Kaikuja 60-luvulta

Pidän Laura Honkasalon kirjoista. Niiden maailma tuntuu tutulta ja riittävän arkiselta, mutta silti uskottavalta ja huolella rakennetulta. Näin on myös Perillä kello kuusi -romaanissa.

Suurin osa tapahtumista sijoittuu 1960-luvulle. Päähenkilö on Vuokko, edustusrouva, jolla on työhönsä uppoutunut rakennusinsinöörimies Risto, moderni omakotitalo Espoossa ja kaksi melkein aikuista tytärtä, joista varsinkin 16-vuotias Piitu on romaanissa keskeisessä osassa. Vuokon elämä menee sekaisin, kun hän tapaa Martin, nuoremman miehen, johon hän rakastuu.

Vuokon tarinan rinnalla kulkee Aunen tarina. Aune on Riston täti, vannoutunut vanhapiika, joka on keskittynyt suvun perinteiden kunnioittamiseen ja työhönsä sihteerinä. Työpaikalla tapahtuvat muutokset saavat myös Aunen elämän mullistumaan.

Välillä tarina siirtyy 90-luvulle. Risto on kuollut, ja tyttäret siivoavat hänen jäämistöään. Samalla siivotaan muistoja, suvun historiaa ja sen tarinoita, jotka näyttäytyvät eri näkökulmista kovin erilaisina.

Mielestäni tässä romaanissa kiinnostavinta oli ajankuva - 1960-luku piirtyy lukijan silmien eteen uskottavana. Tarina ja henkilöt edustavat omaa aikaansa, 50 vuoden takaista maailmaa. Rakastumiseen, eroamiseen ja elämänmuutosten tekemiseen liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin ajattomia.

Pieniä herkkuja ahmittavaksi tai maisteltavaksi

Tykkään kolumneista. Siitä, että lyhyeen tekstiin saadaan paljon asiaa ja jokin tärkeä ajatus. Siksipä tykkäsin myös Katja Kallion Elokuvamuistista ja Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidosta. En tiedä, onko niitä alunperin kirjoitettu kolumneiksi vai tällaisiksi lyhytesseekokoelmiksi, mutta mielestäni ne muistuttavat kolumneja.

Elokuvamuisti käsittelee elokuvia, niiden katsomista, lempileffoja, erilaisia elokuvakokemuksia. On mielenkiintoista lukea, miten joku toinen elokuvat kokee - ja usein se on myös varsin samaistuttavaa! Usein tekstit ovat myös hauskoja, mutta niissä on myös syvällistä pohdintaa, joka tekee lukemisesta kiinnostavaa.

Takana puhumisen taidossa puhutaan paljon ihmisten välisistä suhteista ja annetaan neuvoja niihin. Sävy on humoristinen, usein ironinen, sarkastinenkin. Tätä kirjaa lukiessa saa varautua nauramaan. Siltikin neuvot voivat kaikessa humoristisuudessaan olla viisaita ja kuulemisen arvoisia.

Dekkarien aatelia

Håkan Nesser on kova. Jo hänen nimensä laittaa odottamaan hyvää dekkaria. Odotuksia kasvattaa, jos samaan kirjaan ovat eksyneet kaksi Nesserin suurta salapoliisia, Van Veeteren ja Gunnar Barbarotti. Tällainen uskomaton paketti on De vänsterhäntas förening.

Tarina alkaa 1950-luvulta, jolloin kaksi opettajan nöyryyttämää alakoululaista päättää perustaa yhdistyksen, johon ovat tervetulleita vain vasenkätiset. Vuosien varrella yhdistyksen jäsenmäärä kasvaa kuuteen. 90-luvun alussa neljä jäsentä menehtyy tuhopoltossa, joka kohdistuu hotelliin, jossa yhdistys kokoustaa vanhojen aikojen muistoksi. Viides katoaa heti palon jälkeen, joten Van Veeteren kumppaneineen ajattelee tapauksen ratkenneen. Hänen ruumiinsa löytyy kuitenkin 20 vuoden päästä, ja 75-vuotispäiväänsä viettävä Van Veeteren tarttuu tapaukseen uudelleen. Samaan aikaan Ruotsissa tapahtuu murha, joka tuo Barbarottin mukaan tutkintaan.

Nesser on taitava, sekä juonen kehittelyssä että kielen käytössä. Minä tykkään myös hänen salapoliisiensa sekavista filosofisista pohdinnoista. Tässä dekkarissa lukija (tai ainakin tämä lukija) arvaa murhaajan ehkä vähän liian aikaisin minuun makuuni, mutta sitä ennen kertoja johdattelee lukijaa harhaan niin monta kertaa, että jännitys säilyy loppuun asti.

Kolme vahvaa naista

Marie Ndiayen Kolme vahvaa naista kertoo kolme erilaista tarinaa, joissa kaikissa on vahva nainen. Ensimmäisessä tarinassa Norah, Ranskassa asuva asianajaja, matkustaa Senegaliin isänsä luokse. Matkalla Norah joutuu kohtaamaan sekä menneisyytensä että nykyisyytensä.

Toisen kertomuksen päähenkilö on Rudy, ranskalaismies, joka on riidellyt senegalilaissyntyisen vaimonsa Fantan kanssa. Rudy käy läpi omaa elämäänsä ja suhdettaan Fantaan. Kolmas tarina kertoo nuorena leskeksi jääneestä Khadysta, joka pyrkii Senegalista Eurooppaan. Khady joutuu elämään nykyhetkessä; hän ei pysty kuvittelemaan tulevaa, ja menneisyyskin on usein vain hatara muisto.

Tarinat liittyvät ohuesti toisiinsa, mutta ne voi myös lukea toisistaan irrallisina. Kaikissa tarinoissa keskiössä on nainen, joka ei anna periksi erilaisista vaikeuksista huolimatta. Ja vaikeuksia, vastoinkäymisiä, takkuista elämää näissä tarinoissa riittää. Tarinat antavat kaikki myös jonkinlaisen kuvan Ranskan ja Senegalin, emämaan ja siirtomaan, suhteesta.

Ndiaye kirjoittaa kevyesti, mutta usein ajatus harhautuu hieman syrjään itse tarinasta. Lukija löytää itsensä katsomasta tapahtumia uudesta näkökulmasta. Tämä romaani vaatii aikaa ja makustelua.

Aleppon kirjuri

Kauppareissulla mukaani tarttui pikalainahyllystä Markus Falkin (eli pariskunta Hämeen-Anttilan) toinen jännitysromaani Aleppon kirjuri. Taas tutkijat Tuomas Pyy ja Carla Conti seikkailevat pitkin Eurooppaa (Turkissa, Kreikassa ja Italiassa) ja selvittävät  tällä kertaa muinaisesineiden laittoman kaupan reittejä.

Seikkailu on mukaansatempaava ja sujuvasti kirjoitettu, joten sen vauhtiin on ilo hypätä. Tässä romaanissa hieman mietityttää juonenkäänteiden motivointi: kuka nyt oikeasti pistäisi päänsä juuri sinne, missä todennäköisimmin tapahtuu jotakin ikävää. Ehkä tämä kirjallisuudenlaji ei kuitenkaan yleensäkään ole erityisen realistinen, joten päähenkilöiden epäloogisen käyttäytymisen voi sivuuttaa olankohautuksella. Ehdottomasti odotan Tuomas Pyyn seuraavaa seikkailua!

Rakkautta Gotlannissa

Teen kirjastossa aika usein herätehankintoja. Kauppakeskuksen kirjastossa tulee usein viikonloppuostosten lomassa valittua lukemista aika nopeasti, niin silläkin kertaa, kun mukaan tarttui Anna Janssonin Anopit ilman rajoja.

Ajattelin, että mukaan tarttui jotain ruotsalaista perusrakkaushömppää. No juu, näin toki olikin, mutta vasta kotona kirjaan tarttuessani tajusin, että kirjailija on yksi ällökkidekkaristeistani ja tapahtumapaikka tietenkin Gotlanti. Visby ja Gotlanti kiinnostavat aina, joten aloitin lukemisen ristiriitaisissa odotuksissa.

Anna Jansson on ihan passeli viihdekirjailija, ainakin tämä kirja oli parempi kuin monet hänen dekkarinsa. Kolme kampaajasiskosta eri puolilla Gotlantia järjestävät kampaamotoiminnan lisäksi vispilänkauppoja asiakkailleen. Samalla käydään toki läpi omiakin rakkaushuolia. Mitään korkeakulttuuria tämä ei todellakaan ole, mutta ihan hauskaa ja viihdyttävää lukemista, johon voi tarttua esimerkiksi siinä tapauksessa, että Gotlanti kiinnostaa.