perjantai 5. huhtikuuta 2019

25 Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut

Suomalaisen pokkarialesta nappasin mukaani Jessie Burtonin Nukkekaappi-romaanin. Se on hänen esikoisromaaninsa, joten haastekohta 25 on helppo täyttää tällä romaanilla.

Nukkekaappi kertoo 1600-luvun Amsterdamista ja Nella Oortmanista, joka tulee 16-vuotiaana aviovaimoksi rikkaan kauppiaan taloon. Aviomies ostaa Nellalle viihdykkeeksi nukkekaapin, mutta kohta joku alkaa lähetellä Nellalle miniatyyriesineitä, jotka tuntuvat ennustavan Nellan elämän tapahtumia.

Lue tämä kirja, jos tykkäät helppolukuisista historiallisista romaaneista, monimutkaisista juonikuvioista ja vähitellen paljastuvista salaisuuksista. Älä lue tätä kirjaa, jos sinua ärsyttää viihdekirjojen tapa kertoa päähenkilöiden ulkonäössä, ajatuksissa ja käyttäytymisessä jokaikinen yksityiskohta. Arvaa, kumpi seikka vaikutti enemmän minun lukukokemukseeni.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

5 Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ei ole vielä löytänyt tietään luokseni, mutta viime syksyn Finlandia-ehdokas Synninkantajat löytyi joululomalla äidin työpöydältä.

Synninkantajat kertoo 1970-luvun lopun lestadiolaisuudesta ja hoitokokouksista, joissa ihmiset pakotettiin tunnustamaan syntinsä ja tekemään pesäeron syntiin, käytännössä siis esimerkiksi lupaamaan, että jatkossa ei tervehditä uskottomia naapureita.

Rauhala kuvaa tätä aikaa muutaman keskeisen päähenkilön kautta. Aaron on alakouluikäinen poika, jolla on läheiset välit sekä isänisään Taistoon että äidinäitiin Aliisaan. Taisto on paikallisen rauhanyhdistyksen aktiivi, jolla on keskeinen rooli hoitokokouksissa. Aliisa laulaa kirkkokuorossa (syntiä), hänellä on ystäviä lestadiolaisten ulkopuolella (syntiä) ja kaiken kukkuraksi hänen tyttärensä Auroora heilastelee uskottoman nuorukaisen kanssa (syntiä). Sekä Auroora että Aliisa ovat hoidon tarpeessa, mutta eivät tahdo siihen suostua.

Kaikki nämä neljä päähenkilöä kertovat tapahtumista omasta näkökulmastaan, ja varsinkin Aaron jää puristuksiin keskelle eri suuntiin hapuilevia henkilöitä. Välillä otetaan etäisyyttä 1970-luvusta ja ääneen pääsee Taiston toinen lapsenlapsi, mies, joka tasapainottelee oman perheensä ja sukunsa tarinan välillä. Tehdessään tilejä selviksi menneisyyden kanssa hän matkustaaa, tutustuu erilaisiin kulttuuri-ilmiöihin ja minun tulkintani mukaan myös kirjoittaa sukunsa tarinaa, eli tämän romaanin tarinaa. Minusta kertojaratkaisu toimii hienosti: välillä ollaan tapahtumien keskipisteessä, välillä analysoidaan kauempaa.

Taivaslaulua on kehuttu sujuvasta kielestä. En pysty vertaamaan, mutta kyllä tässäkin romaanissa kieli kiinnittää huomion. Nimittäin luontokuvaukset ja luontoon liittyvät vertauskuvat. Ne ovat hienosti kirjoitettuja, mutta minä ahdistun pitkistä luontokuvauksista, minkä takia tämän romaanin lukeminen oli välillä pakkopullaa. Lestadiolaisuudessa vertauskuvien hakemiseen luonnosta on pitkät perinteet, ja romaanissakin se on nimenomaan Taisto, joka näkee luonnon tapahtumat selkeämmin kuin sen, mitä todellisuudessa tapahtuu. Rinnastus toimii mainiosti.


maanantai 25. maaliskuuta 2019

3 Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue

En lue melkein koskaan näytelmiä. Mutta nyt luin, nimittäin Anton Tšehovin Kolme sisarta. Olin varannut lipun itselleni Kansallisteatterin Kolmeen sisareen, ja päätin ennen teatterikäyntiäni perehtyä aiheeseen lukemalla näytelmätekstin.

Sinänsä näytelmä on helppolukuinen: lyhyt ja melko selkeää kieltä. Mutta täytyy myöntää, että se on aika tylsä, ja lukukokemuksen jälkeen meninkin teatteriin aika epäilevin tuntein. Näytelmäversio oli upea. 2010-luvun elämänrytmiin takertunut yleisö vedettiin näytelmään mukaan videokuvan, värivalojen ja pop-kulttuuriviittausten avulla. Ensimmäisessä näytöksessä. Toinen näytös oli jo paljon tsehovilaisempi, mutta silloin katsoja oli koukussa. Myös näytelmän kieli oli modernisoitu alkutekstin vähääkään kärsimättä.

Näytelmää lukiessa mietin kaipuuta pois omasta elämästä ja haluttomuutta ottaa itse vastuuta muutoksesta. Lavalla näkyivät ja kuuluivat nämä samat teemat.

Jos teille tarjoutuu mahdollisuus käydä katsomassa Kolme sisarta, älkää epäröikö! Tämä oli pitkästä aikaa sellaista teatteria, joka herättää lapsellisen ihailun ja valtavan innon päästä itsekin näyttelemään. (Mutta en minä olekaan viime aikoina käynyt katsomassa kuin omien lasten teatteriesityksiä ja Svenskanin Chessin, joka oli sellainen päältä kaunis kakku.)


lauantai 23. maaliskuuta 2019

27 Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja

Heti alkuun varoitus: nyt tulee todella vääntämällä haasteeseen mukaan tungettu kirja. Luin Satu Rämön kirjan Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin. Ei tämä sillä tavalla ammenna pohjoismaisesta mytologiasta kuin jokin romaani voisi ammentaa, mutta kirja on ihan kiinnostava katsaus islantilaiseen perhe-elämään, ja siinä sivutaan jonkin verran myös pohjoismaista mytologiaa.

Rämön teksti on kevyttä ja viihdyttävää lukea. En ole niin perehtynyt aiheeseen, että tietäisin, pohjautuuko tämä kirja Rämön blogiteksteihin, mutta tyyli on hyvin samanlainen kuin kivassa, paljon tekstiä sisältävässä blogissa. Nopealukuinen kirja käy reippaasti läpi, millaista islantilainen lapsiperhe-elämä on, mistä perhe-elämän ominaispiirteet johtuvat ja miten muut voisivat ottaa oppia islantilaisista. Vaikka tyyli on hyvin henkilökohtainen, kirjassa on paljon asiaa.

Minä tykkäsin, sellaisena terveellisenä välipalana.


perjantai 22. maaliskuuta 2019

13 Kotimainen lasten- tai nuortenkirja

Meidän perheen teiniosasto sai joululahjaksi kummallakin kotimaisella Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin Zoo! Sydänkohtauksia -romaanin. Luin sen suomeksi, vaikka tämä tekstiä ja kuvaa luovasti yhdistävä teos olisi ollut varsin helppo lukaistava myös ruotsiksi.

Kirja on sähköpostiromaani, joka kertoo yläasteikäisten päähenkilöiden rakkauselämästä ja yrityksestä selvitä yläasteen haastavissa sosiaalisissa verkostoissa. Ei siis mitään uutta auringon alla, paitsi ehkä se, että alkuteos on suomenruotsalainen. Viihdyttävää joka tapauksessa.


keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Lempidekkareita

Sain joululahjaksi Fred Vargasin Kalmankuoriaiset. Se on Adamsberg-sarjaa, joka taitaa nykyään olla lempidekkarisarjani. Tässä romaanissa on outo juoni, jonka palaset näyttävät ensin täysin yhteensopimattomilta, mutta lopulta loksahtelevat kohdilleen nätisti. Adamsberg etsii tiettyjä fyysisiä todisteita ja kirjan lopussa myös lapsuudessaan tapaamaansa naiserakkoa, jota kukaan muu ei muista, joten sijoitan kirjan haastekohtaan 2, kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä. Väkivaltainen ja ällöttäväkin rikostarina on kerrottu tyylillä ja jopa lämmöllä.

Ostin itse kirja-alesta Hyisiä aikoja -pokkarin. Sekin on ihan samanlainen Adamsberg-dekkari: juoni hajoilee moneen suuntaan, mutta lopussa kaikki liittyy ihan selvästi yhteen. Kirjan kannessa on maisema Pariisista, siis 30, kirjan kannessa on kaupunkimaisema. Tässä kirjassa selvitetään sekä Islannissa vuosia aiemmin tapahtuneita murhia että omituiseen Ranskan vallankumouksen aikaisia valtiopäiväistuntoja toisintavaan kerhoon liittyviä kuolemantapauksia. Lukijan kannattaa varautua oman yleissivistyksen kasvuun. 




maanantai 18. maaliskuuta 2019

17 Kirjassa on kaksoset

Etsin pitkästä aikaa käsiini lapsuuden suosikkikirjani. Alle kouluikäisenä lainasin tämän kirjan kirjastosta säännöllisin väliajoin. Sitten muutimme, ja törmäsin kirjaan uudelleen vasta noin 15-vuotiaana. 25 vuotta tuntui hyvältä aikaväliltä sille, että etsin kirjan taas käsiini.

Kyseessä on Astrid Lindgrenin kirjoittama ja Hans Arnoldin kuvittama kuvakirja Kultasiskoni. Se kertoo Liisasta, jolla on kaksoissisko Ylva-lii, jonka luokse pääsee pujahtamalla ruusupensaan takaa maan alle. Tämä menee siis haastekohtaan 17, kirjassa on kaksoset.

Lapsuudesta muistan, että kirjassa minua kiehtoi tuonpuoleinen maailma, jonne vain Liisalla oli pääsy, ja se, kuinka kaunista toisessa maailmassa oli. Näin aikuisena huomioni kiinnittyy kuvituksen yksityiskohtiin. Arnoldin kuvitus on värikästä ja yksityiskohdilla leikittelevää - aika erilaista, mihin Lindgrenin kirjoissa on totuttu. Aikuiselle lukijalle tarinassa keskeistä on myös se, että Liisa pakenee mielikuvitusmaailmaan, koska ei saa huomiota vanhemmilta, jotka keskittyvät vauvaan - ja se, kuinka Liisa kirjassa kasvaa niin, että mielikuvitusmaailma sulkeutuu häneltä. Mutta lapsena en moisista välittänyt, ihailin vain Ylva-liin ihmeellistä asuinpaikkaa ja toivoin itsekin pääseväni samanlaiseen satumaailmaan. Samanlaista tunnelmaa haen varmaan vieläkin kirjoista, ja ihastun, jos sen löydän.