lauantai 20. elokuuta 2016

Töihinpaluu

Lukuvuoden aloituksen kunniaksi luin Annika Lutherin romaanin Opettajainhuone. Ajattelin, että oma lukuvuoden aloitus helpottuu, kun lukee samaan aikaan koulumaailmaa käsittelevää viihdekirjallisuutta. Ihan hyvin toimi: vei ajatukset iltaisin hyvin pois töistä ja oli varsin viihdyttävää.

Romaani kertoo yhden yhdistetyn yläkoulun ja lukion lukuvuodesta. Tapahtumia tarkastellaan muutaman opettajan näkökulmasta. Kirjassa ehditään käsitellä opettajien ajatuksia, kouluvuoden tapahtumia ja oppilaiden ongelmia - mutta silti kaikesta tulee hyvin koossa pysyvä kokonaisuus. Vähän tulee kouluvuosi mieleen: pitkin vuotta on kiire eikä mitään ehdi kunnolla, kun tapahtuu niin paljon, mutta vuoden lopussa voi huokaista, että kyllä tästäkin kuitenkin kunnialla selvittiin.

lauantai 13. elokuuta 2016

Virgin Suicides

Näin Virgin Suicides -elokuvan aika tuoreena, Internet tietää kertoa, että vuonna 1999 tai vähän jälkeen. En muistanut 15 vuoden jälkeen itse leffasta paljoakaan, mutta mielikuvani siitä oli melko myönteinen. Viime keväänä löysin sen kirjana kirjakaupan alehyllystä, ja takakannen lainaus "Tohtori ei ole koskaan itse ollut kolmetoistavuotias tyttö." sai minut tuomaan tämänkin kirjan kotiin. Koska noita kolmetoistavuotiaita tyttöjä on tässä talossa kaksin kappalein.

Kirjan nimi on itse asiassa Virgin Suicides - Kauniina kuolleet. Lukukokemuksen aikana tuli tunne, että olen tainnut lukea kirjankin aiemmin. Mutta eihän näitä aina muista, enkä minäkään todellakaan aiemman lukukerran tai leffankaan perusteella muistanut, mitä kaikkea odotettavissa on. En esimerkiksi sitä, että kirja ei todellakaan ole mikään opas kolmetoistavuotiaan tytön mielenmaailmaan, päinvastoin.

Romaani kertoo Lisbonin sisaruksista, viidestä teini-ikäisestä tytöstä, joiden elämää seurataan siitä lähtien, kun siskoksista nuorin, Cecilia tekee ensin epäonnistuneen ja sitten onnistuneen itsemurhayrityksen. Tyttöjä kuvataan samanikäisten poikien näkökulmasta, joten heidän elämänsä näyttäytyy salaperäisenä, suljettuna, hämmentävänä ja mahdottomana ymmärtää. Kirja kertookin siis oikeastaan enemmän teini-ikäisten poikien salaisista haaveista kuin tytöistä. Tai itse asiassa kirja kertoo myös siitä, kuinka samat pojat vielä aikuisina miehinäkin yrittävät selvittää Lisbonin tyttöjen arvoitusta. Eli kai siis siitäkin, kuinka tytöt ja pojat ovat jotenkin ratkaisevalla tavalla erilaisia. Tai ainakin sellaiset tytöt, jotka päätyvät itsemurhaan, jonka syytä on mahdotonta tavoittaa.

Kirja oli kyllä tunnelmaltaan kiihkeä, ajoittain mukaansatempaavakin - eikä ollenkaan sellainen valoisalla tavalla mukaansatempaava, jollaisena leffan muistan. Oli pakko etsiä elokuvakin käsiini ja katsoa se uusin silmin. Muistikuvani elokuvasta oli oikea; sekin kertoo tytöistä poikien silmien kautta, mutta se on paljon enemmän tarina tytöistä kuin kirja on. Elokuvankin tunnelma on intensiivinen, mutta ihan erilainen kuin kirjan. Elokuva ei tavoita sitä mille koko kirja perustuu: kuinka mahdoton poikien on tyttöjä ymmärtää. Vaikka kirja ja tuo perusajatus ymmärtämisen mahdottomuudesta oli välillä jopa luotaantyöntävä, pidän sitä kuitenkin kokonaisvaltaisempana kokemuksena kuin leffaa - vaikka hyvä on leffakin. Valitse molemmat!


torstai 11. elokuuta 2016

Olisipa ihan ok olla iso

Minä en ole koskaan ollut lihava. En kyllä laihakaan sitten ihan lapsuusvuosien. Koko aikuisikäni olen ollut terveellisen normaalipainoinen. Paitsi ihan viime aikoina, kun olen tasapainoillut normaalipainon ja lievän ylipainon rajalla.

Tosin: mitä välii. Ei pitäisi olla. Se on pääteema Pekka Hiltusen romaanissa Iso. Toisaalta: normaalipainostani huolimatta kirjan maailma on minullekin tuttu. Niin keskeinen asema painolla ja sopivassa painossa pysymisellä on tässä maailmassa.

Iso kertoo Annista, 37-vuotiaasta tuplamaisterista, jolla ei ole töitä eikä läheisiä ihmissuhteita. Koska hän on lihava. Anni ei kuitenkaan sulata ajatusta siitä, että hänen pitäisi muuttua, laihtua, tullakseen hyväksytyksi.

Romaani liikkuu eri aikatasojen välillä mestarillisesti. Romaanin nykyhetkessä Anni muuttaa Helsingistä takaisin pitkäaikaiseen kotikaupunkiinsa Tampereelle, rakentaa elämäänsä sillä hetkellä uusiksi ja samalla selvittelee omia ajatuksiaan. Näiden tapahtumien kanssa vuorottelevat leikkaukset Helsingin-aikaan ja painonhallintaryhmän tapaamisiin. Tässä ryhmässä Anni sanoo ääneen sen, mistä on jo pitkään hankkinut tietoa: lihavuus pelkästään ei ole terveysriski, vaan ainoastaan jotakin, minkä (länsimainen) yhteiskunta on luokitellut vääräksi. Anni muistelee välillä myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja nämä muistot lomittuvat sujuvasti muuhun kertomukseen.

Hiltunen rakentaa taitavasti tarinan, johon yhdistyy aimo määrä tietoa ja ajatuksia, jotka kyseenalaistavat vallalla olevan käsityksen lihavuudesta. Usein herättävimmät ajatukset tulevat esiin Annin sisäisessä puheessa, joka muotoutuu sujuvaksi ja ravistelevaksi ohjelmapuheeksi kaikenkokoisen ihmisyyden puolesta. Romaani laittaa miettimään myös omaa suhdetta painoon ja syömiseen. Kuinka voi olla, että minä, normaalipainoinenkin ihminen kipuilen välillä painon kanssa - kuinka paljon vaikeampaa reilusti ylipainoiselle ihmiselle on vain haistattaa paskat normeille ja odotuksille?

Anni kuitenkin pystyy tähän. Vähitellen, osittain, omat heikkoutensa tiedostaen ja lopulta niin rohkeaksi kasvaen, että hän uskaltaa avata suunsa ja puhua julkisesti. Iso on samaan aikaan Annin kasvutarina ja pamfletti lihavuuden hyväksymisen puolesta.

tiistai 9. elokuuta 2016

Kodin henkisen perinnön jäljitysreissulla

Kirjastosta valikoitui mukaan kesän ratoksi myös Tuula Vainikaisen kirja Äidit ja aikuiset tyttäret - matkalla ymmärrykseen. Kirja koostuu noin neljänkymmenen eri-ikäisen naisen äitimuisteluista ja äitisuhteen sekä oman äitiyden pohdiskelusta. Vainikainen johdattelee lukijan uusien näkökulmien äärelle nojaten mielenkiintoisiin äitiyttä eri kanteilta käsitteleviin teoksiin.

Kirja on varsin kiinnostava paketti, vaikka en aina (=kovin usein) pystykään eläytymään kirjan naisten pohdintoihin. Olen ehkä vähän liian nuori; monen kirjassa kuvatun äidin äitiyteen esimerkiksi sota-aika on lyönyt leimansa. Oma äitini on pureskellut omaa äitisuhdettaan jo moneen otteeseen ja esitellyt palaset minullekin - ja se pohdinta muuten muistuttaa enemmän näitä kirjan naisten pohdintoja. Jonkinlaisen välitilinpäätöksen paikka minulla kuitenkin lienee juuri nyt, kun tämän kirjan kerran halusin lainata.

Tätä kirjaa lukiessa rupeaa väkisinkin pohtimaan, minkälaisissa asioissa on tullut äitiinsä (esim. rakkaus kirjoihin ja omaan työhön sekä kärkäs temperantti), mitä on omaan äitiyteensä perinyt äidiltään (esim. halu antaa lapsille erilaisia kulttuurielämyksiä ja halausten tärkeys) ja missä asioissa ei ole samanlainen äiti. (Yksi keskeisimmistä äitiin liittyvistä muistoista on se, kuinka hän jaksoi järjestää meille alle kouluikäisille muksuille mitä mielikuvituksellisimpia pelejä ja leikkejä. Taitaa olla, että todellisuudessa ne loppuivat, kun pikkusisarukset, työ ja jatko-opinnot veivät äidin ajan, mutta koen silti olevani laiskempi ja itsekkäämpi äiti, kun en jaksa viihdyttää koululaisia. Viihdyttäkööt itse itseään.)

Kirja haastaa myös pohtimaan, onko oma henkinen napanuora katkennut, ja muistuttaa, että omista lapsista irtipäästäminen helpottuu, jos osaa päästää irti myös äidistä. Itse koen, että suhde äitiin tasa-arvoistui oman äidiksi tulemisen myötä. Toisaalta pikkulapsiaikana oli enemmän kiinni lasten isovanhemmissa siksi, että heihin turvautui hoitoapua kaivatessa. Nykyään kun lapset ovat itsenäisempiä, ei isovanhempia tarvita, vaan lastenlasten ja isovanhempien tapaamisetkin rakentuvat enemmän sille, että aikaa halutaan viettää yhdessä. (Ja koska lapset niin paljon haluavat nähdä isovanhempiaan, olenkin tänä kesänä lähettänyt heidät molemmille isovanhemmille lomailemaan useammaksi päiväksi!)

Kirja käsittelee myös äidistä luopumista, äidin ikääntymistä ja kuolemaa. Tämä osio ei juuri nyt tunnu erityisen ajankohtaiselta, kun oma äiti on vielä työelämässä mukana ja elää varsin aktiivista elämää muutenkin. Ehkäpä sille mummoikäiselle äidille tulee sitten soiteltua useammin. Tähän asti olen ihmetellyt, kuinka joillakin voi olla päivittäin (tai edes viikoittain) asiaa äidilleen, mutta voihan olla, että kohta äiti kaipaa juttuseuraa joka viikko, ja samalla lailla kuin äiti nykyään kerran viikossa soittaa mummulle, alan minä soittaa joka sunnuntai-ilta omalle äidilleni.

Jostain naistenlehdestä bongasin ja samantien kirjastosta varasin Marianna Stolbowin kirjan Vanhempieni kaltainen. Tämäkin kirja laittaa vertaamaan itseään omiin vanhempiinsa, mutta näkökulma on vähän erilainen kuin Vainikaisen kirjassa. Stolbow haastaa lukijan pohtimaan, minkälaisia ihmissuhdetaitoja olemme vanhemmilta perineet ja minkälaisia ihmissuhdetaitoja opetamme omille lapsillemme.

Stolbow on haastatellut viittäkymmentä eri-ikäistä aikuista, jotka kertovat, minkälaisia asioita muistavat vanhempiensa parisuhteista. Kirja keskittyy paljon lapsen näkökulmaan, siihen millaisena vanhempien suhde lapsille näyttäytyy. Kirja käsittelee niin hyviä kuin huonoja vuorovaikutusmalleja, sitä miten olemme oppineet näyttämään aggressiomme ja rakkautemme ja jopa sodan vaikutusta tulevien sukupolvien ihmissuhdetaitoihin. Stolbow vetää eroseminaareja, joten kirjasta merkittävä osa käsittelee sitä, miten vanhempien ero vaikuttaa seuraavan sukupolven ihmissuhteisiin.

Vanhempieni kaltainen on pysäyttävää luettavaa. Vaikka näitä asioita olisi pohtinutkin (vaikka pari viikkoa aiemmin toisen kirjan parissa), onnistuu tämä kirja avaamaan asiaa taas uudelta kantilta. Suosittelen kaikille, jotka haluavat nähdä itsensä ja parisuhteensa uudessa valossa - samoin kuin eroa harkitseville.

PS. Vainikaisen kirjassa sivutaan myös sitä, kuinka äidin fyysiset piirteet periytyvät, eikä se aina ole hauskaa. Minulla on valokuva-albumissani isän ottama kuvasarja muusta perheestä uimassa. Olen kuvienottoaikaan noin 15-vuotias, aikuisen kokoinen jo. Noihin kuviin perustuu käsitykseni siitä, miltä näytän takaapäin. Äiti vieressä on pyöreämpi ja hartioistakin leveämpi. Järkytykseni oli suuri, kun miehen purjehdusreissulla kuvaamalle videolle, jossa koko perhe ui, oli tallentunut selvästi äitini uimassa ulapalle päin. Jotenkin se oli mahtunut minun bikineihini ja tullut salaa mukaan matkalle.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Oma apu, paras apu

Olen ollut (kuten vähän kaikki muutkin) aika ihastunut Maaret Kallion bloggauksiin ja kolumneihin. Hän kirjoittaa ytimekkäästi ja saa heräteltyä ajatuksia vaikeista aiheista muutamalla oikealla sanavalinnalla. Päätinkin hemmotella itseäni ostamalla Kallion Lujasti lempeä -kirjan. Voi kurjuus, kun ei se ollutkaan yhtä hyvä kuin lyhyemmät tekstit! Ihan asiaa kirja suurimmalta osin on, mutta varsinkin alussa teksti ei luista, vaan samaa asiaa kierrellään ja kaarrellaan liian monesta suunnasta. Parempi olisi vaan mennä suoraan asiaan! Loppua kohti ilmaisu tiivistyy, ja kyllähän tässä sisältöä on: hyväksy olosuhteet samoin kuin kaikki tunteesi jne. Ajoittainen jaarittelu toisaalta korostaa sitä, että näitä asioita ei voi käydä läpi nopeasti ja ahmimalla. Kirja täytyy lukea ajan kanssa ja makustellen, ja samaten ajatusmallejaan ja toimintatapojaan voi muuttaa vain vähän kerrallaan.

Kirjastosta löytyi self help -opus, jonka nimi vetosi minuun, nimittäin John C. Parkinin Fuck it. Aluksi kirjan sanoma vaikutti oikein hyvältä: kaikelle voi sanoa fuck it, ja sillä tavalla opetella luopumaan maallisista asioista, kiintymyksestä ja turhista sitoumuksista. Ei tästä filosofiasta vaan oikein ollut kokonaiseksi kirjaksi, ja varsinkin kun vaikuttaa siltä, että Parkinin mielestä joillekin asioille voi sanoa enemmän fuck it kuin toisille. Eniten vituttaa se, että kirja on todella huonosti käännetty. Joka sivulle mahtuu vähintään yksi tökerö ilmaus tai suoranainen virhe. Ajatus on kuitenkin hyvä, ja olenkin ryhtynyt tavoittelemaan mielenrauhaa myös tällä keinolla: joillekin asioille sanon mielessäni "ja vitut minä siitä" ja jatkan eteenpäin hitusen tyynempänä.


perjantai 5. elokuuta 2016

Kesädekkareita

Löysin kesäaleista sellaisen Van Veeteren -dekkarin (Kaalbringenin kurkunleikkaaja), jota miehen kirjahyllyssä ei ole, joten pakkohan se oli ostaa. Aluksi oli tosi outoa lukea Håkan Nesseriä suomeksi; kieli tuntuu jopa naiivilta paikoittain, mutta ei se estänyt vauhtiin pääsemistä. Tosi hyvä oli tämäkin, Nesser on kyllä paras dekkaristi monella tapaa. Rikostarinoiden juonet ovat uskottavia, jännittäviä ja omaperäisiä, henkilöhahmot ovat todentuntuisia mutta eivät tippaakaan rasittavia ja kieltä on ilo lukea. Nesser kirjoittaa vaivattomasti, välillä jopa niukasti, mutta onnistuu silti olemaan humoristinen ja kertomaan paljon rivien välissä.

Kirjastokäynniltä mukaan tarttui Viveca Stenin Sisäpiirissä. Olin juuri jostain naistenlehdestä lukenut Stenin haastattelun ja päättänyt, että toki voisin lukaista jonkin hänen kirjoistaankin. Kiinnostusta lisäsi saaristoympäristö. Sisäpiirissä kuvasi vähemmän saaristoa kuin haastattelun perusteella olin odottanut, mutta muuten kirja oli positiivinen yllätys. Tarina ei ole huono, henkilöt ovat kiinnostavia ja myös Sten kirjoittaa sujuvasti, niin että lukeminen on vaivatonta ja nautinnollista.

Noin vuosi sitten luin Saara Kesävuoren dekkarin Saarroksissa. (Ainakin luulen lukeneeni, jostain syystä en löydä bloggausta siitä.) Se oli ihan lupaava, mutta ei täydellinen, ja nyt kun löysin kirjastosta itsenäisen jatko-osan Tarkasti vartioitu, harkitsin kyllä pariin kertaan, otanko sen mukaani. Siitäkin syystä, että ensimmäisen kirjan keskeinen rikollishahmo, joka oli mielestäni aika ahdistava, on tässäkin kirjassa keskeisesti läsnä. Otin ja kannatti. Tarkasti vartioitu on romaanina paljon hallitumpi kuin ensimmäinen kirja. Erilaisia juonikuvioita on kirjassa useampaankin lähtöön, ja niitä saattaisi olla vaikea kuljettaa samaan aikaan eteenpäin. Tässä se kuitenkin onnistuu melko hyvin, ja loppuun asti päästään ihan kunnialla. Jatkoa on kuitenkin selvästi luvassa, ja luulen, että myös se on kiinnostavaa. Kirja ottaa kantaa myös Euroopan pakolaistulvaan, vaikka ilmestymisvuonna 2013 sitä ei vielä edes Suomessa osattu aavistaa. Tapahtumat sijoittuvatkin Kreikkaan, missä tilanne oli jo tuolloin vähän erilainen. Mainioita tällaiset lomakirjat, jotka voisi valita myös matkakohteen mukaan! (Vaikka itse sen ihan kotisohvalla tempaisinkin.)


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Saniaislehdon salaisuudet

Sarjakuvaromaaneja minun tulee luettua aika vähän, vaikka niistä tykkäänkin ja ne olisivat nopeita lukea. Eksyin vieraaseen kirjastoon ja sen takia osuin myös sarjakuvahyllylle. Mukaani tarttui Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet. Se kertoo orpotyttö Agneksesta, joka tutkii niin kotikaupunkiinsa Planktoniin kuin omaan perheeseensä liittyviä salaisuuksia.

Närhen piirrosmaailman värit ovat lähinnä mustaa ja sinistä, mistä en yleensä hirveästi tykkää. Jotenkin tähän Agneksen salaisuuksien ja mustan huumorin sävyttämään tarinaan tyyli kuitenkin sopii. Pelkistetty ilmaisu keskittää lukijan huomion henkilöiden ilmeisiin, jotka ovat kerrassaan mainion kuvaavia ja tarinaa eteenpäin vieviä. Kirja on mielestäni valtavan hauska: huumori ei ole osoittelevaa tai alleviivattua, vaan kumpuaa syvältä hahmoista ja tarinoista - ja paljastaa ajoittain, kuinka naurettavia me ihmiset omassa ihmisyydessämme olemme.

Lyhyet katkelmat Planktonin ja Agneksen elämästä muodostavat kokonaisuuden, jonka lopussa aukeavat myös Agneksen oman perheen mysteerit. Romaanina Saniaislehdon salaisuudet on ehkä hieman ohut, vähän lastenkirjamainen. Minulle itse asiassa ei valjennut, minkä ikäiselle lukijakunnalle tekijä tai kirjasto oli teoksen ajatellut, koska mielestäni poimin sen lastenosaston puolelta. Tavallaan tarinan aihe ja käsittelytapa olisivat passanneet nuorillekin lukijoille, mutta kaikki sisältö ei mielestäni ollut ihan alakouluikäisille sopivaa. Ehkä tämä sopisi parhaiten yläkouluikäiselle? Toivoisin kyllä, että sarjakuvat joka kirjastossa jaettaisiin tarkemmin eri ikäkausien ja tyylien mukaan. Jossakin homma osataan hienosti, jossakin ei. Eikä siihen väärään paikkaan tarvita tietenkään kuin yksi kesätyöntekijä tai asiakas, joka ei oikein tiedä, mihin jokin kirja kuuluu.