43 Kirjailijan nimi viehättää sinua

Tähän haastekohtaan minulla oli suunnitelmia, mutta kirjaston varausjono on pitkä. Kun tämä oli viimeinen vapaana oleva kohta, tuli kauhea tarve saada se täyteen.

Tarpeeseen vastasi Bestseller-hyllyssä vartova Liane Moriartyn uutuus Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Moriarty on niitä nimiä, joista on vaikea uskoa, että se oikeasti on jonkun nimi, niin vahvasti se assosioituu Sherlock Holmesin arkkiviholliseen. Moriarty on iljettävä hahmo, mutta vie ajatukset Holmesin tuttuun ja turvalliseen maailmaan.

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista kertoo hyvinvointiretriitistä, johon yhdeksän hyvin erilaista elämän murjomaa hahmoa vetäytyy parantelemaan ruhjeitaan. Moriartyn aiemmat romaanit vaihtelevat viihteellisestä ihmissuhdedraamasta psykologisiin trillereihin. Tämä romaani asettuu näiden määritelmien välimaastoon. Tarina on mukaansatempaava, henkilöhahmot kiinnostavia ja ilmaisu sujuvaa ja vaivatonta.

Minä otin tämän kirjan ihan viihteenä ja ahmin sen yhden lauantaipäivän aikana. Mitenkään alleviivaamatta se kuitenkin myös muistuttaa, että jos ihminen tavoittelee muiden asettamia, hänestä tulee onneton, ja onni löytyy vain, kun itse määrittelee itsensä.

33 Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan

Ajattelin, että tämä haastekohta täyttyy helposti, mutta kun kesän loppuun mennessä yhtään kohtaan sopivaa kirjaa ei ollut tullut vastaan, piti itse keksiä, millä kohdan täyttää.

Valitsin Volker Kutscherin Babylon Berlinin. Tarkalleen ottaen en ole nähnyt kirjasta tehtyä elokuvaa, vaan TV-sarjan, ja siitäkin vain 1,5 tuotantokautta (koska se poistui Areenasta ennen kuin ehdin loppuun) mutta mielestäni se sopii tähän haastekohtaan.

Babylon Berlin kertoo 1920-luvun Berliinistä ja komisario Gereon Rathista, joka selvittää rikosvyyhteä, johon liittyvät esimerkiksi pornoelokuvan kuvaukset, paikalliset mafiajärjestöt ringvereinit, kommunistit, venäläisten emigranttien kulta-aarteet ja aseita hamstraavat natsit. Hurjasti aineksia, joista syntyy paksu kirja, joka kuitenkin pysyy aika hyvin kasassa.

Kirja on kovin erilainen kuin TV-sarja. Sanoisin, että romaani on yksioikoisempi. On makuasia, pitääkö sitä hyvänä vai huonona. TV-sarjassa asiat sotkeutuvat vielä enemmän toisiinsa ja henkilöhahmoja on terävöitetty ja syvennetty. Toisaalta TV-sarja on ajoittain jopa väkinäisen sekava; kirjassa asiat etenevät suoraviivaisemmin ja loogisemmin. Kirja ei kuitenkaan pysty näyttämään 20-luvun Berliinin loistokkuutta ja maailmoja syleilevää asennetta samalla tavalla kuin televisiosarja. Minä pidin molemmista.

38 Jossain päin maailmaa kielletty kirja

Päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kirjan, jonka kaikki tietävät (koska se oli julkaisunsa jälkeen kohuksi asti kielletty joissain arabimaissa), mutta jota ainakaan minä en ole lukenut, siis tietenkin Salman Rushdien Saatanalliset säkeet. Täytyy tunnustaa, että en itse asiassa oikeastaan yhtään tiennyt, mitä romaani käsittelee.

Romaanissa on kaksi keskeistä henkilöä: Intiasta Englantiin muuttanut ja itsensä mahdollisimman täydellisesti englannistanut näyttelijä Saladin Chamcha ja Bollywood-tähti Gibreel Farishta. Nämä kaksi näyttelijää ovat lentokoneessa, jonka terroristit kaappaavat ja lopulta räjäyttävät Englannin kanaalin yllä. Miehet selviytyvät räjähdyksestä hengissä, mutta laskeutuessaan taivaasta maan pinnalle Saladin muuttuu paholaiseksi ja Gibreel nimensä mukaisesti arkkienkeliksi.

Gibreel näkee unia, joissa hän arkkienkelinä ilmestyy eri ihmisille, muun muassa eräälle profeetta Mahundille, ja iso osa romaanista käsittelee islamin alkuaikoja. Tämä historian tulkinta lienee se syy, miksi romaani aikanaan nähtiin niin suurena uhkana islamille.

Edellinen bloggaukseni oli ruskeista tytöistä, jatämä romaani kuvaa maailmaa ruskean miehen silmin. Romaanissa pyöritellään paljon identiteettiin ja maahanmuuttajuuteen liittyviä kysymyksiä ja ongelmakohtia. Toki tämä on myös kuvaus siitä, kuinka keski-ikäinen mies löytää oman paikkansa maailmassa, ja selvästi Saladin ja Gibreel ovat toistensa vastavoimat, vähän niin kuin ne piru ja enkeli, jotka istuvat jokaisen olkapäillä.

Luku-urakkani alussa vitsailin monta kertaa, että kirjan nimen täytyy tulla siitä, että se on saatanallisen tylsä. Saladinin ja Gibreelin tarinat ovat ihan kiinnostavia, erityisesti silloin, mitä enemmän ne risteävät, mutta Mahundin ja Jahilian historia olivat varsinkin alussa varsinaista tervanjuontia. Myös todellisuuden rajojen rikkoutuminen lähinnä ärsytti kirjan alkupuolella. Myöhemmin se oli enemmän perusteltua, mutta kyllä minä olin tyytyväinen, kun meno loppua kohti rauhoittui ja kertoja tarjoili lukijalle myös modernin ja psykologiaan perustuvan tulkinnan kaiken maailman pirunsarville.

Rodullistettua kirjallisuutta

En pidä yhtään sanasta rodullistettu. Ymmärrän kyllä, että asiat pitää tehdä näkyviksi, jotta ne voisivat tulla normaaleiksi, ja ehdottomasti kannatan sanojen haltuunottoa. Mutta rodullistettu-sanassa kaikuu siirtomaavaltahistoria ja kallonmittaaminen. Siinä mielessä ruskea tyttö -sanapari on oikein tervetullut!

Jos et yhtään tajunnut, mitä horisen, aloita lukemalla Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Se on johdanto siihen, että Suomessakin on muita värejä kuin valkoista, ja siihen, miten ruskeuteen pitäisi suhtautua. Ruskeille tytöille tämä on varmasti myös oman oikeutuksen manifesti. Tarpeellista, kiinnostavaa ja yleissivistävää. Minä sijoitan tämän haastekohtaan 1, kirjan kannessa on ihmiskasvot. Jos et saa kirjaa käsiisi, aloita täältä: www.ruskeattytot.fi

Vähän samasta aiheesta, mutta huomattavasti heppoisemmin kirjoittaa Chimamanda Ngozi Adichie kirjasessa Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti. Kyseessä on pitkä kirje, jossa kirjailija kertoo ystävälleen, miten kasvattaa tyttärestään feministi. Nigeriassa kasvanut kirjailija liittää feminismiin myös ylpeyden omasta igbo-kulttuurista. Minä sijoitan tämän kirjan haastekohtaan 10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirja on myös mielenkiintoinen todistuskappale siitä, minkälaisiin asioihin feministi törmää Nigeriassa. Osa on samoja kuin Suomessa, osa hyvinkin erilaisia.

Haastekohtaan 9, alle 18-vuotiaan suosittelema kirja, pääsee Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Se kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka asuu köyhällä mustien asuinalueella, mutta käy koulua valkoisten asuinalueella. Jo tästä ristiriidasta olisi riittänyt romaanin aiheeksi, mutta Starr joutuu näkemään lähietäisyydeltä, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä. Jos on yhtään katsonut uutisia viime vuosina, tietää kyllä, minkälaiseen mediamylly tällaisten tilanteiden ympärille muodostuu, ja romaani kertookin siitä, kuinka Starr painiskelee halun puhua ja tarpeen piiloutua välillä. Vaikka tämä on nuortenkirja, pystyy aikuinenkin nauttimaan lukemisesta. Tarinan herättämät ajatuskulut ovat varmasti yhtä tärkeitä nuorille ja aikuisille.

Parisuhdekirjallisuutta

Haastekohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja sijoitan Kimmo Takasen Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen. Se on ihan kiinnostava kirja siitä, miksi parisuhteessa ei kommunikaatio aina pelitä, ja se antaa avaimia ongelmien käsittelyyn. Toki sitä lukiessa pitää olla aika tunnelukkouskovainen tai ainakin ymmärtää tunnelukkoilmiön perusperiaatteet. Lisäksi Takanen ärsyttävästi vihjailee, että molempien parisuhteessa pitää sitoutua tunnelukkojensa avaamiseen, jotta homma voisi toimia.

Eihän se oikeasti niin ole, vaan on aivan yksi ja sama, millä nimellä kutsuu lapsuutensa traumoja ja erilaisia kommunikaatiokulttuureja, kunhan vain tiedostaa, että ne ovat kaikilla erilaiset, mutta vaikuttavat aikuisuudessakin. Samoista asioista, mutta huomattavasti lempeämmin, puhuu Marianna Stolbow kirjassaan Rakastamisen taito. Siitä kannattaa aloittaa (mutta tiedoksi vain, että Helmet-kirjastoissa siihen on kuukausien jono).

16 Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

Kirjaston bestseller-hyllystä nappasin lomalukemiseksi Nina Georgen Uniin eksyneet -romaanin. Se kertoo Henristä, joka on matkalla tapaamaan kolmetoistavuotiasta poikaansa, jota ei ole nähnyt koskaan. Se kertoo myös Samista, joka tapaa isänsä ensimmäistä kertaa sairaalassa, jonne Henri päätyy jouduttuaan onnettomuuteen matkalla Samin luo. Ja se kertoo myös Eddiestä, Henrin jättämästä naisystävästä, jonka Henri on määrännyt vastaamaan hoidostaan.

Kaikki kolme päähenkilöä toimivat kertojina, ja heidän kauttaan rakentuu sekä Eddien ja Henrin rakkaustarina että selitys sille, miksi Henri ei ole ollut Samin elämässä. Samalla käsitellään kuoleman ja kooman arvoituksia. Kuten kirjan nimikin kertoo, tässä romaanissa nähdään paljon unia - Henri elääkin unessa.

Minä pidin tästä kirjasta. Tarina tempaisi mukaansa: halusin mahdollisimman nopeasti tietää, miten Henrin käy, ja myötäelin päähenkilöiden tunteita. Henkilöt olivat uskottavia ja kiinnostavia. Kirjan kuvaukset kuoleman rajalla olemisesta olivat kauniita ja lohduttavia. Loppuratkaisua joutui odottamaan ihan viimeisille sivuille saakka, ja vaikka se ei varsinaisesti yllättänytkään, se ei myöskään ollut lattea ja itsestäänselvä pettymys.

19 Et pidä kirjan nimestä

Minä en ole mikään kauhujuttujen ystävä, ja siksi tämän kirjan nimi aiheutti minussa ikäviä väristyksiä. Nimittäin Riku Kauhasen Väärin haudattu sotamies. Kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä. Jollain tapaa kirja kuitenkin kiinnosti, sanotaan vaikka, että puhtaasti folkloristisessa mielessä halusin tietää, millaisia ne sotakummitusjutut sitten ovat.

Aloitin kirjan lukemisen keskellä yötä mökkiympäristössä, ja pelkkä esipuhe sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Tästä eteenpäin luin kirjaa vain kirkkaassa päivänvalossa, ja sillä perusteella voin kertoa teille, etteivät ne sotakummitusjutut kovin kummoisia ole. Kirjassa kummitusjutut on koottu kronologisesti sota kerrallaan.Vanhimmat jutut ovat sellaisia kuin kummitusjutut aina: hevonen pysähtyy tiellä ja länkien läpi näkyy haamuja. Mielenkiintoista on lukea 1900-luvun sotien kummitusjutuista. Sisällisodan aaveet hakevat revanssia, mutta toisen maailmansodan aikaiset kummitukset ovat enemmän kauhuviihdettä tai kertojien itsensäkin harhoiksi arvioimia. Paikallishistoriallisesti tämä on ihan kiinnostava kirja, koska joku juttu löytyy melkein jokaisesta pitäjästä.

Kuva otettu keskellä yötä, ei kirkkaassa päivänvalossa.

50 Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Kirjastossa on hylly, jonka päällä lukee "henkilökunta suosittelee". Poimin siitä usein mukaani kirjoja, tällä kertaa Jerome K. Jeromen Kolme miestä veneessä.

Kyseessä on englanninkielisen kirjallisuuden klassikko, joka on julkaistu 1889. Romaanissa minäkertoja J. kertoo muutaman päivän mittaisesta veneretkestä, jonka hän tekee kahden ystävänsä kanssa Thamesilla.

En ymmärrä, miten tämä kirja on saattanut mennä minulta aiemmin ohi. Onneksi ei mennyt tällä kertaa. Tämä on aivan hulvaton kirja: kolme bertiewoostermaista hulttiota ja verenhimoinen koira säätävät ja sekoilevat kuin missä tahansa hyvässä brittikomediassa. Välillä J. intoutuu luontokuvauksiin tai filosofisiin pohdintoihin, joita on myös ihan kiinnostavaa lukea - mutta joiden takia hänen huomionsa herpaantuu ja tarina muutuu taas nopeasti naurattavaksi.

23 Kirjan nimessä on jokin maa

Tähän haastekohtaan luin Roman Schatzin Voi, maamme Suomi -pakinakokoelman. Tai mitä ne nyt sitten ovatkaan, kolumneja varmaan alunperin, tai humoristisia esseitä, joita ainakin muutama vuosikymmen sitten olisi kutsuttu pakinoiksi.

Schatz kirjoittaa suomalaisista ja suomalaisesta kulttuurista hauskasti, välillä sivallukset ovat varsin teräviä ja teksteissä on mukana paljon lämpöä ja ymmärrystä. Sanamuodoista päätellen Schatz lukee itsensäkin mukaan "meihin suomalaisiin" - ja onhan hän yksi meistä, kun osaa suomen kielellä kirjoittaa tällaista tekstiä!

Minä olen aina tykännyt teksteistä, joissa suomalaisuutta tarkastellaan ulkopuolelta. Viime vuosina niitä on julkaistu yhä kiivaampaan tahtiin, mikä lienee merkki siitä, että Suomi avautuu muulle maailmalle, joka sitten kirjoittaa näkemistään kummallisuuksista. Tämän Schatzin kirjan voi viedä ulkomaillekin tuliaisena, koska samassa paketissa on sekä suomen- että englanninkielinen versio.

26 Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan

Tämä haastekohta alkoi jo tuottaa lievää paniikkia, koska näköjään nykyään tosi harva lukee missään julkisella paikalla muuta kuin puhelintaan. Jos joskus onnistuinkin kuikuilemaan jossakin bussissa kirjan kannen selville, kyseessä oli aina joku davincikoodi tai muu sata kertaa luettu teos. En myöskään innostunut lukion oppikirjoista - niitä luetaan busseissa vieläkin.

Lentomatkalla osuin lukijan viereen, sain selville kirjan nimen ja tulin onnelliseksi, koska kirja vaikutti oikeasti tosi kiinnostavalta. Kyseessä oli Torill Kornfeldtin The Re-Origin of Species. Alunperin kirja on kirjoitettu ruotsiksi nimellä Mammutens återkomst.

Ruotsinkielinen nimi kertoo selvemmin, mistä kirjassa on kyse. Tiedetoimittaja Kornfeldt selvittää, onko sukupuuttoon kuolleiden eläinten uudelleen luominen mahdollista, ja todella paljon puhutaan mammuteista. Tämä on todella kiinnostava kirja, joka kansantajuistaa geenimuunteluun ja kloonaukseen liittyviä kysymyksiä. Minulla ainakin on ollut tosi voimakas vastenmielisyys kaikenlaista tällaista kloonauspuuhastelua kohtaan. Vaikea on myös ymmärtää sellaista perustelua, että koska tässä on leikitty luomakunnan herraa tuhansia vuosia, niin nyt on aika korjata tehdyt virheet - koska mielestäni se se vasta onkin luomakunnan herrana päsmäröimistä.

Kornfeldt antaa äänen eri puolilla maailmaa toimiville tutkijoille ja kommentoi heidän mielipiteitään, varsinkin tuo ilmi uhat ja haittapuolet erilaisissa toimintatavoissa.  Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen paljon viisaampi - ja ehkä suhtaudun hieman avoimemmin erilaisiin mammuttiprojekteihin. Mammutti nimittäin saattaa olla paras tapa pitää Siperian ikirouta jäässä tulevaisuudessakin - jos nyt ajatellaan, että se ei saisi sulaa.

Jos pääsette helposti Helsinkiin Kansallismuseoon, suosittelen paria kirjan teemaan liittyvää näyttelyä. Nick Brandtin Inherit the Dust on valokuvanäyttely, jonka kuvissa yhdistyvät Brandtin aiemmin villieläimistä ottamat kuvat ja kaupunkimaisemat, jotka ovat vallanneet eläinten entiset asuinpaikat. Todella vaikuttavia teoksia!

Jälkiä-näyttely käsittelee ihmisen ja eläimen suhdetta esittelemällä erilaisia eläinten luista, nahoista ja turkiksista tehtyjä esineitä sekä metsästysmuistoja. Kyllä nämäkin turhuudet välillä suorastaan kylmäävät.

Että semmonen.

Ferrantet luettu - wuhuu!

Oletko vielä lukenut Elena Ferrantea? En minäkään ollut vielä viime vuonna. Sitten lainasin äidiltä Loistava ystäväni -romaanin, joka aloittaa Elenasta ja Lilasta kertovan romaanisarjan, ja tarina imaisi minut mukaansa. Loistava ystäväni kertoo tyttöjen kasvamisesta, kouluvuosista ja Lilan naimisiinmenosta. Ahmin sen parissa päivässä ja lisää oli saatava heti.

Laitoin kakkos- ja kolmososat varaukseen kirjastossa. Kakkososaan, Uuden nimen tarinaan, oli hieman enemmän jonoa, joten keksin varata sen myös ruotsiksi. Hennes nya namn tuli lähikirjastooni saman tien, ja kohta myös kolmososa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Kaikki muut lukuprojektit saivat jäädä, kun bingetin Ferrantea. Nämä osat kertovat aikuisiän varhaisvuosista, Elenan opiskelujen jatkumisesta ja molempien perheen perustamisesta.

Tällä tavalla kerrottuna juoni kuulostaa tylsältä - onhan näitä tarinoita luettu. Jotakin sellaista Ferrantessa kuitenkin on, joka saa hänet loistamaan muiden tarinankertojien joukossa. Sen lisäksi, että hän kertoo Elenasta ja Lilasta, hän kertoo Napolista ja yhdestä sen köyhästä korttelista, ihmisistä, jotka asuttavat korttelia ja joiden elämät kietoutuvat toisiinsa. Toisaalta hän kertoo aikakaudesta ja ympäristöstä, jossa oli ihan normaalia suuttua lapselle niin paljon, että heittää tämän ikkunasta ulos, tai jossa veljet puolustivat siskojaan hakkaamalla juttusille tulevat vieraat pojat. Ferranten romaanit kertovat myös siitä, miten Elena ensin huomaa, ettei elämä kaikkialla ole samanlaista, mutta myös siitä, miten maailma alkaa muuttua niin, ettei elämä kohta missään ole sellaista. Ferrante kirjoittaa kiihkeästi: teksti etenee rytmikkäästi, varmaan vähän niin kuin Napolin murrekin tekisi.

Nelososa, Kadonneen lapsen tarina, löytyi taas äidin hyllystä. Sitä piti odottaa ihan loppukevääseen saakka. Sarjan viimeinen osa kertoo Elenan ja Lilan elämästä nelikymppisistä seitsemänkymppisiksi. Taas tapahtuu paljon, ja nyt Elena, romaanisarjan kertoja, näkee yhä enemmän yhtymäkohtia nykyisyyden ja lapsuuden ja nuoruuden välillä. Tässä kirjassa ei enää olla samalla tavalla tapahtumien ytimessä kuin ensimmäisissä osissa, mutta ehkä se johtuu juuri siitä, että kertoja alkaa olla niin vanha ja viisas, että pystyy ottamaan etäisyyttä tapahtumiin - vaikka itse asiassa kirjasarjan kehyskertomus on sellainen, että seitsemänkymppinen Elena päättää kirjoittaa sekä oman historiansa että Elenan ja Lilan yhteisen historian. Sarja saa kyllä arvoisensa lopetuksen, siitä ei tarvitse huolehtia.

Sijoitan nämä kirjat seuraaviin haastekohtiin:
7 Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tosin se päivän vierailu Napolissa ei näyttänyt mitään, ja nyt pitäisi päästä sinne uudestaan!)
8 Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen (Ainakin jos yhtään väittää olevansa kartalla siitä, mikä on kirjallisuudessa juuri nyt pinnalla.)
11 Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa (Varsinkin kakkos- ja kolmososat.)
43 Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi (Vaikka sitten se ensimmäinen osa.)

22 Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Tähän haastekohtaan ajattelin lukevani jonkin hienon ilmastodystopian, mutta kohta täyttyikin puolivahingossa ihan muulla.

Kirjastosssa tartuin Ansu Kivekkään Perhosveitsi-romaaniin. Takakansiteksti lupaili huumoria ja dekkaria, ja tapahtumien keskiössä on vantaalainen erityisluokka, joten minä olin aivan myyty jo ennen lukemista.

Olipas raikasta lukea välillä Vantaasta ja vantaalaisista! Kirjassa kuvataan paljonkin vantaalaisia paikkoja, ja päähenkilöt ovat sellaisia stereotyyppisiä vantaalaisia, joiksi ainakin me espoolaiset kuvittelemme vantaalaiset: alkoholisoituneita, maahanmuuttajia, lähiöiden asukkaita. [Huomautettakoon, että espoolaisuuteni on vasta pinta, joka on kertynyt seitsemän vuoden ajan. Vähintään yhtä kauan olen asunut aivan Vantaan rajalla juuri tuollaisessa edellä kuvaillussa lähiössä.]

Perhosveitsessä kerrotaan ysiluokasta, jonka kaikki oppilaat ovat erityisoppilaita. Kaikki kirjan henkilöt kietoutuvat jollakin tavalla tämän ysiluokan oppilaisiin; mukana menossa on varsinkin opettajia ja perheenjäseniä. Ysiluokan uusi opettaja on ympäristöihminen, joka herättää nuorisossa kiinnostukseen ympäristöasioihin, myös ilmastonmuutokseen. Se ei ole tässä kirjassa mikään keskeinen teema, mutta oleellinen juonen kannalta.

Oleellista on näyttää monenlaisia ihmiskohtaloita ja kertoa, että huonoista lähtökohdista huolimatta voi ottaa aktiivisen toimijan roolin. Tämä tärkeä teema kietoutuu sujuvaan tarinaniskentään, naurua kirvoittavaan replikointiin ja erilaiseen dekkarijuoneen.

24 Sokkona hyllystä valittu kirja

Viimeksi kirjastossa käydessäni päätin, että otan seuraavasta hyllyvälistä vasemmalta puolelta keskimmäiseltä hyllyltä 15. kirjan. Se oli Aris Fioretoksen Mary. Fioretos on ruotsalainen kirjailija, jonka vanhemmat ovat Kreikasta. Minulle hän oli kirjailijana aivan uusi tuttavuus, vaikka Wikipedian mukaan bibliografia on pitkä.

Mary on ilmestynyt vuonna 2015 ja se kertoo Kreikasta 1970-luvun alussa. Mary saa tietää olevansa raskaana, ja hän lähtee kertomaan uutista poikaystävälleen, joka toimii aktiivisesti opiskelijaliikkeessä. Mary ei löydä poikaystäväänsä, vaan joutuukin pidätetyksi. Maryn vankeusaika venyy, ja häntä siirrellään sellistä ja vankilasta toiseen.

Romaanissa vaihtelevat realistiset vankilakuvaukset ja takaumat, joissa Mary miettii omaa menneisyyttään. Niiden avulla Maryn tarina saa lisää syvyyttä ja ne auttavat ainakin hieman ymmärtämään, miksi Mary ei esimerkiksi hyödynnä sukunsa nimeä, jonka avulla hän todennäköisesti pääsisi vankilasta nopeammin.

Täytyy myöntää, että minä vähän viivyttelin tähän romaaniin tarttumisen kanssa. Olisin paljon mieluummin lukenut jotakin kevyttä hömppää ja ajatus vankilakuvauksesta vähän ahdisti. Oikeassa olin, kirja oli varsin ahdistava - mutta silti tarina luisti sujuvasti ja kirjaa oli vaikea laskea käsistään. 

Jotenkin olen sinut sen kanssa, että Euroopan historia toisen maailmansodan aikana oli varsin ruma. Silti on vaikea uskoa, että 1970-luvulla tapahtui tällaisia asioita kuin tässä kirjassa. 1970-luku on jo minunkin historiaani, enkä haluaisi sen olevan tällaista. Mielikuva Kreikastakin on lähinnä aurinkoinen lomakohde, ei sotilasjuntan hallitsema mielivaltainen diktatuuri. Mutta hyvä, että joku muistuttaa asioiden todellisesta laidasta, vähän ravistelee minua ja muistuttaa, että elämä on aika mielivaltaista. 

44 Kirja kertoo Berliinistä

Olen matkustamassa Berliiniin touko-kesäkuun vaihteessa, ja ajattelin, että otan matkalle mukaan jonkin Berliini-kirjan. Vahingossa lainasin ja luin sen kuitenkin jo nyt, nimittäin Virpi Hämeen-Anttilan Tiergartenin teurastajan. Kalle Björk lähtee työkomennukselle Berliiniin, seikkailee siellä ja ottaa samalla kiinni yhden iljettävän lasten sarjamurhaajan.

Tätä kirjaa oli ilo lukea, koska Berliini näkyy tarinassa niin paljon, ja itsensä saattoi sijoittaa romaanin tapahtumapaikoille. 20-luku antoi kuitenkin Berliinille oman värinsä. Samanlainen efekti on muuten tv-sarjalla Babylon Berlin, joka kertoo Berliinistä, sen köyhistä ja rikkaista, yöelämästä ja perversseistä värikkäästi. Suosittelen lämpimästi molempia 1920-luvun Berliinistä kiinnostuneille. (En osaa vielä suositella Babylon Berlin -dekkareita, koska en ole ehtinyt yhtään lukemaan.)

Tiergartenin teurastaja on myös dekkarina ensiluokkainen. Juoni kehittyy tasaiseen tahtiin, on uskottava ja kiinnostava, ja loppuratkaisu toimii. Tämä on ehkä Björk-dekkareista paras.

31 Kirjassa kuljetaan metrolla

Tämä haastekohta täyttyi sattumalta. Kirjastossa käsiini osui Mirjam Lohen Rouva Suominen välittää. Valuneen taikinan tapaus. Kirjan kansi oli niin suloinen, että päädyin lainaamaan sen. Kirjan päähenkilö matkustaa jonkin verran metrolla, ja yhdessä kohdassa metromatkaa kuvaillaan tosi tarkastikin. Ei tule siis yhtään huono omatunto, kun täyttää tämän kohdan tällä kirjalla

Ajattelin, että tämä romaani olisi dekkari, mutta nimestään huolimatta ei ollut, vaan ihan puhdasta hömppää, jossa päähenkilö säheltää, mukana on vähän rakkautta ja lopulta kaikki päättyy hyvin. Välillä romaani oli oikein hauska ja viihdyttäväkin, mutta päähenkilö Sointu Suominen oli niin kammottava ilmestys, että sai minut harkitsemaan kirjan heittämistä romukoppaan. Hyvässä viihdekirjassa päähenkilö on samaistuttava, ja hänessä voi omia huonoja puoliaan katsella vähän etäämpää, toivottavasti myös lempeästi. Sointu Suomista ei voi katsella kuin silmiään pyöritellen ja ärsyyntyen. (Eli ehkä vika on minussa, koska en voi niitä puolia vielä itsessäni hyväksyä. Sori siitä.)

39 Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Ei, en lukenut koskettavaa romaania ihmisen ja koiran tai ihmisen ja hevosen suhteesta. Luin Tuomas Aivelon Loputtomat loiset.

Tässä on törkeän kiinnostava ja helppolukuinen tietokirja loisista ja siitä, miten ne ovat eri aikoina vaikuttaneet ihmisten elämään. Opin paljon ja innostuin aiheesta lisää. Moitinkin kirjaa oikeastaan ainoastaan siitä, että välillä asioihin olisi saanut sukeltaa vielä paljon syvemmälle.

6 Rakkausromaani

Ostin Englannin-matkaltani kasan kirjoja. Suurin syy oli matkalukemisen kesken loppuminen, mutta siellä ne ovat myös halpoja verrattuna Suomen hintatasoon.

Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä oli kovasti kehuttu Heather Morrisin The Tattooist of Auschwitzia, joten nappasin sen mukaani ja aloitin lukemisen saman tien.

Kirja kertoo Lalesta, josta tulee Auschwitzin tatuoija, ja hänen leirillä tapaamastaan Gitasta, josta tulee Lalen tyttöystävä. Romaani näyttää taas yhden puolen keskitysleiristä ja kuvaa rakkautta, joka on se voima, joka pitää sekä Lalen että Gitan hengissä järkyttävien tapahtumien keskellä.

Pidin kirjasta, koska se oli helppo- ja nopealukuinen ja piti lukijan otteessaan. Se myös kertoi kuluneesta aiheesta uudesta näkökulmasta. En pitänyt kirjasta, koska se oli jotenkin ulkokohtainen ja kertoi aiheestaan  heppoisesti, ei tapahtumien keskeltä vaan etäämpää. En ole myöskään ihan varma, pidinkö Lalesta. Hän oli opportunisti, joka pyrki ensisijaisesti hyötymään itse - sekä leirillä että sodan jälkeen hän oli valmis huijaamaan muita päästäkseen itse eteenpäin. Mutta kukapa meistä ei hänen paikallaan olisi ollut. Toisaalta hän oli myös valmis auttamaan omiaan ja se, kuinka hän piti Gitaa elämänsä johtotähtenä, on varsin suloista.

Summa summarum: romaani sopii teineille, jotka ahmivat kaiken tiedon keskitysleireistä, mutta kyllä Imre Kertész kertoo keskitysleireistä ihan eri tasolla.

Edit: Täällä, eli upouudessa matkablogissani, bloggaan kaikista reissun kirjaostoksistani.

Hienoja henkilökuvauksia

Ihastuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen, ja alkuvuodesta luin Pintti-romaanin. Sen sijoitan kohtaan 36, kirjassa ollaan yksin.

Pintti seuraa pienen teollisuuspaikkakunnan ja lasitehtaan elämää kolmen sisaruksen silmin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Suomeen kolmelle erilliselle päivälle noin yhden vuoden aikana. Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, ja oleellista on kolmen sisaruksen keskinäinen suhde ja heidän perheensä, ovat henkilöt kuitenkin jokainen vuorollaan varsin yksin elämässään päivän ajan.

En yleensä tykkää yhdenpäivänromaaneista (ja jostain lehtihaastattelusta luin, ettei tykkää Kinnunen itsekään), mutta jotakin kiehtovaa tässä romaanissa ja sen muodossa on. Kinnunen kirjoittaa hahmonsa eläviksi ja kiinnostaviksi; lukija pääsee vuorollaan jokaisen kolmen sisaruksen iholle.

Neljäntienristeyksen henkilöhahmot olivat myös kiehtovia, ja saman suvun tarina jatkuu myös Lopotti-romaanissa. Lopotissa pääosissa ovat Helena, Neljäntienristeyksen sokea tytär, ja Tuomas, Helenan veljen Johanneksen poika. Helena lähetetään Helsinkiin sokeiden kouluun ja homoseksuaali Tuomas etsii itseään ja paikkaansa suvussa. Vaikka tarinalla on kaksi päähenkilöä, kertoo se silti koko suvusta, ei vain sen yksittäisistä jäsenistä. 

En voi kuin ihailla Kinnusen taitoa kertoa koko suvun tarinaa yksittäisten henkilöiden kautta. Lukijan silmien eteen piirtyvät niin kotiseutu kuin suvun henkilötkin yhtä selvinä kuin he olisivat omaa sukua. Edellisessä bloggauksessa ihastelin Sofi Oksasen Helsingin homobaarien kuvausta, ja tässä  kirjassa Kinnunen (mitä ilmeisimmin) kertoo Turun homobaarikulttuurista 90-luvulla. Hyvin kuvaukseen pääsee sisälle, vaikkei itse olisi samoilla baaritiskeillä notkunutkaan.

Sijoitan Lopotin haastekohtaan 48, kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

14 Kirjailijan sukunimi alkaa samalla sukunimellä kuin oma sukunimesi

Löysin meiltä töistä kirjojen vaihtohyllyn ja sieltä Sofi Oksasen Baby Janen. Mahtavaa, en ollutkaan lukenut sitä aikaisemmin! (Vaihdossa vein jopa kaksi kirjaa, ne ikuisuuden hyllyssäni vanuneet ja viime kesänä vihdoin luetut Hesset. Siitä seuraavalle hyvin hioutunut riippakivi!)

Baby Janessa minäkertoja kertoo vuoronperään entisestä ja nykyisestä parisuhteestaan, jotka eroavat toisistaan kovasti. Teksti ja tarina etenevät sujuvasti ja lukijan on miellyttävä vertailla parisuhteita ja pohtia, miksi ihmiset päätyvät parisuhteisiinsa. Romaani käsittelee myös mielenterveyden ongelmia uskottavasti ja kiinnostavasti. [Spoiler alert:] Lopussa tarina kuitenkin vinksahtaa trilleriksi, jonka loppu jää lukijalle avoimeksi. Jonkun mielestä loppuratkaisu saattaa olla huono, mutta minä tykkäsin. Romaani olisi ollut hyvä erilaisellakin lopulla, mutta se, että kuvio kiepahtaa ympäri vielä ihan lopussa, jättää tarinan pyörimään pitkäksi aikaa mieleen.

Suuri osa tarinasta sijoittuu 90-luvun loppupuolelle Helsingin homobaareihin ja -piireihin. Olipa hauska lukea paikoista ja ihmisistä, jotka kuuluivat tuohon samaan aikaan myös minun elämänpiiriini. Romaani toimii ajoittain suorastaan suloisena nostalgiatrippinä nuoruuteen.

Kaiken kaikkiaan tätä kirjaa oli ilo lukea! Olen pitänyt kaikista Oksasen kirjoista, joten odotuksetkin olivat korkealla, mutta täytyy sanoa, että tämä kirja oli kuitenkin jotakin muuta kuin odotin. Oksasen lähihistoriaa käsittelevät romaanit ovat koskettavia, väkivaltaisuudessaan karujakin, ja Norma rikkoo todellisuuden rajoja. Baby Jane muistuttaa enemmän nykyaikaan sijoittuvaa psykologista kehitysromaania - vaikka ei se sitten ehkä ihan sellaiseksikaan osoittautunut.

Klassikot haltuun!

Edellisessä bloggauksessa mainittu teini luki koulua varten Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmät. Minäkin innostuin lukemaan Niskavuoren tarina -nimisen kokoelmateoksen. Oli jo aikakin, koska tähän mennessä en ollut lukenut tai nähnyt yhtäkään Niskavuori-näytelmistä.

Olihan se melkoinen sukusaaga, ja kiinnostava lukea! Testasimme teinin kanssa Wuolijoen tekstin ajattomuutta myös teatteri Avoimissa ovissa; kävimme viime viikolla katsomassa Niskavuori: Loviisa ja Heta -näytelmää, jonka oli ohjannut Heini Tola. Ensimmäinen näytös kertoi Loviisan, Juhanin ja Malviinan tarinan, eli Niskavuoren nuori emäntä -näytelmän tekstin tiivistettynä. Toinen näytös kertoi Hetasta ja Muumäen Akustista eli Niskavuoren Heta -näytelmän sisällön. Itse tekstiä, siis repliikkejä, ei ollut muutettu juuri lainkaan, ja uskomattoman tuoreelta ja nykyaikaiselta se silti kuulosti.

Teini luki vertailun vuoksi myös Enkä ollut vanki -esseekokoelman, jonka Wuolijoki kirjoitti vankila-aikanaan. Minäkin luin sen, ja ihastuin. Wuolijoki kirjoittaa vankilan erilaisista ihmiskohtaloista lyhyesti mutta kiinnostavasti, ja aina lämmöllä. Käsitellessään omaa kohtaloaan Wuolijoki viittaa usein eurooppalaisiin kulttuurin merkkihenkilöihin, samoin hän siteeraa sujuvasti useilla eri kielillä muita kirjailijoita. Tämä kirja pääsee lukuhaasteessani kohtaan 45, kirjan nimessä on kieltosana. Niskavuoren tarinan sijoitan kohtaan 18, eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, koska kosmopoliitti Wuolijoki ansaitsee sen.