sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Riikka Pulkkinen on vaan niin hyvä!

Lukaisin helmikuussa Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma -romaanin. Sen saivat kaikki halukkaat ladata helmikuun ajan e-kirjastosta itselleen. Tällainen mahdollisuus oli osa kirjastojen ja kustantajien yhteistä Koko kansa lukee -kampanjaa.

Minä olen kirja kirjalta yhä vaikuttuneempi Pulkkisesta. Kuten aiemmatkin pulkkiset, tämäkin romaani sisälsi oman henkilöhistorian ja sukuhistorian selvittelyä sekä ihmisenä kasvua. Perusnykyromaanimatskua siis, mutta ah, niin taitavaa! Lisäksi romaanissa oli kummallisia maagisen realismin sivumakuja, joita usein kammoan, mutta tähän nekin oli kiedottu kovin luontevasti.

Romaani kertoo Aureliasta, nuoresta näyttelijälupauksesta, ja Joachimista, kannuksensa jo lunastaneesta ohjaajasta, jotka yhdessä tekevät näytelmää Berliinin muurin murtumisesta. Mielestäni kirjan keskeisiä teemoja ovat sisaruus ja muutkin perhesuhteet samoin kuin oman paikan löytäminen perheen historiassa - mutta myös maailmanhistoriassa. Berliinin ja Saksan yhdistyminen on koko romaanin läpi kulkeva sivujuoni.

Toistaiseksi Pulkkinen on onnistunut ihan mihin tahansa aiheeseen tarttuessaan. Toki jotkin onnistumiset ovat olleet minun mielestäni parempia ja suurempia kuin toiset; tämä Paras mahdollinen maailma ei ehkä ole ihan paras mahdollinen pulkkinen, mutta ei huonoinkaan. Mielenkiinnolla jään taas odottamaan lisää.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Engelin fragmentit

Sain joululahjaksi Finlandia-voittajan, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Romaani sisältää Engelin päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1816-1840, jolloin hän suunnitteli Helsinkiä.

Tämähän on ihan todella kaunis kirja, ja varmaan siksi pidin sitä yöpöydällä pari kuukautta. Tai sitten siksi, että näitä lyhyitä päiväkirjamerkintöjä oli helppo lukea muutama illassa. Tunnelmaan pääsi tauonkin jälkeen helposti mukaan, mutta hurjaa imua tai tarvetta päästä loppuun ei syntynyt. Pikemminkin tässä oli taas pitkästä aikaa sellainen kirja, jota minäkin halusin makustella.

Viikilän fragmentaariset muistiinpanot luovat yhden mahdollisen Engelin ja yhden mahdollisen 1800-luvun Helsingin. Todennäköisesti kuvassa on paljon tottakin, koska Viikilä on varmasti tutustunut Engelin elämään ja tuotoksiin. Lukijalle tulee itse asiassa usein fiilis, että pitäisi tietää enemmän siitä, mitä todella on tapahtunut, että näihin fragmentteihin on kirjoitettu enemmän tunnetta kuin nopealla lukaisulla ymmärtääkään.

Kun ei tunne tapahtumia, Engelin historiaa, pitää hidastaa vauhtia, pysähtyä pohtimaan, mistä tässä oikein puhutaan, mitä oikeastaan tapahtuu. Romaani luo historiaan pieniä kurkistusaukkoja tai pysähdyspaikkoja, joissa lukija voi viivähtää hetkisen. Viikilä on kirjoittanut paljon runoja, ja tätä romaania on pidetty monissa arvosteluissa runollisena. Kai se on ihan tottakin, kun jopa minä kirjoitan siitä näin eteerisesti. Tämä kirja ei ehkä sovi tarinoiden tai seikkailujen ystävälle, mutta tarkkailijoille ja esteetikoille se on ihan omiaan.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Brittikomediaa

Koulukirjastoomme oli hankittu useita kappaleita Mark Haddonin romaania Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Vielä kertaakaan ei ole ollut sellaista opiskelijaryhmää, että olisin laittanut kaikki lukemaan saman kirjan, mutta jos jonain päivänä tulee se mahdollisuus, tämän voisin luettaa.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopherista, joka päättää selvittää, kuka on tappanut naapurin koiran. Romaani on itse asiassa dekkari, jota Christopher tapauksesta kirjoittaa. Naapurin koiran lisäksi tulee käsiteltyä äidin kuolema, suhde isään, vanhempien parisuhde, oma lapsuus ja varsinkin se, kuinka vaikeaa Christopherin on nähdä maailma samalla tavalla kuin muut.

Romaani on hieno kuvaus autismin kirjosta. Haddon on itse kirjoittanut blogissaan, että hän ei kirjassaan pyri ensisijaisesti kuvaamaan Aspergerin syndroomaa, vaan sitä, millaista on, kun tuntuu, että on vähän ulkopuolinen ja kun maailma näyttäytyy ihan erilaisena kuin muille ihmisille. Siinä kirja onnistuukin mainiosti. Minulle tulee tästä itse asiassa mieleen John Greenin kirjat, joissa myös on useimmiten hieman ulkopuolinen minäkertoja, joka pohdiskelee maailmaa pikkuisen eri vinkkelistä kuin muut ikätoverit. Tai no, toisaaltahan se on tunne, joka kaikilla teini-ikäisillä on. Haddon ja Greenkin onnistuvat kuitenkin muovaamaan päähenkilöitä, joissa on jotakin perustavasti erilaista.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus on hauska, vakava ja ajatuksia herättävä samaan aikaan. Samanlainen on myös Haddonin romaani Harmin paikka. Se kertoo perheestä, jonka kaikki jäsenet joutuvat kriisiin samaan aikaan. Isä epäilee sairastuneensa ihosyöpään ja alkaa pelätä kuolemaa. Äiti on löytänyt uuden rakastajan, mutta ei pysty päättämään, kumman miehistään valitsee. Tytär suunnittelee häitä, vaikka ei olekaan ihan varma, onko valitsemassa oikeaa miestä. Tästä äiti ja isäkin ovat sitä mieltä, että ei todellakaan ole. Poika ei haluaisi tuoda poikaystäväänsä häihin, mistä poikaystävä suivaantuu ja jättää pojan potemaan sitoutumiskammoaan yksin.

Romaani on kuin brittiläinen sitcom. Asiat lähtevät liikkeelle pieninä ja huvittavina, mutta eteenpäin rullatessaan muuttuvat suuriksi ja tragikoomisiksi. Huumorin kautta tulee käsiteltyä montaa isoa teemaa, kuten vanhenemista, sitä mikä on hyvä perusta parisuhteelle ja minkälaisia suhteita perheenjäsenten välille muodostuu.

Harmin paikka on silläkin tavalla hyvä kirja, että siinä on onnellinen loppu. Minä pidän siitä, että tarinan henkilöt pääsevät perille, tullaan suvantoon, piste pannaan paikalleen.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Metsäjätti

Kuolevan koulukirjastomme hyllystä poimin mukaani myös Miika Nousiaisen Metsäjätti-romaanin. Olen tähän mennessä kovasti tykännyt Nousiaisesta sekä kirjailijana että tv:n viihdeohjelmien panelistina. Odotukset Metsäjätin suhteen olivat siis korkealla.

Metsäjätti kertoo Pasista, joka on kotoisin Törmälästä, ja Törmälästä, joka on vaneritehtaan ympärille kasvanut pikkukaupunki. Metsäjätti on tehtaan ostanut suuryritys, jossa Pasi on töissä. Kun tehtaalla tehdään saneerauksia, Pasi lähetetään Törmälään tekemään likaiset työt.

Kirja kolahti monella tavalla. Nousiaisen huumori on ensi silmäyksellä kuivaa, mutta kun se kasvattaa kierteitä, päästään yllättäen farssimaisiin kohtauksiin. Sopii minulle! Toisaalta tässä oli minulle henkilökohtaisia teemoja. Olen itsekin kotoisin metsäteollisuuspaikkakunnalta. Pasin tausta on aivan erilainen kuin hänen elämänkumppaninsa, joka on vauraasta suomenruotsalaisesta suvusta. Ei ehkä aivan sama tarina kuin minulla, mutta hirveän usein arjessa törmään tilanteisiin, joissa täytyy todeta, että tuo toinen ei vain ymmärrä, millaista elämä joillain voi olla. Metsäjätti on vuodelta 2011, ja irtisanomiset tuotannollisista syistä on ihan yhtä hyvä aihe tänä päivänä kuin silloinkin; nykyaikainen markkinatalous ei ole varsinaisesti muuttunut armollisemmaksi viime aikoina.

Kirjaa lukiessa tuli kerran jos toisenkin mieleen, että tämähän kertoo minun kotipaikkakunnastani! Epäilykset heräsivät, kun Törmälän paikallisen nimi on ihan samanlainen kuin oman kotikyläni kapakalla. Seuraavassa luvussa kuvailtiin ihan selvästi meidän omaa kylähullua! Pakko oli googlata Miika Nousiaisen taustoja. Hän on kotoisin Säynätsalosta, joka selvästi on Törmälän esikuva. Mutta kylläpä Suomessa on monta tusinaa paperi-, vaneri- tai sellutehtaan ympärille muotoutunutta pikkukaupunkia, jotka kaikki ovat keskenään aika samanlaisia. Jos ette usko, lukekaa itse, ainakin te kaikki henkiset törmäläläiset.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Joululoman viihdepläjäys

Joulun alla ja joululomalla olen keskittynyt kirjalliseen viihtymiseen. Ostin joululahjaksi äidille Kate Mortonia kahdenkin kirjan verran, ja pitihän ne lukea ennen pakettiin käärimistä.

Ne ovat kertakaikkisen ihanaa hömppää, jota voi ahmia ilman suurempia pohdintoja. Jos pidät kartanoromantiikasta Downton Abbeyn tyyliin, nämä kirjat ovat todennäköisesti makuusi. Romanttista ajankuvaa maustavat pikantisti salaisuudet, esimerkiksi aviottomat lapset, salatut suhteet ja ratkaisemattomat murhat.

Minä ainakin kaipaan välillä tällaisia hyvän mielen kirjoja, joihin on helppo sukeltaa hetkeksi kun haluaa unohtaa ympäröivän maailman.

Meidän oppilaitoksessa on pitkään ollut mielettömän hyvä koulukirjasto, johon on hankittu kiitettävästi myös merkittävää nykykirjallisuutta. Viime syksyn YT-neuvotteluissa kirjastonhoitaja todettiin tarpeettomaksi ja kirjastokin vetelee tällä hetkellä viimeisiään. Tällaisessa tilanteessa olen todellakin kaivannut todellisuuspakoa, joten kävin hakemassa kirjastosta kaikki kotimaiset ja ruotsalaiset dekkarit, joita en vielä ole lukenut. Outi Pakkasta ja Anna Janssonia siis. Kumpikaan ei ole mielestäni suuremman hehkuttamisen arvoinen, mutta takuuvarmoja molemmat kyllä ovat. Sitä saa, mitä luuleekin saavansa - siis murhan ja siihen ratkaisun ja samassa paketissa viihdyttävää ajankuvaa.

Joulupukki toi lähinnä ajattelua vaativia kaunokirjoja isolla koolla. En ole niihin ihan vielä valmis, mutta ehkä sitten, kun kaikki muu on luettu.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Vaimotesti

Onpas ihanaa lukea kirja, joka saa nauramaan ääneen. Monta kertaa. Häiritsevästi. Tällä kertaa se oli Graeme Simsionin Vaimotesti.

Romaanin päähenkilö, Don Tillman, on genetiikan professori, joka on vähintäänkin omaperäinen, jolla on vaikeuksia sosiaalisissa suhteissaan ja joka pahimpina päivinään on aivan sietämätön kaavamaisen luonteensa vuoksi. Kirja alkaa herkullisella kohtauksella, jossa Don pitää kollegansa puolesta luennon Aspergerin syndroomasta. Suoraan asiaan siis.

Kirjan tapahtumat valottavat aspergeria tai autismin kirjoa enemmänkin. Don törmää jatkuvasti siihen, että muut ihmiset osaavat tulkita toisiaan pienistä vihjeistä, joita Don ei edes huomaa.

Don haluaisi tavata sopivan kumppanin, mutta kaikissa deiteissä tuntuu olevan jotakin vikaa. Niinpä hän luo vaimotestin, kyselykaavakkeen, joka erottelee jyvät akanoista. Sitten hän tapaa Rosien, joka ei sovi ollenkaan kaavakkeen oikeisiin vaihtoehtoihin. Rosiella on kuitenkin tarjota Donille kadonneen isän etsintään keskittyvä isäprojekti, joka vie parivaljakon uskomattomiin seikkailuihin.

Hulvattomuudestaan huolimatta tämä on myös romanttinen ja onnellinen kirja. Lopussa vedetään vähän mutkia suoriksi, mutta ei se mitään, koska Don löytää jonkun, joka hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on - ja jonkun, jonka hän itse voi hyväksyä juuri sellaisena kuin tuo toinen on.

torstai 3. marraskuuta 2016

Kaikki taivaan linnut

Kirjastossa tuli vastaan Harper Leen Kaikki taivaan linnut. Jes, vihdoin! Toivoin tätä vuosi sitten joulupukiltakin, mutta en saanut enkä ole ehtinyt muutenkaan tätä käsiini hankkia. Luin Kuin surmaisi satakielen -klassikon verrattain myöhään, mutta ihastuin siihen kovasti, joten odotukset tätäkin romaania kohtaan olivat suuret.

Kuin surmaisi satakielen -kirjan Scout on 26-vuotias ja käyttää nykyään ristimänimeään Jean Louise. Hän asuu New Yorkissa, mutta romaani kertoo lomamatkasta kotiseudulle Alabaman Maycombiin. Eletään aikaa, jolloin mustien kansalaisoikeustaistelu on voimakkaimmillaan. Myös Maycombissa ihmisten väliset suhteet ovat muuttuneet; sekä mustat että valkoiset vahvistavat rivejään. Jean Louise on aina ollut värisokea ja yhtäkkiä hän joutuu kohtaamaan maailman, jossa musta ja valkoinen ovat ratkaisevasti erilaisia. Hän on samaan aikaan vastatusten nykyajan haasteiden ja menneisyytensä kanssa. Isä Atticuskin tuntuu olevan ihan eri ihminen kuin aina ennen.

Romaania on arvosteltu siitä, että se on luonnostelmamainen, Satakielen yksi harjoitusversio. Kieltämättä molemmat kirjat pyörivät samanlaisten teemojen ympärillä ja molemmissa on samoja kohtauksiakin hieman erilaisina versioina. On hyvinkin mahdollista, että Harper Lee on kirjoittanut näitä kahta teosta samanaikaisesti ja päätynyt kirjoittamaan valmiiksi romaaniksi ne kohdat, joista tuli Satakieli. Se ei tee tästä romaanista kuitenkaan huonoa. Itse asiassa Kaikki taivaan linnut täydentää tarinaa verrattomalla tavalla. Useinhan romaanin lukemisen jälkeen toivoisi saavansa tietää, mitä päähenkilölle romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu. Scoutin kohdalla se on mahdollista.


Kiinnostavaa on myös katsella kansalaisoikeustaistelua tällaisesta näkökulmasta. Se on myös yllättävän ajankohtaista! Monet kirjan ajatuksista ja keskusteluista ovat tuttuja myös nykypäivän Suomesta, jossa globalisoituva maailma uhkaa hommafoorumilaista vähintään yhtä paljon kuin NAACP uhkaa romaanin maycombilaista. Jotenkin on myös lohduttavaa lukea tätä kirjaa, kun tietää, että nykyään yhtäläläiset kansalaisoikeudet ovat Alabamassakin (ainakin periaatteellinen) itsestäänselvyys.