tiistai 18. toukokuuta 2010

Rajoittaako sukupuoli kertojan mahdollisuuksia?

Luin tänä keväänä melko lyhyen ajan sisällä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelin ja Joel Haahtelan Katoamispisteen. Vaikka ensimmäisen kerronta on suorastaan maalailevaa ja jälkimmäisen eleetöntä ja niukkaa, teosten kertojanäänissä on jotakin samaa. Molemmissa romaaneissa on minäkertoja, jotka tuntuvat olevan selviä sukulaissieluja. Molempien kertojat ovat miehiä, jotka ovat pettyneet rakkaudessa, jotka näkevät elämänsä tapahtumat kirjallisuuden kautta ja jotka kokevat itsensä hiukan ulkopuolisiksi omassa maailmassaan. Tästä ulkopuolisuudesta seuraa se, että he suhtautuvat omaan itseensä kevyesti - Enkelipelin kertoja jopa ironisesti.

Minusta molemmat kirjat olivat hyviä ja kertojat uskottavia, kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Mutta miksi en muista yhtään kirjaa, jossa on samantyyppinen naispuolinen minäkertoja? Nainen ei yleensä tarkastele itseään ulkopuolelta ja ironisesti ilman että teksti muuttuu viihdekirjallisuudeksi. Eivätkä kirjallisuuden naiset yleensäkään ajaudu elämässään ulkopuolisiksi, vaan joko pitävät jalat tiukasti maassa tai leijailevat niin korkealla, etteivät itse huomaa ulkopuolisuuttaan. En tiedä, littyykö ilmiö enemmän kertojan vai kirjailijan sukupuoleen. Haluaisin kuitenkin löytää kirjoja, jotka todistavat ajatukseni vääriksi. Tällainen ajatuskuvio tuntuu liian vanhanaikaiselta! Lukuvinkit ovat tervetulleita. Itse ajattelin aloittaa Raija Siekkisestä, jota Haahtelan Katoamispiste sivuaa. En muista lukeneeni hänen teoksiaan, mutta Katoamispiste antaa hänestä sellaisen kuvan, että hän voisi rikkoa kaavan.

- Ai niin, näitä kirjoja en lainannut lähikirjastosta, joten tällä kertaa yhtäläisyydessä ei ollut kyse kirjastovirkaijan ammattitaidosta vaan puhtaasta sattumasta.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Kannanotto kirjastopolitiikkaan

Lähikirjastossani on uskomattoman pätevää ja asiansa osaavaa henkilökuntaa. Vaikka kirjasto on kooltaan pieni, sinne tilataan monenlaisia uutuuksia – myös epäkaupallisia teoksia. Telineisiin ja hyllyjen päälle sijoitellaan aina monensorttisia kiinnostavia teoksia. Lukuvinkkejä saa niin viihdekirjallisuuden, klassikoiden kuin tietoteostenkin ystävä. Nykyään en enää kirjoita lehdistä löytämieni kiinnostavien kirjojen nimiä ylös. Tiedän, että löydän nuokin teokset parin vuoden sisällä loistavasta kirjastostani, ja todennäköisesti hyllystä, johon henkilökunta sijoittaa omat suosituksensa.

Viime kirjastokäynnillä sain taas todistuksen hienosta ammattitaidosta. Keräilin taas vaihteeksi vähän kevyempää luettavaa, ja mukaan tarttuivat muiden muassa Cecelia Ahernin Yllätysvieras ja Virve Sammalkorven Kahvila Dominokujalla. Luin ensimmäisen, aloitin toisen ja hämmennyin. Miten olen onnistunut valitsemaan mukaani kaksi kirjaa, joissa kerrotaan aikuisten ihmisten mielikuvitusystävistä? Päädyin vastaukseen: siksi, että kirjastovirkailija on ne tarkoituksella asettanut samaan suositeltavien kirjojen hyllyyn. Kiitos sinulle, kirjastovirkailija! Itse en olisi kumpaakaan noista kirjoista lähtenyt etsimällä etsimään muiden kirjojen seasta, enkä varmasti olisi osannut lainata niitä samaan aikaan. Nyt sain vertailla kahta erilaista näkemystä siitä, miksi (aikuinen) ihminen näkee jotain, mitä muut eivät näe. Ja sepäs oli kiinnostavaa! En kuvaile kirjoja sen tarkemmin, koska molemmissa lukukokemuksissa yllättävyys on keskeinen tekijä. Molemmat ovat kuitenkin lukemisen arvoisia, ehdottomasti!

Minunkin lähikirjastoni on ollut lakkauttamislistalla. Onneksi ainakin toistaiseksi toiminta jatkuu. Ja jos jonain päivänä ei enää jatku, kaupunki menettää monta loistavaa työntekijää. Moni hyvä kirja menettää monta hyvää lukijaa. Tämän voin allekirjoittaa ainakin omalta osaltani. Ilman kirjaston lukuvinkkejä olisin jättänyt monta mainiota kirjaa väliin.

Juoksijan lukemistoa

Elämä heittää usein käsiin kirjan, joka jostain syystä sopii juuri siihen elämäntilanteeseen. (Ja aika monet kirjat sopivat aika moniin elämäntilanteisiin, mutta miksei hakisi mielettömästä mielekkyyttä? Kohtaloon on hyvä uskoa!) Olen menettänyt tänä keväänä läheisen ja hurahtanut juoksemiseen. Olen siis aivan kuin Martti Miika Nousiaisen Maaninkavaara-romaanissa. Tosin yhtäläisyydet kirjan päähenkilön ja lukijan välillä jäävät melko pintapuolisiksi. Minä en ole esimerkiksi menettänyt todellisuudentajuani, vaikka olenkin menettänyt rakkaan ihmisen. (En muuten voi tajuta, miten hamaan maailman tappiin asti suomalainen mies kuvataan kirjallisuudessa juntiksi, jolla ei ole mitään kosketusta omiin tunteisiinsa…) Silti kirjassa on jotain koskettavaa. Suru on kai kuitenkin aina jossain määrin samanlaista, riippumatta siitä kuka suree ja ketä. Vaikka päähenkilön tapa surra tuntuu välillä kirjalliselta liioittelulta, välillä surun kuvauksessa on jotakin hyvin todentuntuista. Ja kirja tarjoaa tällaiselle sunnuntaijuoksijalle, jollainen minä olen, paljon kiinnostavaa tietoa suomalaisen juoksun historiasta, käytännön vinkkejä ja myös vihjeen pitää harrastus säällisissä rajoissa.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Teini sisälläni lukee myös

No niin, nyt nolottaa. Olen lukenut koko Houkutus-sarjan. Niin kuin maailma ei olisi täynnään hyviä ja merkittäviä kirjoja, jotka pitäisi lukea, ja minä laitan aikaani teinivampyyrisaagaan. Ensimmäisen osan luin silkasta yleissivistyksestä: Vuoden 2009 alussa opetin yläasteella, ja melkein kaikki tytöt vaahtosivat Stephenie Meyerin mahtavasta Houkutus-kirjasta ja sen jatko-osista. Koska minun oli tiedettävä, mistä siinä vouhotuksessa oli kyse, ehdotin lukupiirillemme luettavaksi kyseistä kirjaa. Ja loppu oli historiaa… No, ei nyt sentään. Kirja kyllä tempaisi mukaansa, mutta unohtui sitten vuodeksi. Tänä keväänä kaipasin kevyttä luettavaa, ja kun satuin näkemään ykkösosasta tehdyn elokuvan, alkoi jatko-osien lukeminen kutkutella. Siispä varasin ne kirjastosta ja parin viikon välein kävin aina hakemassa uuden osan, joka vapautui kaikkien rakkaudesta unelmoivien teinityttöjen käsistä minulle. Täytyy myöntää, että hieman hävetti, kun kolmatta kertaa kävi samalla kirjastonhoitajalla varausta noutamassa…
Vaikka kirjojen juonenkäänteet ovat ennalta arvattavia, henkilöt melko yksipuolisia ja kielellinen ilmaisukin ajoittain arveluttavaa, jokin niissä koskettaa. Myös tällaista keski-ikäistyvää perheenäitiä, jonka usko romanttiseen rakkauteen on karissut vuosien varrella. Bellan ja vampyyri Edwardin suhde on vain niiiiiiin riipaiseva – hyvässä mielessä. Jos tosielämässä ei saa suhdetta Edwardin kaltaiseen herkkupalaan, niin kirjan kautta siitä voi edes haaveilla. Ja kelpaisihan minulle, ei kun siis kelle tahansa teinille myös kiltti ihmissusi Jacob. Vampyyriteemakin kiinnostaa. (Kyllä, katson myös True Bloodia.) Vampyyri-innostuksen viimeaikaista nousua on mediassa selitetty sillä, että vampyyrien kautta kuvataan erilaisuutta ja suhtautumista erilaiseen toiseen. Varmasti totta, mutta itse näen vampyyreissa myös yhteiskuntasopimuksen kritiikkiä. Vampyyrit ovat yhteiskunnan ulkopuolella; toisaalta heidät on ajettu sinne, toisaalta he ovat itse valinneet osansa. Sekä Houkutus-sarjassa että True Bloodissa vampyyrit ovat muodostaneet omia hierarkkisia yhteisöjään, ja molemmissa on myös vampyyreita, jotka pyrkivät osaksi ihmisten yhteiskuntaa. On vampyyriyksilöitä, joita kumpikaan yhteisö ja sen säännöt eivät houkuttele, ja he pystyvät elämään käytännössä lähes erillään muista vampyyreista ja tietenkin ihmisistäkin.
Se perusteluista kypsille aikuisille. Tämä on teille muille: Bellan ja Edwardin suhde on niin ihana siksi, että sen kautta voi palata siihen aikaan, kun itse oli rakkauden ja tulevaisuuden suhteen toiveikas, ei kyyninen. Houkutus-kirjojen kautta on mahdollista kokea uudelleen teini-iän raastavat ihastumiset, ensimmäinen rakastuminen, haparoivat ensikokemukset ja ennen kaikkea sitä ikää leimaava toivo tulevan suhteen.