tiistai 29. elokuuta 2017

Novelleja

Yleensä välttelen novelleja. Haluan kunnon tarinan kaaren enkä yleensä tykkää avoimista lopuista, joihin novelleissa usein törmää. Kuitenkin lainasin kirjastosta George Saundersin Joulukuun kymmenes -novellikokoelman.

Nämä novellit ovat täynnä outoja dystopioita, ahdistavia tilanteita ja ahdingossa olevia päähenkilöitä. En väitä olevani amerikkalaisuuden asiantuntija, mutta monet novelleista tuntuivat minun mielestäni periamerikkalaisilta. Usein päähenkilö painii rahaongelmien kanssa, ja paine näyttää hyvältä muiden silmissä on suuri.

Ahdistavista aiheista huolimatta novellit ovat helppolukuisia. Saundersin teksti on kepeää, ja tapa rakentaa tarina on valoisa, jopa positiivinen. Monet näistä novelleista päättyvät lähes onnellisesti, ja se kaipaamani juonenkaari on selkeä.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Muu maa mansikka?

Kirjastosta tarttui mukaani Marina Lewyckan Muu maa mansikka? joka kertoo Englantiin tulevista siirtotyöläisistä.

Romaani kertoo ryhmästä mansikanpoimijoita, jotka joutuvat monenlaisiin sattumuksiin pyrkiessään rakentamaan itselleen parempaa elämää. Kirjassa on vähän veijariromaania: päähenkilöt ajautuvat erilaisten sattumien kautta todella absurdeihin tilanteisiin, jotka saavat lukijan välillä nauramaan ääneen.

Toisaalta romaani puuttuu todelliseen ongelmaan: Euroopassakin rikkaat maat hyväksikäyttävät köyhien EU-maiden työvoimaa, ja rikolliset hyötyvät myös siirtotyöläisistä. Romaani on välillä suorastaan silmiä avaava. Tykkään myös siitä, että kertojat ja näkökulmat vaihtelevat. Kaikki mansikanpoimijat (ja heidän koiransakin) saavat oman äänensä kuuluviin - mutta silti kaikissa on paljon yhteistä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Kesädekkareita

Lainasin kirjastosta Dolores Redondon Luualttari- ja Myrskyuhri-dekkarit. Nämä ovat trilogian kaksi viimeistä osaa ja varoitan jo nyt, että jos haluat lukea kaikki, niin lue myös ensimmäinen osa Näkymätön vartija ja lue ne järjestyksessä. Kirjat liittyvät tiiviisti toisiinsa ja vaikka jälkimmäiset osat onkin mahdollista lukea lukematta ekaa osaa, niin sitä ensimmäistä on turha kuvitella lukevansa näiden kahden jälkeen.

Dekkarit sijoittuvat Baskimaalle ja hyödyntävät alueen vanhoja kansantarinoita. Nämä ovat selkäpiitä karmivia romaaneita, joita en voi suositella herkkähermoisille. Mielenkiintoisia tarinat kuitenkin ovat ja dekkarien juonet varsin toimivia. Kirjojen päähenkilö on kliseinen nuori naispoliisi Amaia Salazar. Onneksi henkilögalleria muuten on raikas ja todenmakuinen. Pääasiassa kerronta on mukavaa seurata ja helppolukuista. Ihan lopussa juoni ehkä vähän lässähtää, mutta ei niin paljon, etteikö lukea kannattaisi. Kannattaa myös varautua siihen, että kertoja kutsuu päähenkilöä peräkkäisissä lauseissa Amaiaksi, Salazariksi ja ylikonstaapeliksi. Häiritsevää, mutta ehkä se on jokin baskimaalainen tapa, jota en ymmärrä.

Romaanit maalaavat myös kiinnostavan kuvan Baskimaasta; tuonne minä haluan joskus!

Aiempina kesinä olen lukenut Saara Kesävuoren dekkareita. Tänä kesänä vuorossa oli Kuningas, lapsimurhaajapsykopaatti Kaarlo Karemaasta kertovan sarjan viimeinen osa. Aiemmat osat ovat olleet oikein hyviä, joten odotukset tätä romaania kohtaan olivat korkeat. Murhaajan tarina saa selityksen ja juonenkäänteet ovat jännittäviä. Tämäkin tarina ehkä hieman hapertuu lopussa, mutta kaiken kaikkiaan päätösosa täyttää odotukset. Tässä romaanissa seikkaillaan Naissaaressa, joten jos se miljöönä kiinnostaa, kannattaa tarttua kirjaan.

[Edit 18.8. Kuka sitä enää elokuussa muistaa, mitä on kesäkuussa lukenut.]
Ihan alkukesästä luin Pekka Matilaisen dekkarin Kupoli. Se kertoo murhamysteeristä, joka sijoittuu 1400-luvun Firenzeen ja renessanssin puhkeamisen aikaan. Tämä on kiinnostava romaani, joka viehättää ehkä enemmän historian kuin dekkarien ystävää. Matilainen maalaa aikakaudesta asiantuntevan ja myös melko todentuntuisen (siis mahdollisen!) kuvan. Dekkarijuoni ei ihan vedä vertoja vaikka Umberto Econ historiallisille dekkaritarinoille, mutta kantaa kuitenkin loppuun asti. Kirjan salapoliisit, pappismies Antonio Loschi ja hänen kirjurinsa pikku-Toni, ovat kiinnostavia hahmoja, ja heidän osaltaan tarina jää kesken. Toivottavasti lisää on luvassa!

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Ruotsalaista chick litiä

Kävelin kirjastossa myös chick lit -hyllyn ohi. Siellä oli kutsuvasti esillä Katarina Mazettin Kaiken se kestää. Muistelin, että Mazetti on se ruotsalainen julkkisäiti, joka kirjoittaa kolumneja suurperheestään, ja nappasin kirjan mukaani. Kotona selvisi, että Mazetti onkin joku seitsemänkymppinen tantti, joka on kirjoittanut pitkän rivin nuortenkirjoja. Samoin selvisi, että Kaiken se kestää on jatko-osa Parfyymia peräkammarissa -romaanille, josta on tehty joku elokuvakin, nimeltään Naapurihaudan kaveri.

Kirjan alku oli suoraan sanottuna omituinen, koska se on pitänyt saada samaan jatkumoon edellisen kirjan kanssa, mutta kun vauhtiin päästään, lutviutuu tästä oikein näppärä romaani. Romaani kertoo Bennysta ja Desiréestä, joiden pitää sopeutua toisiinsa ja vauva-arkeen. Viihdekirjallisuushylly oli varmaan oikea paikka tälle teokselle siinä mielessä, että Mazetin tyyli on kepeä ja hauska. Kauhean syvällistä pohdintaa ei ole tarjolla, mutta ei tämä mikään prinsessasatu onnellisella lopulla ole, vaan kovasti elämänmakuinen tarina rakkauden, parisuhteen ja perhe-elämän haasteista.

Jos joku hoksaa, ketä julkkista muistelin, voisiko kertoa mullekin sen nimen kommentissa?

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Huone

En yleensä tykkää lukea tarinoita kaltoinkohdelluista lapsista, siis sellaisia, joita esim. Torey Hayden kirjoittaa. Emma Donoghuen Huonetta on kuitenkin kehuttu niin paljon joka puolella, että kun se kirjastossa tuli minua vastaan, päätin lainata ja lukea sen.

Se olikin yksi niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään ollenkaan. Yksi kesäinen sunnuntai meni tämän romaanin ahmimiseen. Se kertoo viisivuotiaasta Jackista, joka asuu äitinsä kanssa yhdessä huoneessa. Jack ei ole koskaan käynyt huoneen ulkopuolella tai tavannut muita ihmisiä kuin äitinsä - mutta huoneessa vierailee silloin tällöin Vanha Kehno, joka tuo Jackille ja äidille tavaroita.

Tämähän voisi olla ihan kamala kirja, jonka lukeminen on vaikeaa, mutta minusta tätä oli helppo lukea. Osittain kyse on siitä, että näkokulma on lapsen, osittain siitä, että äiti tekee Jackin elämästä hyvinkin mukavaa ja sujuvaa. Tämä onkin romaani äidinrakkaudesta, äidin ja lapsen suhteesta ja lapsen (tai ylipäätään ihmisen) valtavasta mukautumiskyvystä.


torstai 6. heinäkuuta 2017

Perhe-elämää Etelä-Ranskassa

Lukaisin Helena Liikanen-Rengerin teoksen Maman finlandaise - poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa. Kirjoittaja elää perheineen Antibes'ssa. Yhden lapsen kummitäti asuu samalla tienoolla ja Etelä-Ranska kuuluu vakiolomakohteisiimme, joten kirjaan oli kiinnostava tarttua. Ja kyllähän siitä oppi jotakin uuttakin, mistä voi olla tulevilla matkoilla hyötyä. Koska tässä vaiheessa elämää näyttää varsin epätodennäköiseltä, että me koskaan muuttaisimme pysyvästi johonkin toiseen maahan, on myös kivaa elää vaihtoehtoista elämää muiden kautta. Tämä kirja on mukavan kepeä ja helppolukuinen, mutta ei ihan pelkkää hömppää kuitenkaan, vaan kaikenlaisia ajatuksia ja kokemuksia, joita ulkomailla asustelu voi tarjota.



tiistai 4. heinäkuuta 2017

Holman huumori häikäisee

Parasta (kts. edellinen bloggaus) onkin Antti Holma. Olin ihan mehuissani jo Kauheimmista runoista. Kevään kirja-aleista ostin mukaani Holman romaanin Järjestäjä.

Se kertoo Tarmosta, joka on vähän hukassa. Tarmo työskentelee kirjastovirkailijana ja kokee jäävänsä altavastaajaksi työpaikan naisten yhteisössä. Tätä tunnetta hän käsittelee alistumalla seksissä netistä löytämilleen tuntemattomille sadistimiehille. Kaappihomous on osa Tarmon elämänongelmaa, ja muita osia ovat ainakin yksinäisyys, äidittömyys ja etäinen suhde isään. Tarmon elämä ottaa uuden suunnan, kun hän ihastuu nuoreen miesnäyttelijään, sanoutuu irti työstään ja intoutuu hankkimaan uuden työpaikan teatterissa. Siitä alkaa tarinan vyörytys; Tarmon elämässä alkaa tapahtua.

Holma rakentaa taitavasti mitä kummallisimpia tilanteita - ja osaa kirjoittaa ne myös auki, niin että lukija voi huokaista helpotuksesta. Pienillä siirroilla rakennettu tapahtumailotulitus on yksi syy, miksi tätä kirjaa on suuri ilo lukea. Toinen ja merkittävämpi syy on se, että vaikka Holma alleviivaakin Tarmon ulkopuolisuutta, kaikki kirjan henkilöt näyttäytyvät omassa elämässään vähän ulkopuolisina. Minä ainakin luin tästä tärkeimpänä sen viestin, että jokainen ihminen on lopulta yksin, ja muista näemme vain ulkokuoren.

Taitavuudesta ja syvällisyydestä huolimatta tämä on ihan törkeän hauska romaani. Nauroin monta kertaa ääneen. Tänä kesänä olen nauranut myös Holman Radio Sodoma -podcasteille. Tämä kanava on minun suosikkini! Huumorissa yhdistyy korkeakulttuurisella tietämyksellä kikkailu ja härskit vitsit. Toimii!