lauantai 10. helmikuuta 2018

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani

Tämä bloggaus on kahdesta kirjasta, joista kumpikaan ei ollut minun mukavuusalueellani. Toisen luin jo ennen joulua, joten haasteeseen osuu nyt se toinen. Kirjoitan niistä kuitenkin yhdessä, koska ne mielestäni liittyvät toisiinsa.

Sain vuosi sitten joulupukilta Sami Majalan Riivaaja-romaanin. Gummerukselle vinkkinä, että on niin ruma kirja, että meinasin sen jo siivota lukematta hyllyyn. Sitten luin takakannesta, että tässä kasvetaan kirjailijaksi ja ajattelin kuitenkin antaa mahdollisuuden. Selvisin tästä urakasta ennen viime joulua, vaikka kirja oli muutaman kerran jo lentää seinään.

Vaikuttaisi silti, että on keskimäärin varsin erilainen prosessi kasvaa mieskirjailijaksi kuin kasvaa naiskirjailijaksi.

Tyypillinen mieskirjailijan kasvukertomus sisältää
  • reissaamista maailman ääriin ja matkan aikana kerjäläisten näkemistä, viranomaisten kanssa vaikeuksiin joutumista, ankaraa ryyppäämistä, erilaisia huumekokeiluja sekä pillun metsästämistä
  • päihteiden - viinan, huumeiden, sienien jne. - käyttöä
  • runsain mitoin runkkaamista
  • epätoivoisia parisuhdekokeiluja
  • paskojen runojen ja paskojen tarinoiden kirjoittamista
  • oman paikan etsimistä, ja kun sitä ei meinaa löytyä, todella pihalla olemista.

Tämä on minulle tuttua vain mieskirjailijoiden kirjoista. Keskimääräisen naiskirjailijan kasvukertomus on  kovin erilainen. Ehkäpä se toinen lukemani kirja - Julia Cameronin Tie luovuuteen - on yhdenlainen tyyppiesimerkki naiskirjailijuudesta. 

Majala kirjoittaa helposti; tekstiä on nopeaa ja vaivaton lukea. Kirjailijaksi on siis ainakin tässä mielessä päästy. Tyyli ei kuitenkaan muuten lainkaan kolahtanut minuun. Teksti on kuin viimeisen päälle hiottua runoa, josta usein puuttuu lauseenjäseniä. Oletan, että kyse on tietoisista valinnoista, koska minäkertojan ääni muuttuu päähenkilön kehittymisen myötä. Minä kuitenkin vain odotin koko ajan, että päähenkilö löytäisi itsensä ja tyylinsä ja kirja loppuisi.

Tie luovuuteen -kirjan nappasin töistä lainaan jo joskus viime kesänä. Ajattelin, että se olisi mukava ja helppo self help -elämys, jonka avulla voin etsiskellä itseäni. Olisi varmaan pitänyt perehtyä kirjaan etukäteen vähän tarkemmin, koska sen avulla etsiskellään omaa luovuutta, esimerkiksi siis kirjailijuutta. Lueskelin kirjaa satunnaisesti koko viime syksyn, mutta nyt talvella päätin lukea sen loppuun.

Oikeastihan se olisi pitänyt lukea 12 viikossa. Jokaista viikkoa varten oli erilaisia luovuutta kehittäviä tehtäviä. Tästä se epämukavuusalue sitten syntyi. Jotta minä voisin olla luova, minun pitää kirjoittaa maalliset vitutukseni pois heti aamusta, minun pitää helliä sisäistä taiteilijaani ja minun pitää heittää hemmettiin kaikki tekosyyt, jotka estävät minua kirjoittamasta. Naisen kasvutarina kirjailijaksi = nainen keksii keinon, jolla arki ei enää tule kirjoittamisen tielle.

Tämä on varmaan ihan hyvä kirja, jos on oikeasti ihan jumissa oman luovuutensa kanssa, jos on vaikka hylännyt nuoruuden haaveet tanssia/laulaa/kirjoittaa ja tekee töitä kuin amerikkalainen. Ja jos tykkää sellaisesta retoriikasta, että luovuus on Jumalan lahja ja että kun annan Jumalan tehdä töitä minun kauttani, alkaa syntyä uutta. Minun hihhulitutkani alkoi huutaa niin lujaa, että se häiritsi lukukokemusta.

Myönnän kuitenkin, että niinä aikoina, kun luin tätä kirjaa enemmän, kirjoitin myös muutakin kuin työsähköposteja ja blogia. Syy-seuraussuhde ei ole ehkä aivan suora, vaan tämä saattaa liittyä vapaa-ajan määrään. En silti kiellä muita kokeilemasta tätä kirjaa luovan lapsensa herättelyyn.

torstai 8. helmikuuta 2018

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä






Enhän huijaa haasteessa, jos kuitenkin tuon pääotsikon sanat ovat aakkosjärjestyksessä?

Tämä Dirty French -kirjanen on helmi. Jos osaat jo hieman ranskaa ja kaipaat motivaatiota opiskella sitä lisää, tässä on sinun kirjasi. Opit juopotteluun, juhlimiseen, seksiin ja eritteisiin liittyviä sanoja ja sanontoja. Kirjassa on myös lyhyitä tekstejä ranskalaisista ja ranskalaisuudesta, joten kirjan luettuasi olet kielen lisäksi oppinut kulttuuria.

Lisäksi tämä on hauska kirja. Kaiken kaikkiaan huomattavasti paljon parempi kokemus kuin C'est d'accord -sarja, joka yritti 90-luvulla opettaa minulle ranskaa 70-luvun keinoin.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Tartuin lukuhaasteeseen

Tänä vuonna heräsin tähän Helmet-lukuhaasteeseen ajoissa, eli eilen. Vuotta on vielä 11 kuukautta jäljellä, joten ehtinen lukea 50 kirjaa ajoissa. Monenlaisia kirjoja pitäisi ehtiä lukemaan - ja nyt jo mietiskelen, miten kaikki ne kirjat, jotka haluan lukea, saan haasteeseen mukaan. Arvaan kuitenkin, että koska olen kilpailuhenkinen ja haasteita rakastava, luen loppuvuodesta paljon sellaista, mikä muuten jäisi lukematta.

Olen ollut pari viikkoa sairaslomalla, joten minulla on ollut mukavasti aikaa lukea. Emelie Scheppin Märkta för livet (suomeksi Ikuisesti merkitty) on haasteen kohta 3, kirja aloittaa sarjan. Ruotsalainen dekkari kertoo syyttäjä Jana Berzeliuksesta. Vauhdikas murhatutkimus laajenee rikosvyyhdeksi, jossa laiton maahanmuutto ja ihmiskauppa ovat keskeisiä teemoja. Samalla syyttäjän omasta menneisyydestä paljastuu asioita, jotka yhdistävät hänet rikoksiin. Jana Berzelius -kirjoja on meilläkin hyllyssä vielä vino pino, jota varmaan jonakin laiskana hetkenä käyn madaltamaan. Sarjan aloitus oli ainakin mukaansatempaava ja kiinnostava, joskin ajoittain hämmentävän epälooginen.

Haasteen kohta 38 on kirjan kannessa on kulkuneuvo. Tähän kohtaan haluan sijoittaa Alexander McCall Smithin My Italian Bulldozer -romaanin. Tämän lainasin appiukolta. Tykkään Mma Ramotswe -kirjoista, ja ajattelin, että tämä olisi vähän samanlainen. Kirjan tunnelma onkin samalla tavalla hyväntahtoinen ja kerronta rauhallista. Ei tämä kuitenkaan ihan samanlainen huumoripläjäys ole, vaan romanttinen tunnelmapala, jonka pääsisältö on se, että mies etsii itseään ja rakkautta Toscanassa. Ja jos joku on sitä mieltä, että puskutraktori ei ole kulkuneuvo, niin tässä kirjassa se sitä todellakin on.


torstai 11. tammikuuta 2018

Joulupukin tuomiset

Sain joululahjaksi ison pinon kirjoja. Kiitos sukulaiset ja ystävät, jotka tiedätte, mikä minun mielestäni on paras lahja!

Ihan todella, todella hyvä lahja oli esimerkiksi Alan Bradleyn Nokisen tomumajan arvoitus. Flavia de Luce on jo yksi suosikkidekkareistani, ja vaikka tässä romaanissa vauhti alkaa hieman tasoittua, on tämän persoonallisen esiteinin seikkailuja hulvatonta seurata. Romaanin loppu lupaa muutosta, koska Flavia lähtee sisäoppilaitokseen Kanadaan. Mielenkiintoista nähdä, miten miljöömuutos vaikuttaa. 1950-luvun englantilaiskartano on luonut puitteet perinteisille dekkareille - enkä välttämättä haluaisi muunlaisesta ympäristöstä lukeakaan. Mutta seuraavaa odotellessa.

Fred Vargasin Neptunuksen sauva on Adamsberg-seikkailujen alkupäästä, mutta suomennettu vasta hiljattain. Myös Vargas on aina hyvä. Tällä kertaa Adamsberg jahtaa sarjamurhaajaa, joka liittyy häneen omaan historiaansa. Juoni on todella mielikuvituksellinen, mutta pysyy yllättävän hyvin kasassa. Ei ehkä paras Adamsberg-dekkari, mutta kun tähän henkilökaartiin on jo ihastunut, on lukeminen silkkaa nautintoa.

Sain myös John Curranin Agatha Christien murhasuunnitelmat. Curran on tutkinut Christien vanhoja muistikirjoja, rekonstruoinut vaihtoehtoisia juoniratkaisuja ja selvitellyt Christien kirjoittamisprosessia. Tämä oli jo jatko-osa, Curran on aiemmin kirjoittanut Agatha Christien salaiset muistikirjat. En ole lukenut ensimmäistä kirjaa, joten en osaa verrata näitä keskenään, mutta mielestäni tämä toinenkin on ihan mielettömän kiinnostava! On jännittävää tutustua tapaan, jolla Christie on teoksiaan kirjoittanut - ja minkälaisia vaihtoehtoisia juonikuvioita hän onkaan kehitellyt! En ole lukenut Christietä vuosikymmeniin, mutta tämä kirja herättää halun tarttua dekkariklassikoihin uudestaan. Mielenkiintoista on myös verrata Christien tuoreimpien TV-versioiden juonia toisaalta julkaistuihin romaaneihin ja toisaalta näihin suunnitelmiin. Käsikirjoittajat ovat tainneet käyttää muistikirjojakin apunaan.

Esiteinit saivat Ted Forsströmin ja Kaj Korkea-ahon romaanin Zoo! Virala genier/Zoo! Viraalit nerot molemmilla kielillä. Koska olen 14-vuotiaan pojan tasolla, luin ja nautin. Huumori oli tasolleni sopivaa. Mutta myös 12-vuotiaat tytöt tykkäsivät ja 14-vuotiaat tytöt lukivat. 46-vuotias mies ei suostu lukemaan teosta, mutta luulen, että hänkin tunnistaisi kirjasta menneisyyden itsensä ja tykkäisi.

Sitten sain jotakin Westön sanataidetta ja jonkun Finlandia-voittajan ja ehkä vielä muitakin aikuisten kirjoja, mutta ne odottavat sitä, että kasvan aikuiseksi - tai että kaikki muu lukeminen loppuu.


lauantai 23. joulukuuta 2017

Hömppää

Näin joulun alla teki mieli kevyttä luettavaa, joten tein metsästysretken teinin huoneeseen. Sain saaliiksi kaksi oikein mainiota (ja mikä parasta: helppolukuista) romaania.

Rainbow Rowellin Eleanor ja Park kertoo teinirakkaudesta 80-luvulla. Siinäpä vasta kaikenkattava kuvaus, joka pitää sisällään
1) hienoa ajankuvaa esimerkiksi musiikista, sarjakuvista, kodinsisustuksesta ja ennen kaikkea siitä, miten kavereihin oltiin yhteydessä ennen kännyköitä. 
2) ihastuttavan kuvauksen ensirakkaudesta.
3) kuvauksen myös siitä, kuinka erilaiset lähtökohdat ihmisillä voi elämälleen olla ja kuinka aikuiseksi kasvaminen voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita.
4) paljon huumoria.

Romaanin maailma tuntui tutulta, ja tarina oli viehättävä. Suosittelenkin tätä ainakin meille vanhemmille muistuttamaan siitä, millaista oli olla nuori, ja nuorille tutustumisretkenä menneeseen maailmaan.

Maria Semplen Missä olet Bernadette? ei ole nuortenkirja, vaikka yksi kirjan keskeisistä henkilöistä onkin 15-vuotias Bee. Se on kuitenkin helppolukuinen ja epäkonventionaalinen romaani, joka sopii nuorillekin. Been äiti Bernadette katoaa ja Bee etsii katoamiselle selitystä sähköpostien, lehtiartikkelien, blogitekstien ja omien muistojensa keskeltä. Romaani on törkeän hauska, mutta satiirinen huumori osuu aika moneen nyky-yhteiskunnan naurettavuuteen. Kaiken alla on tarina itsensä löytämisestä.

maanantai 18. joulukuuta 2017

Norma

Kirjastoreissulla vastaan tuli Sofi Oksasen Norma. Totta kai halusin sen lukea. Olipas jännä kokemus! 

Norma Ross joutuu keskelle omituista tapahtumavyyhtiä: hänen äitinsä on hypännyt metron alle, mutta tapahtumaan ovat sotkeutuneet monenlaiset henkilöt äidin menneisyydestä samoin kuin hiuksilla ja vauvoilla kauppaa käyvät rikolliset. Norma on kuitenkin tuttu omituisuuksien kanssa - hänellä on tukka, joka kasvaa vuorokauden aikana montakymmentä senttiä.

Tässä kirjassa yhdistyvät mukavalla tavalla vauhdikas jännäri ja maaginen realismi - vai pitääkö puhua suomikummasta? Omituista kyllä niistä tulee varsin toimiva kokonaisuus. Oksaselle tyypillinen ihmiskauppateema olisi sellaisenaan aika raskas, mutta yliluonnolliset hiukset ja niihin liittyvä historia tekevät romaanista suorastaan ahmittavan. Oksanen kirjoittaa tosi varmasti - kieli tai juoni eivät töksähdä missään vaiheessa. 

Tämä ei ehkä ole Oksasen kirjoista kaikkein paras, mutta oma suosikkini kuitenkin tähän mennessä. Normallekin käy lopussa ihan hyvin, vaikka tarinan edetessä on vaikea arvata, mihin asti vielä päädytään.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Olen sivistynyt!

Nyt on kauhea kiire ennen joulua lukea pois yöpöydällä odottava kirjapino ja blogata kaikesta syksyn aikana luetusta. Ainakin haluan kehuskella sillä, että sain luettua Gunther Grassin Peltirummun. Aloitin heinäkuun lopulla ja jo lokakuussa tuli valmista.

Kirjan takakannessa Pentti Saarikoski sanoo näin: "Peltirumpu on irvokas, villi, röyhkeä; mahdoton ja hauska, rivo ja elämänmyönteinen." Liina sanoo nyt näin: "Peltirumpu on mahdoton, käsittämätön ja sekava, välillä ihan hauska ja usein omituisella tavalla härski." Melkein samalla aaltopituudella ollaan siis Penan kanssa.

Minun lukemani versio on Oili Suomisen ja vuoden 2009 käännös, mutta valitettavasti se ei tee siitä erityisen helposti ymmärrettävää. Minulla oli lukiessa koko ajan sellainen tunne, että yleissivistykseni ei riitä, että minun pitäisi tuntea saksalaista kulttuuria ja historiaa paljon enemmän, jotta saisin vitseistä enemmän irti. En kuitenkaan pidä itseäni erityisen sivistymättömänä, vaan totean, että aika on tainnut joiltain osin ajaa tämän klassikon ohi.

Peltirumpu kertoo Oskar Mazerathista, joka päättää lopettaa kasvamisen kolmevuotiaana. Ympäristö pitää Oskaria jälkeenjääneenä, ja hän kommunikoikin lähinnä rummuttamalla peltirumpua. Oskarin lapsuusajan kuvaus on paljolti Danzigin ja Puolan ja Saksan välien kuvausta yhden häiriintyneen suvun historian kautta. Tämä kirja kannattaisikin varmaan lukea juuri ennen Gdanskin-matkaa, niin voisi verrata historiallista kuvausta nykyaikaan.

Sitten tulee sota ja Oskar viihdyttää rummullaan sotilaita. Peltirummun sodan kuvausta on kehuttu, koska se on sekavaa, täysin epäloogista ja suorastaan mielipuolista - sota tekee ihmisistä marionetteja, joita paiskotaan sinne tänne. En siltikään henkilökohtaisesti tykkää tästä osasta erityisen paljon. En kyllä tykkää kirjan muistakaan osista, jos ihan rehellisiä ollaan.

Sodan jälkeen Oskar alkaa kasvaa ihmisenä sekä fyysistä että henkistä pituutta - mutta ei hänestä vieläkään täysimittaista tule. Kai siinä on syvää vertaiskuvallisuutta. Kyllähän Grass tässä romaanissa pohtii Saksan ja varsinkin rivisaksalaisen roolia toisen maailmansodan aikana. Idea on hyvä, toteutus oli varmaan päräyttävämpi vuonna 1959 kuin nykyään.