lauantai 17. syyskuuta 2016

Kirottu Istanbul

Lähi-itä-aiheinen kirjallisuusmatkani jatkuu.

Turkkilaisen Elif Shafakin Kirottu Istanbul kertoo kahden parikymppisen tytön ja heidän sukujensa tarinan. Asya asuu Istanbulissa isoäidin ja lukuisien tätien kanssa. Armanoush asuu Arizonassa ja San Franciscossa. Hänen isänsä on armenialainen ja äitinsä periamerikkalainen - mutta nykyään naimisissa turkkilaisen Mustafan, Asyan enon, kanssa.

Armanoush matkustaa Istanbuliin selvittämään isänpuoleisen sukunsa juuria ja majoittuu serkkupuolensa kotona. Tämä kohtaaminen auttaa molempia nuoria naisia löytämään oman tarinansa.

Shafak on rohkeasti tarttunut aiheeseen, joka Turkissa halutaan vaeita kuoliaaksi eli armenialaisten kansanmurhaan ja turkkilaisten ja armenialaisten väliseen suhteeseen. Lopullisia ratkaisuja kirja ei tarjoa, mutta esittelemällä erilaisia ihmiskohtaloita se antaa monta hyvää näkökulmaa aiheeseen. Se myös auttaa ymmärtämään molempia osapuolia, turkkilaisia ja armenialaisia. Kumpaakaan puolta ei kuitenkaan päästetä helpolla, vaan Shafak näyttää myös, kuinka naurettavia ihmiset voivat olla jumittuessaan omiin oikeiksi luulemiinsa mielipiteisiin. Tai kuinka naurettavia ihmiset ihan ylipäätään ovat; kirjan huumori on välillä lämmintä ja välillä pisteliästä mutta asettaa aina ihmiset omalle paikalleen.

Romaanin kerronta on aisteja hivelevä: tarina pursuilee makuja, tuoksuja ja näkyjä. Minulle ainakin tuli hirveä hinku matkustaa Istanbuliin mahdollisimman pian (tai viimeistään sitten kun näkee, mihin suuntaan poliittinen tilanne tällä kertaa keikahtaa).

Tässäkin kirjassa ihmiskohtalot punoutuvat toisiinsa muodostaen tarinoiden verkon, joka huimaa ja huumaa. Minä tykkään tällaisista jutuista: salaisuuksista, yllättävistä yhtymäkohdista, yksittäisistä valinnoista, jotka ohjaavat ihmisen tai pidemmän päälle koko suvun elämää.

torstai 15. syyskuuta 2016

Appelsiinilehto

Sain joskus keväällä lahjaksi Marjut Helmisen romaanin Appelsiinilehto. Hävettää myöntää, että vaikka aloitin sen lukemisen jo ennen kesälomaa, tulin valmiiksi vasta syyskuussa. Syytän koukuttavia dekkareita, joita ahmin samalla innolla kuin sokeria tai kuohuviiniä!

Appelsiinilehto kertoo suomalaisesta sairaanhoitajasta Sinistä, joka lähtee syksyllä 2008 Palestiinaan ja päätyy vapaaehtoiseksi gazalaiseen sotasairaalaan. Sotatila jatkuu pitkään, Sini on voimiensa äärirajoilla ja tilanne alkaa jännittyä. Lopulta Sini katoaa.

Helminen on työskennellyt Palestiinassa toimittajana. Tämä kirja tarjoaa erilaisen näkökulman kuin uutislähetykset ja raottaa edes vähän verhoa siitä, minkälaista elämä Palestiinassa voi olla. Sini on tietojen välittäjä, tilannetta katsotaan hänen silmillään, ulkopuolelta - mikä on hyvä ratkaisu, koska Palestiinan tilanteeseen ei suomalaisella voikaan olla kuin ulkopuolinen näkökulma.

Sini kirjoittaa Palestiinasta sähköpostia Fuadille, joka on paennut vauvana Palestiinasta Beirutiin ja sieltä myöhemmin Suomeen. Sini on auttanut Fuadin perhettä vuosien varrella ja heistä on tullut ystäviä.

Fuadin elämä on Suomessa, mutta kun Sini katoaa, hän lähtee Palestiinaan etsimään ystäväänsä. Samalla hän löytää oman menneisyytensä ja historiansa. Mielestäni Fuadin tarina on romaanin parasta antia, ja hän on loppujen lopuksi keskeisempi henkilö tarinan kannalta kuin Sini. Helminen yrittää kyllä rakentaa Sinillekin historiaa ja laajempaa tarinaa, mutta kirjassa on niin monta aikatasoa ja näkökulmaa, etteivät ne oikein yhdisty sulavaksi kokonaisuudeksi.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Ruotsalaisista dekkareista

Luin jostakin naistenlehdestä Viveca Stenin haastattelun, ja ajattelin, että hänen kirjojaan voisin kokeilla lukea. Muutaman viikon päästä siitä löysinkin kirjastosta Sisäpiirissä-romaanin. Lainasin, luin ja olin ihan tyytyväinen. Tarinan juoni oli ihan ok ja se syy, miksi alunperinkin kiinnostuin, eli Tukholman saariston ja Sandhamnin kuvaus, riittävää.

Toisella kirjastoreissulla vastaan tuli useampi jatko-osa, jotka otin mukaani ja ryhdyin lukemaan. Kesti yli puoli kirjaa ennen kuin rupesin ihmettelemään sitä, miksi henkilöt olivat niin kovasti muuttuneet. Luinkin Camilla Läckbergia, Merenneitoa tarkemmin sanottuna. Hemmetti, onko pakko laittaa kaikkien ruotsalaisten dekkarien kanneksi auringonlaskun värjäämä merimaisema?! Kyllähän siinä väkisinkin menee sekaisin. Jotakin näiden kirjojen omintakeisuudesta kertoo myös se, että henkilögalleria oli molemmissa ihan riittävän samankaltainen, että olisin heti tajunnut lukevani eri henkilöistä. Nyt olen sitten lukenut muutaman Läckbergin.

Ne ovat kyllä varsin viihdyttäviä. Tapahtumapaikka on Fjällbacka Ruotsin länsirannikolla. Kaiken Tukholman ja Gotlannin jälkeen on melkein eksoottista olla Göteborgissakin! Jokaisessa kirjassa kulkee nykyajan tapahtumien rinnalla jokin lähihistorian mysteeri, mikä kyllä nostaa niiden arvoa ruotsalaisten dekkarien genressä. Luettuani sarjan loppupään suomeksi huomasin, että meillähän on koko alkupää ruotsiksi kirjahyllyssä. Samaten Netflixistä löytyy Fjällbackamorden-sarja, josta katselin jo ensimmäisen osan. Se oli ehkä vähän valmiiksi pureskeltu, mutta kuitenkin ihan katsottava. Nyt on sitten varaa valita, millä lailla aivojaan tänä syksynä turruttaa. Ihan rinnan näitä ei kyllä viitsi nauttia, tai menee jännitys molemmista.

maanantai 29. elokuuta 2016

Teräsmummoja

Olen elokuun aikana ahminut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan (Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho). Ehtoolehto on munkkiniemeläinen vanhusten palvelutalo, jonka asukkaat Siiri Kettunen, Irma Lännenleimu ja Anna-Liisa Petäjä ovat kirjojen pääosassa. Nämä rouvat ovat yli 90-vuotiaita mutta varsin teräviä ja tässä ajassa kiinni olevia mummoja, jotka yrittävät selvitä nykyaikaisen vanhustenhoidon rattaissa.

Ensimmäinen kirja kertoo vanhusten karusta arjesta, jossa raha ratkaisee enemmän kuin todellinen hyvinvointi. Palvelutalon työntekijät ovat vuokratyöfirmoista tai ulkomailta, vanhukset dementoituvat ylilääkitsemisen vuoksi ja sairasta vanhusta pallotellaan sairaalasta toiseen kuukausitolkulla. Tässä ei todellakaan sievistellä, vaan paljastetaan epäkohdat! Kirjoja on silti nautinto lukea, sillä Lindgrenin satiiri on samaan aikaan terävää ja hyväntahtoista. Vähän niin kuin edellä mainitut mummotkin!

Sarjan edetessä juonikuviot vaan mutkistuvat ja satiirinen ote kirkastuu. Toisessa kirjassa Ehtoolehdossa tehdään putkiremonttia, joka koettelee vanhusten sietokykyä, ja kolmannessa kirjassa palvelutalosta on tehty tietoyhteiskunnan kokeilu, jossa henkilökunnan ovat korvanneet koneet. Vähän tulee sellainen olo, että aiheen kanssa on pakko lyödä lekkeriksi, koska muuten ei kestä sitä tosiasiaa, että vanhusten hoito on oikeastikin ihan retuperällä.

Erilaisten hahmojen kautta tuodaan näkyviin erilaisia mahdollisia kohtaloita: joku hautautuu dementiaosastolle, toisella ei ole enää jäljellä yhtään sukulaista tai ystävää, kolmas kiertää erilaisissa päivätansseissa. Näille mummoille ei mikään teema ole vieras. Kahvittelun, korttiringin ja hautajaisten välissä ehditään ruotia oikeutta kuolla arvokkaasti, vanhusten seksuaalista hyväksikäyttöä, perinnön kalastelua uskonnon varjolla ja jopa eheyttämisyrityksiä. Vanhukset ystävystyvät entisten rikollisten ja maahanmuuttajien kanssa - yhteiskunnan marginaalissa oleminen yhdistää ja auttaa näkemään toisen ihmisyyden.

Poimin kirjat kirjaston dekkariosastolta, mutta dekkarijuonta näissä on kyllä vain nimeksi. Silti tarina pysyy hyvin kasassa - varsinkin jos ajattelee koko trilogian kaarta. Näistä tulee mieleen ruotsalainen Kaffe med rån, mutta suomalainen huumori ei ole aina yhtä hyväntahtoista - tai Suomessa asiat ovat huonommin kuin Ruotsissa. Silti huumori on se voima, joka tätä romaanitrilogiaa kannattelee. Se osuu monta kertaa niin tarkkaan kohteeseensa, että itse nauroin kirjoja lukiessani jatkuvasti ääneen.

Toinen ihastuttava yksityiskohta kirjoissa on Helsinki. Siiri Kettunen harrastaa raitiovaunuajelua ja katselee ajeluillaan vaunujen ikkunasta Helsingin arkkitehtonisia yksityiskohtia. Lukijakin saa ihan uutta tietoa näillä reissuilla. Irma on oopperan ystävä ja Anna-Liisa ihailee suomen kieltä ja kaikenlaista kirjallisuutta. Mummot jakavat kulttuurista yleissivistystä kirjankin kautta.

Mummoilta voi oppia myös elämänasennetta. Kun on yli 90, näyttäytyvät arkiset ongelmat pieninä juttuina, joista kyllä selvitään. Isotkin ongelmat ratkeavat ajan kanssa tai jos eivät meinaa ratketa, on jo niin vanha, että uskaltaa sanoa ihan suoraan, mitä mieltä on asioista ja toimiakin omien periaatteidensa mukaan. Kuolema on ystävä, jota odotetaan, mutta siihen asti voi nauttia arkisista asioista: kaakusta ja punaviinistä ystävän seurassa.


lauantai 20. elokuuta 2016

Töihinpaluu

Lukuvuoden aloituksen kunniaksi luin Annika Lutherin romaanin Opettajainhuone. Ajattelin, että oma lukuvuoden aloitus helpottuu, kun lukee samaan aikaan koulumaailmaa käsittelevää viihdekirjallisuutta. Ihan hyvin toimi: vei ajatukset iltaisin hyvin pois töistä ja oli varsin viihdyttävää.

Romaani kertoo yhden yhdistetyn yläkoulun ja lukion lukuvuodesta. Tapahtumia tarkastellaan muutaman opettajan näkökulmasta. Kirjassa ehditään käsitellä opettajien ajatuksia, kouluvuoden tapahtumia ja oppilaiden ongelmia - mutta silti kaikesta tulee hyvin koossa pysyvä kokonaisuus. Vähän tulee kouluvuosi mieleen: pitkin vuotta on kiire eikä mitään ehdi kunnolla, kun tapahtuu niin paljon, mutta vuoden lopussa voi huokaista, että kyllä tästäkin kuitenkin kunnialla selvittiin.

lauantai 13. elokuuta 2016

Virgin Suicides

Näin Virgin Suicides -elokuvan aika tuoreena, Internet tietää kertoa, että vuonna 1999 tai vähän jälkeen. En muistanut 15 vuoden jälkeen itse leffasta paljoakaan, mutta mielikuvani siitä oli melko myönteinen. Viime keväänä löysin sen kirjana kirjakaupan alehyllystä, ja takakannen lainaus "Tohtori ei ole koskaan itse ollut kolmetoistavuotias tyttö." sai minut tuomaan tämänkin kirjan kotiin. Koska noita kolmetoistavuotiaita tyttöjä on tässä talossa kaksin kappalein.

Kirjan nimi on itse asiassa Virgin Suicides - Kauniina kuolleet. Lukukokemuksen aikana tuli tunne, että olen tainnut lukea kirjankin aiemmin. Mutta eihän näitä aina muista, enkä minäkään todellakaan aiemman lukukerran tai leffankaan perusteella muistanut, mitä kaikkea odotettavissa on. En esimerkiksi sitä, että kirja ei todellakaan ole mikään opas kolmetoistavuotiaan tytön mielenmaailmaan, päinvastoin.

Romaani kertoo Lisbonin sisaruksista, viidestä teini-ikäisestä tytöstä, joiden elämää seurataan siitä lähtien, kun siskoksista nuorin, Cecilia tekee ensin epäonnistuneen ja sitten onnistuneen itsemurhayrityksen. Tyttöjä kuvataan samanikäisten poikien näkökulmasta, joten heidän elämänsä näyttäytyy salaperäisenä, suljettuna, hämmentävänä ja mahdottomana ymmärtää. Kirja kertookin siis oikeastaan enemmän teini-ikäisten poikien salaisista haaveista kuin tytöistä. Tai itse asiassa kirja kertoo myös siitä, kuinka samat pojat vielä aikuisina miehinäkin yrittävät selvittää Lisbonin tyttöjen arvoitusta. Eli kai siis siitäkin, kuinka tytöt ja pojat ovat jotenkin ratkaisevalla tavalla erilaisia. Tai ainakin sellaiset tytöt, jotka päätyvät itsemurhaan, jonka syytä on mahdotonta tavoittaa.

Kirja oli kyllä tunnelmaltaan kiihkeä, ajoittain mukaansatempaavakin - eikä ollenkaan sellainen valoisalla tavalla mukaansatempaava, jollaisena leffan muistan. Oli pakko etsiä elokuvakin käsiini ja katsoa se uusin silmin. Muistikuvani elokuvasta oli oikea; sekin kertoo tytöistä poikien silmien kautta, mutta se on paljon enemmän tarina tytöistä kuin kirja on. Elokuvankin tunnelma on intensiivinen, mutta ihan erilainen kuin kirjan. Elokuva ei tavoita sitä mille koko kirja perustuu: kuinka mahdoton poikien on tyttöjä ymmärtää. Vaikka kirja ja tuo perusajatus ymmärtämisen mahdottomuudesta oli välillä jopa luotaantyöntävä, pidän sitä kuitenkin kokonaisvaltaisempana kokemuksena kuin leffaa - vaikka hyvä on leffakin. Valitse molemmat!


torstai 11. elokuuta 2016

Olisipa ihan ok olla iso

Minä en ole koskaan ollut lihava. En kyllä laihakaan sitten ihan lapsuusvuosien. Koko aikuisikäni olen ollut terveellisen normaalipainoinen. Paitsi ihan viime aikoina, kun olen tasapainoillut normaalipainon ja lievän ylipainon rajalla.

Tosin: mitä välii. Ei pitäisi olla. Se on pääteema Pekka Hiltusen romaanissa Iso. Toisaalta: normaalipainostani huolimatta kirjan maailma on minullekin tuttu. Niin keskeinen asema painolla ja sopivassa painossa pysymisellä on tässä maailmassa.

Iso kertoo Annista, 37-vuotiaasta tuplamaisterista, jolla ei ole töitä eikä läheisiä ihmissuhteita. Koska hän on lihava. Anni ei kuitenkaan sulata ajatusta siitä, että hänen pitäisi muuttua, laihtua, tullakseen hyväksytyksi.

Romaani liikkuu eri aikatasojen välillä mestarillisesti. Romaanin nykyhetkessä Anni muuttaa Helsingistä takaisin pitkäaikaiseen kotikaupunkiinsa Tampereelle, rakentaa elämäänsä sillä hetkellä uusiksi ja samalla selvittelee omia ajatuksiaan. Näiden tapahtumien kanssa vuorottelevat leikkaukset Helsingin-aikaan ja painonhallintaryhmän tapaamisiin. Tässä ryhmässä Anni sanoo ääneen sen, mistä on jo pitkään hankkinut tietoa: lihavuus pelkästään ei ole terveysriski, vaan ainoastaan jotakin, minkä (länsimainen) yhteiskunta on luokitellut vääräksi. Anni muistelee välillä myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja nämä muistot lomittuvat sujuvasti muuhun kertomukseen.

Hiltunen rakentaa taitavasti tarinan, johon yhdistyy aimo määrä tietoa ja ajatuksia, jotka kyseenalaistavat vallalla olevan käsityksen lihavuudesta. Usein herättävimmät ajatukset tulevat esiin Annin sisäisessä puheessa, joka muotoutuu sujuvaksi ja ravistelevaksi ohjelmapuheeksi kaikenkokoisen ihmisyyden puolesta. Romaani laittaa miettimään myös omaa suhdetta painoon ja syömiseen. Kuinka voi olla, että minä, normaalipainoinenkin ihminen kipuilen välillä painon kanssa - kuinka paljon vaikeampaa reilusti ylipainoiselle ihmiselle on vain haistattaa paskat normeille ja odotuksille?

Anni kuitenkin pystyy tähän. Vähitellen, osittain, omat heikkoutensa tiedostaen ja lopulta niin rohkeaksi kasvaen, että hän uskaltaa avata suunsa ja puhua julkisesti. Iso on samaan aikaan Annin kasvutarina ja pamfletti lihavuuden hyväksymisen puolesta.