torstai 3. marraskuuta 2016

Kaikki taivaan linnut

Kirjastossa tuli vastaan Harper Leen Kaikki taivaan linnut. Jes, vihdoin! Toivoin tätä vuosi sitten joulupukiltakin, mutta en saanut enkä ole ehtinyt muutenkaan tätä käsiini hankkia. Luin Kuin surmaisi satakielen -klassikon verrattain myöhään, mutta ihastuin siihen kovasti, joten odotukset tätäkin romaania kohtaan olivat suuret.

Kuin surmaisi satakielen -kirjan Scout on 26-vuotias ja käyttää nykyään ristimänimeään Jean Louise. Hän asuu New Yorkissa, mutta romaani kertoo lomamatkasta kotiseudulle Alabaman Maycombiin. Eletään aikaa, jolloin mustien kansalaisoikeustaistelu on voimakkaimmillaan. Myös Maycombissa ihmisten väliset suhteet ovat muuttuneet; sekä mustat että valkoiset vahvistavat rivejään. Jean Louise on aina ollut värisokea ja yhtäkkiä hän joutuu kohtaamaan maailman, jossa musta ja valkoinen ovat ratkaisevasti erilaisia. Hän on samaan aikaan vastatusten nykyajan haasteiden ja menneisyytensä kanssa. Isä Atticuskin tuntuu olevan ihan eri ihminen kuin aina ennen.

Romaania on arvosteltu siitä, että se on luonnostelmamainen, Satakielen yksi harjoitusversio. Kieltämättä molemmat kirjat pyörivät samanlaisten teemojen ympärillä ja molemmissa on samoja kohtauksiakin hieman erilaisina versioina. On hyvinkin mahdollista, että Harper Lee on kirjoittanut näitä kahta teosta samanaikaisesti ja päätynyt kirjoittamaan valmiiksi romaaniksi ne kohdat, joista tuli Satakieli. Se ei tee tästä romaanista kuitenkaan huonoa. Itse asiassa Kaikki taivaan linnut täydentää tarinaa verrattomalla tavalla. Useinhan romaanin lukemisen jälkeen toivoisi saavansa tietää, mitä päähenkilölle romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu. Scoutin kohdalla se on mahdollista.


Kiinnostavaa on myös katsella kansalaisoikeustaistelua tällaisesta näkökulmasta. Se on myös yllättävän ajankohtaista! Monet kirjan ajatuksista ja keskusteluista ovat tuttuja myös nykypäivän Suomesta, jossa globalisoituva maailma uhkaa hommafoorumilaista vähintään yhtä paljon kuin NAACP uhkaa romaanin maycombilaista. Jotenkin on myös lohduttavaa lukea tätä kirjaa, kun tietää, että nykyään yhtäläläiset kansalaisoikeudet ovat Alabamassakin (ainakin periaatteellinen) itsestäänselvyys. 

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Lotus Blues

Joskus olen tainnutkin kirjoittaa Kristina Olssonista. En tykännyt ihan hirveästi. Viime kesäksi mies osti itselleen Lotus Bluesin, jota on kovasti hehkutettu joka paikassa, joten ajattelin kokeilla uudemman kerran.

Kannatti. Kirjan henkilögalleria on kiinnostava. Päähenkilö Martin Benner onnistuu olemaan samaan aikaan ärsyttävä ja sympaattinen. Snobi, pinnallinen ja ilkeäkin naistenmies ja työnarkomaani juristi on myös omistautunut isä ottotyttärelleen. Minä lähdin alussa hieman vastentahtoisesti hänen matkaansa, mutta tarinan myötä häneen ei voinut olla kiintymättä.

Tarinakin on mielenkiintoinen. Bennerin pitäisi etsiä todisteet sille, että itsemurhan tehnyt viisinkertainen sarjamurhaaja on viaton. Hyvin pian sekä päähenkilölle että lukijalle selviää, että tapaus ei ole mikään yksinkertainen juttu, vaan hankala valheiden, korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden verkko, johon takertuu jokainen, joka sitä yrittää selvitellä.

Tästä tulee vähän mieleen Millennium-trilogia - asiat eivät ole sitä, miltä päällepäin näyttävät ja valheita paljastavat henkilöt joutuvat ongelmiin. Myös tätä hupia on jäljellä vielä kaksi osaa. Hyvä niin!

lauantai 17. syyskuuta 2016

Kirottu Istanbul

Lähi-itä-aiheinen kirjallisuusmatkani jatkuu.

Turkkilaisen Elif Shafakin Kirottu Istanbul kertoo kahden parikymppisen tytön ja heidän sukujensa tarinan. Asya asuu Istanbulissa isoäidin ja lukuisien tätien kanssa. Armanoush asuu Arizonassa ja San Franciscossa. Hänen isänsä on armenialainen ja äitinsä periamerikkalainen - mutta nykyään naimisissa turkkilaisen Mustafan, Asyan enon, kanssa.

Armanoush matkustaa Istanbuliin selvittämään isänpuoleisen sukunsa juuria ja majoittuu serkkupuolensa kotona. Tämä kohtaaminen auttaa molempia nuoria naisia löytämään oman tarinansa.

Shafak on rohkeasti tarttunut aiheeseen, joka Turkissa halutaan vaeita kuoliaaksi eli armenialaisten kansanmurhaan ja turkkilaisten ja armenialaisten väliseen suhteeseen. Lopullisia ratkaisuja kirja ei tarjoa, mutta esittelemällä erilaisia ihmiskohtaloita se antaa monta hyvää näkökulmaa aiheeseen. Se myös auttaa ymmärtämään molempia osapuolia, turkkilaisia ja armenialaisia. Kumpaakaan puolta ei kuitenkaan päästetä helpolla, vaan Shafak näyttää myös, kuinka naurettavia ihmiset voivat olla jumittuessaan omiin oikeiksi luulemiinsa mielipiteisiin. Tai kuinka naurettavia ihmiset ihan ylipäätään ovat; kirjan huumori on välillä lämmintä ja välillä pisteliästä mutta asettaa aina ihmiset omalle paikalleen.

Romaanin kerronta on aisteja hivelevä: tarina pursuilee makuja, tuoksuja ja näkyjä. Minulle ainakin tuli hirveä hinku matkustaa Istanbuliin mahdollisimman pian (tai viimeistään sitten kun näkee, mihin suuntaan poliittinen tilanne tällä kertaa keikahtaa).

Tässäkin kirjassa ihmiskohtalot punoutuvat toisiinsa muodostaen tarinoiden verkon, joka huimaa ja huumaa. Minä tykkään tällaisista jutuista: salaisuuksista, yllättävistä yhtymäkohdista, yksittäisistä valinnoista, jotka ohjaavat ihmisen tai pidemmän päälle koko suvun elämää.

torstai 15. syyskuuta 2016

Appelsiinilehto

Sain joskus keväällä lahjaksi Marjut Helmisen romaanin Appelsiinilehto. Hävettää myöntää, että vaikka aloitin sen lukemisen jo ennen kesälomaa, tulin valmiiksi vasta syyskuussa. Syytän koukuttavia dekkareita, joita ahmin samalla innolla kuin sokeria tai kuohuviiniä!

Appelsiinilehto kertoo suomalaisesta sairaanhoitajasta Sinistä, joka lähtee syksyllä 2008 Palestiinaan ja päätyy vapaaehtoiseksi gazalaiseen sotasairaalaan. Sotatila jatkuu pitkään, Sini on voimiensa äärirajoilla ja tilanne alkaa jännittyä. Lopulta Sini katoaa.

Helminen on työskennellyt Palestiinassa toimittajana. Tämä kirja tarjoaa erilaisen näkökulman kuin uutislähetykset ja raottaa edes vähän verhoa siitä, minkälaista elämä Palestiinassa voi olla. Sini on tietojen välittäjä, tilannetta katsotaan hänen silmillään, ulkopuolelta - mikä on hyvä ratkaisu, koska Palestiinan tilanteeseen ei suomalaisella voikaan olla kuin ulkopuolinen näkökulma.

Sini kirjoittaa Palestiinasta sähköpostia Fuadille, joka on paennut vauvana Palestiinasta Beirutiin ja sieltä myöhemmin Suomeen. Sini on auttanut Fuadin perhettä vuosien varrella ja heistä on tullut ystäviä.

Fuadin elämä on Suomessa, mutta kun Sini katoaa, hän lähtee Palestiinaan etsimään ystäväänsä. Samalla hän löytää oman menneisyytensä ja historiansa. Mielestäni Fuadin tarina on romaanin parasta antia, ja hän on loppujen lopuksi keskeisempi henkilö tarinan kannalta kuin Sini. Helminen yrittää kyllä rakentaa Sinillekin historiaa ja laajempaa tarinaa, mutta kirjassa on niin monta aikatasoa ja näkökulmaa, etteivät ne oikein yhdisty sulavaksi kokonaisuudeksi.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Ruotsalaisista dekkareista

Luin jostakin naistenlehdestä Viveca Stenin haastattelun, ja ajattelin, että hänen kirjojaan voisin kokeilla lukea. Muutaman viikon päästä siitä löysinkin kirjastosta Sisäpiirissä-romaanin. Lainasin, luin ja olin ihan tyytyväinen. Tarinan juoni oli ihan ok ja se syy, miksi alunperinkin kiinnostuin, eli Tukholman saariston ja Sandhamnin kuvaus, riittävää.

Toisella kirjastoreissulla vastaan tuli useampi jatko-osa, jotka otin mukaani ja ryhdyin lukemaan. Kesti yli puoli kirjaa ennen kuin rupesin ihmettelemään sitä, miksi henkilöt olivat niin kovasti muuttuneet. Luinkin Camilla Läckbergia, Merenneitoa tarkemmin sanottuna. Hemmetti, onko pakko laittaa kaikkien ruotsalaisten dekkarien kanneksi auringonlaskun värjäämä merimaisema?! Kyllähän siinä väkisinkin menee sekaisin. Jotakin näiden kirjojen omintakeisuudesta kertoo myös se, että henkilögalleria oli molemmissa ihan riittävän samankaltainen, että olisin heti tajunnut lukevani eri henkilöistä. Nyt olen sitten lukenut muutaman Läckbergin.

Ne ovat kyllä varsin viihdyttäviä. Tapahtumapaikka on Fjällbacka Ruotsin länsirannikolla. Kaiken Tukholman ja Gotlannin jälkeen on melkein eksoottista olla Göteborgissakin! Jokaisessa kirjassa kulkee nykyajan tapahtumien rinnalla jokin lähihistorian mysteeri, mikä kyllä nostaa niiden arvoa ruotsalaisten dekkarien genressä. Luettuani sarjan loppupään suomeksi huomasin, että meillähän on koko alkupää ruotsiksi kirjahyllyssä. Samaten Netflixistä löytyy Fjällbackamorden-sarja, josta katselin jo ensimmäisen osan. Se oli ehkä vähän valmiiksi pureskeltu, mutta kuitenkin ihan katsottava. Nyt on sitten varaa valita, millä lailla aivojaan tänä syksynä turruttaa. Ihan rinnan näitä ei kyllä viitsi nauttia, tai menee jännitys molemmista.

maanantai 29. elokuuta 2016

Teräsmummoja

Olen elokuun aikana ahminut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan (Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho). Ehtoolehto on munkkiniemeläinen vanhusten palvelutalo, jonka asukkaat Siiri Kettunen, Irma Lännenleimu ja Anna-Liisa Petäjä ovat kirjojen pääosassa. Nämä rouvat ovat yli 90-vuotiaita mutta varsin teräviä ja tässä ajassa kiinni olevia mummoja, jotka yrittävät selvitä nykyaikaisen vanhustenhoidon rattaissa.

Ensimmäinen kirja kertoo vanhusten karusta arjesta, jossa raha ratkaisee enemmän kuin todellinen hyvinvointi. Palvelutalon työntekijät ovat vuokratyöfirmoista tai ulkomailta, vanhukset dementoituvat ylilääkitsemisen vuoksi ja sairasta vanhusta pallotellaan sairaalasta toiseen kuukausitolkulla. Tässä ei todellakaan sievistellä, vaan paljastetaan epäkohdat! Kirjoja on silti nautinto lukea, sillä Lindgrenin satiiri on samaan aikaan terävää ja hyväntahtoista. Vähän niin kuin edellä mainitut mummotkin!

Sarjan edetessä juonikuviot vaan mutkistuvat ja satiirinen ote kirkastuu. Toisessa kirjassa Ehtoolehdossa tehdään putkiremonttia, joka koettelee vanhusten sietokykyä, ja kolmannessa kirjassa palvelutalosta on tehty tietoyhteiskunnan kokeilu, jossa henkilökunnan ovat korvanneet koneet. Vähän tulee sellainen olo, että aiheen kanssa on pakko lyödä lekkeriksi, koska muuten ei kestä sitä tosiasiaa, että vanhusten hoito on oikeastikin ihan retuperällä.

Erilaisten hahmojen kautta tuodaan näkyviin erilaisia mahdollisia kohtaloita: joku hautautuu dementiaosastolle, toisella ei ole enää jäljellä yhtään sukulaista tai ystävää, kolmas kiertää erilaisissa päivätansseissa. Näille mummoille ei mikään teema ole vieras. Kahvittelun, korttiringin ja hautajaisten välissä ehditään ruotia oikeutta kuolla arvokkaasti, vanhusten seksuaalista hyväksikäyttöä, perinnön kalastelua uskonnon varjolla ja jopa eheyttämisyrityksiä. Vanhukset ystävystyvät entisten rikollisten ja maahanmuuttajien kanssa - yhteiskunnan marginaalissa oleminen yhdistää ja auttaa näkemään toisen ihmisyyden.

Poimin kirjat kirjaston dekkariosastolta, mutta dekkarijuonta näissä on kyllä vain nimeksi. Silti tarina pysyy hyvin kasassa - varsinkin jos ajattelee koko trilogian kaarta. Näistä tulee mieleen ruotsalainen Kaffe med rån, mutta suomalainen huumori ei ole aina yhtä hyväntahtoista - tai Suomessa asiat ovat huonommin kuin Ruotsissa. Silti huumori on se voima, joka tätä romaanitrilogiaa kannattelee. Se osuu monta kertaa niin tarkkaan kohteeseensa, että itse nauroin kirjoja lukiessani jatkuvasti ääneen.

Toinen ihastuttava yksityiskohta kirjoissa on Helsinki. Siiri Kettunen harrastaa raitiovaunuajelua ja katselee ajeluillaan vaunujen ikkunasta Helsingin arkkitehtonisia yksityiskohtia. Lukijakin saa ihan uutta tietoa näillä reissuilla. Irma on oopperan ystävä ja Anna-Liisa ihailee suomen kieltä ja kaikenlaista kirjallisuutta. Mummot jakavat kulttuurista yleissivistystä kirjankin kautta.

Mummoilta voi oppia myös elämänasennetta. Kun on yli 90, näyttäytyvät arkiset ongelmat pieninä juttuina, joista kyllä selvitään. Isotkin ongelmat ratkeavat ajan kanssa tai jos eivät meinaa ratketa, on jo niin vanha, että uskaltaa sanoa ihan suoraan, mitä mieltä on asioista ja toimiakin omien periaatteidensa mukaan. Kuolema on ystävä, jota odotetaan, mutta siihen asti voi nauttia arkisista asioista: kaakusta ja punaviinistä ystävän seurassa.


lauantai 20. elokuuta 2016

Töihinpaluu

Lukuvuoden aloituksen kunniaksi luin Annika Lutherin romaanin Opettajainhuone. Ajattelin, että oma lukuvuoden aloitus helpottuu, kun lukee samaan aikaan koulumaailmaa käsittelevää viihdekirjallisuutta. Ihan hyvin toimi: vei ajatukset iltaisin hyvin pois töistä ja oli varsin viihdyttävää.

Romaani kertoo yhden yhdistetyn yläkoulun ja lukion lukuvuodesta. Tapahtumia tarkastellaan muutaman opettajan näkökulmasta. Kirjassa ehditään käsitellä opettajien ajatuksia, kouluvuoden tapahtumia ja oppilaiden ongelmia - mutta silti kaikesta tulee hyvin koossa pysyvä kokonaisuus. Vähän tulee kouluvuosi mieleen: pitkin vuotta on kiire eikä mitään ehdi kunnolla, kun tapahtuu niin paljon, mutta vuoden lopussa voi huokaista, että kyllä tästäkin kuitenkin kunnialla selvittiin.