perjantai 22. elokuuta 2014

Harkitsetko eroa? Lue tämä ensin.

Siirryin yksityisautolijasta joukkoliikenteen käyttäjäkai. Ensimmäisen puolikkaan bussiviikkoni aikana luin John O'Farrellin The man who forgot his wife -romaanin. Syitä nopeuteen olivat bussimatkan pituuden lisäksi kirjan mukaansatempaavuus ja helppolukuisuus. Englanninkielisyyskään ei vauhtia hidastanut; kirjan kieli on helposti ymmärrettävää (olematta silti turhan yksinkertaista).

Päähenkilö Jack Vaughan havahtuu eräänä päivänä junasta ja huomaa, ettei muista menneisyydestään mitään. Hän ei muista nimeään, ammattiaan, historiaansa, ei edes mistä on tulossa ja mihin menossa. Muisti palautuu pikkuhiljaa ja muiden avulla hän saa tietää olevansa naimisisissa. Tai tarkemmin sanottuna: olevansa eroamassa. Vaughan ei suostu eroamaan tietämättä, miksi hän on päätynyt tähän ratkaisuun. Vähitellen Vaughan tutustuu uudestaan vaimoonsa Maddyyn, joka ei ilahdu miehensä uudesta tavasta hidastaa eroprosessia, ja lapsiinsa Jamieen ja Dillieen. 

Kirja on hulvattoman hauska kuvaus avioliitosta hyvine ja huonoine puolineen. Kuvaukset riidoista ovat kaikille parisuhteissa eläneille tuttuja. Ja jos Vaughanin ja Maddyn parisuhde ja riidat eivät tarjoa tarpeeksi huumoria tai pohjaa eläytymiselle, tarjoilee Vaughanin paras ystävä Gary Linda-vaimoineen lisähupia.

Tämä on viihdekirja, joten loppu on onnellinen ja matka sinne varsin viihdyttävä. Huumorin avulla on kuitenkin helppo pohtia vakaviakin aiheita. Mitä pitkässä parisuhteessa onnistuminen vaatii? Voiko rakkaus säilyä, kun ihmiset muuttuvat ja kasvavat erilleen? Mikä on riittävä syy erota? Miten erosta selviää? Entäpä parisuhteesta ja siihen liittyvistä konflikteista?

tiistai 19. elokuuta 2014

Kirjavaras

Ostin kesälukemisiksi Markus Zusakin Kirjavarkaan. En ole nähnyt elokuvaa, joten en suorita vertailua, mutta kirjan lukemisen jälkeen voisin kyllä olla kiinnostunut sen leffankin näkemisestä.

Kirjavaras on Liesel, joka kirjan alussa matkaa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa Münchenin esikaupunkiin uuden kasvatusperheensä luo. Matkalla pikkuveli kuolee ja Liesel ja kirjan kertoja, Kuolema tapaavat ensimmäisen kerran. Hautajaisissa Liesel varastaa ensimmäisen kirjansa, lumeen pudonneen Haudankaivajan käsikirjan. Sitten hän jatkaa matkaa Molchingin Himmelstrasselle Hubermannin perheeseen. Vähitellen Liesel kiintyy rauhalliseen papaan, rääväsuiseen mamaan, naapurin Rudyyn ja muihinkin Himmelstrassen asukkaisiin. Elämää varjostaa kuitenkin Führer. Eräänä iltana Hubermannien oven takana seisoo Max, jolla ei Führerin takia ole muuta paikkaa, johon mennä. Hän saa muuttaa Hubermannien kellariin.

Tullessaan Hubermanneille Liesel ei osaa lukea, mutta papa opettaa hänet lukemaan. Kirjat kiehtovat Lieseliä ja kun kaupungintalon edessä poltetaan kirjarovio, hän varastaa yhden kirjan. Pormestarinrouva, joka tuntee Lieselin, koska mama pesee hänen pyykkinsä, näkee tämän ja kutsuu Lieselin seuraavalla pyykinhakukerralla kirjastoonsa. Tarinoista tulee Lieselille tärkeitä. Liesel ja Max kertovat toisilleen tarinansa, ja Max opettaa Lieselille jotakin uutta kirjoittamalla hänelle kaksi tarinaa, jotka kertovat Maxista - ja myös Lieselistä. Kun ilmahyökkäykset ajavat Himmelstrassen asukkaat kellariin, lukee Liesel heille ääneen. Kun kaikkein tuhoisin hyökkäys tulee, on Liesel kellarissa -turvassa - kirjoittamassa omaa tarinaansa.

Liesel kohtaa kirjan kertojan, Kuoleman, kolme kertaa tarinan aikana. Kuolema kiinnostuu tästä tytöstä, joka onnistuu näkemään hänet, mutta silti välttämään kuoleman. Kaikkitietäväksi kertojaksi, joka onnistuu ylittämään ajan ja paikan rajat, Kuolema sopii mainiosti. Hänellä on myös aivan omanlaisensa katsantokanta elämään; ehkäpä siksi, että Kuolemalla on niin kiire, ehtii hän nostaa elämästä esille vain joitakin keskeisiä asioita. Onneksi hänellä on tarinankerronnassaan apuna Lieselin kirjoittama kirjavarkaan tarina. Kun Liesel kadottaa sen, Kuolema poimii sen talteen. Kirja näyttää Kuoleman erilaisena, millaisena olemme tottuneet hänet näkemään. Kuolema on syvästi ihmisiä rakastava ja kärsimystä vihaava. Noutaessaan ihmisiä hän pelastaa nämä kärsimykseltä. Kuolema kokee myös vahvoja empatian, rakkauden ja säälin tunteita hoitaessaan työtään.

Tuskinpa tätä teosta muistetaan sadan vuoden päästä suurena maailmankirjallisuuden klassikkona, mutta Lieselin tarina on kiehtova ja lukemisen arvoinen. Kuolema on kertojana niin erilainen, että senkin takia kirja kannattaa lukea - vaikka toisaalta varsinkin alussa Kuoleman vaikeus sitoutua aikaan ja paikkaan tekee kerronnastakin horjuvaa. Vaikka tämä kirja on hyvä kuvaus sodasta ja natsi-Saksasta, on holokausti kirjan tarinassa vain sivuosassa. Pääroolissa on Liesel ja tämän kasvu pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Kaikista näistä syistä tämä kirja on hyvä luettaa yläaste- ja lukioikäisillä nuorilla, ehkäpä koetan jopa omilla amislaisillani - vinkki, vinkki, hyvät opettajakollegat.

lauantai 16. elokuuta 2014

Toiveet jotka toteutuvat

Thomas Glavinicin Toiveet jotka toteutuvat kertoo Jonaksesta, joka tapaa puistossa oudon miehen, joka lupaa toteuttaa Jonaksen kolme toivetta. Yllättäen tapaamisen jälkeen Jonaksen toiveet - salaisetkin - alkavat toteutua: lyhyt poika venyy pituutta nopeasti, vaimo(johon suhde on väljähtynyt) kuolee, osakkeiden arvo nousee. Jonas myös löytää itsensä oudoista tilanteista yhä uudelleen ja uudelleen.

Kannen liepeessä on sitaatti arvostelusta: "hämmentävä ja ravisteleva romaani, jota voi lukea monitasoisesti". Tämä tarkoittanee sitä, että arvostelijalla ei ole mitään hajua siitä, mistä kirja oikeastaan kertoo. Minulla on vähän sama fiilis. Jonas on selvästikin tyyppi, joka on aivan pihalla omasta elämästään; hän ajelehtii sinne tänne. Muidenkin ihmisten elämästä tulee mielivaltaista, kun Jonaksen toiveet alkavat toteutua. Kirjan loppua kohti Jonas tavoittaa yhä enemmän itseään, mutta outojen tapahtumien kulkua ei voi enää pysäyttää.

Kirjaa voi siis lukea jonkinnäköisenä kasvukertomuksena mutta myös kuvauksena tyypistä, joka koettaa tavoitella häntäänsä sitä saavuttamatta. Ihan kiinnostavaa on myös pohtia, kuinka mielivaltaista elämä todellisuudessa on. Voimmeko vaikuttaa omaan kohtaloomme? Kuka siihen sitten vaikuttaa, jos ei ihminen itse? Kirja jää pyörimään mieleen, mutta loppujen lopuksi sen filosofinen anti jää melko kevyeksi - ainakaan minussa tämä ei herättänyt mitään suuria tai tärkeitä ajatuksia. Helppolukuinen se kyllä oli, ja ihan mielenkiintoinenkin, joten ehkä se osui minun tielleni vain väärään aikaan. 

perjantai 1. elokuuta 2014

Kesälukemisto 2014

Tänä kesänä olen opiskellut ruotsia ja nauttinut siitä.

Ordförrådet on kuvitettu synonyymisanakirja. Se vaikuttaa siltä, että se on tehty opetusmateriaaliksi lapsille ja edistyneille maahanmuuttajille, mikä siis sopii minun ruotsin taitotasooni oikein hyvin. En tarvinnut sanakirjaa lukiessani, mutta opin silti paljon uusia sanoja ja sanontoja. Tämä olisi kiva myös omassa hyllyssä, koska ei näitä oikein muista ja siksi niitä uusia sanoja tulee käytettyä harvoin, saatika sitten opittua.

En bok om slang, typ on tenttikirjamaisempi mutta silti miellyttävän kansantajuinen opus ruotsalaisesta slangista. Tästä opin vielä enemmän uusia sanoja, jotka ehkä jäävät mieleenkin, koska tokihan haukkumasanat ja sukupuolielinten nimet ovat kiinnostavia. (Ne ovat myös useammin käytössä kuin harvinaiset sanonnat.) Kirja on myös aika hauska.

Jordens smartaste ord on vielä hauskempi, todella sujuva ja viihdyttävä teos kielestä yleensä ja erityisesti ruotsin kielestä. Tässä suihkitaan läpi monesta kiinnostavasta aiheesta, kielen kehityksestä, kielen vaihtelusta, haukkumanimistä, kirosanoista jne. Viimeisiä kirjoitin ihan muistiin itselleni.




perjantai 11. heinäkuuta 2014

Jännitystä ja romantiikkaa (=seksiä) nuorisolle

Esiteini haki kirjastosta kesälukemista ja toi mukanaan Salla Simukan Lumikki-trilogian, Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Koska hänellä meni pari päivää kolmen kirjan lukemiseen, ajattelin itsekin lukea trilogian, jota on hehkutettu paljon. Työnkin puolesta on hyvä tuntea myös nuortenkirjallisuutta ja varsinkin tällaisia kirjoja, joiden lukijakunta asettuu teini-iän ja aikuisuuden rajamaille. (11-vuotias tyttäreni ei siis kuulu kohderyhmään, mutta koska hänkin oli lukenut positiivisia arvioita kirjasta, enkä ole tähän mennessä kokenut tarvetta rajoittaa lukemisia, olin lähinnä iloinen, kun nämäkin kirjat olivat tarttuneet matkaan.)

En ihmettele kehuja ja kirjojen suosiota. Tamperelaisen lukiolaistytön Lumikki Anderssonin seikkailut ovat varsin mukaansatempaavia, ja trilogiassa on kivoja koukkuja, jotka saavat odottamaan seuraava osaa ja salaisuuksien paljastumista. Jokainen kirja on kuitenkin oma tarinansa. Ehkä kuitenkin kaipaisin vähän enemmän trillerijuonten kehittelyä. Usein asiat vain tapahtuivat ihan sattumalta ja vähän liiankin nopeasti. Vähän vähemmän olisin kaivannut teiniangstia. Vanhaa kukkahattutätiä myös vähän ärsytti runsas seksin määrä, mutta kai sellainen kiinnostaa niitä nuoria. Enkä kiellä, etteikö seksuaalisuuden pohdinta kirjassa olisi ollut hyvää. Varsin implisoidusti kirjoissa näytetään, että monenlainen seksuaalisuus on okei, mikä ei varmastikaan ole huono asia ottaen huomioon, että moni nuori näitä asioita pohtii. 

(Tällä perusteella olen ihan tyytyväinen siihen, että 11-vuotiaani kirjat luki. Toisaalta vähän kyllä hirvitti lukea vaaleanpunaisista dildoista ja Lumikista "märkänä suihkussa" vasta sen jälkeen, kun lapsi oli kirjat lukenut. Mutta no, kai sitä itsekin luki tuossa iässä vaikka mitä, mikä oli outoa, eikä aina edes ihan ymmärrettävää - jännitys oli kuitenkin 11-vuotiaalle se pääasia (tai näin äidille ainakin kysyttäessä vastattiin).)

Taas taistelin

Nimittäin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toisen kirjan. Alan uskoa, että nimi tulee siitä, että kirjan ensimmäinen puolisko on aina ihan kauheaa tahkoamista ja taistelua, ennen kuin lukeminen alkaa luistaa.

Toinen puolisko menikin sitten taas leikiten. Kirpaisevan hyvää analyysia ruotsalaisesta yhteiskunnasta, osuvaa parisuhdekuvausta mitään kipeää peittelemättä ja tuttuja ristiriitaisia tunteita vanhemmuudesta. Tunnistin itseni Knausgårdin omakohtaisesta ja paljastavasta kertojasta - kirja kolahti.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Kuinka kasvattaa bébé

Kirjakaupan kesäpokkarivalikoimasta silmään pisti ja ostoskassiin sujahti Pamela Druckermanin bestseller Kuinka kasvattaa bébé, vanhemmuus Pariisin malliin. Odotukset olivat korkealla; niin paljon olen lukenut kirjasta kiinnostavia arvosteluja. Koska en myöskään koe olevani täydellinen kasvattaja, toivoin salaa, että kirja antaisi minulle taikakaluja lasten käsittelyyn.

Amerikkalainen Druckerman vertailee amerikkalaista ja ranskalaista tapaa kasvattaa lapsia, ja usein ranskalainen tapa vaikuttaa amerikkalaista toimivammalta. Amerikkalaisten perheiden ongelmana ovat keskipisteenä olevat lapset, jotka vaativat jatkuvaa huomiota ja vaativat vanhemmilta paljon - ja toisaalta se, että vanhemmat uhrautuvat lastensa puolesta. Ranskalaiset lapset ovat kohteliaita, nukkuvat hyvin, syövät kaikkea ja vaivaavat vanhempiaan varsin vähän. Yhdeksi syyksi Druckerman arvelee sitä, että Ranskassa yhteiskunta tukee vanhemmuutta. Suomalainen lastenkasvatus tuntuu olevan lähempänä amerikkalaista kuin ranskalaista kasvatustyyliä, vaikka suomalainen yhteiskunta tukee vanhemmuutta hyvin samalla tapaa (jopa paremminkin) kuin ranskalainen yhteiskunta. Kasvatusperiaatteiden täytyy siis olla Ranskassa kovin erilaisia kuin Amerikassa.

Kirja antaa hyviä vinkkejä, vaikka kaikkea ranskalaisesta kasvatuksesta ei haluaisikaan - tai edes kannattaisi - omaksua. Lukija oppii, että Ranskassa lapsista halutaan kasvattaa autonomisia ja että kasvatuksen sijaan puhutaan éducationista. En pääse enää omilla kokeilukappaleillani testaamaan, mutta voisin kuvitella, että esimerkiksi uhmaikäisen ruokakiukutteluun on helpompi suhtautua, kun ajattelee, että tässä opiskelemme ruokien maistelua ja nätisti syömistä.

Kirja sisältää painavaa asiaa, mutta on todella helppolukuinen ja viihdyttävä. Druckerman käyttää surutta omaa perhettään ja tuttaviaan havainnollistavina esimerkkeinä - erot ranskalaisten ja amerikkalaisten vanhempien välillä tulevat varsin selviksi. Välillä lukiessani nauran ääneen osuville esimerkeille tai napakalle ilmaisulle. (Jonkin verran minua häiritsee aikamuotojen vaihtelu tekstissä: se ei vaikuta harkitulta, vaan siltä, että kirja on kirjoitettu pitkällä aikavälillä, ja joskus asiat tapahtuvat kirjoitushetkellä preesensissä, joskus taas ovat tapahtuneet imperfektissä tai perfektissä.)

Otan itsekin käyttöön muutamia ranskalaisia ilmaisuja, vaikka lapset eivät enää olekaan uhmaikäisiä mukuloita. Tähän asti "olepa fiksusti" on kuulostanut mummoni eufemismilta tutummalle "lapset saavat näkyä mutta eivät kuulua". Nyt ajattelen, että ranskaksi käskisin lapsen olemaan sage, ja "käyttäydy viisaammin" saa heti eri merkityksen.