torstai 30. heinäkuuta 2015

Purjehduskirjasto

Pakkasin kahden viikon purjehdukselle viisi kirjaa mukaan. Nyt purjehdusta on jäljellä kaksi iltaa ja kirjoja 0,75. Sitä en taida ehtiä ihan loppuun, mutta nämä ehdin:

Chelsea Handlerin Elämäni vaakatasossa. Yhden yön juttuja. oli humoristista omaelämäkerrallista hömppää. Tosi viihdyttävää ja roisiakin, mutta niin kuin kaikissa jenkkikomedioissa, oli lopussa läsäyttävä opetus ja välillä naurettiin vähän liikaa kakkajutuille.

Saara Kesävuoren Saarroksissa on trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa pienelle saarelle ulkosaaristossa. Tätä oli kiva lukea Utössä. Olisi kyllä ollut kiva lukea muutenkin! Tarina on hyvin kasassa pysyvä, vaikka lopussa tapahtuukin vähän epäuskottavalla vauhdilla. Kesävuoren ilmaisu on sujuvaa, ja - tärkeää tämäkin! - päähenkilö on sympaattinen. En ymmärrä, miten en ole koko kirjailijasta tähän mennessä kuullutkaan, mutta jatkossa kyllä pidän silmällä.

Knausgårdin Kolmonen oli edellisiä osia helppolukuisempi. Ei julmetusti itsereflektiota, ei hankalia siirtymiä ajassa. Tarina lapsuudesta on kovin tutunoloinen - mutta knausgårdimaisen raikkaasti tässä ei turhia kaunistella, vaan paljastetaan, kuinka rasittava mukula pikku Karl Ove on ollut. Kyllä mä sen nelosenkin luen!

Maarit Turtiaisen Punainen paasto kertoo Sadusta, joka on muuttanut Suomesta Ruotsiin ja sieltä Istanbuliin opiskelemaan valokuvausta. Tarinassa on paljon teemoja ja aihelmia, vähän liikaakin. Tässä tapauksessa vähemmän olisi kyllä ollut enemmän. Turtiainen sitoo silti melko hyvin yhteen Sadun valinnanvaikeudet miessuhteissaan (ruotsalainen Peter vai turkkilainen Umut), äidin kaipuun, äidiksi tulemisen kaipuun, Atatürkin Turkin ja uskonnollisen Turkin ristiriidat, Turkin ihmisoikeusloukkaukset, perheen kunnioituksen ja oman tahdon väliset ristiriidat... olikohan niitä muitakin? Siis tosiaankin, vähemmälläkin olisi pärjännyt. Kirjan kerronta on värikylläistä ja aistirikasta; lukiessa todella pääsee Istanbulin kaduille ja keittiöihin. Kirjan loppupuolella on häiritsevän paljon typeriä kirjoitus- ja näppäilyvirheitä. Oikolukijalta taisi loppua jaksaminen kesken. Lukijalta ei kuitenkaan lopu, kerronta kantaa loppuun saakka.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Sukuhistoria

Tiedättehän sen tunteen, kun on niin syvällä jonkin kirjan maailmassa, että vaikka sitä maalaisi lautoja ja naulaisi niitä terassin kattoon, niin samalla miettii, mitä henkilöille mahtaa seuraavaksi tapahtua ja miksi ne käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät?

Tällä kertaa tällainen kirja oli Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät. Romaanin alussa viisikymppinen Helena, Berliinin oopperan taiteellinen johtaja, valmistautuu uransa merkittävimpään ensi-iltaan. Takaumina kerrotaan kuitenkin Helenan suvun tarinaa niin, että kaiken kaikkiaan kirja kertoo tämän tanskalaisen suvun tarinaa neljän sukupolven ajalta.

Tarina alkaa, kun natsi-Saksa valloittaa Tanskan. Naisiin menevä kyläpastori Thorvald ja hänen uskollinen vaimonsa Greta kuuluvat vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen tarina seuraa pappispariskunnan kaksosten, pohdiskelevan Leon ja iloluonteisen Leifin, aikuistumista ja perheenperustamista. Leo ja oopperalaulajan urasta haaveileva Ninni saavat tyttären Helenan. Uraansa keskittyvän Helenan tarinan kautta tutustutaan myös hänen ulkopuolisuutta tuntevaan tyttäreensä Sophieen.

Jokainen sukupolvi vuorollaan tekee omat virheensä. Yksittäisistä henkilökohtaisista valinnoista tulee merkityksellisiä ja ne vaikuttavat ihmiskohtaloihin monta sukupolvea eteenpäin. Puhumattomuuden takia omaa menneisyyttä ja sitä kautta myös omaa itseä on vaikea ymmärtää.

Juuri tällaista kaunokirjallisuuden pitää olla: Tarina imaisee mukaansa heti alussa ja pitää pihdeissään loppuun asti. Kirjan henkilöt ovat tosia ja persoonallisia, mutta heidän tekonsa kuitenkin sellaisia, että lukijan omasta henkilöhistoriasta löytyy sopivia vertailukohtia. Tapahtumat lomittuvat todelliseen historiaan luontevasti.

Miksen minä muuten ole aiemmin lukenut juuri mitään, missä kerrottaisiin, millaista Tanskassa oli toisen maailmansodan aikana? Kirja oli hirveän kiinnostava tästäkin syystä. Lukijat, antakaa toki vinkkejä, jos tiedätte muita kaunokirjallisia teoksia, joiden kautta voisin tutustua Tanskan lähihistoriaan!

Tapahtumien rytmi kiihtyy kohti loppua, niin että kirjaa ei malta laskea käsistään. Aivan loppu tulee vähän töksähtäen ja on ehkä hieman ohut verrattuna siihen johtaneisiin tapahtumiin - mutta hyvin Holst kannattelee tarinan ihan loppuun saakka. Ei kannata jättää lukematta tämän yhden poikkipuolisen sanan takia! Vaikka monenlaiset kirjat voivat olla vaikuttavia ja ihania, minä tykkään eniten tällaisista paksuista ja monikerroksisista tarinoista. Siksi olen aina iloinen, kun löydän uuden sellaisen.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Jännittäviä juonenkäänteitä kissaihmisille

Melkein luovutin heti alkuunsa. Keski-ikäisen muinaiskreikan tutkijan sisäinen puhe ei ole kovinkaan helppoa seurattavaa. Antiikinaikainen kissa, joka on muumioitu Sapfon tuntemattomia runoja sisältäviin papuryksiin, oli aiheena kuitenkin niin kiinnostava, että jatkoin lukemista.

Kannatti. Erik Wahlströmin Kaunein on se jota rakastaa kertoo vanhojen tekstien tutkimisen lisäksi rakkauden kaipuusta ja sen löytämisestä. Kirjan henkilökaarti on suuri: vaikka suurin osa asioista tapahtuukin Helsingissä, välillä ollaan Lesboksella Sapfon luona tai Amerikassa kreikkalaisen laivanvarustajan elämää seuraamassa. Silti kaikkien tarinat kytkeytyvät romaanin aikana toisiinsa jollain tavalla. 

Kirja on suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta. Olisikohan viimeisin ruotsinkielinen versio kokenut vielä muutoksia parempaan? Mielestäni kirjan tarina on varsinkin alussa hajanainen ja juuri tuo alussa manaamani ajatusten virta (jota kirjassa myöhemminkin on) vaikeuttaa lukemisen sujuvuutta. Kokonaisuus on kuitenkin oikein hyvä, ja henkilöt ja tarinat pysyvät hyvin kasassa. Lopun yllättävät juonenkäänteet ilahduttavat ja toimivat tarinan lopetuksessa mainiosti.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Ei niin tapetinvärinen

Kustannusyhtiö, jonka lehtiasiakas olen, muisti kirjalahjalla joskus talvella. Valitsin jännityksen, romantiikan ja historiallisen jännitysromantiikan seasta Virpi Hämeen-Anttilan romaanin Tapetinvärinen. Kirja sai odottaa hyllyssä muutaman kuukauden, mutta tuossa keväällä tuli sellainen hetki, että se oli kiinnostavin vuoronsaodottaja.

Romaani oli yllättävän mielenkiintoinen. Se kertoo keski-ikäisestä naiskirjailijasta, joka tekee tiliä menneisyytensä ikävien muistojen kanssa. Tarinaa sekoittaa lapsuus- ja nuoruusaikainen ystävä, joka ilmestyy naisen elämään yllättäen, ja laittaa naisen pohtimaan muistojaan uudelleen.

Kirja käsittelee yllättävän raikkaasti muistamista, muistojen luotettavuutta, oman identiteetin rakentumista, mielen järkkymistäkin. Kerronta keikahtaa välillä maagisen realismin puolelle, niin että lukija pysyy koko ajan varpaillaan. Tällä kertaa kirjalahja olikin raikas yllätys!