perjantai 11. heinäkuuta 2014

Jännitystä ja romantiikkaa (=seksiä) nuorisolle

Esiteini haki kirjastosta kesälukemista ja toi mukanaan Salla Simukan Lumikki-trilogian, Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Koska hänellä meni pari päivää kolmen kirjan lukemiseen, ajattelin itsekin lukea trilogian, jota on hehkutettu paljon. Työnkin puolesta on hyvä tuntea myös nuortenkirjallisuutta ja varsinkin tällaisia kirjoja, joiden lukijakunta asettuu teini-iän ja aikuisuuden rajamaille. (11-vuotias tyttäreni ei siis kuulu kohderyhmään, mutta koska hänkin oli lukenut positiivisia arvioita kirjasta, enkä ole tähän mennessä kokenut tarvetta rajoittaa lukemisia, olin lähinnä iloinen, kun nämäkin kirjat olivat tarttuneet matkaan.)

En ihmettele kehuja ja kirjojen suosiota. Tamperelaisen lukiolaistytön Lumikki Anderssonin seikkailut ovat varsin mukaansatempaavia, ja trilogiassa on kivoja koukkuja, jotka saavat odottamaan seuraava osaa ja salaisuuksien paljastumista. Jokainen kirja on kuitenkin oma tarinansa. Ehkä kuitenkin kaipaisin vähän enemmän trillerijuonten kehittelyä. Usein asiat vain tapahtuivat ihan sattumalta ja vähän liiankin nopeasti. Vähän vähemmän olisin kaivannut teiniangstia. Vanhaa kukkahattutätiä myös vähän ärsytti runsas seksin määrä, mutta kai sellainen kiinnostaa niitä nuoria. Enkä kiellä, etteikö seksuaalisuuden pohdinta kirjassa olisi ollut hyvää. Varsin implisoidusti kirjoissa näytetään, että monenlainen seksuaalisuus on okei, mikä ei varmastikaan ole huono asia ottaen huomioon, että moni nuori näitä asioita pohtii. 

(Tällä perusteella olen ihan tyytyväinen siihen, että 11-vuotiaani kirjat luki. Toisaalta vähän kyllä hirvitti lukea vaaleanpunaisista dildoista ja Lumikista "märkänä suihkussa" vasta sen jälkeen, kun lapsi oli kirjat lukenut. Mutta no, kai sitä itsekin luki tuossa iässä vaikka mitä, mikä oli outoa, eikä aina edes ihan ymmärrettävää - jännitys oli kuitenkin 11-vuotiaalle se pääasia (tai näin äidille ainakin kysyttäessä vastattiin).)

Taas taistelin

Nimittäin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toisen kirjan. Alan uskoa, että nimi tulee siitä, että kirjan ensimmäinen puolisko on aina ihan kauheaa tahkoamista ja taistelua, ennen kuin lukeminen alkaa luistaa.

Toinen puolisko menikin sitten taas leikiten. Kirpaisevan hyvää analyysia ruotsalaisesta yhteiskunnasta, osuvaa parisuhdekuvausta mitään kipeää peittelemättä ja tuttuja ristiriitaisia tunteita vanhemmuudesta. Tunnistin itseni Knausgårdin omakohtaisesta ja paljastavasta kertojasta - kirja kolahti.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Kuinka kasvattaa bébé

Kirjakaupan kesäpokkarivalikoimasta silmään pisti ja ostoskassiin sujahti Pamela Druckermanin bestseller Kuinka kasvattaa bébé, vanhemmuus Pariisin malliin. Odotukset olivat korkealla; niin paljon olen lukenut kirjasta kiinnostavia arvosteluja. Koska en myöskään koe olevani täydellinen kasvattaja, toivoin salaa, että kirja antaisi minulle taikakaluja lasten käsittelyyn.

Amerikkalainen Druckerman vertailee amerikkalaista ja ranskalaista tapaa kasvattaa lapsia, ja usein ranskalainen tapa vaikuttaa amerikkalaista toimivammalta. Amerikkalaisten perheiden ongelmana ovat keskipisteenä olevat lapset, jotka vaativat jatkuvaa huomiota ja vaativat vanhemmilta paljon - ja toisaalta se, että vanhemmat uhrautuvat lastensa puolesta. Ranskalaiset lapset ovat kohteliaita, nukkuvat hyvin, syövät kaikkea ja vaivaavat vanhempiaan varsin vähän. Yhdeksi syyksi Druckerman arvelee sitä, että Ranskassa yhteiskunta tukee vanhemmuutta. Suomalainen lastenkasvatus tuntuu olevan lähempänä amerikkalaista kuin ranskalaista kasvatustyyliä, vaikka suomalainen yhteiskunta tukee vanhemmuutta hyvin samalla tapaa (jopa paremminkin) kuin ranskalainen yhteiskunta. Kasvatusperiaatteiden täytyy siis olla Ranskassa kovin erilaisia kuin Amerikassa.

Kirja antaa hyviä vinkkejä, vaikka kaikkea ranskalaisesta kasvatuksesta ei haluaisikaan - tai edes kannattaisi - omaksua. Lukija oppii, että Ranskassa lapsista halutaan kasvattaa autonomisia ja että kasvatuksen sijaan puhutaan éducationista. En pääse enää omilla kokeilukappaleillani testaamaan, mutta voisin kuvitella, että esimerkiksi uhmaikäisen ruokakiukutteluun on helpompi suhtautua, kun ajattelee, että tässä opiskelemme ruokien maistelua ja nätisti syömistä.

Kirja sisältää painavaa asiaa, mutta on todella helppolukuinen ja viihdyttävä. Druckerman käyttää surutta omaa perhettään ja tuttaviaan havainnollistavina esimerkkeinä - erot ranskalaisten ja amerikkalaisten vanhempien välillä tulevat varsin selviksi. Välillä lukiessani nauran ääneen osuville esimerkeille tai napakalle ilmaisulle. (Jonkin verran minua häiritsee aikamuotojen vaihtelu tekstissä: se ei vaikuta harkitulta, vaan siltä, että kirja on kirjoitettu pitkällä aikavälillä, ja joskus asiat tapahtuvat kirjoitushetkellä preesensissä, joskus taas ovat tapahtuneet imperfektissä tai perfektissä.)

Otan itsekin käyttöön muutamia ranskalaisia ilmaisuja, vaikka lapset eivät enää olekaan uhmaikäisiä mukuloita. Tähän asti "olepa fiksusti" on kuulostanut mummoni eufemismilta tutummalle "lapset saavat näkyä mutta eivät kuulua". Nyt ajattelen, että ranskaksi käskisin lapsen olemaan sage, ja "käyttäydy viisaammin" saa heti eri merkityksen. 



maanantai 9. kesäkuuta 2014

Kirjastomonologi

Kirjastosta mukaani tarttui Sophie Divryn The Library of Unrequited Love (alkuperäiskielellä ranskaksi paljon tylsemmin La Cote 400), joka on pieni kirja kirjoista ja kirjastoista. Eräänä aamuna keski-ikäinen kirjastonhoitajatar löytää lukijan, joka on jäänyt kirjastoon vahingossa yöksi. Hiljainen ja syrjässä pysyttelevä kirjastonhoitaja alkaa puhua lukijalle, ja monologin myötä hän osoittautuukin ihmiseksi, jolla on paljon ajatuksia ja voimakkaita mielipiteitä. Lukija saa kuulla kirjastonhoitajan näkemykset päättäjistä, kirjaston työntekijöiden keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä, miehistä (erityisesti eräästä nuoresta Martin-nimisestä tutkijasta) - ja varsinkin kirjoista, kirjastoista ja niiden hienoudesta.

Kirja on rakkaudentunnustus kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle - ja ajoittain varsin nokkela ja hauskakin.



sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Pieni potenssipuoti

Hih, mikä hupaisa kesälomakirja! Mikäkö? Karin Brunk Holmqvistin Pieni potenssipuoti tällä kertaa. Kirja kertoo kahdesta kahdenksankymppisestä vanhapiikasisaruksesta, Tilda ja Elida Svenssonista, joiden elämä on pyörinyt suurin piirtein samaa rataa viimeiset kuusikymmentä vuotta. Siskosten elämänpiiri laajenee, kun naapuriin muuttaa keski-ikäinen miespuolinen kesävieras. Hänen ansiostaan Tilda ja Elida saavat ajatuksen ruveta valmistamaan potenssilääkettä. Potenssipotkun postimyynti sujuu yli kaikkien odotusten ja siskosten elämä saa aivan uuden suunnan.

Kiertelin kirjastossa etsimässä kevyttä kesälukemista ja tämän kirjan löysin romanttisen viihdekirjallisuuden keskeltä. En minä tätä kyllä romanttiseksi kuvailisi, vaikka kirjassa rakkautta ja seksiäkin sivuttiin. Sen sijaan kirja kertoo vanhuudesta viihteen keinoin. Tai ehkä pitäisi sanoa, että kirja kertoo vähän vanhuudenhöperöjen sisarusten kautta siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää elämälleen uutta suuntaa ja mielekästä sisältöä. Ihanan helppolukuinen hyvänmielenkirja, joka oli aivan nappi valinta näin kesäisenä viikonloppuna!

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Vau

Ostin syksyllä aikamme kulttiromaanin, sukupolvikokemukselle äänen antavan mestariteoksen jne. jne. Jotenkin se hautautui kaiken viihteen, Barbarotin filosofisten rikostutkimisten ja historiallisen höpinän, alle. Mutta nyt olen vihdoinkin lukenut Klaus Ove Knausgårdin Taisteluni, osa 1:n. Vau.

Onhan se kaikkien kehujen arvoinen. Samalla lavea ja tiivis, ahmittava ja pysähtymään pakottava, tunteita herättävä. 

Minä ihastuin heti alussa Knausgårdin tuntemuksiin ja ajatuksiin perhe-elämästä ja lapsista. Tai ehkä ennemminkin samaistuin, niin kuin varmaan jokainen, joka muistaa vielä omien lastensa pikkulapsiajat. Innostuneena luin myös päähenkilön nuoruusvuosista. Vaikka omat nuoruusvuoteni sijoittuvatkin 90-luvulle ja suomalaiseen pikkukaupunkiin, tuntuu elämä olleen melko samanlaista 80-luvun norjalaisessa pikkukaupungissa. 

Romaanin ensimmäisessä osassa nelikymppinen Knausgård muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, erityisesti isäänsä. Toisessa osassa kolmikymppinen Knausgård on hautaamassa isäänsä ja palaa muistoissaan oman historiansa eri kohtiin. Toisessa osassa tärkeässä osassa on myös veli: veljekset järjestävät yhdessä isälle hautajaisia ja monet takaumista liittyvät veljeen. Aikatasojen vaihtelu käy sujuvasti ja luo romaaniin syvyyttä.

Hienointa romaanissa on kuitenkin se, että Knausgård avaa oman kokemuksensa ja omat tunteensa niin vapaasti, riisuu itsensä paljaaksi lukijan edessä ja antaa katsoa. Knausgård ei välttele kipeidenkään asioiden auki leväyttämistä.  Ainakin näennäisesti - mistäs minä tiedän, onko kirjailija Karl Ove Knausgård yhtään samanlainen kuin päähenkilö Karl Ove Knausgård. Tämän avoimuuden vuoksi lukija pääsee lähelle, osaksi päähenkilön tarinaa. Samaistumiskohtiakin löytyy enemmän, koska lukijan täytyy myöntää, että itsessäkin on niitä pimeitä puolia ja salattuja muistoja, joita Knausgård ei pelkää paljastaa.

Suosittelen menetettyä lapsuutta haikaileville, nuoruusvuosiinsa kaipaaville, sisarussuhdetta pohtiville ja isäsuhdetta kipuileville. Muillekin.


tiistai 29. huhtikuuta 2014

Krokotiilin keltaiset silmät

Sain jo syksyllä syntymäpäivälahjaksi Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -romaanin. Uskollisesti se on minua odottanut hyllyssä kirjakasan alimmaisena, ja ehkäpä olen sitä tietoisestikin vähän säästänyt. Syksyllä Pancolin kirjasarja oli kovasti tapetilla ja esimerkiksi Kirjamessuilla se oli hyvin esillä. Muiden blogipostauksista olin ymmärtänyt, että se olisi mukaansatempaava viihdekirja syvällisillä fiboilla, joten odotukset olivat korkealla. Tällä kertaa joudun kyllä olemaan vastarannan kiiskenä!

Kirja kertoo Pariisin esikaupungissa asuvasta Joséphinesta ja hänen perheestään: tyttäristä Hortensesta ja Zoésta, siskosta Iriksestä ja tämän perheestä, kuivakiskoisesta äidistä ja isäpuolesta, joka on löytänyt ymmärtäjän sihteeristään. Henkilögalleriaan mahtuu myös aviomies Antoine, joka lähtee uuden tyttöystävänsä kanssa Keniaan kasvattamaan krokotiileja, uusi miesystävä ja muutama tärkeässä roolissa oleva naapurikin. Melkoinen henkilögalleria! 

Vaikka henkilöitä riittää, onnistuu Pancol kuljettamaan kaikki hahmot kunnialla tarinan läpi. Tapahtumien keskellä on Jo, joka lupaa siskolleen kirjoittaa tämän nimissä historiallisen romaanin. Kirjoittamisen myötä Josta kasvaa uusi ihminen, joka tarttuu oman elämänsä ohjaksiin sen sijaan että antaisi äidin, siskon tai aviomiehen ohjailla itseään. Kasvutarina on kiinnostava, mutta kirjan parasta antia ovat ihmisten väliset suhteet - sen paljastaminen, kuinka monella eri tavalla, niin hyvillä kuin pahoillakin, olemme riippuvaisia toisista ihmisistä.

Viihdekirjaksi en tätä kirjaa väittäisi. Viihdekirjallisuuteen kuuluu mielestäni kepeys, eikä tämä kirja ole kepeä lainkaan. Melko helppolukuinen se kyllä on, mutta sisältö on aika raskasta. Kirjan henkilöistä monet ovat monella tapaa epäsympaattisia ja teemat (riippuvaisuus vs. itsellisyys) ovat vaikeita. Kirjan dialogi on myös uskomattoman epäluonnollista - ja tämä onkin kirjan huonoin puoli. Ehkä ranskalaiset puhuvat arkipäiväisiä asioita todella syvällisellä tavalla, ehkä ranskalaista keskustelua on vaikea kääntää suomeksi - lopputulos on joka tapauksessa se, että keskustelut pääsevät harvoin vauhtiin, ja ne ovat paikallaan junnaavia ja epäuskottavia.