sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Jotkut kirjoittaa ja toiset lukee

Taas äiti kysyi, enkö ole lukenut syyskuussa mitään. Olen toki - luin esimerkiksi Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Juu, kyllä se niin on, että usein niissä kirjoissa, joita julkisesti kovasti kehutaan, on jotakin merkittävää. Voihan Salmelaa tietysti kritisoidakin: esimerkiksi näkökulman vaihtaminen neljän (Vai montako niitä nyt oli?) kertojan avulla on vähän passé. (Jep, suhtaudun kirjallisuuteen vähän niin kuin jotkut vaatteisiin. Jokin on aina muotia, jokin on silloin tällöin muotia ja jokin on vain hetken muotia. Itseeni suhtaudun varsin ironisesti.) Mutta onhan se ihan helvetin hauskaa, että kertoja on auto tai kissa tai hieman yksinkertainen pehmolelupossu! Niin, oikeastaan kirja oli ensisijaisesti ja erityisesti hauska. Ja ironinen. Ilmankos kaikki hipsteritoimittajat ihastuivat siihen. Ja minä.

Aivan ihmeellistä, miten Slovakiasta suomeen muuttanut Salmela on voinut ottaa suomen kielen haltuun niin hyvin, että on osannut kirjoittaa tuollaisen kirjan. En tiedä, millaisen kirjan minä saisin aikaiseksi englanniksi tai ruotsiksi, mutta tuskin lukukelpoista kuitenkaan. Sisuunnuinpa sitten kuitenkin Salmelan suorituksesta sen verran, että päätin oppia paremmin ainakin ruotsia. Luin vihdoin loppuun sen Tusenskönorin (Kts. edellinen julkaisu.) ja Mats Lindstedtin Hemmapappa - med rätt att byta blöjor -tekeleen. (Anteeksi Mats Lindstedt, tarkoitin tietenkin teoksen!) Jos joku blogin lukija suunnittelee isyyttä, koti-isyyttä tai ylipäätään vanhemmuuden jakamista, niin tämän kirjan lukeminen ei varmaan haittaakaan. Itse asiassa siitä voi olla jopa hyötyä. Se on muuten omakustanne, eli sitä tuskin löytyy kirjastoistanne tai kirjakaupoistanne, mutta laittakaa virkailija tai myyjä tilaamaan!

lauantai 6. elokuuta 2011

Isiä ja poikia

Ostin ystävälle lahjaksi Nick Hornbyn Juliet riisuttuna, ja (tietenkin) luin sen ennen lahjan antamista. En ole mikään fanaattinen Hornby-fani, mutta olen kyllä pitänyt kirjoista ja niiden pohjalta tehdyistä elokuvista. Tämä Juliet, se kuitenkin jotenkin erityisesti kolahti. Romaani kertoo Tucker Crowesta, menneiden aikojen rocktähdestä, Duncanista, Tuckerin fanista, ja Anniesta, Duncanin elämänkumppanista. Tai oikeastaan romaani kertoo kyllä lähinnä Anniesta ja Tuckerista ja suhteesta, joka muodostuu heidän välilleen, kun Annie kirjoittaa fanifoorumille arvostelun Tuckerin uudesta levystä, joka ei itse asiassa ole mikään uusi levy, vaan kokoelma vanhan menestyslevyn demonauhoja. Ehkä minua viehättää se, että Annien ja Tuckerin suhde alkaa kirjeenvaihtosuhteena. Sähköpostillahan tässä on itsekin kaikki viimeisimmät parisuhteen tapaiset aloitettu ja pitkälti hoidettu ja usein lopetettukin. Toisaalta minua ihastuttaa Tuckerin ja hänen poikansa Jacksonin suhde. No, kaikki se, kuinka kaikki romaanin ihmissuhteet menevät limittäin ja vaikuttavat toisiinsa, se on niin aitoa ja totta. Ja myös hauskaa lukea.

Kun olin lukenut Julietin, kysyin lukuvinkkejä toiselta ystävältä, joka käski lukemaan Cormac McCarthyn Tien. Juu, sen saman, josta on tehty elokuva. Ahdistava elokuva. Kun yritin torjua lukusuosituksen vetoamalla ahdistukseen ja siihen, ettei kirja ole tyyliseni, päädyinkin jotenkin varaamaan kirjan saman tien kirjastosta ja lupaamaan, että luen sen heti, kun saan sen käsiini ja mieluiten kertaistumalla. Ei se ole minun tyyliseni, koska teksti on maalailevaa ja aiheen takia tunnelma on ahdistava, jos ei hirvittävä. Romaani kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat maailmanlopun maisemassa. Luonto on tuhoutunut, suurin osa ihmisistä on kuollut ja jäljelle jääneet eivät ole enää kovinkaan inhimillisiä. En minä oikeastaan olisi halunnut lukea koko kirjaa, mutta minun oli pakko, koska sen tunnelma puristi otteeseensa. Sitä paitsi minun oli pakko saada tietää, mitä lopussa tapahtuu, muuttuvatko olosuhteet ja parempaan vai huonompaan. Mutta en kerro, lue itse kiinnostava kirja ihmisyydestä, toivosta ja isän ja pojan suhteesta.

Terveisiä rantatuolista

Näin jälkikäteen ajateltuna olin kai varautunut hieman heikosti rantalomaan, kun olin varannut lukemisiksi kaksi naistenlehteä. Tosin lomasta olisi tullut enemmän toimintaloma ja vähemmän rantaloma, jos en olisi sairastunut flunssaan ja ollut pakotettu lojumaan rantatuolissa. Onneksi matkaseura oli kantanut mukanaan lukemista minunkin tarpeikseni.

Aloitin Renate Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa -kirjasta. Romaania oli markkinoitu keski-ikäisen naisen Bridget Jonesina, mutta siinä oli kyllä paljon enemmän asiaa ja vähemmän vitsejä. Ehkä se siis oli hyvä? Ainakin se onnistui kiinnostamaan ja koskettamaan, vaikka vaihdevuosiaan elävän naisen ongelmat dementoituvan äidin kanssa eivät ihan ajankohtaisia olekaan. Oli siinä muutama ihan hyvä vitsikin.

Seuraavaksi luin Johanna Adorjánin Rakkaudessa erottamattomat. Oi, se vasta olikin hyvä! Lukaisin kirjan parissa tunnissa altaan reunalla, koska se oli niin kertakaikkisen mukaansatempaava. Kirjailija kertoo unkarinjuutalaisten isovanhempiensa tarinan, käy läpi omia muistojaan ja näyttää lukijalle yhdenlaisen esimerkin kaikenkestävästä rakkaudesta. Kun isoisä on kuolemansairas, isoäiti ei halua jäädä yksin, ja yhdessä he suunnittelevat yhteisen lopun. Kirjaa voi lukea rakkaustarinana, oman menneisyyden etsintänä tai palasena juutalaisuuden historiaa. Ja kaiken päälle se on vielä hirmuisen helppolukuinen - ainakin minun mielestäni; matkaseuralaisella kesti kirjan lukeminen monta päivää, koska asioita piti kuulemma pysähtyä pureskelemaan.

Tässä vaiheessa oltiin lomaviikon neljännessä päivässä, joten oli pakko tarttua siihen kolmanteenkin kirjaan, joka matkassa oli. Se oli Melissa Hillin Kirjeitä San Franciscosta. Ihan hömppää, mutta ei mitenkään vastenmielistä, koska jumalattoman paksu kirja oli ahmittu seuraavaan iltaan mennessä.

Loppulomaksi hain hotellin vastaanoton hyllystä lukemista. Kiinnostavimmaksi osoittautui ruotsalainen dekkari, Kristina Ohlssonin Tusenskönor. Se on itse asiassa vieläkin kesken (johtuen ehkäpä kielestä) joten lopullista arviota en voi antaa, mutta ihan kiinnostavalta vaikuttaa tähän asti. Murhat, juonittelu ja pakolaisten salakuljetus ovat tämän dekkarin päärakennusaineet, jos jotakuta kiinnostaa.

Tämän loman opetus: älä koskaan lähde mihinkään reissuun ilman runsasta kirjastoa!

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Afrikasta niin kuin se on

Kolmen viikon lomailun jälkeen mieleni oli palautunut työvuoden jäljiltä ja pystyin keskittymään lukemiseen. Keskittymistähän ei tarvita ihan kaikenlaisissa lukusuorituksissa, mutta Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta vaati täysipainoista paneutumista.

Kyllä minä olen katkera, kun ikäiseni ihmiset kirjoittavat romaaneja, jotka häikäisevät hyvyydellään ja saavat ajattelemaan, että tällaisen kirjan minä olisin halunnut kirjoittaa. Vaikka en minä olisi osannut Afrikasta kirjoittaa yhtä elävästi ja todellisesti kuin Hirvonen. Voin vain todeta, että tuollaistahan se on. Toisaalta sillä tavalla irvokasta ja epätoivoista kuin vain Afrikassa, toisaalta ihan samalla tavalla kurjaa kuin kaikkialla muuallakin - ja tietenkin myös yhtä kaunista kuin missä tahansa muualla.

Vaikka todenmukainen Afrikka-kuvakin on ihan riittävä syy lukea tämä kirja, Hirvosella on myös ihmiskuvauksen lahja. Kirjan henkilöt ovat rikkinäisyydessään ja pyrkimyksessään korjata säröjään aitoja. Hirvonen kuvaa hyvin sitä, kuinka satunnaista ihmisten välinen kohtaaminen on, ja millainen voima siinä on, kun se onnistuu.

Ai että, kyllä kannatti lukea. Nyt voinkin hyvällä omallatunnolla keskittyä kevyempään kesälukemiseen. Vai joko tänä kesänä lukisin ne Hesset, jotka kymmenen (10) vuotta sitten poimin yliopiston kirjaston poistoista ja jotka ovat vieläkin lukematta?

torstai 26. toukokuuta 2011

Väreilevä kaupunki

Olen aiemminkin myöntänyt henkilökohtaisen ongelmani keskittyä tekstiin, joka viipyilee, kuvailee ja keskittyy yksityiskohtiin. Sen vuoksi minulta meni kolme kuukautta Grégoire Polet'n Väreilevän kaupungin lukemiseen. Keskenkään en kuitenkaan voinut jättää. Romaani kertoo kuudesta päivästä Pariisissa (mikä ihana kaupunki!) ja useista (kiinnostavista!) ihmiskohtaloista, jotka kietoutuvat enemmän tai vähemmän toisiinsa. Kirjan nimi on osuva: kerronta väreilee, pysähtyy herkuttelemaan yksityiskohdilla ja sitten yllättäen hypähtää toisaalle. Kaikki kietoutuu kuitenkin yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, joka ei päästä lukijaa otteestaan. Välillä kerronta on hidasta - se lähestulkoon pysähtyy paikalleen - mutta välillä tekstissä on hurjaa imua. Vaikka toisaalta romaani kertoo nimenomaan Pariisista, suuresta orgaanisesta kokonaisuudesta, joka koostuu yksittäisistä ihmisosasista, toisaalta myös noiden yksilöiden kohtalot kiinnostavat ja pakottavat lukemaan eteenpäin. Romaani kertoo henkilöidensä tarinoista vain lyhyen hetken verran, mutta silti hahmot jäävät päähän kummittelemaan, samoin kuin kirjan unenomainen tunnelma. Tämä kirja olisi pitänyt lukea yksinäisenä ja syksyisenä mökkiviikonloppuna, mutta toi se hetkittäisiä haikean ja kauniin melankolian tuulahduksia kiireiseen kevääseenkin.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Comic relief

Mademoiselle Henriikka http://www.city.fi/yhteisot/blogit/henriikkar/117909/ kyseli Facebookissa, mitä lukisi kesällä. Vastasin sarjakuvia. Ei se tarkemmin ajatellen mikään vitsi ollutkaan.

Lainasin kirjastosta viimeksi parikin sarjakuvaromaania: Lucie Durbianon Aarre on nopeasti lukaistava romanttinen seikkailu, jossa on pieni sinisukkainen pohjavire. Ville Rannan Kajaani kertoo Elias Lönnrotin vuosista Kajaanin piirilääkärinä. Rannan tyyli on kertakaikkisen vastaanpanematon. Kuvat eivät ole ensikatsomalla erityisen kauniita, mutta lähemmällä tarkastelulla ne paljastuvat varsin ilmeikkäiksi. Ranta kuvaa taidolla ihmistä, inhimillisyyden kaikkia puolia: kauneutta, rikkinäisyyttä, likaa, seksuaalisuutta... Myös Lönnrotin kohdalla. Seksuaalisuutta (ja hmm... ihmisen kaikkia puolia... rikkinäisyyttä, riippuvuutta toisesta, tarvetta uskoa...) Ranta kuvaa muuten erityisen taitavasti Paratiisisarjassa. Suosittelen varauksetta! Helsinkiläiset kirkkoon kuuluvat lukijat voivat ihailla Rannan piirrosjälkeä Kirkko&Kaupungin yleisönosastolla. Ne mielipiteet ovat herkullisen rehellisiä, jopa räävittömiä, mutta jonkun pitääkin paljastaa narrit.

torstai 5. toukokuuta 2011

Osaan minä vieläkin lukea!

Vihdoinkin kehtaan katkaista hiljaiselon. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi lukenut. En vain ole kehdannut kuuluttaa julkisesti, että olen minä lukenut yhden dekkarin ja vähän chick litiä ja Image-lehtiäkin olen lukenut. Juoppohullun päiväkirjankin luin ja siitä kirjoittamista harkitsinkin, mutta aika ajoi sen ohi (niin minun elämässäni kuin muutenkin).

Mutta tänään, tänään sain luetuksi oikean kirjan. Tai siis kirjan, jonka kehtaan tunnustaa lukeneeni. Se oli Tiina Lymin Susi sisällä. Sujuvaa komediaa pettämisestä. Vai onko se silloin automaattisesti tragikomiikkaa? Ei tämä kirja kuitenkaan pelkkää huumoria ole, vaan pinnan alla kuohuu. Lymi käsittelee aihetta kepeästi ja helppolukuisesti. Lukija pääsee tekstin tasolla helpolla. Aihe nousee ajatuksiin kuitenkin lukemisen jälkeenkin. Heti tiedän, keille suosittelen tätä kirjaa! Nimet jääkööt mainitsematta, mutta uskoisin, että kirja toimii vertaistukena, jos on joutunut katsomaan seksiaddiktin tai pettäjän sähläämistä läheltä.

Lymi on kirjoittanut tarinan sekä näytelmäksi että kirjaksi. Teksti on visuaalista; on helppo nähdä mielessään, miltä tilanne näyttäisi. Se ei kuitenkaan vähääkään syö kirjan hyvyyttä, vaan pikemminkin parantaa sitä. Tämä oli myös niitä kirjoja, joita lukiessaan nauraa ääneen. Monta kertaa.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Kuka on nähnyt tuulen?

Nyt meillä luetaan Kirsi Kunnaksen suomennosantologiaa Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta. Hyvä on kokoelma; miellyttää niin aikuista kuin lasta.

Älä pelkää pimeyttä

Älä pelkää pimeyttä,
valo syttyy silloin.
Ei tähtiäkään nähdä
kuin pimeässä illoin.

Myös musta silmäterä
on iiriksessä sulla,
vain pimeyden kautta
voi valo esiin tulla.

Älä pelkää pimeyttä,
se on valon ehto.
Älä pelkää pimeyttä,
se on valon kehto.

Erik Blomberg


Yö ei luokses jää

Yö ei luokses jää.
Se aina ohi käy,
miljoonin tähdin vaikka
sen taivaalle kiinnittää.
Sen vaikka tuulella sitoisi,
kuun soljella kiinnittäisi
yö ei luokses jäisi.
Kuin suru se häviää,
et kahlitse sävelmää.

Eleanor Farjeon

maanantai 17. tammikuuta 2011

Lukemista lapsille ja lapsenmielisille

Tiedättehän, kuinka kiduttavaa on lukea iltasaduksi ilta toisensa perään jotakin Pupu pulleroisen pelottavaa päiväkotipäivää. Ja kuinka innostavaa on, kun iltasatukirja kiinnostaa ja huvittaa aikuistakin. Viime viikkoina iltojemme ilo on ollut P.L. Traversin Maija Poppanen, jonka uuden käännöksen teki Jaana Kapari-Jatta, kuvitti Marika Maijala ja julkaisi WSOY viime vuonna.

Maija Poppanen on väärinymmärretty nonsense-klassikko, jonka maineen Disney on pilannut. P.L. Traversin Maija on ristiriitainen hahmo, joka saa kyllä tottelemattomat lapset kuriin - mutta ei siinä ole Maijan koko olemus! Maija ei taida oikeastaan juurikaan pitää lapsista, tai ainakin hän pitää itseään paljon mukavampana kuin ketään lasta. Maija on kuitenkin järkähtämättömän oikeudenmukainen, ja se on syy, miksi hän järjestää lapset monenlaisiin seikkailuihin. Maijalle sattuu ja tapahtuu, eikä Maija estä tapahtumista, vaikka Anja ja Veikko sattuisivat olemaan mukana (tai Tauno- ja Inkeri-vauvat). Joskus Maija vie lapset seikkailuun, jotta nämä oppisivat jotakin. Ja kyllä minä tulkitsen niin, että välillä Maija haluaa korvata lapsille mukavalla seikkailulla sen, että hän ei oikein pidä heistä, ärähtelee ja komentelee turhankin tähden.

Perinteinen tulkinta Maija Poppasesta on, että hän on aikuinen, joka asettaa lapsille rajat, kun vanhemmat eivät siihen pysty. Tällaisen tulkinnan tekee myös Kaisa Heinänen HS:n kritiikissä: http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Poppanen+lent%C3%A4%C3%A4+uusissa+tuulissa/HS20101202SI1KU01fde Minua kiehtoo mahdollisuus tulkita Maijaa nykyajan silmälasien läpi: hänhän on täysin eksyksissä oman auktoriteettinsa kanssa. Ihan niin kuin nykyajan vanhemmat. Maija kuitenkin voittaa lapset puolelleen olemalla oma itsensä, antamalla niin huonojen kuin hyvien puolien näkyä. Eikä voi väheksyä Maijan erikoisia tuttavia ja salaperäisiä kykyjä, jotka tekevät lasten elämän jännittäväksi.

Maijalan kuvissa Maija on aika nuori. Traversin teksti ei paljasta Maijan ikää. Ehkä Maija onkin ennemmin parikymppinen tytönheitukka (kaikella rakkaudella sellaisia kohtaan!) kuin kokenut lastenhoitaja. Maija saa työpaikan Lippaan perheestä silkalla itsevarmuudella ja nöyrtymättömyydellä. Toisaalta Maijaa on pakko ihailla: kun itsekin osaisi olla noin järkähtämätön. Toisaalta Maijan joustamattomuus myös hirvittää, mutta kyllä Maijakin joutuu joustamaan tarinan aikana. Lapsilukijalle se paljastanee Maijan epätäydellisyyden. Omankin epätäydellisyytensä tunnistava aikuislukija tulkitsee, että Maijakin joutuu kasvamaan. Olisiko sittenkin niin, että kun tuuli kirjan lopussa kääntyy ja Maija joutuu lähtemään, Maija on oppinut ihan yhtä paljon kuin Anja ja Veikko?

lauantai 8. tammikuuta 2011

Ihmeen ihana tarina

Sitä näkee itsensä taideteoksissa, joita katselee, ja ihmisissä, joita kohtaa. Kuulee oman elämänsä musiikissa, jota kuuntelee. Ja löytää kirjoista sen, mikä itseä koskettaa. Mutta eikö silti elämä joskus ojenna jonkin kirjan, joka on tarkoitettu juuri sinulle ja siihen hetkeen? Minulla on ainakin monia sellaisia kokemuksia - ja joskus se kirja ei ole myöhemmällä lukukerralla tuntunut enää miltään, vaikka sillä on tietyllä hetkellä ollut elämän suuntaa muuttava vaikutus.

Kaksi viikkoa sitten elämä ojensi (tai tarkemmin sanottuna äiti antoi) minulle Riikka Pulkkisen Totta-romaanin. Se osui juuri tähän hetkeen ja näihin tunteisiin. Kirja kertoo rakkaudesta, menettämisestä ja tasapainon kadottamisesta ja löytämisestä. Ja surusta. Seitsenkymppinen Elsa on kuolemassa syöpään. Kuoleman läheisyys saa sekä Elsan että tämän miehen Martin muistamaan Eevan, johon Martilla on ollut suhde vuosikymmeniä sitten. Heidän tyttärentyttärensä Anna selvittää Eevan tarinaa ja samalla omaa katkennutta suhdettaan.

Totta on oikeasti hyvä kirja! Pulkkisen esikoista Rajaa kehuttiin aikoinaan kauheasti, mutta minusta se oli - ainakin niiden ylistyslaulujen jälkeen - lattea lukukokemus. Siksi en uskaltanut toivoa tältä uudelta kirjaltakaan liikoja, en ainakaan niin paljon kuin kritiikeissä oli luvattu. Tarina kuitenkin kantaa loppuun saakka, rakenne toimii ja useamman kertojan ja näkökulman käyttö on perusteltua. Vähitellen henkilöiden tarinat täyttyvät ja asiat, jotka ovat menneisyydessä jääneet kesken, saatetaan loppuun.

Aikaisemmin arvostelin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa kliseisestä surun kuvauksesta, joka ei vastaa omia kokemuksiani surusta tai menetyksestä. Pulkkisen surun kuvaus on kaunista, raastavaa ja totta. "Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälistä kädenojennusta. Surulle piti tehdä tila, ottaa se syliin. Muuten se tuli kauhuna, yhtäkkiä ja arvaamatta, risteyksessä kun ylitti tien tai kaupassa kun valitsi mandariineja tai perunoita. Niinä hetkinä se oli pakokauhua. Nyt, pidellessään surua, Martti oli melkein onnellinen."

maanantai 3. tammikuuta 2011

Kadonneen ajan kuvauksia

Joululomalla luin myös Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian. Ihan tuurivalinta kirjaston hyllyltä, mutta onnistunut sellainen.

Ilvesheimo kuljettaa päähenkilöään Franziska/Francesco Wolfia pitkin 1900-luvun alkupuolen Eurooppaa ja Etelä-Amerikkaa. Kirja kertoo oman minän ja oman paikan löytämisestä - ja, kuten päähenkilön nimestä ehkä saattaa päätellä, oman seksuaalisuuden ymmärtämisestä. Kirjan menneiden aikojen ja vieraiden kaupunkien kuvaus on hykerryttävää: niin todentuntuista ja elämänmakuista.

Samoja fiiliksiä minussa herätti Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Siinäkin päähenkilö ajaa itseään takaa Euroopassa, jota ei enää ole. Molemmat teokset julkaistiin alkuvuonna 2009. Francescon tarina tuntuu jääneen Maxin jalkoihin. Ehkä kirjallisuuden kenttä ei kestä kovin montaa samantyyppistä tarinaa samaan aikaan. Tai sitten Lykantropia on luokiteltu lesbokirjallisuudeksi, josta ei voi puhua valtavirrassa. Tyhmyyksiä, sanon minä. Lukekaa molemmat!

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Rakastamisen vaikeudesta

Joulupukki ilmoitti minulle jo etukäteen, että kirjapakettien kanssa on toimitusvaikeuksia. Niinpä varauduin joululomaan muutamalla paksulla kirjalla. Ensin luin Lionel Shriverin Poikani Kevinin. Tämä oli taas niitä kirjoja, jotka olen kyllä ajatellut lukea, kun ne vastaan tulevat, mutta joita en ole jaksanut etsiä käsiini. Ennen kuin sama henkilö komensi kolmannen kerran minua lukemaan sen.

Kannatti se lukea. Minulle ei ole koskaan ollut epäselvää, etteikö vanhemmuuteen kuuluisi myös huonoja hetkiä ja vahvoja, negatiivisiksi miellettyjä tunteita. Silti koulusurmaaja Kevinin äidin pohdinnat hätkähdyttävät. Eniten ehkä siksi, että hän ei kirjan alussa näe syytä tapahtuneeseen muussa kuin Kevinissä. Koska äiti, Eva, kertoo tarinaansa kirjeiden muodossa, lukija on hänen antamansa informaation varassa, ja Kevin todella vaikuttaa paholaisen inkarnaatiolta. Paitsi että tarinan edetessä Kevinin hahmo alkaa saada sävyjä, ja lukijan on helppo nähdä että Kevin on jäänyt ilman ehdotonta rakkautta, johon jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus. Realistina ja äitinä lisään tähän sanat silloin tällöin, koska rakastaminen ilman ehtoja on inhimillisilla olennoille melkoisen vaikeaa. Mutta vanhemmanrakkaus on sitä silloin tällöin, eikä Kevin saa hyväksyvää rakkautta sitäkään vähää.

Kirja on myös Evan kasvutarina, ja lopussa hän näkee ja hyväksyy poikansa sellaisena kuin tämä on. Ja lukija saa katarttisen kokemuksensa. Ilman sitä kirjan ajatuksia voisikin olla vaikea kestää. Ei kirjaa kannata kuitenkaan vältellä siitä pelosta, että sen herättämät ajatukset olisivat liian vaikeita. Kirjemuoto tekee kirjasta helppolukuisen, ja vaikuttaa se niinkin, että lukija saa informaatiota juuri sen verran kuin pystyy vastaanottamaan. Luetaanhan oikeitakin kirjeitä omista lähtökohdista käsin: niistä nähdään se, mikä itselle on relevanttia, ja toisaalta joidenkin ihmisten tekstistä on helppo lukea paljon myös rivien välistä. Tämäkin kirja herättää lukijassa juuri sen verran ajatuksia kuin lukija on valmis läpikäymään. Kannattaa kokeilla, minkälaisia ajatuksia se sinussa nostaa pintaan.