perjantai 21. huhtikuuta 2017

Shokkipaljastus: puilla saattaa olla tietoisuus

Metsäinsinööriveljeni sai joululahjaksi Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä - kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä -kirjan. Kun se vielä maaliskuun alussa seisoi samalla sohvapöydällä, mihin se jouluna oli laskettu, päätin ottaa sen lainaan.

Alussa kirjan ajatukset tuntuvat jotenkin radikaaleilta ja kaikkea opittua keikuttavilta: Puillakin on tunteet, ne osaavat viestiä keskenään, tuntevat ehkä kipua ja makua jne. Vain luonnontilainen metsä toimii luonnollisesti ja hakkuumetsässä luonnolliset järjestelmät on pilattu.

Wohlleben tarjoilee riittävästi tutkimustuloksia ja todisteita väitteilleen, jotta lukijan on mahdollista uskoa nihin ainakin hieman. Se on kuulkaa hieno tunne, kun vanha maailmankuva järkkyy: voisiko se ollakin näin, olenko aina luullut väärin?

Kun kirjassa on päässyt puoleenväliin, tyyli alkaa puuduttaa. Tämä kuultiin jo, mitä sitten? Jos kerran puiden elämä on niin erilaista kuin olemme uskoneet, eikö asialle pitäisi tehdä jotakin? Wohlleben kirjoittaa tarinoiden, antaa lukijan itse tehdä johtopäätöksensä eikä ota voimakkaasti kantaa. Itse olisin ehkä kaivannut jonkinlaista repäisyä, radikaalia ohjelmanjulistusta Oikeutta pyökeille -tyyliin.

Ei sillä, että olisin nyt kääntynyt puunhalaajaksi tai niellyt kokonaisina kaikki Wohllebenin väitteet. Sekin on jo jotain, että kirjan lukemisen jälkeen on pakko katsoa puita uusin silmin ja muistaa, että ihan kaikkea ei vielä tiedetä eikä ymmärretä.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Matkakirjoja

Hiihtolomamatka suuntautui tänä vuonna New Yorkiin. Olin varannut runsain mitoin lukemista laukkuuni, mutta suurkaupungin houkutukset ja lentokoneen verraton elokuvatarjonta veivät mukanaan. Jotakin sentään ehdin.

Miehen suosituksesta otin matkalukemiseksi Janet Evanovichin One for the Money -jännärin. Tai mikä se nyt sitten onkaan - huumoria viljelevä romanttinen jännityskirja, varsinainen viihdepläjäys siis. Mistään uutuudesta ei ole kyse; kirja on vuodelta 1994. Kirjasta on tehty leffa vuonna 2012, mutta senkin olin nähnyt niin kauan sitten, että en muistanut juonesta mitään.

Juoni ei ole mikään järisyttävän ihmeellinen, mutta idea on ihan mainio: rahapulassa oleva nuori nainen, Stephanie Plum, päättää ruveta palkkionmetsästäjäksi, ja kohteena on murhasta epäilty entinen ihastus. Tässä on aineksia komediaan vähintään yhtä paljon kuin jännitysnäytelmäänkin, ja Evanovich ottaa siitä kaiken irti. Kuvittele, millaista olisi, jos minä ryhtyisin yhtäkkiä jahtaamaan rikollisia aseiden kanssa. Juu, sellaista se on Stephillekin.

Tapahtumaympäristö on New Jersey, joten silläkin kirja sopi hyvin Nykin-matkalle. Kirjaa lukiessa kävi kyllä mielessä, että onkohan se oikeasti ollut tällaista, eli on se sitten varmaan tällaista ollut tälläkin puolella Hudson-jokea, mutta onhan tästä sentään jo yli 20 vuotta.

Kyllä minä varmaan sarjan seuraavankin osan luen, mutta sitten kun ehdin. Ei ole kiire, koska tässähän nämä odottavat:



New Yorkissa piti tietysti käydä myös Broadwaylla. Kävimme katsomassa Catsin. Täytyy myöntää, että menin teatteriin aika vähäisellä pohjatietämyksellä (T.S.Eliotin runot, Memory). Jälkeenpäin rupesivat kiinnostamaan nuo runot niin paljon, että ostin METin museoputiikista T.S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Catsin. Nyt olen sivistynyt. Ihan hauskoja runoja, mutta koska en jaksanut lukea sitä sanakirja toisessa kainalossa, en varmasti ymmärtänyt puoliakaan vitseistä. (Enemmän toki kuin siellä musikaalia katsoessani!)

Ihmettelen kovin, kuinka ei näitä runoja ole kukaan kääntänyt suomeksi - tai ainakaan minä en löydä tietoa käännöksestä. Toisaalta meillä on kyllä niin hienoa suomalaista lastenrunoutta aiheesta kuin aiheesta, että ehkä käännökselle ei ole edes tarvetta. Paitsi tietenkin kaikille keski-ikäisille kulttuurirouville, jotka haluaisivat päästä syvemmälle Catsin maailmaan.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Riikka Pulkkinen on vaan niin hyvä!

Lukaisin helmikuussa Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma -romaanin. Sen saivat kaikki halukkaat ladata helmikuun ajan e-kirjastosta itselleen. Tällainen mahdollisuus oli osa kirjastojen ja kustantajien yhteistä Koko kansa lukee -kampanjaa.

Minä olen kirja kirjalta yhä vaikuttuneempi Pulkkisesta. Kuten aiemmatkin pulkkiset, tämäkin romaani sisälsi oman henkilöhistorian ja sukuhistorian selvittelyä sekä ihmisenä kasvua. Perusnykyromaanimatskua siis, mutta ah, niin taitavaa! Lisäksi romaanissa oli kummallisia maagisen realismin sivumakuja, joita usein kammoan, mutta tähän nekin oli kiedottu kovin luontevasti.

Romaani kertoo Aureliasta, nuoresta näyttelijälupauksesta, ja Joachimista, kannuksensa jo lunastaneesta ohjaajasta, jotka yhdessä tekevät näytelmää Berliinin muurin murtumisesta. Mielestäni kirjan keskeisiä teemoja ovat sisaruus ja muutkin perhesuhteet samoin kuin oman paikan löytäminen perheen historiassa - mutta myös maailmanhistoriassa. Berliinin ja Saksan yhdistyminen on koko romaanin läpi kulkeva sivujuoni.

Toistaiseksi Pulkkinen on onnistunut ihan mihin tahansa aiheeseen tarttuessaan. Toki jotkin onnistumiset ovat olleet minun mielestäni parempia ja suurempia kuin toiset; tämä Paras mahdollinen maailma ei ehkä ole ihan paras mahdollinen pulkkinen, mutta ei huonoinkaan. Mielenkiinnolla jään taas odottamaan lisää.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Engelin fragmentit

Sain joululahjaksi Finlandia-voittajan, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Romaani sisältää Engelin päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1816-1840, jolloin hän suunnitteli Helsinkiä.

Tämähän on ihan todella kaunis kirja, ja varmaan siksi pidin sitä yöpöydällä pari kuukautta. Tai sitten siksi, että näitä lyhyitä päiväkirjamerkintöjä oli helppo lukea muutama illassa. Tunnelmaan pääsi tauonkin jälkeen helposti mukaan, mutta hurjaa imua tai tarvetta päästä loppuun ei syntynyt. Pikemminkin tässä oli taas pitkästä aikaa sellainen kirja, jota minäkin halusin makustella.

Viikilän fragmentaariset muistiinpanot luovat yhden mahdollisen Engelin ja yhden mahdollisen 1800-luvun Helsingin. Todennäköisesti kuvassa on paljon tottakin, koska Viikilä on varmasti tutustunut Engelin elämään ja tuotoksiin. Lukijalle tulee itse asiassa usein fiilis, että pitäisi tietää enemmän siitä, mitä todella on tapahtunut, että näihin fragmentteihin on kirjoitettu enemmän tunnetta kuin nopealla lukaisulla ymmärtääkään.

Kun ei tunne tapahtumia, Engelin historiaa, pitää hidastaa vauhtia, pysähtyä pohtimaan, mistä tässä oikein puhutaan, mitä oikeastaan tapahtuu. Romaani luo historiaan pieniä kurkistusaukkoja tai pysähdyspaikkoja, joissa lukija voi viivähtää hetkisen. Viikilä on kirjoittanut paljon runoja, ja tätä romaania on pidetty monissa arvosteluissa runollisena. Kai se on ihan tottakin, kun jopa minä kirjoitan siitä näin eteerisesti. Tämä kirja ei ehkä sovi tarinoiden tai seikkailujen ystävälle, mutta tarkkailijoille ja esteetikoille se on ihan omiaan.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Brittikomediaa

Koulukirjastoomme oli hankittu useita kappaleita Mark Haddonin romaania Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Vielä kertaakaan ei ole ollut sellaista opiskelijaryhmää, että olisin laittanut kaikki lukemaan saman kirjan, mutta jos jonain päivänä tulee se mahdollisuus, tämän voisin luettaa.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopherista, joka päättää selvittää, kuka on tappanut naapurin koiran. Romaani on itse asiassa dekkari, jota Christopher tapauksesta kirjoittaa. Naapurin koiran lisäksi tulee käsiteltyä äidin kuolema, suhde isään, vanhempien parisuhde, oma lapsuus ja varsinkin se, kuinka vaikeaa Christopherin on nähdä maailma samalla tavalla kuin muut.

Romaani on hieno kuvaus autismin kirjosta. Haddon on itse kirjoittanut blogissaan, että hän ei kirjassaan pyri ensisijaisesti kuvaamaan Aspergerin syndroomaa, vaan sitä, millaista on, kun tuntuu, että on vähän ulkopuolinen ja kun maailma näyttäytyy ihan erilaisena kuin muille ihmisille. Siinä kirja onnistuukin mainiosti. Minulle tulee tästä itse asiassa mieleen John Greenin kirjat, joissa myös on useimmiten hieman ulkopuolinen minäkertoja, joka pohdiskelee maailmaa pikkuisen eri vinkkelistä kuin muut ikätoverit. Tai no, toisaaltahan se on tunne, joka kaikilla teini-ikäisillä on. Haddon ja Greenkin onnistuvat kuitenkin muovaamaan päähenkilöitä, joissa on jotakin perustavasti erilaista.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus on hauska, vakava ja ajatuksia herättävä samaan aikaan. Samanlainen on myös Haddonin romaani Harmin paikka. Se kertoo perheestä, jonka kaikki jäsenet joutuvat kriisiin samaan aikaan. Isä epäilee sairastuneensa ihosyöpään ja alkaa pelätä kuolemaa. Äiti on löytänyt uuden rakastajan, mutta ei pysty päättämään, kumman miehistään valitsee. Tytär suunnittelee häitä, vaikka ei olekaan ihan varma, onko valitsemassa oikeaa miestä. Tästä äiti ja isäkin ovat sitä mieltä, että ei todellakaan ole. Poika ei haluaisi tuoda poikaystäväänsä häihin, mistä poikaystävä suivaantuu ja jättää pojan potemaan sitoutumiskammoaan yksin.

Romaani on kuin brittiläinen sitcom. Asiat lähtevät liikkeelle pieninä ja huvittavina, mutta eteenpäin rullatessaan muuttuvat suuriksi ja tragikoomisiksi. Huumorin kautta tulee käsiteltyä montaa isoa teemaa, kuten vanhenemista, sitä mikä on hyvä perusta parisuhteelle ja minkälaisia suhteita perheenjäsenten välille muodostuu.

Harmin paikka on silläkin tavalla hyvä kirja, että siinä on onnellinen loppu. Minä pidän siitä, että tarinan henkilöt pääsevät perille, tullaan suvantoon, piste pannaan paikalleen.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Metsäjätti

Kuolevan koulukirjastomme hyllystä poimin mukaani myös Miika Nousiaisen Metsäjätti-romaanin. Olen tähän mennessä kovasti tykännyt Nousiaisesta sekä kirjailijana että tv:n viihdeohjelmien panelistina. Odotukset Metsäjätin suhteen olivat siis korkealla.

Metsäjätti kertoo Pasista, joka on kotoisin Törmälästä, ja Törmälästä, joka on vaneritehtaan ympärille kasvanut pikkukaupunki. Metsäjätti on tehtaan ostanut suuryritys, jossa Pasi on töissä. Kun tehtaalla tehdään saneerauksia, Pasi lähetetään Törmälään tekemään likaiset työt.

Kirja kolahti monella tavalla. Nousiaisen huumori on ensi silmäyksellä kuivaa, mutta kun se kasvattaa kierteitä, päästään yllättäen farssimaisiin kohtauksiin. Sopii minulle! Toisaalta tässä oli minulle henkilökohtaisia teemoja. Olen itsekin kotoisin metsäteollisuuspaikkakunnalta. Pasin tausta on aivan erilainen kuin hänen elämänkumppaninsa, joka on vauraasta suomenruotsalaisesta suvusta. Ei ehkä aivan sama tarina kuin minulla, mutta hirveän usein arjessa törmään tilanteisiin, joissa täytyy todeta, että tuo toinen ei vain ymmärrä, millaista elämä joillain voi olla. Metsäjätti on vuodelta 2011, ja irtisanomiset tuotannollisista syistä on ihan yhtä hyvä aihe tänä päivänä kuin silloinkin; nykyaikainen markkinatalous ei ole varsinaisesti muuttunut armollisemmaksi viime aikoina.

Kirjaa lukiessa tuli kerran jos toisenkin mieleen, että tämähän kertoo minun kotipaikkakunnastani! Epäilykset heräsivät, kun Törmälän paikallisen nimi on ihan samanlainen kuin oman kotikyläni kapakalla. Seuraavassa luvussa kuvailtiin ihan selvästi meidän omaa kylähullua! Pakko oli googlata Miika Nousiaisen taustoja. Hän on kotoisin Säynätsalosta, joka selvästi on Törmälän esikuva. Mutta kylläpä Suomessa on monta tusinaa paperi-, vaneri- tai sellutehtaan ympärille muotoutunutta pikkukaupunkia, jotka kaikki ovat keskenään aika samanlaisia. Jos ette usko, lukekaa itse, ainakin te kaikki henkiset törmäläläiset.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Joululoman viihdepläjäys

Joulun alla ja joululomalla olen keskittynyt kirjalliseen viihtymiseen. Ostin joululahjaksi äidille Kate Mortonia kahdenkin kirjan verran, ja pitihän ne lukea ennen pakettiin käärimistä.

Ne ovat kertakaikkisen ihanaa hömppää, jota voi ahmia ilman suurempia pohdintoja. Jos pidät kartanoromantiikasta Downton Abbeyn tyyliin, nämä kirjat ovat todennäköisesti makuusi. Romanttista ajankuvaa maustavat pikantisti salaisuudet, esimerkiksi aviottomat lapset, salatut suhteet ja ratkaisemattomat murhat.

Minä ainakin kaipaan välillä tällaisia hyvän mielen kirjoja, joihin on helppo sukeltaa hetkeksi kun haluaa unohtaa ympäröivän maailman.

Meidän oppilaitoksessa on pitkään ollut mielettömän hyvä koulukirjasto, johon on hankittu kiitettävästi myös merkittävää nykykirjallisuutta. Viime syksyn YT-neuvotteluissa kirjastonhoitaja todettiin tarpeettomaksi ja kirjastokin vetelee tällä hetkellä viimeisiään. Tällaisessa tilanteessa olen todellakin kaivannut todellisuuspakoa, joten kävin hakemassa kirjastosta kaikki kotimaiset ja ruotsalaiset dekkarit, joita en vielä ole lukenut. Outi Pakkasta ja Anna Janssonia siis. Kumpikaan ei ole mielestäni suuremman hehkuttamisen arvoinen, mutta takuuvarmoja molemmat kyllä ovat. Sitä saa, mitä luuleekin saavansa - siis murhan ja siihen ratkaisun ja samassa paketissa viihdyttävää ajankuvaa.

Joulupukki toi lähinnä ajattelua vaativia kaunokirjoja isolla koolla. En ole niihin ihan vielä valmis, mutta ehkä sitten, kun kaikki muu on luettu.