tiistai 20. elokuuta 2019

Hömpällä syksyä kohti

Aijjaijjai! Oli vihdoinkin minun vuoroni varausjonossa saada Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarjan uusin dekkari Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru.

Melchior saa pojaltaan kirjeen, että Tallinnaan on tulossa mies, joka tunnetaan nimellä Gotlannin piru ja joka ei pelkää tarvittaessa raivata Melchioria tieltään. Tallinnassa tapahtuu taas omituisia murhia ja tällä kertaa kaupunkiin näyttää pesiytyneen myös outoja harhaoppeja. Samaan aikaan kun Melchior selvittää, kuka tai ketkä häiritsevät Tallinnan rauhaa, hänen poikansa nuori Melchior opiskelee Lyypekissä salamurhaajaksi ja ottaa selvää sukua vaivaavasta kirouksesta.

Nämä dekkarit ovat mun uusia suosikkeja! Dekkarijuonet ovat vetäviä, keskiaikainen Tallinna todella kiinnostava tapahtumaympäristö ja henkilöt uskottavia ja sympaattisia. Ihan ensimmäisissä kirjoissa oli alussa aina kuiva historiaosuus, mutta tässä uusimmassa sekin on niin lyhyt, että lukemisen vauhtiin pääsee saman tien.

Samaan aikaan, kun hain kirjastosta tämän, lainasin bestseller-hyllystä myös Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä -romaanin. Se kertoo Elinistä, joka on menestynyt valokuvaaja New Yorkissa. Elinin avioliitto on kuitenkin ajautumassa karille, koska Elin keskittyy vain uraansa. Elinin aviomies jättää hänet ja antaa hänelle ohjeen tulla tutuksi oman itsen kanssa. Elin alkaakin muistella menneitä: lukijalle käy pian selväksi, että Elin on asunut lapsuutensa Gotlannissa köyhissä oloissa. Tästä menneisyydestä hän ei ole kuitenkaan kertonut lainkaan miehelleen tai tyttärelleen. Vähitellen mennyt alkaa keriytyä auki, ja lopulta aikuistuva tytär pakottaa Elinin matkalle Gotlantiin.

En suoraan sanottuna osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Mitäänsanomaton se ei ollut, mutta en oikein osaa sijoittaa sitä mihinkään lajityyppiin. Varsinkin kuvaukset New Yorkista ovat aika viihdekirjamaisia, samoin ihmisten ajatuksia kuvataan hömpän tyyliin. Eniten ehkä ärsyttää epäluonnollinen dialogi. Toisaalta Elinin tarina ei ole mikään hömppäjuttu, ja kuvaukset lapsuudesta Gotlannissa ovat mielestäni kiinnostavia - ja paremmin kirjoitettuja kuin nykyhetken kuvaus.

Jos pidät hömpän rajoja rikkovasta kaunokirjallisuudesta, selviytymistarinoista, tarinoista siitä kuinka tullaan tutuiksi oman menneisyyden kanssa tai Gotlannista, saatat pitää tästä kirjasta. Minulle se oli ihan mukava ensimmäisten työpäivien rentouttaja, jolla sai ajatukset nopeasti irti työasioista.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Suomesta ja suomalaisuudesta

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut useamman Suomeen ulkomailta muuttaneen kirjoittajan tekstejä Suomesta, suomalaisista ja suomalaisuudesta. On kiinnostavaa ja usein hauskaakin katsella itseään ulkopuolelta, jonkun toisen silmin.

Varailin kirjastosta luettavaa ja jostain pulpahtivat mieleeni Wolfram Eilenbergerin kirjat Minun suomalainen vaimoni ja Minun kolmikieliset kaksoseni. Sain ja luin ne saman tien.

Ensimmäinen on genrensä tyypillinen edustaja: lyhyissä tekstikatkelmissa esitellään kaikki se outo, mitä Suomessa on. Pidän kuitenkin Eilenbergerin tyylistä. Vaikka kirja on hulvattoman hauska, hän onnistuu välillä filosofoimaan syvällisesti. Lisäksi tekstillä on kehyskertomus: kirjan alussa valmistaudutaan suomalais-saksalaiseen hääjuhlaan ja lopussa se on juuri päättynyt. Noin puolessavälissä kirjaa tajusin, että minähän olen lukenut tämän aiemminkin, mutta hyvin se kesti toisenkin lukukerran.

Toisessa kirjassa Eilenberger ja vaimo ovat saaneet kaksoset, jotka ovat tapahtumahetkellä 7-vuotiaita. Tällä kertaa kaikki rakentuu sen ympärille, että kertojan pitäisi saada välitettyä lasten syntymäpäiväkutsut muille vanhemmille. Siinä sivussa pohditaan vanhemmuutta ja lasten kanssa elämistä Suomessa, Berliinissä, USA:ssa ja Kanadassa. Lukija saa taas nauttia humorististen sattumusten kuvauksista ja syvälle menevistä pohdinnoista.



torstai 8. elokuuta 2019

Harry Hole vauhdissa taas

En ole lukenut kaikkia Jo Nesbøn uusimpia romaaneja, mutta kesälomamatkalle valitsin varalukemiseksi Törst-dekkarin, jossa Harry Hole tekee paluun Oslon poliisivoimiin. Ja vitsi, oli se vaan hyvä.

Oslossa liikkuu sarjamurhaaja, vampyristi, joka juo uhriensa verta ja tappaa heidät julmasti. Hole hälytetään apuun, ja alkaa vaikuttaa siltä, että murhissa on jotakin, joka tuntuu Holesta tutulta.

Nesbø kuljettaa tarinaa sujuvasti. Romaanissa ei ole tylsiä hetkiä, vaan Nesbø syöttää koko ajan lukijalle tietoja, jotka vievät kohti loppuratkaisua - tai heittävät ajatukset nurin. Ihan viimeiseen asti on hieman epävarmaa, miten arvoitus ratkeaa, ja silti palaset loksahtelevat kohdalleen.Henkilögalleria on pääosin edellisistä kirjoista tuttu, mutta sitäkin toimivampi. Nesbøn - ja Harry Holen - omintakeinen huumori ja musiikkiviittaukset maustavat tätäkin kirjaa. Jos jostakin pitää valittaa, niin ruumiiden määrästä. Puolet vähemmän olisi riittänyt ja tehnyt saman vaikutuksen.

Minä ahmin tämän. Viimeiset 100 sivua luin viime yönä - yhteen asti - koska tätä tarinaa ei halua laskea käsistään.



tiistai 6. elokuuta 2019

38 Jossain päin maailmaa kielletty kirja

Päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kirjan, jonka kaikki tietävät (koska se oli julkaisunsa jälkeen kohuksi asti kielletty joissain arabimaissa), mutta jota ainakaan minä en ole lukenut, siis tietenkin Salman Rushdien Saatanalliset säkeet. Täytyy tunnustaa, että en itse asiassa oikeastaan yhtään tiennyt, mitä romaani käsittelee.

Romaanissa on kaksi keskeistä henkilöä: Intiasta Englantiin muuttanut ja itsensä mahdollisimman täydellisesti englannistanut näyttelijä Saladin Chamcha ja Bollywood-tähti Gibreel Farishta. Nämä kaksi näyttelijää ovat lentokoneessa, jonka terroristit kaappaavat ja lopulta räjäyttävät Englannin kanaalin yllä. Miehet selviytyvät räjähdyksestä hengissä, mutta laskeutuessaan taivaasta maan pinnalle Saladin muuttuu paholaiseksi ja Gibreel nimensä mukaisesti arkkienkeliksi.

Gibreel näkee unia, joissa hän arkkienkelinä ilmestyy eri ihmisille, muun muassa eräälle profeetta Mahundille, ja iso osa romaanista käsittelee islamin alkuaikoja. Tämä historian tulkinta lienee se syy, miksi romaani aikanaan nähtiin niin suurena uhkana islamille.

Edellinen bloggaukseni oli ruskeista tytöistä, jatämä romaani kuvaa maailmaa ruskean miehen silmin. Romaanissa pyöritellään paljon identiteettiin ja maahanmuuttajuuteen liittyviä kysymyksiä ja ongelmakohtia. Toki tämä on myös kuvaus siitä, kuinka keski-ikäinen mies löytää oman paikkansa maailmassa, ja selvästi Saladin ja Gibreel ovat toistensa vastavoimat, vähän niin kuin ne piru ja enkeli, jotka istuvat jokaisen olkapäillä.

Luku-urakkani alussa vitsailin monta kertaa, että kirjan nimen täytyy tulla siitä, että se on saatanallisen tylsä. Saladinin ja Gibreelin tarinat ovat ihan kiinnostavia, erityisesti silloin, mitä enemmän ne risteävät, mutta Mahundin ja Jahilian historia olivat varsinkin alussa varsinaista tervanjuontia. Myös todellisuuden rajojen rikkoutuminen lähinnä ärsytti kirjan alkupuolella. Myöhemmin se oli enemmän perusteltua, mutta kyllä minä olin tyytyväinen, kun meno loppua kohti rauhoittui ja kertoja tarjoili lukijalle myös modernin ja psykologiaan perustuvan tulkinnan kaiken maailman pirunsarville.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Rodullistettua kirjallisuutta

En pidä yhtään sanasta rodullistettu. Ymmärrän kyllä, että asiat pitää tehdä näkyviksi, jotta ne voisivat tulla normaaleiksi, ja ehdottomasti kannatan sanojen haltuunottoa. Mutta rodullistettu-sanassa kaikuu siirtomaavaltahistoria ja kallonmittaaminen. Siinä mielessä ruskea tyttö -sanapari on oikein tervetullut!

Jos et yhtään tajunnut, mitä horisen, aloita lukemalla Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Se on johdanto siihen, että Suomessakin on muita värejä kuin valkoista, ja siihen, miten ruskeuteen pitäisi suhtautua. Ruskeille tytöille tämä on varmasti myös oman oikeutuksen manifesti. Tarpeellista, kiinnostavaa ja yleissivistävää. Minä sijoitan tämän haastekohtaan 1, kirjan kannessa on ihmiskasvot. Jos et saa kirjaa käsiisi, aloita täältä: www.ruskeattytot.fi


Vähän samasta aiheesta, mutta huomattavasti heppoisemmin kirjoittaa Chimamanda Ngozi Adichie kirjasessa Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti. Kyseessä on pitkä kirje, jossa kirjailija kertoo ystävälleen, miten kasvattaa tyttärestään feministi. Nigeriassa kasvanut kirjailija liittää feminismiin myös ylpeyden omasta igbo-kulttuurista. Minä sijoitan tämän kirjan haastekohtaan 10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirja on myös mielenkiintoinen todistuskappale siitä, minkälaisiin asioihin feministi törmää Nigeriassa. Osa on samoja kuin Suomessa, osa hyvinkin erilaisia.



Haastekohtaan 9, alle 18-vuotiaan suosittelema kirja, pääsee Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Se kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka asuu köyhällä mustien asuinalueella, mutta käy koulua valkoisten asuinalueella. Jo tästä ristiriidasta olisi riittänyt romaanin aiheeksi, mutta Starr joutuu näkemään lähietäisyydeltä, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä. Jos on yhtään katsonut uutisia viime vuosina, tietää kyllä, minkälaiseen mediamylly tällaisten tilanteiden ympärille muodostuu, ja romaani kertookin siitä, kuinka Starr painiskelee halun puhua ja tarpeen piiloutua välillä. Vaikka tämä on nuortenkirja, pystyy aikuinenkin nauttimaan lukemisesta. Tarinan herättämät ajatuskulut ovat varmasti yhtä tärkeitä nuorille ja aikuisille.


perjantai 26. heinäkuuta 2019

Parisuhdekirjallisuutta

Haastekohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja sijoitan Kimmo Takasen Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen. Se on ihan kiinnostava kirja siitä, miksi parisuhteessa ei kommunikaatio aina pelitä, ja se antaa avaimia ongelmien käsittelyyn. Toki sitä lukiessa pitää olla aika tunnelukkouskovainen tai ainakin ymmärtää tunnelukkoilmiön perusperiaatteet. Lisäksi Takanen ärsyttävästi vihjailee, että molempien parisuhteessa pitää sitoutua tunnelukkojensa avaamiseen, jotta homma voisi toimia.

Eihän se oikeasti niin ole, vaan on aivan yksi ja sama, millä nimellä kutsuu lapsuutensa traumoja ja erilaisia kommunikaatiokulttuureja, kunhan vain tiedostaa, että ne ovat kaikilla erilaiset, mutta vaikuttavat aikuisuudessakin. Samoista asioista, mutta huomattavasti lempeämmin, puhuu Marianna Stolbow kirjassaan Rakastamisen taito. Siitä kannattaa aloittaa (mutta tiedoksi vain, että Helmet-kirjastoissa siihen on kuukausien jono).


keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

16 Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

Kirjaston bestseller-hyllystä nappasin lomalukemiseksi Nina Georgen Uniin eksyneet -romaanin. Se kertoo Henristä, joka on matkalla tapaamaan kolmetoistavuotiasta poikaansa, jota ei ole nähnyt koskaan. Se kertoo myös Samista, joka tapaa isänsä ensimmäistä kertaa sairaalassa, jonne Henri päätyy jouduttuaan onnettomuuteen matkalla Samin luo. Ja se kertoo myös Eddiestä, Henrin jättämästä naisystävästä, jonka Henri on määrännyt vastaamaan hoidostaan.

Kaikki kolme päähenkilöä toimivat kertojina, ja heidän kauttaan rakentuu sekä Eddien ja Henrin rakkaustarina että selitys sille, miksi Henri ei ole ollut Samin elämässä. Samalla käsitellään kuoleman ja kooman arvoituksia. Kuten kirjan nimikin kertoo, tässä romaanissa nähdään paljon unia - Henri elääkin unessa.

Minä pidin tästä kirjasta. Tarina tempaisi mukaansa: halusin mahdollisimman nopeasti tietää, miten Henrin käy, ja myötäelin päähenkilöiden tunteita. Henkilöt olivat uskottavia ja kiinnostavia. Kirjan kuvaukset kuoleman rajalla olemisesta olivat kauniita ja lohduttavia. Loppuratkaisua joutui odottamaan ihan viimeisille sivuille saakka, ja vaikka se ei varsinaisesti yllättänytkään, se ei myöskään ollut lattea ja itsestäänselvä pettymys.