torstai 13. kesäkuuta 2019

26 Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan

Tämä haastekohta alkoi jo tuottaa lievää paniikkia, koska näköjään nykyään tosi harva lukee missään julkisella paikalla muuta kuin puhelintaan. Jos joskus onnistuinkin kuikuilemaan jossakin bussissa kirjan kannen selville, kyseessä oli aina joku davincikoodi tai muu sata kertaa luettu teos. En myöskään innostunut lukion oppikirjoista - niitä luetaan busseissa vieläkin.

Lentomatkalla osuin lukijan viereen, sain selville kirjan nimen ja tulin onnelliseksi, koska kirja vaikutti oikeasti tosi kiinnostavalta. Kyseessä oli Torill Kornfeldtin The Re-Origin of Species. Alunperin kirja on kirjoitettu ruotsiksi nimellä Mammutens återkomst.



Ruotsinkielinen nimi kertoo selvemmin, mistä kirjassa on kyse. Tiedetoimittaja Kornfeldt selvittää, onko sukupuuttoon kuolleiden eläinten uudelleen luominen mahdollista, ja todella paljon puhutaan mammuteista. Tämä on todella kiinnostava kirja, joka kansantajuistaa geenimuunteluun ja kloonaukseen liittyviä kysymyksiä. Minulla ainakin on ollut tosi voimakas vastenmielisyys kaikenlaista tällaista kloonauspuuhastelua kohtaan. Vaikea on myös ymmärtää sellaista perustelua, että koska tässä on leikitty luomakunnan herraa tuhansia vuosia, niin nyt on aika korjata tehdyt virheet - koska mielestäni se se vasta onkin luomakunnan herrana päsmäröimistä.

Kornfeldt antaa äänen eri puolilla maailmaa toimiville tutkijoille ja kommentoi heidän mielipiteitään, varsinkin tuo ilmi uhat ja haittapuolet erilaisissa toimintatavoissa.  Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen paljon viisaampi - ja ehkä suhtaudun hieman avoimemmin erilaisiin mammuttiprojekteihin. Mammutti nimittäin saattaa olla paras tapa pitää Siperian ikirouta jäässä tulevaisuudessakin - jos nyt ajatellaan, että se ei saisi sulaa.

Jos pääsette helposti Helsinkiin Kansallismuseoon, suosittelen paria kirjan teemaan liittyvää näyttelyä. Nick Brandtin Inherit the Dust on valokuvanäyttely, jonka kuvissa yhdistyvät Brandtin aiemmin villieläimistä ottamat kuvat ja kaupunkimaisemat, jotka ovat vallanneet eläinten entiset asuinpaikat. Todella vaikuttavia teoksia!



Jälkiä-näyttely käsittelee ihmisen ja eläimen suhdetta esittelemällä erilaisia eläinten luista, nahoista ja turkiksista tehtyjä esineitä sekä metsästysmuistoja. Kyllä nämäkin turhuudet välillä suorastaan kylmäävät.

Että semmonen.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Ferrantet luettu - wuhuu!

Oletko vielä lukenut Elena Ferrantea? En minäkään ollut vielä viime vuonna. Sitten lainasin äidiltä Loistava ystäväni -romaanin, joka aloittaa Elenasta ja Lilasta kertovan romaanisarjan, ja tarina imaisi minut mukaansa. Loistava ystäväni kertoo tyttöjen kasvamisesta, kouluvuosista ja Lilan naimisiinmenosta. Ahmin sen parissa päivässä ja lisää oli saatava heti.

Laitoin kakkos- ja kolmososat varaukseen kirjastossa. Kakkososaan, Uuden nimen tarinaan, oli hieman enemmän jonoa, joten keksin varata sen myös ruotsiksi. Hennes nya namn tuli lähikirjastooni saman tien, ja kohta myös kolmososa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Kaikki muut lukuprojektit saivat jäädä, kun bingetin Ferrantea. Nämä osat kertovat aikuisiän varhaisvuosista, Elenan opiskelujen jatkumisesta ja molempien perheen perustamisesta.

Tällä tavalla kerrottuna juoni kuulostaa tylsältä - onhan näitä tarinoita luettu. Jotakin sellaista Ferrantessa kuitenkin on, joka saa hänet loistamaan muiden tarinankertojien joukossa. Sen lisäksi, että hän kertoo Elenasta ja Lilasta, hän kertoo Napolista ja yhdestä sen köyhästä korttelista, ihmisistä, jotka asuttavat korttelia ja joiden elämät kietoutuvat toisiinsa. Toisaalta hän kertoo aikakaudesta ja ympäristöstä, jossa oli ihan normaalia suuttua lapselle niin paljon, että heittää tämän ikkunasta ulos, tai jossa veljet puolustivat siskojaan hakkaamalla juttusille tulevat vieraat pojat. Ferranten romaanit kertovat myös siitä, miten Elena ensin huomaa, ettei elämä kaikkialla ole samanlaista, mutta myös siitä, miten maailma alkaa muuttua niin, ettei elämä kohta missään ole sellaista. Ferrante kirjoittaa kiihkeästi: teksti etenee rytmikkäästi, varmaan vähän niin kuin Napolin murrekin tekisi.

Nelososa, Kadonneen lapsen tarina, löytyi taas äidin hyllystä. Sitä piti odottaa ihan loppukevääseen saakka. Sarjan viimeinen osa kertoo Elenan ja Lilan elämästä nelikymppisistä seitsemänkymppisiksi. Taas tapahtuu paljon, ja nyt Elena, romaanisarjan kertoja, näkee yhä enemmän yhtymäkohtia nykyisyyden ja lapsuuden ja nuoruuden välillä. Tässä kirjassa ei enää olla samalla tavalla tapahtumien ytimessä kuin ensimmäisissä osissa, mutta ehkä se johtuu juuri siitä, että kertoja alkaa olla niin vanha ja viisas, että pystyy ottamaan etäisyyttä tapahtumiin - vaikka itse asiassa kirjasarjan kehyskertomus on sellainen, että seitsemänkymppinen Elena päättää kirjoittaa sekä oman historiansa että Elenan ja Lilan yhteisen historian. Sarja saa kyllä arvoisensa lopetuksen, siitä ei tarvitse huolehtia.

Sijoitan nämä kirjat seuraaviin haastekohtiin:
7 Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tosin se päivän vierailu Napolissa ei näyttänyt mitään, ja nyt pitäisi päästä sinne uudestaan!)
8 Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen (Ainakin jos yhtään väittää olevansa kartalla siitä, mikä on kirjallisuudessa juuri nyt pinnalla.)
11 Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa (Varsinkin kakkos- ja kolmososat.)
43 Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi (Vaikka sitten se ensimmäinen osa.)

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

22 Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Tähän haastekohtaan ajattelin lukevani jonkin hienon ilmastodystopian, mutta kohta täyttyikin puolivahingossa ihan muulla.

Kirjastosssa tartuin Ansu Kivekkään Perhosveitsi-romaaniin. Takakansiteksti lupaili huumoria ja dekkaria, ja tapahtumien keskiössä on vantaalainen erityisluokka, joten minä olin aivan myyty jo ennen lukemista.

Olipas raikasta lukea välillä Vantaasta ja vantaalaisista! Kirjassa kuvataan paljonkin vantaalaisia paikkoja, ja päähenkilöt ovat sellaisia stereotyyppisiä vantaalaisia, joiksi ainakin me espoolaiset kuvittelemme vantaalaiset: alkoholisoituneita, maahanmuuttajia, lähiöiden asukkaita. [Huomautettakoon, että espoolaisuuteni on vasta pinta, joka on kertynyt seitsemän vuoden ajan. Vähintään yhtä kauan olen asunut aivan Vantaan rajalla juuri tuollaisessa edellä kuvaillussa lähiössä.]

Perhosveitsessä kerrotaan ysiluokasta, jonka kaikki oppilaat ovat erityisoppilaita. Kaikki kirjan henkilöt kietoutuvat jollakin tavalla tämän ysiluokan oppilaisiin; mukana menossa on varsinkin opettajia ja perheenjäseniä. Ysiluokan uusi opettaja on ympäristöihminen, joka herättää nuorisossa kiinnostukseen ympäristöasioihin, myös ilmastonmuutokseen. Se ei ole tässä kirjassa mikään keskeinen teema, mutta oleellinen juonen kannalta.

Oleellista on näyttää monenlaisia ihmiskohtaloita ja kertoa, että huonoista lähtökohdista huolimatta voi ottaa aktiivisen toimijan roolin. Tämä tärkeä teema kietoutuu sujuvaan tarinaniskentään, naurua kirvoittavaan replikointiin ja erilaiseen dekkarijuoneen.


maanantai 27. toukokuuta 2019

24 Sokkona hyllystä valittu kirja

Viimeksi kirjastossa käydessäni päätin, että otan seuraavasta hyllyvälistä vasemmalta puolelta keskimmäiseltä hyllyltä 15. kirjan. Se oli Aris Fioretoksen Mary. Fioretos on ruotsalainen kirjailija, jonka vanhemmat ovat Kreikasta. Minulle hän oli kirjailijana aivan uusi tuttavuus, vaikka Wikipedian mukaan bibliografia on pitkä.

Mary on ilmestynyt vuonna 2015 ja se kertoo Kreikasta 1970-luvun alussa. Mary saa tietää olevansa raskaana, ja hän lähtee kertomaan uutista poikaystävälleen, joka toimii aktiivisesti opiskelijaliikkeessä. Mary ei löydä poikaystäväänsä, vaan joutuukin pidätetyksi. Maryn vankeusaika venyy, ja häntä siirrellään sellistä ja vankilasta toiseen.

Romaanissa vaihtelevat realistiset vankilakuvaukset ja takaumat, joissa Mary miettii omaa menneisyyttään. Niiden avulla Maryn tarina saa lisää syvyyttä ja ne auttavat ainakin hieman ymmärtämään, miksi Mary ei esimerkiksi hyödynnä sukunsa nimeä, jonka avulla hän todennäköisesti pääsisi vankilasta nopeammin.

Täytyy myöntää, että minä vähän viivyttelin tähän romaaniin tarttumisen kanssa. Olisin paljon mieluummin lukenut jotakin kevyttä hömppää ja ajatus vankilakuvauksesta vähän ahdisti. Oikeassa olin, kirja oli varsin ahdistava - mutta silti tarina luisti sujuvasti ja kirjaa oli vaikea laskea käsistään. 

Jotenkin olen sinut sen kanssa, että Euroopan historia toisen maailmansodan aikana oli varsin ruma. Silti on vaikea uskoa, että 1970-luvulla tapahtui tällaisia asioita kuin tässä kirjassa. 1970-luku on jo minunkin historiaani, enkä haluaisi sen olevan tällaista. Mielikuva Kreikastakin on lähinnä aurinkoinen lomakohde, ei sotilasjuntan hallitsema mielivaltainen diktatuuri. Mutta hyvä, että joku muistuttaa asioiden todellisesta laidasta, vähän ravistelee minua ja muistuttaa, että elämä on aika mielivaltaista. 


sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Lukuvinkkejä dementikolta lyhytjänteisille

Sain palautetta, että kirjoitan nykyään pintapuolisemmin kuin ennen. Olen kyllä tiedostanut, että usein bloggaan vain hyvin lyhyesti, ja silloin, kun kirjoitan pidemmin, minua vaivaa ahdistus siitä, että analyysini ei mene pintaa syvemmälle. Mutta itse ajattelin, että samanlaista se on ollut aina.

Otan kuitenkin palautteen vakavasti, ja lukaisin bloggauksiani vuodelta 2013. Olen minä silloin kyllä jaksanut analysoida ja pohtia paljon enemmän! Iso osa teksteistä oli suorastaan kiinnostavia (ja niissä oli aivan liikaa huolimattomuusvirheitä). Voi, miksi en enää osaa tai jaksa?

Minulla on selitys. Viisi vuotta sitten opiskelin ankarasti ja kirjabloggaaminen oli minulle hupia ja vaihtelua. Nyt yritän itse kirjoittaa, ja kirjoista bloggaaminen on välillä vähän pakkopullaa, josta varmaan yritän tiedostamattani luistaa. Tällä hetkellä huvittelu- ja terapiablogini, jonne suollan tekstiä kuin ruuneperi, on se jo mainittu matkablogini liinalentelee.blogspot.com. Lukekaa sitä, jos kaipaatte tarinointiani. Täältä saa toistaiseksi lähinnä lyhyitä lukuvinkkejä.

Ja nekin saattavat tulla kahteen kertaan. Huomasin lukeneeni kuusi vuotta sitten Tarquin Hallia. Minulla ei vain ole siitä mitään muistikuvaa. Itse asiassa olen harkinnut lukevani saman kirjan lähiaikoina, koska mies lukaisi sen vasta. Luettuani bloggauksen selasin kirjaa. Ei vieläkään mikään kello soi. Pitääkö varata aika muistitestiin?

perjantai 24. toukokuuta 2019

44 Kirja kertoo Berliinistä

Olen matkustamassa Berliiniin touko-kesäkuun vaihteessa, ja ajattelin, että otan matkalle mukaan jonkin Berliini-kirjan. Vahingossa lainasin ja luin sen kuitenkin jo nyt, nimittäin Virpi Hämeen-Anttilan Tiergartenin teurastajan. Kalle Björk lähtee työkomennukselle Berliiniin, seikkailee siellä ja ottaa samalla kiinni yhden iljettävän lasten sarjamurhaajan.

Tätä kirjaa oli ilo lukea, koska Berliini näkyy tarinassa niin paljon, ja itsensä saattoi sijoittaa romaanin tapahtumapaikoille. 20-luku antoi kuitenkin Berliinille oman värinsä. Samanlainen efekti on muuten tv-sarjalla Babylon Berlin, joka kertoo Berliinistä, sen köyhistä ja rikkaista, yöelämästä ja perversseistä värikkäästi. Suosittelen lämpimästi molempia 1920-luvun Berliinistä kiinnostuneille. (En osaa vielä suositella Babylon Berlin -dekkareita, koska en ole ehtinyt yhtään lukemaan.)

Tiergartenin teurastaja on myös dekkarina ensiluokkainen. Juoni kehittyy tasaiseen tahtiin, on uskottava ja kiinnostava, ja loppuratkaisu toimii. Tämä on ehkä Björk-dekkareista paras.

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

31 Kirjassa kuljetaan metrolla

Tämä haastekohta täyttyi sattumalta. Kirjastossa käsiini osui Mirjam Lohen Rouva Suominen välittää. Valuneen taikinan tapaus. Kirjan kansi oli niin suloinen, että päädyin lainaamaan sen. Kirjan päähenkilö matkustaa jonkin verran metrolla, ja yhdessä kohdassa metromatkaa kuvaillaan tosi tarkastikin. Ei tule siis yhtään huono omatunto, kun täyttää tämän kohdan tällä kirjalla

Ajattelin, että tämä romaani olisi dekkari, mutta nimestään huolimatta ei ollut, vaan ihan puhdasta hömppää, jossa päähenkilö säheltää, mukana on vähän rakkautta ja lopulta kaikki päättyy hyvin. Välillä romaani oli oikein hauska ja viihdyttäväkin, mutta päähenkilö Sointu Suominen oli niin kammottava ilmestys, että sai minut harkitsemaan kirjan heittämistä romukoppaan. Hyvässä viihdekirjassa päähenkilö on samaistuttava, ja hänessä voi omia huonoja puoliaan katsella vähän etäämpää, toivottavasti myös lempeästi. Sointu Suomista ei voi katsella kuin silmiään pyöritellen ja ärsyyntyen. (Eli ehkä vika on minussa, koska en voi niitä puolia vielä itsessäni hyväksyä. Sori siitä.)