sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Siirtymä viihteestä vakaviin kirjoihin

Nappasin kirjastosta mukaani Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus. Luulin lainanneeni rakkausromaanin, jossa ratkeaa jokin arvoitus. No, kävi siinä niinkin, mutta kaiken kaikkiaan kirja ei ollut ollenkaan sitä, mitä odotin. Välillä sen kerronta oli yhtä kökköä kuin todella huonossa viihdekirjassa - ei lukijoita kiinnosta, minkälaisia huonekaluja tietyssä huoneessa on tai minkäväriset silmät päähenkilöllä on! Välillä kerronta oli paulocoelhomaista tajunnanvirtaa, josta oli vaikea saada otetta. Itse rakkaustarina oli kyllä kaunis, mutta minä tarvitsen konkretiaa ilman turhia krumeluureja.

Tämän romaanin jälkeen tuntui siltä, että hömppäkiintiö on täynnä, ja voisin välillä lukea salonkikelpoista kirjallisuutta. Kirjastosta löytyi myös Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys. Niemi on varsin ajankohtainen juuri nyt, koska hän voitti alkuvuodesta Runeberg-palkinnon, ja lisäksi hän kohautti saapumalla Linnan juhliin mereneliö/tilataideteos/ompelukorin sisältö olkapäällään.

En ollut aiemmin lukenut Niemen teoksia, mutta voipi olla, että palaan niihin tämänkin jälkeen. Ihmissyöjän ystävyys teki varsin positiivisen vaikutuksen. Se kertoo kirjailijasta, jonka paras ystävä on tehnyt itsemurhan. Ystävän perhe on toiminut köyhistä oloista tulleen kirjailijan mesenaattina, ja kirjailija joutuu ystävän kuoleman myötä kohtamaan niin oman menneisyytensä kuin koko Euroopan historian. Kirjailija kirjoittaa samaan aikaan eurooppalaista suurromaania, joka vuorottelee romaanissa kirjailijan tarina -kehyskertomuksen kanssa.

Kirjastossa tartuin tähän romaaniin oikeastaan juuri siksi, että siinä vuorotteli kaksi erilaista fonttia - ja kaksi eri tarinaa. Lukiessa tarinat täydensivät hyvin toisiaan. Oli myös mielenkiintoista huomata, että vuoronperään jompikumpi tarinoista oli se, jota halusin enemmän lukea, ja ihan lopussa molemmat olivat sellaisia. Jonkinlainen temaattinen yhdistyminen tässä siis tapahtui!


perjantai 7. joulukuuta 2018

Henkien labyrintti sulkeutuu

Tänä syksynä luin Carlos Ruiz Zafonin Unohdettujen kirjojen labyrintti -kertomuskokoelman neljännen ja viimeisen osan, joka on nimeltään Henkien labyrintti. Romaanit kertovat Espanjasta ja varsinkin Barcelonasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tässäkin kirjassa keskeisessä osassa ovat Semperen kirjakauppa, Semperen perhe, varsinkin poika Daniel, kirjakaupan yleismies Fermini sekä tietenkin Unohdettujen kirjojen labyrintti. Pääosassa on Alicia Gris, joka työskentelee hämäräksi jäävälle taholle Espanjan valtion sisällä. Hänen työtään on selvittää rikoksia keinolla millä hyvänsä.

Romaanin alussa kulttuuriministeri Mauricio Valls katoaa. Valls on aiemmissakin kirjoissa sotkeutunut Sempereiden elämään, tai paremminkin sotkenut sitä. Fermini ja Alicia ovat vanhoja tuttuja, ja kun tapauksen selvittäminen tuo Alician Barcelonaan, kaikkien vanhojenkin salaisuuksien langat sotkeutuvat tähän mysteeriin.

Zafon on näissä romaaneissa luonut maagisen maailman, jossa taruista tulee totta ja totuus on usein tarua ihmeellisempää. Tapahtumapaikkana on ihana Barcelona - lukiessa herää valtava matkakuume. Tässä romaanissa Zafon tekee tiliä kuvaamansa Barcelonan kanssa; hän pyrkii avaamaan jokaikisen solmun ja laittamaan pisteen näille tarinoille. Lopussa hän jopa liittää itsensä ja kirjansa tarinoihin, kun Daniel Semperen poika Julian kirjoittaa tarinoista neljä kirjaa, joiden nimet ovat Tuulen varjo, Enkelipeli, Taivasten vanki ja Henkien labyrintti.

Zafonin Barcelona imaisee lukijan mukaansa. Järkyttävää on se, että tällaisia tarinoita Francon Espanjasta ihan oikeasti on - Zafon tekee niistä jännittävää ja viehättävää satua. Tämäkin historian palanen on koulussa jäänyt hyvin vähäiselle käsittelylle, joten on hauskaa täydentää tietoja edes näiden romaanien kautta.

Päätin muuten lukea nuo romaanisarjan aiemmatkin osat. Muistin ostaneeni Tuulen varjon joskus edullisesti ja sillä ajatuksella, että joku saa hienon lahjan. Ajattelin ottaa sen kirjahyllyyni, mutta sitten löysinkin sieltä saman kirjan varsin kuluneen version, jonka näyn saaneen syntymäpäivälahjaksi vuonna 2007. Muistelin myös omistavani Enkelipelin, jota rupesin etsimään hyllyistä. Löysin Taivasten vangin. Jonka muuten lainasin kirjastosta viime keväänä. Varsinainen unohdettujen kirjojen hautausmaa tuo minunkin kirjahyllyni.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Virolaisen kirjallisuuden pikakurssi

Lukuhaastetta varten oli todella vaikea löytää virolaista kirjallisuutta, mutta nyt haastekohtien jo täytyttyä olen perehtynyt hieman tarkemmin myös virolaisiin kirjailijoihin.

Tai ihan oikeasti olen jämähtänyt Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarjaan. Apteekkari Melchior seikkailee keskiaikaisessa Tallinnassa ja ratkaisee murhia. Näitä ruusunnimimäisiä dekkareita on kiva lukea, koska ne tapahtuvat tutussa naapurikaupungissa, jonka vanha kaupunki on yhä samanlainen kuin kirjojen tapahtuma-aikana. Romaanit kuvaavat kivasti keskiaikaista kaupunkia, uskonnollisia menoja ja uskonnon merkitystä arkielämässä ja jopa apteekkarin työtä, joka vaikuttaa olleen tuohon aikaan melkoista salatiedettä, jonka rinnalla homeopatia ja muut nykyajan vaihtoehtohoidot vaikuttavat supertieteellisiltä.

Luin myös Viivi Luikin Varjoteatterin. Se on esseemäinen kertomussikermä, joka kertoo Viivi Luikin matkasta Tallinnan, Helsingin, Berliinin ja New Yorkin kautta Roomaan. Erilaisten anekdoottien kautta Luik kertoo ihmisistä ja ihmisyydestä, eri kansallisuuksista ja aika paljon nimenomaan virolaisuudesta. Niin kuin esseissä yleensä, välillä kerronta on kiihkeää ja kiinnostavaa ja ajoittain taas rauhoittuu suorastaan yksitoikkoiseksi. Minä en sellaisista ajattelupausseista perusta, joten vähän kärsimättömästikin kääntelin sivuja päästäkseni taas asiaan. Joku toinen olisi saattanut jäädä nauttimaan runollisesta kielestä.

Jos jotain pitää Viron kirjallisuudesta sanoa näiden tänä syksynä lukemieni muutaman näytteen perusteella, sanoisin, että virolaiset kirjailijat tekevät kovasti tiliä historian kanssa. Se on minusta vain kiinnostavaa, koska tämä osa historiasta on suomalaisessa koulujärjestelmässä harpottu vauhdilla.

torstai 22. marraskuuta 2018

Syyshöpötykset

Lukuhaasteen valmistumisen jälkeen olen pysynyt hyvässä lukuvauhdissa, mutta töiden jälkeen aika on mennyt lukemiseen, ei lukemisesta kirjoittamiseen. Nyt syysflunssa on sitonut minut kotisohvalle, ja tällainen kevyt puuhastelu kuin bloggaaminen tuntuu oikein sopivalta.

Haasteen jälkeen kaipasin hömppää, joten sitä olen etsinyt kirjastosta - välillä heikommalla, välillä paremmalla menestyksellä.

Napakymppi oli Liane Moriartyn Nainen joka unohti, aivan ihana ja mukavan höttöinen romaani perheenäidistä, joka kaatuu jumppatunnilla, lyö päänsä ja unohtaa viimeiset kymmenen vuotta elämästään. On kutkuttava ajatus, että elämästä katoaisivat 10 vuoden muistot, varsinkin jos ne olisivat ne 10 vuotta, joiden aikana maailman ihanin parisuhde on muuttunut henkilökohtaiseksi helvetiksi. Tämän kirjan en olisi soinut loppuvan, niin syvälle imeydyin sen maailmaan. Etsin päähenkilön kanssa palasia eletystä elämästä ja jännitin romanttisen juonen kuvioita.

Mikael Bergstrandin Sumua Darjeelingissä - ja teetä oli myös kelpo kirja. Se kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisäijästä, joka ei ihan löydä itseään ja paikkaansa maailmassa, mutta apuna etsinnässä on hurmaava intialainen heppuli. Luin ykkösosan ruotsiksi ja tämän kakkososan bongasin kirjastonhyllyssä. Tämä on sellaista harmitonta hyvän mielen viihdettä, jossa mikään ei ole koskaan ihan kamalan pahasti ja lopulta kaikki käy pelkästään parhain päin. Haittapuolena on kirjan aiheuttama Intian ikävä, halu nähdä niin Delhi kuin Darjeelingkin kasvaa valtavaksi.

Lainasin kirjastosta myös Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Sitä en kyllä pitänyt hömppänä edes kannen perusteella, mutta se oli yllättävän helppolukuinen ja kiinnostava pienoisromaani. Keski-ikäinen mies [ilmeisesti nykykirjallisuuden merkittävin arkkityyppi] muistelee nuoruuttaan ja parhaan ystävänsä kuolemaa. Romaani on viehättävä kuvaus 60-luvun Englannista, ihan luettava kasvukertomus ja mielenkiintoinen pohdiskelu muistoista ja siitä, miten ennakko-oletuksemme ohjaavat sitä, miten maailman näemme.

Jos nämä olivat alkusyksyn kirjahittejä, niin tuli yksi hutikin, nimittäin Monique Schwitterin Kaksitoista miestä. Takakansiteksti lupaili hyvää rakkausromaania. No, oli se rakkausromaani, mutta ei vähimmässäkään määrin viihdekirja, vaan tutkielma siitä, kuinka elämämme eri vaiheissa erilaiset ihmiset vastaavat tarpeisiimme ja kuinka jossakin kohtaa vastuu itsestä ja eteenpäin liikkumisesta onkin otettava itse. Varsinaista rakkaustarinaa tässä romaanissa ei ole, jos sellaiseksi ei laske sitä, kuinka kertoja menneitä suhteita läpikäymällä pyrkii pääsemään selville siitä(kin), onko nykyinen aviomies kuitenkaan loppuelämäksi tarkoitettu.

perjantai 5. lokakuuta 2018

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Lähdin kirjastoon hakemaan balttilaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjaa, mutta en muistanut tehdä asiasta mitään etukäteisselvitystä eikä minulla ollut puhelinta mukana.

Tätä ei ehkä edes pitäisi tunnustaa, mutta en muistanut ulkoa yhtään muuta balttilaista kirjailijaa kuin virolaisen Jaan Krossin. Kolmannet vuoret oli hänen teoksistaan ohuin, mikä on aina ollut hyvä peruste valita lukemista. Tai siis minulle ei koskaan. Mutta nyt ehkä oli.

Romaani kertoo 1800-luvun loppupuolella eläneestä taidemaalari Johann Köleristä, jonka elämänvaiheisiin kietoutuu palanen Viron historiaa. Romaanina tämä oli unettavan tylsä, mutta Viron historian kuvauksena sen verran kiinnostava, että taistelin reilun 90 sivun läpi. Apua saattoi olla myös siitä, että olin jo altistanut itseni Hesselle; kirjailijoiden tyyleissä on selviä yhteneväisyyksiä.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Bookbeat-kokeilu

Minulta puuttui haastekohta 20, taiteilijaelämäkerta. Bookbeat mainosti kovalla volyymilla Antti Tuiskun elämäkertaa Antti Tapani. Minä päätin kokeilla äänikirjapalvelua.

Antti Tapani on äänikirjana 8,5 tuntia pitkä. Järjettömän uuvuttavaa, jos saman kirjan lukemiseen menee enintään puolet tuosta ajasta! Minulla oli kuitenkin paljon autolla ajelua tiedossa, joten ryhdyin urakkaan. Välillä äänikirjoja on kyllä kiva kuunnella, mutta tämä konsepti, jossa Antti Tuiskua on ensin haastateltu ja sitten haastattelut on kirjoitettu kirjaksi (kirjan ovat kirjoittaneet Antti Aro ja Anton Vanha-Majamaa), joka sitten luetaan ääneen, on hieman outo. Pari tuntia meni totutteluun. Sinänsä kirja oli ihan kiinnostava, vaikka en maailman suurin Antti Tuisku -fani olekaan. Poptähden elämästä kerrotaan raikkaasti: sopivasti paljastaen mutta kuitenkin yksityisyyttä kunnioittaen. Kiinnostavin paljastus taisi olla se, että Antti oli ollut samalla joogaopettajakurssilla Jason Orangen kanssa. Siis Take Thatin Jason Orangen kanssa!

Jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että pitäisi kuulla nämä kaikki biisit, joista puhutaan. Ryhdyin siis kuuntelemaan musiikkia, ja koska Bookbeatissa pystyy myös lukemaan kirjoja, luin itse eteenpäin. Homma sujui huomattavasti nopeammin, vaikka siinä vaiheessa minulle kävi myös selväksi, etten ollut seurannut Tuiskun uraa senkään vertaa, mitä luulin. Hyökyaalto oli oikeasti ensimmäinen biisi, jonka tunnistin ja muistin kuulleeni aiemmin. Kahta viimeisintä levyä olen kyllä kuullut ja kuunnellutkin enemmän.

Mutta tosiaan, kun huomasin, että Bookbeatissa on myös paljon luettavaa, innostuin hieman. Viikossa luin vaikka kuinka monta kirjaa, esimerkiksi uusimman Flavia de Luce -romaanin On hieno paikka haudan povi. Ahmin Joel Willansin 101 Very Finnish Problemsin (törkeän hauskoja huomioita suomalaisuudesta nautittavalla englannin kielellä) ja Tim Walkerin Lost in Suomi -romaanin (samat asiat, enemmän pohdintaa ja romaanin kaari, käännetty suomeksi).

Löysin Bookbeatista myös Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Se kertoo kolmikymppisestä Eleanorista, jonka elämä muodostuu rutiineista. Eleanorilla ei ole ystäviä, ja työtoveritkin pitävät häntä omituisena. Muutama pieni asia käynnistää muutoksen, joka vähitellen mullistaa Eleanorin koko elämän. Tämä on ihana kirja, joka käsittelee vaikeita asioita lämmöllä ja huumorilla. Tykkään tosi paljon, että nykyään on tällaisia romaaneja, jotka tarttuvat yksinäisyyteen, masennukseen, mielenterveysongelmiin jne. mutta eivät kuitenkaan ole raskaita lukea. Tämän sijoitan haastekohtaan 49, vuonna 2018 julkaistu kirja.

Tykkään myös tosi paljon Bookbeatista (eikä tämä ole maksettu bloggaus). Maksamalla 16,90 kuussa saa lukea ja kuunnella rajattomasti uutuuskirjoja. Itse olin jo parin päivän jälkeen aivan myyty - mutta 1,5 viikon jälkeen olen kuitenkin päätynyt siihen, että tämä jää osaltani kokeilujaksoon. Sähkökirjojen lukeminen illalla vie minulta yöunet. Nukun muutenkin huonosti, mutta useimmiten huonojenkin unien kausina joka toinen yö on lyhyt ja joka toinen yö paikkaa univelkaa. Bookbeatin käyttämisen aikana jokainen yö jäi 4-5-tuntiseksi. Kiitos, mutta ei kiitos. Eilen kävin hakemassa kirjastosta kasan oikeita kirjoja paikkaamaan vieroitusoireitani.


lauantai 22. syyskuuta 2018

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Jossain naistenlehdessä näin positiivisen arvion Andrew O'Haganin romaanista Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Niinpä toin sen kotiin, kun se osui kirjaston hyllyssä silmiin.

Kirjan kertoja on reipas puudeli Mafia Honey, ystävien kesken Maf. Mafin näkökulmasta tarkkaillaan hänen jokseenkin kuuluisaa emäntäänsä Marilyn Monroeta, mutta myös muita ihmisiä ja koko maailmaa. Maf on tarkkasilmäinen ja filosofiaan taipuvainen persoona, jonka mietteitä on useimmiten kiinnostava lukea, mutta välillä hän sortuu kuvailemaan yksityiskohtia niin laveasti, että minua vähän kyllästyttää.

Kirjan loppupuolella tehdään elokuvaa, joten tämä uppoaa haastekohtaan 18, kirja kertoo elokuvan tekemisestä.