkin jälkeen. Ihmissyöjän ystävyys teki varsin positiivisen vaikutuksen. Se kertoo kirjailijasta, jonka paras ystävä on tehnyt itsemurhan. Ystävän perhe on toiminut köyhistä oloista tulleen kirjailijan mesenaattina, ja kirjailija joutuu ystävän kuoleman myötä kohtamaan niin oman menneisyytensä kuin koko Euroopan historian. Kirjailija kirjoittaa samaan aikaan eurooppalaista suurromaania, joka vuorottelee romaanissa kirjailijan tarina -kehyskertomuksen kanssa.

Kirjastossa tartuin tähän romaaniin oikeastaan juuri siksi, että siinä vuorotteli kaksi erilaista fonttia - ja kaksi eri tarinaa. Lukiessa tarinat täydensivät hyvin toisiaan. Oli myös mielenkiintoista huomata, että vuoronperään jompikumpi tarinoista oli se, jota halusin enemmän lukea, ja ihan lopussa molemmat olivat sellaisia. Jonkinlainen temaattinen yhdistyminen tässä siis tapahtui!

Henkien labyrintti sulkeutuu

Tänä syksynä luin Carlos Ruiz Zafonin Unohdettujen kirjojen labyrintti -kertomuskokoelman neljännen ja viimeisen osan, joka on nimeltään Henkien labyrintti. Romaanit kertovat Espanjasta ja varsinkin Barcelonasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tässäkin kirjassa keskeisessä osassa ovat Semperen kirjakauppa, Semperen perhe, varsinkin poika Daniel, kirjakaupan yleismies Fermini sekä tietenkin Unohdettujen kirjojen labyrintti. Pääosassa on Alicia Gris, joka työskentelee hämäräksi jäävälle taholle Espanjan valtion sisällä. Hänen työtään on selvittää rikoksia keinolla millä hyvänsä.

Romaanin alussa kulttuuriministeri Mauricio Valls katoaa. Valls on aiemmissakin kirjoissa sotkeutunut Sempereiden elämään, tai paremminkin sotkenut sitä. Fermini ja Alicia ovat vanhoja tuttuja, ja kun tapauksen selvittäminen tuo Alician Barcelonaan, kaikkien vanhojenkin salaisuuksien langat sotkeutuvat tähän mysteeriin.

Zafon on näissä romaaneissa luonut maagisen maailman, jossa taruista tulee totta ja totuus on usein tarua ihmeellisempää. Tapahtumapaikkana on ihana Barcelona - lukiessa herää valtava matkakuume. Tässä romaanissa Zafon tekee tiliä kuvaamansa Barcelonan kanssa; hän pyrkii avaamaan jokaikisen solmun ja laittamaan pisteen näille tarinoille. Lopussa hän jopa liittää itsensä ja kirjansa tarinoihin, kun Daniel Semperen poika Julian kirjoittaa tarinoista neljä kirjaa, joiden nimet ovat Tuulen varjo, Enkelipeli, Taivasten vanki ja Henkien labyrintti.

Zafonin Barcelona imaisee lukijan mukaansa. Järkyttävää on se, että tällaisia tarinoita Francon Espanjasta ihan oikeasti on - Zafon tekee niistä jännittävää ja viehättävää satua. Tämäkin historian palanen on koulussa jäänyt hyvin vähäiselle käsittelylle, joten on hauskaa täydentää tietoja edes näiden romaanien kautta.

Päätin muuten lukea nuo romaanisarjan aiemmatkin osat. Muistin ostaneeni Tuulen varjon joskus edullisesti ja sillä ajatuksella, että joku saa hienon lahjan. Ajattelin ottaa sen kirjahyllyyni, mutta sitten löysinkin sieltä saman kirjan varsin kuluneen version, jonka näyn saaneen syntymäpäivälahjaksi vuonna 2007. Muistelin myös omistavani Enkelipelin, jota rupesin etsimään hyllyistä. Löysin Taivasten vangin. Jonka muuten lainasin kirjastosta viime keväänä. Varsinainen unohdettujen kirjojen hautausmaa tuo minunkin kirjahyllyni.

Virolaisen kirjallisuuden pikakurssi

Lukuhaastetta varten oli todella vaikea löytää virolaista kirjallisuutta, mutta nyt haastekohtien jo täytyttyä olen perehtynyt hieman tarkemmin myös virolaisiin kirjailijoihin.

Tai ihan oikeasti olen jämähtänyt Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarjaan. Apteekkari Melchior seikkailee keskiaikaisessa Tallinnassa ja ratkaisee murhia. Näitä ruusunnimimäisiä dekkareita on kiva lukea, koska ne tapahtuvat tutussa naapurikaupungissa, jonka vanha kaupunki on yhä samanlainen kuin kirjojen tapahtuma-aikana. Romaanit kuvaavat kivasti keskiaikaista kaupunkia, uskonnollisia menoja ja uskonnon merkitystä arkielämässä ja jopa apteekkarin työtä, joka vaikuttaa olleen tuohon aikaan melkoista salatiedettä, jonka rinnalla homeopatia ja muut nykyajan vaihtoehtohoidot vaikuttavat supertieteellisiltä.

Luin myös Viivi Luikin Varjoteatterin. Se on esseemäinen kertomussikermä, joka kertoo Viivi Luikin matkasta Tallinnan, Helsingin, Berliinin ja New Yorkin kautta Roomaan. Erilaisten anekdoottien kautta Luik kertoo ihmisistä ja ihmisyydestä, eri kansallisuuksista ja aika paljon nimenomaan virolaisuudesta. Niin kuin esseissä yleensä, välillä kerronta on kiihkeää ja kiinnostavaa ja ajoittain taas rauhoittuu suorastaan yksitoikkoiseksi. Minä en sellaisista ajattelupausseista perusta, joten vähän kärsimättömästikin kääntelin sivuja päästäkseni taas asiaan. Joku toinen olisi saattanut jäädä nauttimaan runollisesta kielestä.

Jos jotain pitää Viron kirjallisuudesta sanoa näiden tänä syksynä lukemieni muutaman näytteen perusteella, sanoisin, että virolaiset kirjailijat tekevät kovasti tiliä historian kanssa. Se on minusta vain kiinnostavaa, koska tämä osa historiasta on suomalaisessa koulujärjestelmässä harpottu vauhdilla.

Syyshöpötykset

Lukuhaasteen valmistumisen jälkeen olen pysynyt hyvässä lukuvauhdissa, mutta töiden jälkeen aika on mennyt lukemiseen, ei lukemisesta kirjoittamiseen. Nyt syysflunssa on sitonut minut kotisohvalle, ja tällainen kevyt puuhastelu kuin bloggaaminen tuntuu oikein sopivalta.

Haasteen jälkeen kaipasin hömppää, joten sitä olen etsinyt kirjastosta - välillä heikommalla, välillä paremmalla menestyksellä.

Napakymppi oli Liane Moriartyn Nainen joka unohti, aivan ihana ja mukavan höttöinen romaani perheenäidistä, joka kaatuu jumppatunnilla, lyö päänsä ja unohtaa viimeiset kymmenen vuotta elämästään. On kutkuttava ajatus, että elämästä katoaisivat 10 vuoden muistot, varsinkin jos ne olisivat ne 10 vuotta, joiden aikana maailman ihanin parisuhde on muuttunut henkilökohtaiseksi helvetiksi. Tämän kirjan en olisi soinut loppuvan, niin syvälle imeydyin sen maailmaan. Etsin päähenkilön kanssa palasia eletystä elämästä ja jännitin romanttisen juonen kuvioita.

Mikael Bergstrandin Sumua Darjeelingissä - ja teetä oli myös kelpo kirja. Se kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisäijästä, joka ei ihan löydä itseään ja paikkaansa maailmassa, mutta apuna etsinnässä on hurmaava intialainen heppuli. Luin ykkösosan ruotsiksi ja tämän kakkososan bongasin kirjastonhyllyssä. Tämä on sellaista harmitonta hyvän mielen viihdettä, jossa mikään ei ole koskaan ihan kamalan pahasti ja lopulta kaikki käy pelkästään parhain päin. Haittapuolena on kirjan aiheuttama Intian ikävä, halu nähdä niin Delhi kuin Darjeelingkin kasvaa valtavaksi.

Lainasin kirjastosta myös Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Sitä en kyllä pitänyt hömppänä edes kannen perusteella, mutta se oli yllättävän helppolukuinen ja kiinnostava pienoisromaani. Keski-ikäinen mies [ilmeisesti nykykirjallisuuden merkittävin arkkityyppi] muistelee nuoruuttaan ja parhaan ystävänsä kuolemaa. Romaani on viehättävä kuvaus 60-luvun Englannista, ihan luettava kasvukertomus ja mielenkiintoinen pohdiskelu muistoista ja siitä, miten ennakko-oletuksemme ohjaavat sitä, miten maailman näemme.

Jos nämä olivat alkusyksyn kirjahittejä, niin tuli yksi hutikin, nimittäin Monique Schwitterin Kaksitoista miestä. Takakansiteksti lupaili hyvää rakkausromaania. No, oli se rakkausromaani, mutta ei vähimmässäkään määrin viihdekirja, vaan tutkielma siitä, kuinka elämämme eri vaiheissa erilaiset ihmiset vastaavat tarpeisiimme ja kuinka jossakin kohtaa vastuu itsestä ja eteenpäin liikkumisesta onkin otettava itse. Varsinaista rakkaustarinaa tässä romaanissa ei ole, jos sellaiseksi ei laske sitä, kuinka kertoja menneitä suhteita läpikäymällä pyrkii pääsemään selville siitä(kin), onko nykyinen aviomies kuitenkaan loppuelämäksi tarkoitettu.