keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Aina ajankohtaista

Yritin lukea Dora, Doraa, mutta jo muutaman sivun jälkeen tuli sellainen rimakauhu - tämä on liian tiivistä, liian haastavaa, en minä pysty tähän. Totesin, että jos riskinä on lukemisen jumittuminen, ei itseään tarvitse väkisin haastaa, ja siirsin sen odottamaan vuoroaan yöpöydälle. Sen sijaan tartuin klassikkoon, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -romaaniin. Myönnän, en ollut lukenut kyseistä romaania aiemmin (tai en ainakaan muista lukeneeni!), vaikka kirjan aihepiiri ja merkitys tuttuja minulle olivatkin ennestään.

Oi tätä intertekstien määrää, mikä minulle aukesi tämän kirjan myötä. Calpurnia Taten (sen nuortenkirjan sankarittaren) nimi sai uutta arvoa; Harper Leen kirjan kotiapulaisen nimi on Calpurnia. Esimerkiksi näin: jälkimmäinen Calpurnia asettuu mustien ja valkoisten väliin, kun ensimmäinen Calpurnia on vanhan ja uuden ajan taitteessa. Mietin lukiessani myös useasti Donna Tarttin Pieni ystävä -romaania, joka ihan selvästi on yhdenlainen vastine Satakielelle.

Oikeastaan mietin ihan kaikkia Etelävalloista kertovia romaaneja, jotka olen lukenut. Mietin sitä, kuinka niissä kaikissa on jotakin samaa, jotakin jonka täytyy olla Etelävaltojen syvempi olemus. Mietin, kuinka hienoa on, että kirjallisuus tarjoaa minulle mahdollisuuden tutustua ympäristöön, jossa en ole koskaan käynyt. Mietin, kuinka kirjojen kautta voin myös hetken kulkea jonkun toisen kengissä, nähdä elämän jonkun toisen ihmisen kautta.

Mietin, miksei kukaan ole koskaan laittanut James Hirvisaarta elämään Scoutin kengissä. Ei tulisi ehkä lipsauteltua niin herkästi maahanmuuttajien sterilisoimisesta. Mietin, kuinka hienoa olisi opettaa sellaisia nuoria, jotka voisi laittaa lukemaan erilaisia kirjoja, tai edes sellaisessa koulussa, jossa voisi lukea kirjoja ääneen. Kyllä yksi äidinkielen opettajan tärkeä tehtävä on maailmankuvan avartaminen.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Taistelu ja mitä sen jälkeen tuli

Oh! Riikka Ala-Harjan Maihinnousu. Ah! Onkohan multa taas mennyt monta hyvää kirjaa ohi suun, kun en tykännyt niin paljon Maata meren alla -romaanista enkä sitten ole vaivautunut tutustumaan muihinkaan Ala-Harjan teoksiin. Tämä oli kyllä mainio. Kaikesta kohusta huolimatta kirja on vähäeleinen, mutta silti siinä on imua.

Normandialaisen maihinnousuoppaan Julien elämä järkkyy, kun mies pettää ja lapsi sairastuu. On pakko lukea vauhdilla eteenpäin, jotta saisi tietää, miten Emma selviää sairaudesta, ja miten Julie kokoaa itsensä, kun koko elämä hajoaa ympäriltä.

Ennakkoon ajattelin, että maihinnoususivujuoni saattaa olla vähän raskas. No myönnetään! Olin lukenut arvostelut niin kursorisesti, että olin siinä käsityksessä, että kirjassa on rinnakkaisjuoni, joka sijoittuu Normandian maihinnousun aikaan. Sen sijaan Julien menetys ja tasapainon saavuttaminen vertautuvat luontevasti sota-aikaan, maihinnousuun ja sen seurauksiin; kevyesti mutta samalla päivänselvästi.

Jännityksellä odotan, onko tämä lukuinto nyt tullut jäädäkseen. Joululoman alkamisen jälkeen olen ahminut jokaisen aloittamani kirjan. Mahtava tunne - eikä nyt ajatella, että kyllä se todennäköisesti ohi menee, kunhan työmäärä taas vähän kasvaa ja kirjahyllyssä huutelee enää Herman Hesse ja lauantaina saamani Stjärntecken berättar -kirja.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Uusi rakkauteni: scifi

Enpä ikinä olisi arvannut kirjoittavani moista otsikkoa mihinkään. Mutta en toisaalta myöskään tiennyt alkavani lukemaan scifiä, kun tartuin Hunger Gamesiin. Olen kyllä kuullut/lukenut muutaman positiivisen arvion sen viihdearvosta ja lukenut elokuva-arvostelun, mutta tietämykseni oli aika heikolla pohjalla. Arvioisin, ettei kirjaa ole Suomessa julkisuudessa hehkutettu mitenkään erityisen paljon. Ehkä yläasteen opettajat tietävät, kuinka mainiosta nuortenkirjasta on kyse, luettavat ja keskusteluttavat oppilaita. Toivottavasti!

Itse luin kirjat (kaksi ensimmäistä, mutta aion kyllä lukea sen kolmannenkin) englanniksi ja ilahduin kirjojen helppolukuisuudesta. Sellaisiahan ne nuortenkirjat tuppaavat olemaan... Mutta helppolukuisuudesta huolimatta varsinkin ensimmäinen kirja on sisällöltään varsin vaikuttava.

Kirja kertoo Katnissista, 16-vuotiaasta tytöstä, joka elää Panemissa, valtiossa, joka on perustettu entisten Yhdysvaltojen paikalle. Valtion hallinto on Capitolissa, turmeltuneessa mutta hyvinvoivassa pääkaupungissa. Capitolin hyvinvoinnin varmistavat 12 aluetta, joilla tuotetaan erilaisia tavaroita Capitolille. Alueiden asukkaat elävät tiukan valvonnan alla ja köyhyydessä. Tämän minä kyllä tiesinkin ennen kuin rupesin lukemaan kirjaa, mutta en tiennyt, kuinka tarkasti tätä järjestelmää on kuvattu kirjassa ja kuinka teknologiaan perustuva Panemin yhteiskuntarakenne on. Capitol on kummallinen utopia, jossa teknologia on valjastettu viihdyttämään ihmisiä.

Kaikki Capitolin onni ja autuus revitään 12 alueen asukkaan selkänahasta. Jotta kukaan ei kyseenalaistaisi maailmanjärjestystä, järjestetään joka vuosi Hunger Games, Nälkäpeli. Jokaiselta alueelta valitaan mies- ja naispuolinen teini-ikäinen edustaja raakaan selviytymiskamppailuun, joka kuvataan ja näytetään ympäri Panemia. Capitolille se on viihdettä, alueiden asukkaille tietenkin kauhunäytelmä. Tämä on ehdottomasti raadollisin tosi-tv-fantasia, johon olen törmännyt kirjallisuudessa tai elokuvissa. Mutta silti varmasti tuttu jokaiselle lukijalle, ja erityisesti niille teini-ikäisille. Samoilla periaatteilla tehtyjä ohjelmiahan me katsomme koko ajan tv:stä.

Katniss osallistuu Hunger Gamesiin, oppii aika paljon itsestään (niin kuin kunnon nuortenkirjassa kuuluu) ja ymmärtää myös, että voi uhmata järjestelmää. Tämä halu nousta järjestelmää vastaan on toisen ja kolmannen kirjan keskeisin aihe. Hirrrmuisen kiinnostavaa! Ensinnäkin se maailma, joka ensimmäisessä kirjassa rakennetaan, ja sitten se, kuinka sellaisen maailman voi muuttaa!

Jos opiskelisin vielä (viimeisintä pääainettani nimistöntutkimusta), voisin tehdä jollekin kurssille analyysin kirjojen nimistä. Capitolissa näyttää olevan vallalla roomalainen nimimuoti: Portiat ja Flaviukset lienevät yhtä rappeutuneita kuin antiikinaikaiset esikuvansa. Alueilla on erilaisia nimimuoteja. Rikkaammilla alueilla, joiden asukkaiden elämä on lähempänä Capitolin elämää kuin köyhien alueiden asukkaiden, on käytössä myös roomalaisia nimiä, mutta myös sellaisia nimiä, joissa on konkreettista loistoa ja näyttävyyttä. Vai mitä sanotte nimestä Glimmer? Monet nimistä ovat luontonimiä, kuten Katniss tai Primrose. Osa nimistä tuntuu liittyvän siihen teollisuudenalaan, jota alueella harjoitetaan. Teknologiaa tuottavan alueen asukkaiden nimet Beetee ja Wiress ovat aika selkeitä esimerkkejä tästä. Tämänkään ajan nimiä ei ole tulevaisuudessa aivan unohdettu, mutta esimerkiksi kristinuskoon pohjautuvia nimiä tulevaisuuden maailmassa ei juurikaan enää ole, tai ne ovat muovautuneet uuteen uskoon, kuten Peeta. Peetalla on kuitenkin kirjassa ihan Pietarin hommia vastaava tehtävä: olla Katnissin elämän peruskallio ja uuden aatteen apostoli koko yhteiskunnalle. (Vaikka netin jännillä keskustelupalstoilla keksitään myös sekin, että se on melkein niin kuin pita, mikä johtuu tietenkin siitä, että Peetan vanhemmat ovat leipureita. http://www.goodreads.com/topic/group_folder/119455)Olisipas jännää paneutua näihin merkityksiin enemmänkin!

perjantai 4. tammikuuta 2013

Siis vau. Eiku Vieras. Mutta siis vau.

Pakko se on myöntää: Riikka Pulkkinen on ehdottomasti paras nuori suomalainen kirjailija. Sillä tavalla hyvä, että kirjat ovat hyviä, mutta paras sillä tavalla, että uusi kirja on toistaiseksi ollut aina edellistä parempi. Rajan kohdalla minä vielä ajattelin, että kyllähän minä itsekin osaisin, Totta oli jo jotain sellaista, jollaista kirjoittaa oikea, hyvä kirjailija, jotakin, jota on turha enää edes kadehtia, kun voi vain tunnustaa alemmuutensa. Tämän Vieraan olen ahminut parissa päivässä. Tarina ja teksti tempaavat mukaansa ja pitävät otteessaan.

Ihan hassua, sillä jos joku minua kirjassa ärsyttää, niin kertojanääni. Ei kolmekymppisen naisen ole luontevaa puhua niin kuin kirjan Maria puhuu, pitkin ja monimutkaisin lausein, analysoiden kaiken. Eivät edes teologit puhu niin, minä kyllä tiedän! Kieli on kuitenkin samaan aikaan kevyttä ja merkityksiä pulppuilevaa, niin että sitä on pakko lähteä seuraamaan. Kieli juoksee eteenpäin ja lukija koittaa pysyä perässä. Suvantokohtiakin tulee, ja niihin voi sitten pysähtyä maistelemaan merkityksiä.

Ai pitäisikö tässä kertoa siitäkin, mistä kirja kertoo? No, nuoresta naispapista, joka karkaa New Yorkiin etsimään merkitystä elämälleen. Ja vähän muustakin, mutta en minä edes halua paljastaa enempää. Teemasta voin sanoa sen verran, että minusta Pulkkinen kirjoittaa menettämisestä. Läheisen menettämisestä, uskon menettämisestä, itsensä menettämisestä... ja siitä, miten ihminen voi taas löytää itsensä. Minusta menettäminen on teema, joka on läsnä jokaisessa Pulkkisen kirjassa, oikeastaan sen ympärillä on kaikki.

Toki kirjassa on muitakin teemoja, mutta menettäminen on se, joka tulee minuun. Kirja myös tuntuu todella valmiilta: sen maailma on loppuun asti pohdittu ja todenmakuiseksi viimeistelty. Ihailen teologisten pohdintojen maailmaa, jonka Pulkkinen rakentaa. En osaa arvioida, onko hänen kuvauksensa anoreksiasta yhtä todentuntuinen, mutta epäilen niin olevan. Pulkkinen ei jätä kirjailijantyötään puolitiehen. Tietenkin löytyy yksityiskohtia, jotka tuntuvat päälleliimatuilta, mutta pitäähän sitä jäädä jotakin parannettavaa ensi kertaankin!

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Unelmien Barcelona

Minun unelmieni Barcelona on Carlos Ruiz Zafonin kirjoissa. En pääse sinne, enkä oikeastaan haluakaan - Espanjan historia ei ole oikeastaan mitään kauhean kaunista koettavaa. Siltikin historian rumuuksien sekaan voi onnistua punomaan uskomattoman kauniita tarinoita.

Luin Tuulen varjon aika pian sen suomentamisen jälkeen ja ihastuin. Täysin ja kokonaan. Enkelipelikin tempaisi mukaansa tuohon utuiseen mutta silti väkevään maailmaan, jonka Ruiz Zafon rakentaa. Nyt pyysin ja sain joululahjaksi Taivasten vangin. Tässäkin kirjassa oli kaikki se, mikä näissä kirjoissa vetää puoleensa: jännitys, huumori, uskomattoman kuvainnollinen kieli ja (tällä kertaa vain hitunen) romantiikkaa. Mutta tarina... Siitä jäi puuttumaan jotakin. Tai ehkä ongelma oli nimenomaan siinä, että muista kirjoista on puuttunut jotain, jota tämä kirja täydentää. Vaikka näistä kirjoista sanotaan, että jokaisen voi lukea omana teoksenaan, tuntuu tämä kirja välillä ratsastavan muiden maineella. Tosin kahdesta aiemmasta teoksesta jääneitä langanpäitä tarina sitoo hienosti yhteen - ja rakentaa myös uusia alkuja. Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan on tulossa vielä neljäskin kirja. Kyllä minä senkin luen; joitain asioita ei halua jättää tekemättä edes pettymyksen riskin uhalla.