torstai 30. marraskuuta 2017

Professori ja taloudenhoitaja

Japanilaista kaunokirjallisuutta kuvaillaan usein hiljaiseksi, minimalistiseksi, ilmaukseltaan tiiviiksi jne. Minä en aiemmin ole voinut sietää sellaisia (tylsiä) kirjoja. Mutta olenkohan minä kasvamassa aikuiseksi, kun nykyään yhä useammin ihastun juuri sellaisiin hiljaisiin ja harvasanaisiin romaaneihin?

Yksi lajityypin edustaja on Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja. Se kertoo matematiikan professorista, jonka muisti on onnettomuuden seurauksena pysähtynyt 1970-luvulle, taloudenhoitajasta, joka joutuu esittelemään itsensä joka aamu uudestaan ja taloudenhoitajan pojasta, johon professori ihastuu jokaikinen iltapäivä koulun jälkeen. Tämän omituisen kolmikon kautta kerrotaan siitä, mitä ovat ystävyys ja rakkaus ja mikä oikeastaan on perhe.

Romaanin kerronta on verkkaista, mutta ei tylsää, vaan yllättäen tämä on jopa vähän ahmittava tarina. Kirja piti minua otteessaan alusta loppuun saakka - ja kuvitelkaa, näin kävi, vaikka kirjassa oli paljon matematiikkaa. En todellakaan pysynyt jokaisen matemaattisen ilmiön selostuksessa ihan kärryillä, mutta niistä kerrottiin niin kauniisti, että minäkin pystyin näkemään, miksi joku toinen näkee matematiikassa kauneutta. Ja se on paljon se!

tiistai 21. marraskuuta 2017

Mehiläisten kuolema

Hyvä kirjavainu varmaan sai minut tarttumaan Lisa O’Donnellin Mehiläisten kuolema -romaanin. Mistään en ollut kuullut tai lukenut tästä kirjasta, vaikka kaikkien pitäisi kilpaa kuuluttaa, kuinka hyvä se on!

Romaani kertoo Marniesta ja Nellistä, kahdesta teini-ikäisestä tytöstä, joiden lapsuus on ollut itsestä ja alkoholisoituneista vanhemmista huolehtimista. Ainakin siihen asti, että vanhemmat makaavat takapihalla mullan alla ja tyttöjen pitää keskittyä pitämään tämä salaisuutena. Naapurin Lennie, pedofiilirekisterissä oleva homopapparainen, yrittää huolehtia tytöistä niin hyvin kuin osaa. Soppaan sotkeutuvat myös yksi parannuksen tehnyt isoisä, pari Glasgow’n alamaailman kuuluvaa huumekauppiasta ja liuta teini-ikäisiä kavereita.

Kuulostaa perinteiseltä brittihuumorilta, ja hauska kirja onkin, mutta ei mikään puutaheinääjamuutamavesiperämäinen hullun huumorin pläjäys, vaan pienien oivallusten ja lempeän huumorin mestariteos. Suuria ja vakavia teemoja - ystävyyttä, rakkautta, sisaruutta, ennakkoluuloja ja kysymystä siitä, kenen kuuluu kantaa vastuu heikommista - käsitellään kevyesti, mutta kuitenkin niin, että lukija ei voi niitä sivuuttaa, vaan ne jäävät mieleen kaivelemaan vielä kirjan lukemisenkin jälkeen.

Tapoihini ei kuulu avata kirjojen juonia sen suuremmin, mutta voin paljastaa, että tässä teoksessa erityisesti ilahdutti onnellinen loppu. Tai ainakin kaikki langat yhteen vetävä loppu, joka on vain hiukan haikea mutta myös erittäin toiveikas.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Lapsuuden lukumuistoja

Alkusyksystä oli lukuveto vähissä. Sain lisäinnostusta Facebook-kirpparin avulla. Joku kaltaiseni kirjahamsteri möi Merri Vikin Lotta-kirjoja, jotka eivät kelvanneetkaan hänen lapsilleen. Luin Lottoa läpi ala-asteen ja vielä myöhemminkin aina, kun kaipasin jotakin helppoa, tuttua ja turvallista. Ostaa päräytin kaikki 42 kappaletta.

Lotan ja Gigin seikkailut olivat yhtä viihdyttäviä kuin 30 vuotta sitten. Yllättävän hyvin itse tarinat ovat aikaa kestäneet, vaikka toki osa viehätyksestä tulee ajankuvasta. Varsinkin 1950- ja 1960-luvulla kirjoitetut osat ovat kiinnostavia kuvauksia myös omasta ajastaan. 

En taida minäkään saada lapsia näitä lukemaan, mutta ehkä myyn nämä eteenpäin jollekin innokkaalle - siellä kirpparillakin ilmoitukseen tuli niin pitkä jono, että päättelen muidenkin tykänneen näistä. Saatan myös säästää koko kasan seuraavaa tylsää syksyä varten.