tiistai 23. joulukuuta 2014

Uuden sukupolven Poirot

Eräiden marraskuisten joulumyyjäisten kirjakirppikseltä mukaani tarttui kaksi ruotsalaista dekkaria, Ingrid Hedströmin Lärarinnan i Villette ja Flickorna i Villette.

Nimistä voi ehkä päätellä, että kyseessä ei ole tyypillinen ruotsalainen dekkarimiljöö, vaan nämä kirjat sijoittuvat Belgiaan. Rikoksia ratkaisee belgialainen rikostuomari Martine Poirot. Belgialainen viranomaisjärjestelmä vaikuttaa kovin erilaiselta kuin pohjoismainen eikä ymmärtämistä ainakaan lisää se, että perehdyn siihen ruotsiksi, joten saatan käyttää tässä esityksessä aivan vääriä termejä. Se tosin lohduttaa, ettette te lukijat niitä sen paremmin tunne. Älkää kuitenkaan käyttäkä tätä tekstiä lähdetietona belgialaisesta systeemistä! Madame Poirot'n lisäksi kirjoissa seikkailee hänen notaarinsa Julie Wastia ja rikoskomisario Christian de Jonge sekä lukuisia muita virkavallan edustajia. Merkittävä rooli on myös Martine Poirot'n aviomiehellä Thomasilla, jonka äiti on ruotsalainen, ja muilla sukulaisilla.

Molemmissa kirjoissa nykyajassa (joka kirjoissa on 1990-luku) tapahtuvat rikokset yhdistyvät menneisyyden vääryyksiin. Salaisuuksien vyyhtien avautuminen on aina kiinnostavaa ja antaa juoneen lisäpotkua. Varsinkin toisen kirjan historialliset tapahtumat, jotka liittyvät Poirot'n perheen historiaan, ovat kiinnostavia. Kirjat ovat sujuvasti kirjoitettuja, mutta välillä mutkat vedetään suoriksi siinä, miten vanhat ja uudet tapahtumat yhdistyvät. Ensimmäinen kirja, Lärarinnan i Villette, on mielestäni onnistuneempi. Flickorna i Villettessäkin on paljon hyvää, mutta kyllä dekkarissa jokin menee pieleen, jos lukija pystyy päättelemään murhaajan ja hänen motiivinsa luettuaan vasta kaksi kolmasosaa kirjasta.

Näitä ei siis kannata lukea, jos ei siedä hieman itsestäänselvyyksiä ja epäloogisuuksia, mutta jos tykkää historian havinasta ja perhesalaisuuksista dekkareissa, eivät nämä pahimmasta päästä ole. Itse nautin kirjojen helppolukuisuudesta ja belgialaisen elämän kuvauksesta. Hedström on rakentanut hienon miljöön, keksityn Villetten kaupungin ja sen henkilöhahmot.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Lisää erilaisia nuoria

Marraskuussa luin myös Mats Stranbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelfors-trilogiaa. Luin ensimmäisen osan Piiri (Cirkeln) suomeksi ja toisen osan Tuli ruotsiksi (Eld). Kolmas osa Avain ilmestyy vasta ensi vuonna suomeksi, mutta Nyckeln on jo luettavissa.

Engelfors on ruotsalainen pikkukaupunki, jossa ei tapahdu mitään ja josta kaikki muuttavat heti lukion jälkeen pois. Trilogian ensimmäinen osa alkaa, kun lukion ekaluokkalainen Elias tekee itsemurhan koulun vessassa. Tosin Eliaksen paras ystävä Linnea ei usko, että Elias olisi voinut tehdä itsemurhan. Linnean epäilykset paljastuvat todeksi, kun eräänä syksyisenä täysikuisena yönä jokin tuntematon voima vetää kuusi tyttöä, Linnean mukaanlukien, vanhalle tanssipaikalle. Selviää, että nämä tytöt, samoin kuin Elias oli ollut, ovat valittuja, voimakkaita noitia.

Valittujen tehtävä on estää maailmanloppu, joka seuraa, jos demonit pääsevät omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan. Demonit pyrkivät tuhoamaan valitut ja käyttävät tässä tehtävässä ihmisiä, jotka ovat saaneet valtaansa. Nyt valittujen pitäisi selvittää, kuka tappoi Eliaksen ja kenen intresseissä on tappaa heidät kaikki. Kirjasarjan myöhemmissä osissa demonien valta kasvaa ja valittujen taistelu demoneita vastaan vaikeutuu.

Engelfors-trilogia on ehtaa fantasiaa nuortenkirjatwistillä. Valituilla on ongelmia vanhempien, ystävien ja poikakavereiden kanssa. Itse asiassa valitut edustavat kukin erilaisia nuortenkirjojen arkkityyppejä: porukkaan kuuluu masentunut nuori, auktoriteetteja vihaava erilainen nuori, usein juhliva poikien suosikkityttö, nörtti, tavallinen tyttö, lihava kiusattu ja koko koulua otteessaan pitävä kiusaaja. Mielestäni tästä syntyy kirjoihin voimakas imu. Yhtäkkiä näiden nuorten, jotka eivät siedä toisiaan, pitää tulla toimeen toistensa kanssa ja olla yhdessä rintamassa demoneja vastaan. Kirjasarjan aikana tytöt oppivat paljon sekä toisistaan että itsestään.

Nuortenkirjoihin kuuluu usein erilaisuuden tunne: jokainen nuori tuntee itsensä usein ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Tässäkin kirjasarjassa kaikki päähenkilöt tuntevat, etteivät ihan kuulu joukkoon. Trilogian aikana jokainen heistä kuitenkin löytää paikkansa. Tällaistahan nuoruus oikeastikin on: vahva fiilis siitä, että minä en ole ihan sellainen kuin pitäisi, ystäviin nojautumista tiukoissa paikoissa, joissa tuntuu, että kovinkaan moneen ei voi luottaa ja taistelua sisäisiä demoneja vastaan. Engelfors-trilogiassa näitä asioita käsitellään jännittävän juonen kautta, mistä syntyy melko vastustamaton paketti.

torstai 4. joulukuuta 2014

Eriskummallisia juttuja

Marraskuun lukuhaaste on ohi, ja täytyy myöntää, että marraskuussa tuli luettua paljon enemmän kuin esimerkiksi lokakuussa. Jotkin tavoitteet jäivät saavuttamatta: Donna Tarttin Tikli on kulkenut nyt kaksi viikkoa laukussa, mutta en ole vielä päässyt alkua pidemmälle. Toisaalta luin paljon sellaista, jota en ollut suunnitellut lukevani.

Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli mielenkiintoinen makupala, jonka luokittelisin lähinnä nuortenkirjaksi. 15-vuotiaan Jacobin isoisä on kertonut aina mielikuvituksellisia seikkailuja nuoruudestaan. Lapsena Jacob uskoi isoisän juttuihin mutta 15-vuotiaana tietää, että isoisä toisen maailmansodan aikana ensin pakeni natseja ja sitten taisteli heitä vastaan. Ei siis ole mikään ihme, että suurin osa sukulaisista pitää isoisää hieman höperönä. Kun isoisä sitten väkivaltaisesti kuolee, muuttuvat isoisän tarinat tosiksi. Saadakseen tietää enemmän isoisästä Jacob lähtee Walesiin syrjäiselle saarelle, jolla isoisä on asunut nuorena. Saarella Jacob tutustuu isoisän menneisyyteen ja huomaa olevansa keskellä hyvän ja pahan taistelua.

Romaani käsittelee perinteisiä nuortenkirjojen teemoja. Miten hyväksymme erilaisuuden itsessämme ja muissa? Miten opin tuntemaan itseni paremmin ja löydän oman paikkani maailmassa? Hirveän syvälle näissä teeemoissa kirja ei pääse, mutta siinä riittää vauhtia ja juonenkäänteitä, jotka pitävät lukijan koukussa. Kirja saa lisäviehätystä siitä, että sen kuvituksena on vanhoja valokuvia. Valokuvat ovat vanhoja trikkikuvia: ilmassa leijuvia vauvoja ja kiviä nostavia voimalapsia. Kirjan kysymys kuitenkin on, mistä me tiedämme, ovatko kuvat muokattuja. Ehkäpä maailmassa onkin oikeasti friikkejä, tai kauniimmin sanottuna eriskummallisia lapsia, joilla on ihan oma tehtävänsä täällä.