lauantai 18. tammikuuta 2020

Yönaiset - tämän ajatuskonseptin kopioin!

Ihastuin Mia Kankimäen esikoiseen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Odotukset olivat siis korkealla, kun sain joululahjaksi Naiset joita ajattelen öisin -teoksen.

Tiedättehän sen aamuyön hetken, kun uni karkaa ja sen paikalle tulevat ajatukset siitä, mitä kaikkea on jäänyt tekemättä ja miten elämässä olisi pitänyt tehdä ihan toisenlaisia valintoja ja miten oma elämä vaan valuu hukkaan ja... ja... Kankimäki on käyttänyt nämä hetket ajattelemalla naisia, jotka ovat laittaneet elämänsä pyörät pyörimään ihan itse, ja nyt hän kertoo näistä naisista myös meille.

Syvällinen porautuminen Karen Blixenin ja 1800-luvun naistutkimusmatkailijoiden elämään on todella antoisaa, myös lukijoille. Vastaus kaikkiin ongelmiin on matkustaminen. Isabella Bird kärsi masennuksesta ja ruumiin heikkoudesta, mutta parantui kaikista vaivoistaan heti lähtiessään ylittämään myrskyisää Atlanttia. Ida Pfeifferilla ei ollut rahaa, mutta se ei estänyt häntä kiertämästä maapalloa. Hyvä idea on myös toteuttaa itseään ympäristön mielipiteistä huolimatta, kuten barokin naistaiteilijat tekivät.

Kankimäki vertaa omia kokemuksiaan ja murheitaan esikuviensa tilanteisiin ja voimautuu saman tien. Sama tapahtuu lukijallekin. Hittoakos minä tässä mistään huolehtimaan, jos joku 1800-luvun köyhä perheenäitikin toteutti matkustusunelmansa!

Toisaalta yönaisten historia on tutkimusretki kulttuurihistoriaan ja erityisesti naisten ja naiseuden historiaan. Viktoriaanisena aikana nainen joutui olemaan siveyttään tarkasti vartioiva - vaikka oikeasti olisi melonut kanootilla Afrikan ihmissyöjäheimojen joukossa. On myös kiinnostavaa lukea pohdintoja siitä, mitä vaadittiin, että nainen nousi miesten joukkoon taidemaalarina 1500-luvulla.

Jonkun mielestä tämä teos saattaa olla hieman hajanainen, mutta minusta kirjassa yhdistyvät sujuvasti Kankimäen oma matkapäiväkirja, kulttuurihistorialliset kuvaukset ja kertojan henkilökohtaiset pohdinnat, joihin lukija voi helposti samaistua. Tämä kirja sekä viihdyttää että voimaannuttaa!

Lukuhaasteessa tämä pääsee kohtaan 6, kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.


torstai 16. tammikuuta 2020

Häivähdys purppuraa

Luin viime vuonna Koko Hubaran Ruskeat tytöt ja keräsin siitä itselleni lisää lukuvinkkejä. Yhtenä teoksena oli mainittu Alice Walkerin romaani Häivähdys purppuraa. Nimenä kirja oli minulle tuttu, mutta se oli jäänyt lukematta, joten laitoin sen kirjastossa varaukseen. En myöskään ole nähnyt kirjasta tehtyä klassikkoelokuvaa, joten pitää varmaan seuraavaksi varata se.

Joulunpyhinä pääsin lukemaan Georgiassa maailmansotien välillä asuvan Celien tarinaa. En oikein tiedä, mitä odotin - ehkä jotakin tonimorrisonmaista proosaa - mutta tämä kirja pääsi yllättämään. Celie kirjoittaa kirjeitä, ensin Jumalalle, sitten siskolleen Nettielle. Välillä varsin lyhyissä, välillä pidemmissä kirjeissä Celie kertoo elämästään, joka on täynnä väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja alistamista.

Vaikka kirjeiden sisältö on ajoittain raskasta lukea ja ajoittain niin surullista, että itkettää, on kirjeitä kuitenkin melko helppoa ja nopeaa lukea. Tarina siis etenee vauhdilla. Celien lähtökohdat ovat huonot, mutta elämänsä varrella hänen elämäänsä tulee ihmisiä, jotka tekevät Celien elämästä elämisen arvoista.

Jos kirjaan tarttuminen pelottaa, voin luvata, että lopussa kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin. Onneksi onnellinen loppu ei tee kirjasta imelää, vaan minä ainakin haluan nähdä niin, että kun elää tarpeeksi pitkään, palikat loksahtelevat kohdilleen. Tämä romaani on kyllä paikkansa ansainnut yhdenlaisena ruskeiden tyttöjen ja naisten feministisenä manifestina; ensin Walker näyttää, mikä kaikki celieiden elämässä on ollut perseestä, ja sitten osoittaa, että paskan yli pääsee sitä tallaamalla.


Tämä pääsee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 44, kirjassa on kirjeenvaihtoa.

tiistai 14. tammikuuta 2020

Strömsön sekopäinen seurakunta

Kirjamessuilla selasin lyhyesti Rosanna Fellmanin Strömsöborna-runoteosta, ja päätin varata sen kirjastosta. Nyt joulun jälkeen sain sen kirjastosta, ja luin parissa päivässä - niin mukaansatempaava, innostava ja helppolukuinen se oli, hauskakin ajoittain.

Kirja koostuu runoryppäistä, joilla kaikilla on oma minäkertojansa. Fellman hyppää sujuvasti monenlaisten ihmisten nahkoihin ja kertoo heidän elämästään sisäisen puheen kautta. Erilaisten kertojien avulla käsitellään monia nyky-yhteiskunnassa puhuttavia aiheita, usein sitä, mikä on normaalia tai normi, ja sitä, keiden ääni jää kuulumatta ja keiden äänen pitäisi kuulua.

Sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 27, runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani. Vähän venytän haastekohtaa, koska yhden kertomuksen sijaan kirja kertoo monta lyhyttä tarinaa. Välillä lähestytään proosarunoutta, ja selvästi vaikutteita on saatu spoken wordista ja estradirunoudesta. Suosittelenkin kirjaa henkilöille, jotka eivät yleensä runoudesta innostu.

Toistaiseksi kirja täytyy lukea ruotsiksi, mutta kyllä tämän ihan kouluruotsilla lukaisee. Ilmaisu on raikkaan suomenruotsalaista, eli suomalaiset kirosanat ja muut ilmaisut maustavat ruotsia ja tekevät kokonaisuudesta entistä helpomman ymmärtää (jos siis ruotsin kielen kanssa on hankaluuksia). Välillä kirjan ihmiskuvat ovat hieman stereotyyppisiä, mutta Fellmanin tapa näyttää ihmiset sisältäpäin tekee hahmoista kuitenkin raikkaita.

Itse tulkitsen nimen Strömsöborna, niin, että idyllin alle piiloutuu monenlaisia, rosoisiakin, todellisuuksia. Tämä kirja antaa niille kasvot.



sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Mies- ja naisnäkökulmia

Tartuin vähän arvellen tähän romaaniin; mitä annettavaa miehisillä kasvukertomuksilla minulle olisi? Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää osoittautui kuitenkin antoisaksi ja jopa samaistuttavaksi romaaniksi.

Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa: nykyajassa eronnut luokanopettaja Mika yrittää selvitä yksinhuoltajaisänä ja nettideittien maailmassa, ja 1910-luvulla Mikan isoisä huutolaispoika Kelpo yrittää lähinnä selvitä.

Molemmat tarinat kulkevat eteenpäin luontevasti. Kelpon elämän kuvaus on kiinnostavaa, vaikkakin ajoittain hieman ulkokohtaista, ja Mikan tarina soljuu eteenpäin tunnistettavana ja samaistuttavana. Lopussa tarinat sidotaan yhteen, minun mielestäni varsin sujuvasti. Tykkäsin tästä romaanista yllättävän paljon!


Varsinkin kun tämän jälkeen luin Riina Katajavuoren Wenla Männistön, jossa siis Seitsemän veljeksen tarina on sijoitettu nykyajan Kumpulaan ja näkökulma on tarinan naishahmojen. Tätä romaania kohtaan odotukseni olivat korkealla, mutta vähän petyin siihen, kuinka hitaasti pääsin tarinan matkaan, ja kuinka vasta oikeastaan ihan lopussa hahmot alkoivat tuntua aidoilta ja oikeilta. Sinänsä romaanin rakentelu oli kiinnostavaa, mutta tällä kertaa minä tykkäsin enemmän miehisistä kasvutarinoista kuin naisten näkökulmista. 

perjantai 27. joulukuuta 2019

1793

Tulevaisuuden jälkeen sukelsin historiaan, nimittäin Niklas Natt och Dagin romaaniin (ja vuoteen) 1793. Tämä Tukholmaan sijoittuva historiallinen dekkari esittelee ruotsalaista yhteiskuntaa aikana, jolloin hyvinvointi oli vain harvojen oikeus.

Dekkarijuoni on kuvottava. Hyvin rakennettu ja kiinnostava, mutta pahoinvointia aiheuttava. Romaanin henkilöistä monet ovat iljettäviä, päähenkilötkin ovat varsin ristiriitaisia. Arkipäiväisiäkin tapahtumia kuvataan inhorealistisesti. Kaikki tämä korostaa sitä, että vuonna 1793 Ruotsi ei ollut mikään unelmayhteiskunta.

Toisaalta juuri siksi tämä kirja kannattaa lukea, tutkia menneisyyttä ja oppia siitä. Se täytyy olla myös Natt och Dagin tavoitteena, näyttää, miksi muutos oli välttämätön.

Kirja sopii siis sekä historiafriikeille että dekkarien ystäville, mutta ei  ihmisille, jotka eivät siedä väkivaltaa tai sen jatkuvaa uhkaa.


keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Tanskan sisällissota 2018-24

Joskus on vain pienestä kiinni, minkälaisen suunnan historia ottaa. Kaspar Colling Nielsenin romaani Tanskan sisällissota 2018-24 lähtee siitä, että 2000-luvun alun pankkikriisi olisi hyvinkin voinut johtaa poliittiseen epäjärjestykseen, Tanskassakin vaikka sisällissotaan.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja muistelee 475-vuotiaana sisällissotaa, johon hänkin osallistui, ja sodan aikana kokemaansa rakkautta. Päähenkilö on mukana kantasoluohjelmassa, joten hän elää käytännössä ikuisesti. Myös hänen 350-vuotias koiransa, jolle hän tarinaa kertoo, on mukana samassa ohjelmassa.

Tämä mielenkiintoinen dystopia käsittelee ihmisten eriarvoistumista ja toisaalta myös paljon ihmisen ja eläimen suhdetta. Tanskaan on palannut rauha sodan jälkeen, mutta satoihin vuosiin on mahtunut paljon mullistuksia, esimerkiksi luonto on muuttunut ja luonnonvaraisen lihan syöntiin on mahdollisuus vain kaikkein rikkaimmilla. Romaanissa on kehyskertomuksen lisäksi paljon tarinoita vuosien varrelta, anekdootteja, jotka päällisin puolin eivät liity toisiinsa, ja joiden kertojatkin ovat jo unohtuneet. Silti niistä syntyy kokonaisuus, joka paljastaa, kuinka raadollisia ihmiset pohjimmiltaan ovat.


Mielenkiintoista on, että eläimet, jotka elävät satoja vuosia, pääsevät kehittymään yhtä viisaiksi kuin ihmiset. Ne puhuvat, oppivat lukemaan, suunnittelevat elämäänsä ihmisten tapaan. Välillä eläinhahmot näyttäytyvät "inhimillisempinä" kuin ihmiset. 

Tykkään (ja samaan aikaan kauhistun) tällaisista dystopioista, jotka herättelevät ihmisiä siihen, että nykyhetkessä me valitsemme tulevaisuuden suunnan. Ollapa sellainen opeturyhmä, jolla luettaa tämäkin kirja!


maanantai 23. joulukuuta 2019

Lisää fysiikkaa

Sanoinko jo, että koulussa inhosin fysiikkaa? Nyt innostuin lainaamaan putkeen toisenkin fysiikkaan liittyvän teoksen, nimittäin Carlo Rovelin Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää - kohti kvanttigravitaatiota.

Nyt käytiin jo ajoittain minun ymmärrykseni äärirajoilla, mutta silti pidän valtavan kiehtovina näitä järjettömän vaikeita fysiikan ongelmia kansantajuistavia opuksia. Kiitos kirjailijoille ja kustantajille, jotka ovat nähneet tarpeelliseksi selittää kvanttigravitaationkin tavan tallaajille.

Tämä kirja lähtee antiikista, ja avaa tosi hyvin, miten käsitys maailmasta on muuttunut Newtonin, Einsteinin ja viime vuosikymmenten tutkijoiden pohdiskelujen perusteella. Ja hei, vaikka aihe tuntuisikin ihan mahdottomalta juuri sinulle, kannattaa antaa sille mahdollisuus. Itse Einstein on vuonna 1943 vastannut 9-vuotiaan Barbaran kirjeeseen: "Älä murehdi, vaikka matematiikka olisikin vaikeaa, vakuutan sinulle, että omat hankaluuteni sen kanssa ovat olleet vielä suurempia."