Uusia Mary Russell -dekkareita!

Mieheni tilasi itselleen luettavaa, ja kerrankin sellaista, mistä minäkin tykkään. Dreaming Spies ja The Murder of Mary Russell ovat uusimmat Laurie R. Kingin Mary Russell -dekkarit.
Sijoitan toisen haastekohtaan 23, kirjassa on mukana meri, ja toisen kohtaan 26, kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Ensimmäisessä Mary Russell ja Sherlock Holmes purjehtivat Japaniin ja seikkailevat pääasiassa siellä. Romaani on taattua King-laatua, mutta ei mitenkään hätkähdyttävä.

Sen sijaan The Murder of Mary Russell on jännittävä, mukaansatempaava ja ihan uusia näkökulmia avaava romaani, joka ehdottomasti kannattaa lukea. Siinä purjehditaan Australian ja Englannin väliä ja asutaan välillä Australiassa. Tämä romaani kertoo Holmesin taloudenhoitajattaren, rouva Hudsonin tarinan, joka ei ollutkaan ihan sellainen, kuin olisi kuvitellut.

Minäkin viihdyn Myrskyluodolla

Jossain mielenhäiriössä ostin kesällä Myrskyluoto-pokkarin, joka sisältää koko Myrskyluoto-sarjan. Ajattelin, että minunkin kuuluisi tutustua tähän suomalaisen kirjallisuuden klassikkoon. Luulin myös, että  kyse on tappavan tylsästä maalaiselämästä kertovasta klassikosta, joten odotin syyskuulle ennen kuin tartuin kirjaan. Tyhmä minä! Olin ihan väärässä!

Tempauduin saman tien mukaan Maijan elämään, kihlausaikaan Jannen kanssa, Myrskyluodolle muuttoon ja siellä elämiseen pienten lasten kanssa. Luin kaikki viisi osaa muutamassa päivässä: jännitin Maijan kanssa, kun hän odotti Jannea kotiin purjehdukselta, itkin pikku Mikaelin kuolemaa, ymmärsin Maijan huonoa omaatuntoa, kun aikaa lapsille jää niin vähän, ja ulvoin suoraa kurkkua, kun suruviesti Jannen kuolemasta saavutti Maijan.

Yksi syy, miksi Maijan tarina on niin kiinnostava, on tietenkin saaristo. Samoissa maisemissa on purjehdittu, ja ylipäätään on paljon helpompi ymmärtää Maijaa, kun on itsekin jonkun kerran kiivennyt kalliolle tähystelemään tai purjehtinut luonnonsatamaan turvaan koiranilmaa. Mutta kyllä minä näin Maijassa ja Jannessa myös oman parisuhteeni. Minullahan on ihan oma Janne: mies, joka oppii kaiken, minkä vain haluaa, ja selviää kaikesta, mistä päättää selvitä, kun on pakko. Onkohan se jokin saaristolaisgeeni?

Myrskyluoto-kirjojen kerronta ja pohdinta ovat hämmästyttävän raikkaita siihen nähden, että ne on kirjoitettu 50 vuotta sitten ja kertovat tapahtumista 150 vuotta sitten. Kaikkien pitäisi lukea nämä, tai ainakin minun olisi pitänyt lukea nämä jo 20 vuotta sitten. Toisaalta silloin saaristolaiselämä olisi ollut minulle vain eksotiikkaa - nyt se oli totista totta.

Tyyntä ja myrskyä

Olin ajatellut lukea Ulla-Lena Lundbergin Jään ruotsiksi, mutta se tuli minun luokseni suomeksi, enkä ehkä olisi kaikkea ruotsiksi ymmärtänytkään, näin tarkemmin ajatellen. Jää kertoo merestä, saaristosta, yhteisöstä, perheestä, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta, noin esimerkiksi, ja niin vetävästi, että kun olin nauttinut kerronnasta kaksi kolmasosaa, ihmettelin, eikö tässä mitään käännekohtaa tulekaan. Silti hämmästyin, kun se vasta ihan lopussa tuli - eikä se olisikaan voinut tulla yhtään aiemmin - enkä tahtonut sitä edes todeksi uskoa.

Miten minä oikein luen kirja-arvostelut vai oliko loppu kaikissa tarkoituksella jätetty hämärän peittoon? Luulen, että kirja on parempi, kun ei tiedä, mitä odottaa. Siksi en aio puhua ihan suoraan lopun tapahtumista, mutta kyllähän nokkela lukija ne rivien välistä arvaa. Puhun kuitenkin enemmän teille, jotka olette Jäänne jo lukeneet. Loppu herätti minussa todella voimakkaan tunnereaktion, jossa yllätyksellä oli varmaankin osansa. Merkitystä oli kuitenkin silläkin, että tunsin jo kirjan alussa jonkinlaista sielunyhteyttä Mona Kummeliin, ja kun Mona lopussa kokee saman kohtalon, jonka itsekin olen kokenut, suru nousi pintaan. Ei enää omasta kohtalostani, mutta Monan puolesta - hänen tulevaisuutensa on varmasti kovin erilainen kuin minun nykyisyyteni. Sannan ja Lilluksen puolesta, ja oman Sannani ja oman Lillukseni puolesta - miten heissäkin oli niin kovin paljon yhtäläisyyksiä keskenään!

Ihastuin Lundbergiin Marsipaanisotilaan kautta. Miten niin kevyesti, yksittäisiin tilanteisiin keskittymällä saa kerrottua niin paljon? Haluaisin itsekin osata kirjoittaa samalla tavalla, niin, että arkisten asioiden kuvauksesta syntyy tärkeitä ja koskettavia tarinoita. Kirjan ja ruusun päivä on viikon päästä. Saisinkohan kukkia, jos ostan Isin?

Kesäkirjasto 2012

Ihanaa, kun on kesä ja loma, eli aikaa ja virtaa lukea. Minä kyllä luen ihan vääriä kirjoja ihan väärissä paikoissa. Ehkä myös väärään aikaankin.

Maalla luin Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa -romaanin. No okei, oli ne hiljaisia päiviä sielläkin, ja kesälomasta siinäkin kirjassa oli kyse, mutta lomasta saksalaiseen pikkukaupunkiin, joten ehkä kirja olisi ennemmin sopinut kaupunkilomalle. Helppolukuisuutensakin takia sen olisi voinut ottaa aktiiviselle lomareissulle iltalukemisiksi, mutta toisaalta jos reissaa puolison kanssa, kirjan parisuhdekriiseily saattaa lisätä lomamatkoihin muutenkin usein kuuluvia riitoja. Tosin Loe vetää taas tuttuun tapaansa niin yli, että kirja saattaa auttaa asettamaan omat riidanaiheet oikeisiin mittasuhteisiin.

Helsingissä luin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjaa. On se kyllä uskomaton teräsmummu! Varsinkin kun kirjasta päätellen se ressaa ihan samoista asioista kuin muutkin mummut - ja silti lähtee seitsenkymppisenä valtamerilaivaseikkailulle.

Villa johdatteli meritunnelmaan, mutta purjehtimaan otin mukaan Mikko Rimmisen Nenäpäivän. Oli hieman outoa lukea aurinkoisella veneen kannella loskaisesta Keravasta, mutta hyvä kirja se oli, minkä tietenkin puoli Suomea jo tiesikin. Hämmästyttää miten hyvin Rimminen sukeltaa keski-ikäisen naisen ajatuksiin - ja onnistuu olemaan samaan aikaan koskettava ja hauska.

Kun Nenäpäivä loppui, ehdin aloittaa reissussa Johan Bargumin Seglats i september -romaanin, mutta kotiin Helsinkiinhän se loppu jäi luettavaksi. Tai lukisin, jos löytäisin - oli näet melko mukaansatempaava alku - mutta kirja on kai matkakumppanin laukussa odottamassa jälleennäkemistä.