keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Kafka rannalla

Sain vuosi sitten joululahjaksi Haruki Murakamin Kafka rannalla, ja ehdinpäs juuri ja juuri lukea sen ennen seuraavaa kirjavyöryä. Jostain syystä taas aikailin ja vetkuttelin lukemisen kanssa. Kirja oli niin paksukin. Ja minulla on (moneen kertaan vääräksi todistettu mutta silti pinttynyt) käsitys siitä, että japanilainen kirjallisuus on tylsää. Ei näes ollut. (Taaskaan.)

Romaani kertoo 15-vuotiaasta nuorukaisesta Kafkasta, joka karkaa kotoaan, tapaa karkumatkallaan uusia ihmisiä, naispuolisiakin, sekä kasvaa ja aikuistuu tarinan aikana. Ihan perusnuortenromaani - paitsi eipäs olekaan. Koska romaani kertoo myös kuusikymppisestä ukkelista Nakatasta, joka osaa puhua kissojen kanssa ja kadonnen kissan etsintämatkalla murhaa Johnnie Walkerin (kyllä, juuri sen, jolla on pitkät saappaat ja outo, korkea hattu) ja päätyy seikkailemaan parikymppisen rekkakuskin kanssa. Kafkan ja Nakatan tarinat risteävät kirjan aikana monta kertaa.

Koska en ole lukenut niin kovin paljon japanilaista kirjallisuutta enkä varsinkaan vanhempaa sellaista, olen vähän heikoilla jäillä seuraavan väitteen kanssa, mutta uskallan silti lausua ääneen, että tarinalle lisämakua tuo japanilaisista kansantaruista tuttu maailma. Oikeasti tarkoitan sitä, että omituiset henkiolennot ja rinnakkaiset maailmat muistuttavat niistä, joita olen nähnyt Hayayo Miyazakin elokuvissa. Joka tapauksessa tarina ylittää realismin rajat monta kertaa. Oman pikantin mausteensa kokonaisuuteen tuovat jatkuvat viittaukset länsimaisen filosofian historiaan.

Romaani tarjoaa tarttumapintaa monenlaisille lukijoille. Kafkan sieppariruispellossamainen vaeltelu ja itsensä etsintä samoin kuin Nakatan seikkailukertomus, joka äityy ihmetarinaksi, pitävät otteessaan. Kaikenlaiset salaisuudet ja arvoitukset odottavat paljastumistaan ihan kirjan loppupuolelle asti. Henkistyneempi lukija voi heittäytyä filosofisiin pohdintoihin todellisuuden olevaisuudesta ja ihmisen paikasta siinä. (Minä en ollut sellainen - ohitin kaikki mahdollisuudet vauhdilla tapahtumia ahmien.)

tiistai 24. marraskuuta 2015

Isoäitien opetuksia

Koukkuun jää, kun löytyy oikea huume. Viihdekirjallisuus nimittäin.

Yksi pitkä viikonloppu ja kaksi paksua kirjaa ei ole mahdoton yhtälö, jos kirjat ovat sopivan kevyitä - myös fyysisesti. Liian höttöä ei saa kuitenkaan olla. Pitää olla kiinnostava tarina, joka polveilee riittävästi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitää olla aivoille ajateltavaa. Saa olla mielellään myös sukuhistorioita ja salaisuuksia.

Salaisuuksia lukuunottamatta kaikki nämä löytyivät Kate Kerriganin romaanista Onnellisen avioliiton reseptejä. Tressa on 38-vuotias ruokatoimittaja, joka huomaa häiden jälkeen menneensä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta. Juu, ihan perushömppää, mutta hyvin kirjoitettua, varsinkin siitä syystä, että tarina vuorottelee Tressan isoäidin tarinan kanssa. Bonuksena kirja sisältää reseptejä, joista joitakin ajattelin myös kokeilla.

Salaisuuksia oli sen sijaan Kate Mortonin Hylätty puutarha -romaanissa. Kirjassa on aikatasoja hengästykseen asti. Tarina alkaa siitä, kun 4-vuotias Nell saapuu laivalla Australiaan aivan yksin vuonna 1913. Vuonna 1975 keski-ikäinen Nell lähtee Englantiin selvittämään totuutta syntyperästään. 2010-luvulla Nellin tyttärentytär Cassandra jatkaa selvitystyötä. Tämän kirjan minä ahmin; oli pakko koko ajan päästä kerimään tarinaa enemmän auki. Vaikka juonenkäänteitä riittää, pysyy tarina melkoisen hyvin kertojan hallussa, mitä ei aina pääse sanomaan viihdekirjallisuudesta.

Näitä romaaneja yhdistää se, että molemmat kuvaavat isoäidin ja tyttärentyttären suhdetta. Mummot ovat valmiita tekemään aika paljon lastenlastensa eteen, ja mummoilla on vuosien varrella kerättyä viisautta ja ymmärrystä. Lukekaa vaikka.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Ensilunta ja erikoisempaa lukemista odotellessa

Muutaman vuoden bloggaamisen jälkeen lukemisen vuosirytmi erottuu jo: loka-marraskuu on kuivaa aikaa kirjojen kannalta. Työ ja pimeys painavat, ja kulttuurinnälkä tulee tyydytettyä lähinnä Netflixissä.

Tänä vuonna luin lokakuussa lähinnä Kieli ja aivot -teosta, kokoelmaa tieteellisiä artikkeleja, jotka kaikki käsittelevät joltain kantilta kielen ja ajattelun suhdetta. Kiinnostavaa oli, mutta sen verran tieteellistä, että lukeminen kävi hitaasti. Yöpöydällä on myös viipynyt Esteitä poistamassa - uutta luomassa -teos, joka kertoo Invalidisäätiön historian. Työnantaja viettää 75-vuotisjuhlaansa näet ja halusi lahjoa kaikki työntekijätkin historiikilla. Ihan mielenkiintoisia juttuja on tässäkin kirjassa, mutta loppuun en ole päässyt vielä.

Lokakuussa ajattelin, että nyt on löydyttävä sellainen kirja, joka tempaisee mukaansa, ja lainasin ystävältä hänen suosittelemansa Anthony Bourdainin Kitchen Confidentialin. Mutta kun ei, niin ei. Kirja on kyllä viihdyttävä ja sujuvasti kirjoitettu, mutta minä en yhtään siedä Bourdainin ylimielistä tyyliä. Hänen kuvauksensa New Yorkin ravintolamaailmasta on sinänsä ihan kiinnostavaa luettavaa, mutta vielä en ole löytänyt tästäkään kirjasta sellaista, mikä pitäisi otteessaan jatkuvasti. Mutta kyllä se tästä, bussimatkoja on vielä marraskuullekin luvassa.

Lokakuiset Helsingin kirjamessut tapaavat antaa piristysruiskeen lukemiselleni. Tänäkin vuonna ostin monta kassillista kirjoja. Iso osa oli kuitenkin sarjakuvia tai todella heppoisia viihteellisiä self help -kirjasia. Lukemiseen ei mennyt montaa hetkeä, enkä voi kertoa niistä edes tarkemmin, koska käärin ne varmaan joulupapereihin kohtapuoleen. Ehkä sieltä voisi nostaa erikseen esille Armas Alvarin ja Matilda Katajamäen Kirjeitä lapsiperheestä -kirjan. Suosittelen kaikille pikkulapsiperheille. (Ja huokaisen helpotuksesta, etten enää itse elä sellaisessa.) Kirjan tarinat lasten kanssa elämisestä kuulostavat tutuilta, samoin kuin tunteet, joita lapsiperheen vanhempana käy läpi. Alvarin ja Katajamäen kirjeenvaihto tekee kirjasta hieman erilaisen ja raikkaamman kuin monet muut samaa aihetta käsittelevät teokset.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Surunhauras, lasinterävä

Joskus teinin kirjakasoista löytyy ihan mielettömiä aarteita. Tällä kertaa sellainen oli Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä.

Kutsuisinkohan minä tätä fantasia- vai saturomaaniksi? Ainakin se on taianomainen. Tarinan maailmassa tai itse tarinassa ei varsinaisesti ole fantasian piirteitä, mutta maailma muistuttaa kovasti vaikkapa Narnian merentakaisia valtakuntia. Ollaan ihmisten maailmassa, josta puuttuu nykyaikainen tekniikka ja jota hallitsevat kuninkaalliset ja tietäjät.

Tässä romaanissa Sarastuksen palatsissa hallitsee nuori prinsessa Sadeia, joka ohjailee kansaansa yksinvaltiaana. Valtameren toisella puolen pienellä saarella asuu Surukauriin kansa, jonka keskuudessa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Kansan jäsenet saavat kuusivuotiaina tavata surukauriin, joka kertoo syntymäpäiväänsä viettävälle, kuinka paljon surua tämän elämään tulee kuulumaan.

Pienelle Uli-pojalle kauris lupaa enemmän surua kuin kenellekään aiemmin. Uli lähettää valtameren yli kirjeen, jossa hän pyytää jonkun tulevan hakemaan hänet pois saarelta. Kun se saapuu Sadeian käsiin, päättää prinsessa etsiä käsiinsä surukauriin.

Romaanissa on monta kertojanääntä, joista osa on hauraita ja kauniita ja osa teräviä ja viiltäviä. Ratkaisu toimii, vaikka alussa meinasinkin luovuttaa luontokuvausten vuoksi. Muut kertojat keskittyvät kuitenkin muunlaisiin asioihin, ja kokonaisuudesta tulee sellainen, että kaikki äänet ovat keskenään tasapainossa.

Kertojat ovat erilaisia ihmisiä, ja romaani kertoo jokaisen tarinan. Kiinnostavaa tästä tulee, kun tarinat kietoutuvat yhteen. Ihmisten kohtaamiset rakentavat kokonaisuuden, joka on kiehtova. Tämä on kirja siitä, kuinka ihmiset tarvitsevat toisiaan, kuinka he vaikuttavat toisiinsa ja kuinka he löytävät itsensä toisten avulla. Vaikka tarinan rytmi on verkkainen, tapahtuu kuitenkin niin paljon, että kirja on luettava ihan tiivistyvän jännityksenkin vuoksi.


perjantai 9. lokakuuta 2015

Baskeri päähän ja punkku kainaloon, The Smiths soi jo

Minulla on mielestäni melko avara kirjamaku, ja aika harvoin kohtaan sellaisen kirjan, jota en yhtään ymmärrä/jaksa lukea/halua lukea. (Itse asiassa näitähän on vain ne säännöllisesti mainitut Hesset, jotka ovat jääneet lukematta vain laiskuuden takia, ja Vilhelm Mobergin Invandrarna, jonka sain äidiltä joululahjaksi lukioiässä, mutta jota en vain saanut luettua, koska ruotsi, laiskuus ja osa keskeltä sarjaa. Äiti otti sen sitten takaisin kymmenen vuoden jälkeen, vaikka nyt alkaisin olla kypsä sille - tosin haluan aloittaa ihan alusta.)

Jouluna 2009 sain lahjaksi Tommi Melenderin Ranskalaisen ystävän. Melkein kuusi vuotta se otti, mutta nyt olen lukenut senkin. Vaan kuinka se oli vaikeaa, epämiellyttävää ja tuskaista! Minä ihan oikeasti yritin ymmärtää tätä kirjaa (en jättänyt kesken!) mutta ei, se ei vaan ole minua varten.

Minä tiedän kyllä, keitä varten se on. Nuoria miesälykköjä. Niitä sellaisia, jotka jo lukiossa erottuvat joukosta pukeutumalla eksentrisesti, juomalla viiniä kaljan sijaan ja viljelemällä sivistyssanoja. Ehkä kirja kelpaa jopa ikääntyneille miesälyköille, jotka tunnistavat itsensä kuvauksessa. Minulle ei niinkään.

Romaani kertoo Joelista, suomalaisesta julkkisälyköstä, joka saa hermoromahduksen ja lähtee lepäämään ranskalaiseen pikkukaupunkiin. Siellä hän sotkeentuu järjestäytyneen rikollisuuden toimiin; Joel tutustuu Marceliin, ranskalaiseen älykköön ja kuljetusliikkeen omistajaan, jolla on liiketoimia rikollisten kanssa.

Joel ja Marcel ovat molemmat todella ärsyttäviä hahmoja. Joel viljelee sellaisia sanoja kuin alhaiso, rypee itsesäälissä ja pitää itseään epäsopivana tähän maailmaan. Marcel on tämän lisäksi periaatteellinen ihmisvihaaja. Molemmat suhtautuvat naisiin pelokkaasti ja vihamielisesti. Molemmat intoilevat Flaubertista ja Morrisonkin mainitaan - mieleeni piirtyy yhä selkeämmin kuva siitä väärinymmärretystä älyköstä.

Koska tämä teos ei kolahda minuun, en oikein osaa tulkita sitä. Minäkertoja Joel kertoo näkemästään oman kokemuksensa kautta, ja lukijalle tulee aavistus, että Joel ei ehkä näe ihan samaa kuin muut pikkukaupungin asukkaat. Tulkitsen myös niin, että ainakin osa Marcelin tarinasta on Joelin kertoma. Ehkä romaani on tarina älyköstä, joka ei jaksa ympäristön kummeksuvaa suhtautumista (Myönnän osallisuuteni!) ja sortuu väkivaltaiseen fantasiointiin. Ehkä se kertoo siitä, kuinka todellisuus on niin vaikea, että yksilö haluaa rakentaa oman todellisuutensa, jonka ohjailu on helpompaa. Kirjan lopussa kaksi todellisuutta risteävät. En minä silti tiedä, mikä tämän tarinan kliimaksi on. Varmaan se, että molemmat päähenkilöt saavat kirjan lopussa. Joel pääsee pukille, mutta kokee jälkikäteen vain pettymystä ja nöyryytystä. Marcel saa kaikkien unelmien kohteen ja löytää todellisen rakkauden. Jee, toivoa siis on!

(Anteeksi älykkönuorukaiset.)

lauantai 19. syyskuuta 2015

Minäkin viihdyn Myrskyluodolla

Jossain mielenhäiriössä ostin kesällä Myrskyluoto-pokkarin, joka sisältää koko Myrskyluoto-sarjan. Ajattelin, että minunkin kuuluisi tutustua tähän suomalaisen kirjallisuuden klassikkoon. Luulin myös, että  kyse on tappavan tylsästä maalaiselämästä kertovasta klassikosta, joten odotin syyskuulle ennen kuin tartuin kirjaan. Tyhmä minä! Olin ihan väärässä!

Tempauduin saman tien mukaan Maijan elämään, kihlausaikaan Jannen kanssa, Myrskyluodolle muuttoon ja siellä elämiseen pienten lasten kanssa. Luin kaikki viisi osaa muutamassa päivässä: jännitin Maijan kanssa, kun hän odotti Jannea kotiin purjehdukselta, itkin pikku Mikaelin kuolemaa, ymmärsin Maijan huonoa omaatuntoa, kun aikaa lapsille jää niin vähän, ja ulvoin suoraa kurkkua, kun suruviesti Jannen kuolemasta saavutti Maijan.

Yksi syy, miksi Maijan tarina on niin kiinnostava, on tietenkin saaristo. Samoissa maisemissa on purjehdittu, ja ylipäätään on paljon helpompi ymmärtää Maijaa, kun on itsekin jonkun kerran kiivennyt kalliolle tähystelemään tai purjehtinut luonnonsatamaan turvaan koiranilmaa. Mutta kyllä minä näin Maijassa ja Jannessa myös oman parisuhteeni. Minullahan on ihan oma Janne: mies, joka oppii kaiken, minkä vain haluaa, ja selviää kaikesta, mistä päättää selvitä, kun on pakko. Onkohan se jokin saaristolaisgeeni?

Myrskyluoto-kirjojen kerronta ja pohdinta ovat hämmästyttävän raikkaita siihen nähden, että ne on kirjoitettu 50 vuotta sitten ja kertovat tapahtumista 150 vuotta sitten. Kaikkien pitäisi lukea nämä, tai ainakin minun olisi pitänyt lukea nämä jo 20 vuotta sitten. Toisaalta silloin saaristolaiselämä olisi ollut minulle vain eksotiikkaa - nyt se oli totista totta.




keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Mieletön Malala

Viime aikoina olen käynyt teinin huoneessa ryöväämässä luettavaa. Rachel Rileyt ym. teinihömppä on ihanaa höttöä pitkien työpäivien päälle.
Lukee se onneksi myös oikeita kirjoja, esimerkiksi Minä olen Malala oli kaiken  maailman hottisvampyyrien ja taisteluiden tulevaisuuden maapallosta välissä pinossa. Totta kai halusin lukea sen, koska kaikista lehtijutuista huolimatta minä en oikeastaan tiedä, kuka Malala on.
Vaikea sitä on lukemisen jälkeenkään tietää, koska Malalalla on melkoinen sädekehä, jota tämä kirja ei millään tapaa pyri riisumaan. Se antaa kuitenkin hyvän kuvan siitä, millaista elämä Pakistanissa on - ja on ollut varsinkin terrorisminvastaisen taistelun aikana. Teinille on varmasti avartavaa lukea siitä ristiriidasta, että Pakistanissa YouTubesta voi katsoa samoja videoita kuin länsimaissa tai jutella kaverien kanssa meikeistä, mutta että samaan aikaan koulumatkalla saattaa joutua pahoinpidellyksi vain siitä syystä, että haluaa käydä koulua.
Siksi Malalakin on niin mielettömän hieno: ihan tavallinen tyttö, joka vain haluaa, että jokainen tyttö pääsee kouluun, ja on valmis sanomaan sen ääneen kaikille.

Paikka vapaana

Lainasin kesällä J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanin. Kynnys lähteä lukemaan sitä tuntui pitkään aika korkealta. Varmaankin siksi, että Harry Potterit ovat niin omaa luokkaansa, että suoraan sanottuna pelotti, että tämä kirja tuntuu ihan luokattomalta.

Eihän tämä mikään aikuisten Harry Potter ollut, mutta lukemisen arvoinen romaani kuitenkin. Englantilaisen pikkukaupungin paikallispolitiikkaa ruoditaan kovin ottein. Kertoja, joka katselee tapahtumia paikkakunnan teinien näkökulmasta, toimii mainiosti: hupaisat tapahtumat kiihtyvät nopeasti farssiin.

Viihdyttävyydestään huolimatta kirja sisältää myös paljon pohdittavaa. Rowling ei väistele vaikeitakaan aiheita, vaan näyttää yhteiskunnalliset ongelmat sellaisina kuin ne ovat. Siinäkään mielessä hän ei turhia kaunistele, että päähenkilöille ei käy aina hyvin.

Aivan mainio paketti huumoria, viiltävää kritiikkiä ja todenmakua. Turhaan taas odotin niin pitkään.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Katarina Taikon ja Anita-mustalaistyttö

Jostain pokkarialesta nappasin kesällä mukaani Lawen Mohtadin kirjoittaman Katarina Taikonin elämäkerran Den dag jag blir fri: en bok om Katarina Taikon. Katarina Taikon oli ruotsalainen romaniaktivisti, joka ensin taisteli romanien oikeuksien puolesta ja sitten tuli vielä tunnetummaksi kirjoittamalla omaelämäkerralliset Katitzi-lastenkirjat.

Minäkin olen Katitzini lukenut, joten kirjan aihe kiinnosti kovasti. Katarina Taikonin elämä on ollut varsin värikästä ja hän on saanut paljon aikaiseksi, joten kirjaa oli kiinnostava lukea. Samaten mielenkiintoista oli lukea siitä, miten Ruotsissa on 1900-luvun aikana suhtauduttu romaneihin. Varsin ajankohtaistakin oli tutustua Ruotsin lähihistoriaan: 1960-luvulla monet romaniperheet eri puolilta Eurooppaa hakivat turvapaikkaa Ruotsista, mutta sekä poliitikkojen että suuren yleisön mielipide oli tätä vastaan. Vaikka nykyään Ruotsia pidetään (ainakin täällä Suomessa) esimerkkinä valtiosta, joka ottaa paljon turvapaikanhakijoita vastaan, on tilanne ollut vielä vähän aikaa sitten hyvin erilainen. Oli turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista mitä mieltä hyvänsä, on mielenkiintoista verrata Ruotsin kehitystä Suomeen ja arvailla, mihin suuntaan täällä ollaan menossa.

Kirja tarjosi siis paljon faktatietoa. Se olikin ehkä yksi sen suurimmista ongelmista. Välillä kirja lipsahtaa omaelämäkerrasta poliittisen pamfletin puolelle, välillä päämääränä on selvästi informoida ruotsalaisen yhteiskunnan epäkohdista ja välillä kirjailija haluaa kertoa omista mielipiteistään. Jonkun mielestähän tämä saattaa olla vain mukavaa ja persoonallista, mutta minua kyllä ärsytti. Lisäksi kirjailijalla on välillä sellainen ruotsalainen holhoava ja selittävä ote, mikä nostaa ainakin mulla niskavillat pystyyn.

Samaan syssyyn luin lapsuuteni yhden suosikkikirjan, Karl von Schoultzin Anita, mustalaistytön. Oikeastaan lähinnä siitä syystä, että Anita vierailee kirjassa Tukholmassa Taikonien luona. Tosin lastenkirjan Taikonien perhe ei vastaa todellisuutta, mutta siinä on riittävästi faktoja, jotta esikuvat ovat itsestäänselvät. 1959 julkaistu kirja antaa kiinnostavan kuvan Suomen romanien elämästä 1950-luvulla. Kerrontaa värittävät tyypilliset stereotypiat mustalaisten värikkäästä elämästä, mutta ollakseen noinkin vanha on kirja yllättävän raikas. Jännä on myös verrata Suomen ja Ruotsin romanien eloa noihin aikoihin, ja itse asiassa vähän minussa heräsi into löytää aiheesta jotakin luettavaa, joka sisältäisi lähinnä faktaa. Mutta nyt haluaisin lukea myös ne Katitzit uudelleen!


torstai 10. syyskuuta 2015

Sali

Luin kesällä myös Jarkko Tontin Sali-romaanin. Olen kyllä seuraillut Tontin uraa, mutta aika vähän lukenut hänen teoksiaan. Syy seurailuun on se, että opiskelimme Jarkon kanssa Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla samaan aikaan. Syy vähään lukemiseen on sitten varmaan se, että hänestä tuli kirjailija ja minusta ei (ainakaan vielä).

Sali kertoo Samista, Oikeusministeriön juristista, hänen entisestä tyttöystävästään Karoliinasta, eduskunta-avustajasta, ja Pirkosta, Samin eläkkeelle jääneestä naapurista. Kolmea erilaista päähenkilö yhdistää sama kuntosali.

Romaani on kaikkien kolmen päähenkilön kasvukertomus. Samin ja Karoliinan tarinat kehittyvät hienosti, kun taas Pirkon tarina jää vähän ohuemmaksi. Toisaalta hän onkin koko romaanin ajan tarkkailijan roolissa; Pirkko pitää eläkepäivillään blogia, jossa hän ruotii kanssaihmistensä edesottamuksia. Pirkon kertojanäänen kautta kuva varsinkin Samista, mutta myös Karoliinasta, tulee kattavammaksi.

Molemmat, Sami ja Karoliina, käyvät läpi päättyneitä parisuhteitaan, pohtivat töidensä mielekkyyttä ja etsivät suuntaa tulevalle. Naapurien vakoilun lisäksi Pirkko tekee sukututkimusta. Yllättäen päähenkilöiden sukujen tarinat risteävät myös menneisyydessä.

Mikään historiaan painuva kirjallisuuden klassikko Sali ei ole, mutta ihan toimiva romaani, joka käsittelee hieman kehonkuvan merkitystä nykymaailmassa, jonkin verran perheen ja suvun merkitystä yksilön elämässä ja paljon oman itsen, paikan ja tyytyväisyyden löytämistä.

tiistai 18. elokuuta 2015

Vertaistukea keski-ikäisille miehille

Kirjoittaako ruotsalaiset oikeasti enemmän ja parempia viihdekirjoja kuin suomalaiset? Ehkä ne ei itse edes koe niitä viihdekirjoiksi, ehkä se on vain se ruotsalaisten elämänmyönteinen mentaliteetti, se sama, jonka takia ABBA ja Alcazar ja Allsång på Skansen.

Sain joululahjaksi Mikael Bergstrandin Delhis vackraste händer -romaanin. Koska mulla on tämä suomalainen mentaliteetti, siis tämä mikäsukkosetämäkinon, ennytjaksamitäänuutta, se hautautui yli puoleksi vuodeksi kirjahyllyyn. Kesälomalla kun aurinko paistaa (tai kun on niin huono sää, että saa luettua sen kasan alimmaiseen asti) voi sitten huomata, että ihan hyvä kirjahan se oli.

Göran Borg on eronnut keski-ikäinen mies, joka käyttää sekä työ- että vapaa-aikansa jalkapallofoorumien seuraamiseen. Kun Göran saa potkut, hän päättää hetken mielijohteesta lähteä Intian-matkalle. Viikon matka venyy moneksi kuukaudeksi, ja Göran löytää sekä Intian että itsensä. Vähän tämä on tällainen keski-iän kriisistä selviytymistarina miehille (Arvatkaa keltä sain!) mutta niin universaali, että se puhutteli myös keski-ikää lähestyvää naista (Ironia on tarkoituksellista!). Mitään ihmeellisiä taide-elämyksiä tai uusia oivalluksia kirja ei tarjoa, mutta se kuvaa uskottavasti ja hauskasti Intiaa ja kulttuurishokkeja ja keski-ikäistä miestä niiden kourisssa.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Purjehduskirjasto

Pakkasin kahden viikon purjehdukselle viisi kirjaa mukaan. Nyt purjehdusta on jäljellä kaksi iltaa ja kirjoja 0,75. Sitä en taida ehtiä ihan loppuun, mutta nämä ehdin:

Chelsea Handlerin Elämäni vaakatasossa. Yhden yön juttuja. oli humoristista omaelämäkerrallista hömppää. Tosi viihdyttävää ja roisiakin, mutta niin kuin kaikissa jenkkikomedioissa, oli lopussa läsäyttävä opetus ja välillä naurettiin vähän liikaa kakkajutuille.

Saara Kesävuoren Saarroksissa on trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa pienelle saarelle ulkosaaristossa. Tätä oli kiva lukea Utössä. Olisi kyllä ollut kiva lukea muutenkin! Tarina on hyvin kasassa pysyvä, vaikka lopussa tapahtuukin vähän epäuskottavalla vauhdilla. Kesävuoren ilmaisu on sujuvaa, ja - tärkeää tämäkin! - päähenkilö on sympaattinen. En ymmärrä, miten en ole koko kirjailijasta tähän mennessä kuullutkaan, mutta jatkossa kyllä pidän silmällä.

Knausgårdin Kolmonen oli edellisiä osia helppolukuisempi. Ei julmetusti itsereflektiota, ei hankalia siirtymiä ajassa. Tarina lapsuudesta on kovin tutunoloinen - mutta knausgårdimaisen raikkaasti tässä ei turhia kaunistella, vaan paljastetaan, kuinka rasittava mukula pikku Karl Ove on ollut. Kyllä mä sen nelosenkin luen!

Maarit Turtiaisen Punainen paasto kertoo Sadusta, joka on muuttanut Suomesta Ruotsiin ja sieltä Istanbuliin opiskelemaan valokuvausta. Tarinassa on paljon teemoja ja aihelmia, vähän liikaakin. Tässä tapauksessa vähemmän olisi kyllä ollut enemmän. Turtiainen sitoo silti melko hyvin yhteen Sadun valinnanvaikeudet miessuhteissaan (ruotsalainen Peter vai turkkilainen Umut), äidin kaipuun, äidiksi tulemisen kaipuun, Atatürkin Turkin ja uskonnollisen Turkin ristiriidat, Turkin ihmisoikeusloukkaukset, perheen kunnioituksen ja oman tahdon väliset ristiriidat... olikohan niitä muitakin? Siis tosiaankin, vähemmälläkin olisi pärjännyt. Kirjan kerronta on värikylläistä ja aistirikasta; lukiessa todella pääsee Istanbulin kaduille ja keittiöihin. Kirjan loppupuolella on häiritsevän paljon typeriä kirjoitus- ja näppäilyvirheitä. Oikolukijalta taisi loppua jaksaminen kesken. Lukijalta ei kuitenkaan lopu, kerronta kantaa loppuun saakka.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Sukuhistoria

Tiedättehän sen tunteen, kun on niin syvällä jonkin kirjan maailmassa, että vaikka sitä maalaisi lautoja ja naulaisi niitä terassin kattoon, niin samalla miettii, mitä henkilöille mahtaa seuraavaksi tapahtua ja miksi ne käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät?

Tällä kertaa tällainen kirja oli Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät. Romaanin alussa viisikymppinen Helena, Berliinin oopperan taiteellinen johtaja, valmistautuu uransa merkittävimpään ensi-iltaan. Takaumina kerrotaan kuitenkin Helenan suvun tarinaa niin, että kaiken kaikkiaan kirja kertoo tämän tanskalaisen suvun tarinaa neljän sukupolven ajalta.

Tarina alkaa, kun natsi-Saksa valloittaa Tanskan. Naisiin menevä kyläpastori Thorvald ja hänen uskollinen vaimonsa Greta kuuluvat vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen tarina seuraa pappispariskunnan kaksosten, pohdiskelevan Leon ja iloluonteisen Leifin, aikuistumista ja perheenperustamista. Leo ja oopperalaulajan urasta haaveileva Ninni saavat tyttären Helenan. Uraansa keskittyvän Helenan tarinan kautta tutustutaan myös hänen ulkopuolisuutta tuntevaan tyttäreensä Sophieen.

Jokainen sukupolvi vuorollaan tekee omat virheensä. Yksittäisistä henkilökohtaisista valinnoista tulee merkityksellisiä ja ne vaikuttavat ihmiskohtaloihin monta sukupolvea eteenpäin. Puhumattomuuden takia omaa menneisyyttä ja sitä kautta myös omaa itseä on vaikea ymmärtää.

Juuri tällaista kaunokirjallisuuden pitää olla: Tarina imaisee mukaansa heti alussa ja pitää pihdeissään loppuun asti. Kirjan henkilöt ovat tosia ja persoonallisia, mutta heidän tekonsa kuitenkin sellaisia, että lukijan omasta henkilöhistoriasta löytyy sopivia vertailukohtia. Tapahtumat lomittuvat todelliseen historiaan luontevasti.

Miksen minä muuten ole aiemmin lukenut juuri mitään, missä kerrottaisiin, millaista Tanskassa oli toisen maailmansodan aikana? Kirja oli hirveän kiinnostava tästäkin syystä. Lukijat, antakaa toki vinkkejä, jos tiedätte muita kaunokirjallisia teoksia, joiden kautta voisin tutustua Tanskan lähihistoriaan!

Tapahtumien rytmi kiihtyy kohti loppua, niin että kirjaa ei malta laskea käsistään. Aivan loppu tulee vähän töksähtäen ja on ehkä hieman ohut verrattuna siihen johtaneisiin tapahtumiin - mutta hyvin Holst kannattelee tarinan ihan loppuun saakka. Ei kannata jättää lukematta tämän yhden poikkipuolisen sanan takia! Vaikka monenlaiset kirjat voivat olla vaikuttavia ja ihania, minä tykkään eniten tällaisista paksuista ja monikerroksisista tarinoista. Siksi olen aina iloinen, kun löydän uuden sellaisen.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Jännittäviä juonenkäänteitä kissaihmisille

Melkein luovutin heti alkuunsa. Keski-ikäisen muinaiskreikan tutkijan sisäinen puhe ei ole kovinkaan helppoa seurattavaa. Antiikinaikainen kissa, joka on muumioitu Sapfon tuntemattomia runoja sisältäviin papuryksiin, oli aiheena kuitenkin niin kiinnostava, että jatkoin lukemista.

Kannatti. Erik Wahlströmin Kaunein on se jota rakastaa kertoo vanhojen tekstien tutkimisen lisäksi rakkauden kaipuusta ja sen löytämisestä. Kirjan henkilökaarti on suuri: vaikka suurin osa asioista tapahtuukin Helsingissä, välillä ollaan Lesboksella Sapfon luona tai Amerikassa kreikkalaisen laivanvarustajan elämää seuraamassa. Silti kaikkien tarinat kytkeytyvät romaanin aikana toisiinsa jollain tavalla. 

Kirja on suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta. Olisikohan viimeisin ruotsinkielinen versio kokenut vielä muutoksia parempaan? Mielestäni kirjan tarina on varsinkin alussa hajanainen ja juuri tuo alussa manaamani ajatusten virta (jota kirjassa myöhemminkin on) vaikeuttaa lukemisen sujuvuutta. Kokonaisuus on kuitenkin oikein hyvä, ja henkilöt ja tarinat pysyvät hyvin kasassa. Lopun yllättävät juonenkäänteet ilahduttavat ja toimivat tarinan lopetuksessa mainiosti.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Ei niin tapetinvärinen

Kustannusyhtiö, jonka lehtiasiakas olen, muisti kirjalahjalla joskus talvella. Valitsin jännityksen, romantiikan ja historiallisen jännitysromantiikan seasta Virpi Hämeen-Anttilan romaanin Tapetinvärinen. Kirja sai odottaa hyllyssä muutaman kuukauden, mutta tuossa keväällä tuli sellainen hetki, että se oli kiinnostavin vuoronsaodottaja.

Romaani oli yllättävän mielenkiintoinen. Se kertoo keski-ikäisestä naiskirjailijasta, joka tekee tiliä menneisyytensä ikävien muistojen kanssa. Tarinaa sekoittaa lapsuus- ja nuoruusaikainen ystävä, joka ilmestyy naisen elämään yllättäen, ja laittaa naisen pohtimaan muistojaan uudelleen.

Kirja käsittelee yllättävän raikkaasti muistamista, muistojen luotettavuutta, oman identiteetin rakentumista, mielen järkkymistäkin. Kerronta keikahtaa välillä maagisen realismin puolelle, niin että lukija pysyy koko ajan varpaillaan. Tällä kertaa kirjalahja olikin raikas yllätys!

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Helioskatastrofi

Kesään kuuluu Knausgård, ja mulla onkin jo Karl Oven kolmonen hyllyssä vuoroaan odottamassa. Tänä kesänä laajensin vähän uuteen suuntaan tätä villitystä; kirjastossa silmiini osui nimittäin Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofi. Pakko myöntää, etten varmaan muuten olisi sitä huomannutkaan, mutta kun nimi osui silmiini, oli heti pakko selvittää, minkälaista tekstiä kirjoittaa se Linda, josta Karl Ove kirjoittaa. (No eihän se tietenkään ole oikeasti juuri sellainen se Linda, vaan Karl Oven kirjoissa esiintyy tietynlainen Linda-niminen hahmo, jolla on joitakin yhtymäkohtia [Karl Oven kirjailijaminän] todellisuuteen. Mutta hitto että jätkä on onnistunut luomaan kirjailijaminälleen tarinan, josta ei voi olla kiinnostumatta!)

Helioskatastrofi kertoo 12-vuotiaasta tytöstä, joka ilmestyy kuin tyhjästä pohjoisruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Tyttö etsii paikkaansa yhteisössä, jota kirja myös kuvaa. Tarina tarjoaa paljon tulkintamahdollisuuksia: sitä voi lukea taianomaisena mysteerinä tai kuvauksena mielen hajoamisesta. Joka tapauksessa tarina kiskaisee mukaansa; minun ainakin oli pakko lukea koko ajan eteenpäin lisäinformaation toivossa. Kerronta on eleetöntä mutta herkkää. Kertojanääni on tytön, ja mielestäni kerronta tavoittaa hyvin tämän hahmon sisäisen puheen.

Tarina loppuu kirjan loppuun, vähän yllättäenkin. Kirjan unenomainen tunnelma säilyy silti lukemisen jälkeenkin - tätä tarinaa ei edes halua selittää ihan valmiiksi. Mysteeri on helpompi kohdata kuin tosielämän ikävät ja kipeät realiteetit. 


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Feminismiä nuorille ja vanhoille

Kesälukemistoni viihteellisimpiin yksilöihin kuului Caitlin Moranin How to be a woman. Tämä on ollut jo pitkään lukulistalla, mutta ei ole aiemmin tullut vastaan (kun en ole etsinytkään). Kirja käsittelee naisena olemista, naiseutta ja naisiin kohdistuvia paineita terävällä huumorilla, mutta tosissaan. Eipä tässä mitään uutta ja ihmeellistä valveutuneelle naisasianaiselle ole, mutta Moran osaa sanoa asiat fiksusti, raikkaasti ja hulvattoman hauskasti. Nuoremmalle naiselle, joka miettii, miksi pitäisi olla feministi, tämä voi olla myös silmiä avaava lukukokemus. Tämän kirjan kautta voi myös vakoilla, minkälaista keskustelu feminismistä on Isossa-Britanniassa - selvästi hieman erilaista kuin meillä Pohjoismaissa.

Eräälle nuoremmalla naishenkilölle, joka ei ole vielä juurikaan ehtinyt pohtia suhdettaan feminismiin, ostin synttärilahjaksi Jenni Pääskysaaren Tyttö sinä olet -kirjan, ja esitarkistin sen. Kirja on aika kiva self help -alkupaketti elämään ja naiseuteen. Ote on välillä vähän tätimäinen, mutta voimauttava ja sisältää juuri ne jutut, jotka tyttärilleen haluaa painottaen kertoa. Toivon, että tästä kirjasta tulee jotakin, johon kaikki neljä tyttöä kotonani voivat tarvittaessa palata.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Muslimityttöjen tarinoita

Ennen jo mainostamaani kirjastokäyntiä luin kaksi kirjaa, jotka tarttuivat mukaan edellisellä kirjaston ohi kävelyllä.

Ensimmäinen oli Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Maria Kallio -dekkari käsitteli maahanmuuttajatyttöjen outoja katoamisia ja yhtä murhaakin. Kirja oli kyllä jännittävä ja mukaansatempaava, mutta minä vähän petyin. Olen lukenut Lehtolaiselta parempiakin dekkarijuonia, ja erityisesti olisin toivonut maahanmuuttajateeman käsittelyyn vähän raikkaampaa otetta. Kyllä tällaisellekin aiheen käsittelylle varmaan on tilausta - esimerkiksi esiteini otti kirjan minun jälkeeni lukemisekseen, ja hän saa siitä varmasti uutta ajateltavaa - mutta minä olen lukenut ja nähnyt tällaisia juonenkäänteitä jo aika monessa dekkarissa ja tv-sarjassa.

Mutta minä olin taas teemoittanut lukemistoni, ja seuraavan kirjan kanssa en joutunut pettymään. Se oli Johanna Holmströmin Itämaa (ruots. Asfaltsänglar). Se kertoo ysiluokkalaisesta Leilasta, jonka suomenruotsalainen äiti pyrkii toteuttamaan islamia täydellisesti ja pohjoisafrikkalainen isä haluaa ottaa etäisyyttä uskontoon. Leila ei koe sopivansa mihinkään lokeroon, eikä tilannetta helpota se, että isosisko Samiran yritys itsenäistyä vanhemmista päättyy huonosti, tai se, että koulu ja kaverisuhteet siellä ovat Leilalle yhtä helvettiä.

Holmström käsittelee raikkaasti suomalaista islamia sekä maallistuneen ja puhdasoppisen uskonnon törmäystä. Tarinan todenmakuisuutta lisää se, ettei Leilan tarina pyöri pelkästään uskonnon ympärillä, vaan koululla ja teini-iän ongelmilla on oma osansa. Suomenruotsalaisuudellakin on paikkansa Leilan tarinassa; kirjassa käsitellään monellakin tapaa vähemmistön vähemmistössä olemista. Myös Itämaa on ahmittavaa matskua: välillä pitää pitää mietintätaukoja ja tarina jää päähän pyörimään lukemisen jälkeenkin.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Kesäloma ja kirjataivas

Olen ollut puolitoista viikkoa kesälomalla. Olen lukenut aika monta kirjaa. Aika monta on vielä lukematta. Viime sunnuntaina [Ajatelkaa, sunnuntaina!] kävin kirjastossa, ja kuten kuva näyttää, lähti vähän lapasesta. Lähti muuten lapsillakin; kaikkien kirjat mahtuivat juuri ja juuri sellaiseen valtavaan Pirkka-kestokassiin. Kuinkakohan monta viikkoa tämän kasan perkaamiseen kuluu?


lauantai 30. toukokuuta 2015

Katseita 60-luvulta

Vieläkö joku miettii, mitä tehdä tänä viikonloppuna? Minulla on ehdotus. Vielä tämän ja huomisen päivän Ateneumissa on Ismo Höltön näyttely. Hölttö valokuvasi (erityisesti) 1960-luvulla Suomea ja (erityisesti!) suomalaisia.

Itse olin nähnyt kuvia lehdissä, mutta näyttely meinasi mennä ohi suun - niin lyhyen aikaa se on esillä. Onneksi ehdin: nämä kuvat kannattaa ehdottomasti nähdä.

Hölttö kuvaa ihmisiä läheltä. Kuvattavat katsovat rohkeasti ja avoimesti kameraan. Minusta katsojana on uskomattoman hienoa, että saan katsoa näitä viidenkymmenen vuoden takaisia ihmisiä silmiin ja tavoittaa jotakin heidän tunteistaan ja ajatuksistaan. 

Mietin myös, mitä näistä kuvattavista on tullut. Hölttö kuvaa paitsi ihmisiä, myös 1960-luvun Suomea. Kuvissa näkyy, kuinka erilainen Suomi tuolloin oli Helsingissä ja Pohjois-Karjalassa. Suomi on myös nykyään kovin erilainen kuin tuohon aikaan; monissa kuvissa näkyy, kuinka Suomea ihan konkreettisesti rakennetaan.

Facebookini uutisvirta on viime aikoina täyttynyt hallituspäivittelyistä ja turhautumisen tunteesta. Minä mietin näyttelyä kierrellessäni, etteivät nämä ihmiset varmastikaan ymmärtäneet elävänsä nousukautta, vaikka me nykyaikana näemmekin kuvissa kehityksen ja eteenpäin menemisen hurjan vauhdin. Maailmanpoliittinen tilanne oli 60-luvulla tulenarka, eikä Suomen sisäpolitiikassakaan vallinut täydellinen yhteisymmärrys. Silti ihmiset olivat valmiita tekemään töitä, luottamaan tulevaan ja ottamaan sen vastaan avoimin silmin. Poliittinen analyysini ei ole kovin syvällistä, eikä ota kaikkia puolia huomioon, mutta sen sijaan, että jatkuvasti tuskastelee nykyistä hallitusta ja sen ohjelmaa, voisi vaikka käydä tässä näyttelyssä ja miettiä, mitä sanottavaa näillä kuvilla ja kuvien ihmisillä on justiinsa sulle.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Teinitieteiskirjallisuutta

Kevät on ollut työntäyteinen eikä lukemiseenkaan ole ollut aikaa niin paljon kuin olisin halunnut. Onneksi on nuortenkirjat! Huhtikuussa luin vihdoinkin Veronica Rothin Outolinnun. Viidesluokkalainen luki sen jo vuosi sitten ja ihastui, mikä oli siinä mielessä hyvä, että kun minä olin ahminut ensimmäisen osan, löytyi toinen osa Kapinallinenkin meiltä kotoa. Kolmatta osaa Uskollista odottelen vielä kirjastosta, mutta eiköhän näiden kahdenkin perusteella pysty jo bloggaamaan.

Rothin trilogia kertoo Trisistä, joka elää tulevaisuuden dystopiassa. Tämä yhteiskunta on jakautunut alaryhmiin jäsentensä luonteenpiirteiden mukaan. Tris ei kuitenkaan koe kuuluvansa yksiselitteisesti mihinkään ryhmään, mikä tekee hänestä erityisen. Tarinaan kuuluu myös hämäräperäinen salaliitto ja mureneva yhteiskuntajärjestys. 

Ihan perusscifikamaa siis - mutta miten ja milloin tästä tuli nuortenkirjamateriaalia? Alussa mainittu viidesluokkalainen lukee jatkuvasti kirjoja ja kirjasarjoja, joiden peruskuvio on suunnilleen samanlainen. Sinänsähän tällainen juoni tarjoaa hedelmällisen pohjan nuortenkirjojen peruskauralle, siis sille kuinka päähenkilö pohtii loputtomiin omaa identiteettiään ja suhdettaan ympäröivään yhteisöön. Nuortenkirjojen mainstreamia tästä tuli kuitenkin varmaan vasta Nälkäpelin myötä.

Suurinta osaa niistä kirjoista, joita nuori meillä lukee, en viitsi vilkaista toista kertaa. Outolintu-trilogia on kuitenkin genressään myönteisesti erottuva poikkeus. Kerronta on raikasta ja sujuvaa. Henkilögalleria ei ole ihan täydellisen mustavalkoinen, kuten nuortenkirjoissa usein. Tarina yllättää välillä varsin positiivisesti, ja lehdistä olen vähän lukenut ja päätellyt, ettei trilogian loppu ole liian helppo tai halpa.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Harkitsetko eroa? Lue tämä ensin.

Siirryin yksityisautolijasta joukkoliikenteen käyttäjäkai. Ensimmäisen puolikkaan bussiviikkoni aikana luin John O'Farrellin The man who forgot his wife -romaanin. Syitä nopeuteen olivat bussimatkan pituuden lisäksi kirjan mukaansatempaavuus ja helppolukuisuus. Englanninkielisyyskään ei vauhtia hidastanut; kirjan kieli on helposti ymmärrettävää (olematta silti turhan yksinkertaista).

Päähenkilö Jack Vaughan havahtuu eräänä päivänä junasta ja huomaa, ettei muista menneisyydestään mitään. Hän ei muista nimeään, ammattiaan, historiaansa, ei edes mistä on tulossa ja mihin menossa. Muisti palautuu pikkuhiljaa ja muiden avulla hän saa tietää olevansa naimisisissa. Tai tarkemmin sanottuna: olevansa eroamassa. Vaughan ei suostu eroamaan tietämättä, miksi hän on päätynyt tähän ratkaisuun. Vähitellen Vaughan tutustuu uudestaan vaimoonsa Maddyyn, joka ei ilahdu miehensä uudesta tavasta hidastaa eroprosessia, ja lapsiinsa Jamieen ja Dillieen. 

Kirja on hulvattoman hauska kuvaus avioliitosta hyvine ja huonoine puolineen. Kuvaukset riidoista ovat kaikille parisuhteissa eläneille tuttuja. Ja jos Vaughanin ja Maddyn parisuhde ja riidat eivät tarjoa tarpeeksi huumoria tai pohjaa eläytymiselle, tarjoilee Vaughanin paras ystävä Gary Linda-vaimoineen lisähupia.

Tämä on viihdekirja, joten loppu on onnellinen ja matka sinne varsin viihdyttävä. Huumorin avulla on kuitenkin helppo pohtia vakaviakin aiheita. Mitä pitkässä parisuhteessa onnistuminen vaatii? Voiko rakkaus säilyä, kun ihmiset muuttuvat ja kasvavat erilleen? Mikä on riittävä syy erota? Miten erosta selviää? Entäpä parisuhteesta ja siihen liittyvistä konflikteista?

Tunnista parisuhteesi

Annoin vuosi sitten miehelle syntymäpäivälahjaksi Philip Teirin Vinterkriget-romaanin. Jonkin aikaa se lepäsi yöpöydällä, mutta kun en enää jaksanut joka viikko kysyä, joko se on alkanut lukea sitä, kirja siirtyi kirjahyllyyn. Kaivoin sen sieltä muutama viikko sitten ja päätin lukea sen ennen miestä.

Kirja on aika helppolukuinen, ja aina kun olin hyvässä lukuvauhdissa, luin miehelle valittuja paloja ääneen. Tekstistä on helppo tunnistaa itsensä, miehensä, oman parisuhteensa, vanhempiensa ja appivanhempiensa parisuhteet jne. Se on siis kirja avioliitosta. Ja itse sanoisin, että nimenomaan oman identiteetin säilyttämisestä parisuhteessa. 

Kirja kertoo Maxista ja Katariinasta sekä heidän kahdesta aikuisesta tyttärestään. Tämän perhepiirin lisäksi kirja kertoo pääkaupunkiseudun akateemisesta suomenruotsalaisuudesta, mikä on sekin tuttua ja hauskaa.

Vinterkriget sai ilmestyessään kohtuullisesti kehuja ja sitä nimitettiin taparomaaniksi. Tunnistan tässä kyllä sellaista kuivan humoristista aikalaiskuvausta. Aivan varauksettomasti en kuitenkaan lähde romaania kehumaan. Mielestäni siinä on paljon hyviä aihioita ja ajatuksia, mutta tarina junnaa paikallaan pitkälle yli puolenvälin. Vasta ihan lopussa langat vedetään yhteen, mutta se tapahtuu liian myöhään, ja siksi romaani jää hajanaiseksi ja vähän raakileeksi. Minua ärsyttää myös romaanin kieli, joka on minun korvaani epäluontevaa ja paikoitellen jopa kömpelöä. Myönnän kyllä, että koska ruotsi ei ole äidinkieleni, ei tulkintani ehkä ole aivan viimeisen päälle asiantunteva. Olen kuitenkin lukenut ruotsiksi myös kirjoja, joiden teksti on tuntunut luontevalta ja sujuvalta - tämä ei ollut yksi niistä.

Vinterkriget voisi olla hyvä kirja, jos se olisi kirjoitettu vielä kertaalleen uudestaan. Minulle jäi kuitenkin karvas maku suuhun. Nyt kirja jää fragmentaariseksi ja esimerkiksi Vinterkriget-nimi jää vain yksittäiseksi ideaksi, jolle ei löydy kaikupohjaa tekstistä.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Antakaa heille anteeksi

Sain joululahjaksi Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin. Säästelin sen lukemista aika pitkään, koska luulin, että niin paksu kirja ja vielä Finlandia-voittaja vaatii tietynlaisen mielentilan. Siis skarppia läsnäoloa ja asennetta, joka vie kivenkin läpi. Olin väärässä, sillä tämä romaani oli yllättävän mukaansatempaava ja helppolukuinen. Vaikka sisältö on varsin painava, on romaanin kerronta todella taitavaa ja sujuvaa. Lukemista hidasti lähinnä se, että kerronta vei vääjäämättömästi kohti loppua, joka ei tulisi olemaan onnellinen, enkä minä halunnut sinne.

Jokohan kaikki tietävät, mistä romaani kertoo? Minä en oikeastaan tiennyt. Tai olin lukenut, että se kertoo eläinkokeista, mutta oikeastaan perhesuhteista. Näiden lisäksi se kertoi siitä, kuinka teknologia ja suuryritykset saavat yhteiskunnassa koko ajan lisää valtaa, ja siitä, kuinka yhden ihmisen elämällä on samaan aikaan aivan mitätön ja mittaamattoman suuri merkitys. 

Kirjan päähenkilö on amerikkalainen tiedemies Joe, joka on menettänyt kontaktin suomalaiseen ex-vaimoonsa ja erityisesti parikymppiseen Samuel-poikaansa, joka on oikeastaan kirjan toinen päähenkilö. Nyt hänellä on uusi perhe - vaimo ja kaksi teini-ikäistä tytärtä - joka joutuu väkivaltaisten eläinaktivistien hyökkäyksen kohteeksi. Romaanissa ollaan monella eri aikatasolla: Samuelin vauva-aikana, Samuelin teini-iässä ja nykyajassa, jolloin Samuel on jo nuori aikuinen. Kertojina toimivat sekä Samuel itse, Joe että Alina, Samuelin äiti. Eri tarinoiden kautta lukijalle hahmottuvat sekä Joen että Samuelin elämänvaiheet.

Kirjan henkilöitä yhdistää se, mikä taitaa yhdistää kaikkia maailman ihmisiä: teemme suuria elämänvalintoja harkitsematta seurauksia. On kuitenkin mahdotonta nähdä omien valintojensa seurauksia vuosien tai vuosikymmenten päähän. On yritettävä valita tässä hetkessä oikein - ja ymmärrettävä, että tämän päivän pienet valinnat rakentavat tulevaisuuden. Tähän viittaa kirjan nimikin. Raamatunlause kuuluu kokonaisuudessaan: "Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." Ei kukaan tahallaan valitse väärin, mutta romaanikirjailija voi näyttää, miten yhden hetken oikeat valinnat osoittautuvatkin vääriksi tulevaisuuden kannalta. 

Valtonen pyörittelee kirjassa monenlaisia teemoja ja filosofisia kysymyksiä suvereenisti. Tapahtumat, henkilöt ja teemat kietoutuvat yhteen kokonaisuudeksi, joka saa pysähtymään ja pohtimaan. Ei ole mikään ihme, että tämä kirja voitti Finlandian. Se on teemoiltaan todella ajankohtainen, mutta myös hienosti kirjoitettu. Ja vaikka loppu onkin surullinen, ei romaani oikeastaan voisi päättyä toisin. Loppujen lopuksi kaikki menee niin kuin pitääkin: isä ja poika löytävät toisensa, mutta koska toista ei voi koskaan todella tavoittaa kuin hetkellisesti, ei se onnistu tässäkään kirjassa.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Mitt liv som pingvin

Puolivahingossa muksujen mukana kirjastosta kotiin rantautui Katarina Mazettin romaani Mitt liv som pingvin. Mazetti on kirjoittanut paljon lastenromaaneja (mikä selittää tätä vahinkoa) mutta tämä oli nyt aikuisten romaani. Yleisestä kiinnostuksesta me talon molemmat aikuiset tutustuimme teokseen vuoronperään. 

Romaani kertoo risteilystä Antarktikselle. Laivan kyydissä ovat kolmikymppinen ja lapseton Wilma, samanikäinen eronnut ja lapsensa menettänyt Thomas, pitkälle eläkeikään ehtinyt maailmanmatkaaja Alba ja aika monta kanssamatkustajaa. Kolme nimeltä mainittua ovat kuitenkin tarinan pääkertojat, joiden silmin tapahtumia kuvataan. 

Romaani on positiivisella tavalla kevyttä luettavaa: teksti kulkee, on täynnä humoristisia havaintoja ja kirjan juoni tähtää onnelliseen loppuun. Välillä kirja on jopa silkkaa hömppää romanttisine juonikuvioineen ja siksikin, että henkilöt ovat kovin litteitä ja karikatyyrimaisia. Kirjassa käsitellään kuitenkin myös vakavia asioita, esimerkiksi sitä, miten ihminen vastoinkäymisiä kohtaan. Alkaa tuntua varsin tyypillisesti ruotsalaiselta tällainen hömppään sekoittuva vakavien asioiden pohdinta. En mitenkään vastusta sitä: mukavan lukukokemuksen täydentää se, että kirjan syvällisemmät teemat jäävät hetkeksi päähän pyörimään.

Meillä tästä kirjasta tykkäsi niin mies kuin minäkin, joten ihan tyypillisestä rakkaushömpästä ei kuitenkaan ollut kysymys. Voisin kuvitella, että kirja henkilöidensä vuoksi saattaa kiinnostaa myös eroisiä tai Parkinsonin tautiin sairastuneita. Ja matkustamisesta innostuvia! Kirjassa kuvataan risteilyä, maisemia ja eläimiä niin elävästi, että matkakuume herää väkisinkin.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Ronja Rövardotter

Bloggaan vaihteeksi teatterista. Kävimme viime viikonloppuna koko perheen kanssa katsomassa Åbo Svenska Teaterissa Ronja Rövardotteria. Minun odotukseni olivat aika korkealla; onhan kyseessä ehkä kaikkien aikojen lempikirjani. Eikä varmaan ole yllättävää, ettei mikään pysty täyttämään minun odotuksiani, tai ainakin pitäisi olla jokin TSH-tyyppinen spektaakkeli, että vakuuttuisin.

Ei tässä Ronjassa mitään isoa vikaakaan ollut: se oli vain vähän vaisu. Juoni seurasi orjallisesti kirjan tarinaa, lavastus oli varsin perinteinen, mukana ei ollut mitään twistiä, ja koska se tarina on niin iso (ainakin minun päässäni), ei sitä saa enää uudestaan kerrottua yhtä hyvin. Näyttelijät olivat kyllä osaavia, mutta kukaan ei oikein noussut lavasäteilyllään ylitse muiden - enkä tarkoita tällä sitä, että kaikki olisivat säteilleet todella paljon. Toki tämä oli lastennäytelmä ja lapsille varmasti tosi kiva ja kiinnostava, mutta kyllä minusta hyvän lastennäytelmän pitäisi säväyttää myös aikuista. Tämä ei säväyttänyt.

Parasta näytelmässä oli akrobatia. Jokikohtauksessa ajattarat liitelivät ilmassa liinojen avulla, ja lopun juhlakohtauksessa ryövärit tekivät erilaisia sirkustemppuja. Miksi tätä kivaa tuli vasta lopussa, kun sillä olisi voinut värittää näytelmää paremmaksi heti alusta alkaen?

Teatterin paras anti:

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Talvilomalukemisto

Lentokoneessa, hotellihuoneessa ja altaan reunalla tuli luettua keskimääräistä vähemmän, mutta sainpahan yhden kirjan valmiiksi, nimittäin Jonas Jonassonin Analfabeten som kunde räkna -veijariromaanin. Jos kellot helähtivät, niin pitikin: tämä on sama kirjailija ja sama tyylilaji kuin siinä satavuotiaassa, joka karkasi ikkunasta.

Analfabeten on Nombeko, sowetolainen tyttö, joka aloittaa viisivuotiaana työnteon käymälöidentyhjentäjänä, päätyy työnjohtajaksi, sitten kotiorjaksi Etelä-Afrikan ydinaseohjelman suunnittelijan kotiin ja lopulta Ruotsiin.

Mukana menossa ovat myös ruotsalaiset kaksoset Holger 1 (tyhmä kuin saapas) ja Holger 2 (varsin fiksu), kolme kiinalaista siskosta (myös melko typeriä), Mossadin agentteja, muutama kuningas ja liuta pääministereitäkin. Noin muutaman henkilön mainitakseni. Meno on sellaista kuin farsseissa tapaa olla, mutta romaanin henki on positiivinen, tyyli huippuhauska ja kirjailijan poliittisen lähihistorian tuntemus päätähuimaava. Varsinkin viimeinen hengästytti. Olin kyllä kiinnittänyt asiaan huomiota jo Satavuotiaassa, mutta se, että tämän toisenkin kirjan kaikki juonenkäänteet jollakin tapaa nivoutuvat maailmanhistoriaan, on jo huomionarvoista.

Kaikkinensa siis hurjan viihdyttävä lukukokemus! Kun se loman puolessavälissä loppui, minua vähän kylmäsi. Toinen lomakirjani oli nimittäin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey. Minulla ei ole sydämessäni heikkoa kohtaa Morrisseylle. Teini-iässä tutustuin oikeaan musiikkiin (U2, Depeche Mode jne.) yhden kaverin isän levyhyllyn välityksellä. Koska hänellä oli musiikkimaussaan The Smithsin mentävä aukko, sellainen syntyi myös minulle. Siskoni on varmaan huomannut tämän, koska sain häneltä Pyhä Morrissey -kirjan joululahjaksi. Minua ahdisti lukukokemus etukäteen. Nylenin esseekokoelmien vaikeampia esseitä ovat ne Morrissey-aiheiset, vaikka muuten tykkään hänestä kovasti, ja nyt minun olisi pitänyt lukea pelkästään Morrissey-aiheinen kirja.

Jokin noissa lomissa kuitenkin muuttaa ihmisen perusluonteenrakennetta hetkellisesti, koska parissa päivässä sain kirjan kunnolla vauhtiin. Onhan se kirjallisesti ja taiteellisesti aika kamala teos: kliseitä vilisevä julkinen rakkauskirje Mozille. Toisaalta mukana on monia teräviä huomiota, hauskoja ajatuskulkuja ja erittäin taitavaa tekstintulkintaa. Epäilen, että lukuprosessiani auttoi alkuun se, että teneriffalainen hotellimme oli täynnä pohjoisenglantilaisia naisia, jollaisena Simpson myös Morrisseya pitää. Tai sitten se, että all inclusiveen kuului monta hyvää kesädrinksua, jotka vauhdittivat luku-urakkaa.

Ihan loppuun en kirjassa loman aikana päässyt, ja aamubussissa sen lukeminen vaatikin paljon enemmän ponnistelua kuin aurinkotuolissa. Toisaalta nyt loman jälkeen olen vähitellen alkanut laajentaa The Smiths -tietämystäni myös Spotifyn avulla, joten (siskon) tavoite on saavutettu: yleissivistys on kasvussa.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Tavoite saavutettu!

Aika monta bussimatkaa töihin ja takaisin sain tehdä töitä tämän tavoitteen eteen. Monta kertaa nukahdin kirja syliin. Mutta nyt se on täytetty: Tikli on luettu!

Tai Steglitsan on luettu. Ehkä kieli hidasti tavoitteeseen pääsemistä. Ainakaan tämä kirja ei tuntunut yhtä mukaansatempaavalta kuin Tarttin aiemmat romaanit. Enemmänkin jouduin makustelemaan ja vain ajoittain jokin osa tarinaa nappasi hetkeksi mukaansa.

Kaikki kai tuntevat tarinan jo ainakin pääpiirteissään: 13-vuotias Theodore Decker menettää äitinsä terrori-iskussa taidemuseoon. Äidin sijaan museosta Theon mukaan lähtee puolivahingossa hollantilainen mestariteos Tikli. Tästä alkaa Theon ajelehtiminen maailmassa: yläluokkaisesta ystäväperheestä vastuuttoman isän luo, antiikkiliikkeeseen töihin, naissuhteesta toiseen jne. Ainoa kiintopiste Theon elämässä on taulu, joka on samaan aikaan raskas salaisuus.

Tartt on kirjoittanut huikaisevan tarinan, joka kertoo perhesuhteista, surusta, rakkaudesta, ystävyydestä, valheessa elämisestä, totuuden löytämisestä, taiteesta ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Teemoja riittää niin että huimaa. Pääasiassa Tartt sitoo teemat toisiinsa ja tarinan kokonaisuudeksi taitavasti, mutta minulle ainakin tulee välillä ähky - vähempikin riittäisi.

Kokonaisuus on hallinnassa mutta niin ovat myös yksityiskohdat. Tartt tuntee todella hyvin eurooppalaista kulttuuria, taiteen historiaa ja antiikkihuonekaluja. Juonen kaari on korkeimmillaan vasta ihan lopussa. Theo käy läpi elämäänsä amsterdamilaisessa hotellihuoneessa. Minä luin nuo viimeiset sivut myös  hotellissa, mikä teki lukuelämyksestä harvinaisen voimakkaan. Kyllä se kannatti, vaikka ihan mielelläni siirryn seuraavaan kirjaan.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Äiti joka katosi

Kävin taas esiteinin lainakirjakasalla. Sieltä löysin Jenny Jägerfeldin Oli kerran äiti joka katosi -nuortenkirjan. Kirja kertoo 17-vuotiaasta Majasta, joka asuu isänsä luona. Joka toinen viikonloppu hän käy äidillään.

Kirja alkaa vauhdikkaasti: Maja leikkaa kuvaamataidon tunnilla peukalonpäänsä irti. Seuraavana viikonloppuna hän lähtee äitinsä luo, mutta äiti ei tulekaan juna-asemalle vastaan. Eikä vastaa puhelimeen. Eikä sähköpostiin. Eikä ilmesty kotiin koko viikonloppuna.

Kirjan aikana paljastuu, että Majan äidillä on Aspergerin syndrooma. Kirja käsittelee hienosti äidin erilaisuutta ja Majan suhdetta siihen. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän kirjaan, jos autismin kirjo syystä tai toisesta kiinnostaa. Toisaalta kirja kuvaa hienosti itsenäistymistä ja myös oman lapsuuden hyväksymistä osaksi omaa elämäntarinaa. Oma jännityksensä syntyy tietysti äidin äkillisestä katoamisesta - ja aika jännittävää on sekin, että Maja loukkaa itsensä jatkuvasti.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Merkillisen ihana tarina

Minua on jo jonkin aikaa kutkuttanut noin kymmenen vuoden takaisen joululahjakirjan uudelleen lukeminen, nimittäin Carl-Johan Vallgrenin Tarina merkillisestä rakkaudesta -romaanin. Opiskelen parhaillaan erityisopettajaksi, ja joululomalla läksyksi tuli lukea jokin erilaisuuteen liittyvä kirja tai katsoa erilaisuutta käsittelevä elokuva. Kuten uskolliset lukijat muistavat, en saanut joululomalla luettua oikein mitään, joten tämäkin kirja pysyi loman ajan hyllyssä. Viime viikolla kävin vihdoin käsiksi kirjaan, ja sehän oli niin mukaansatempaava ja helppolukuinen, että parissa illassa sekin oli hotkaistu. Vallgren onkin juuri nyt ajankohtainen, sillä hänen uusin kirjansa Varjopoika on vasta julkaistu suomeksi.

Tarina merkillisestä rakkaudesta kertoo 1800-luvulla eläneen Hercule Barfussin elämäntarinan. Hercule syntyy ilotalossa, ja hänen äitinsä kuolee synnytykseen, koska Hercule on niin epämuodostunut. Tämän lisäksi hän on kuuro ja jää kääpiöksi. Herculella on kuitenkin onni syntyä yhteisöön, joka ymmärtää erilaisuutta ja joka huolehtii hänestä. Vammoistaan huolimatta Hercule on ihmeellisen älykäs ja hänellä on ajatusten lukemisen lahja, jonka avulla hän selviää elämässään vastaan tulevista haasteista. Niitä riittää kyllä enemmän kuin yhdelle ihmiselle soisi. Moni haluaa raivata Herculen tieltään eikä elämä muutenkaan ole helppoa taikauskoisessa Euroopassa yksilölle, joka poikkeaa ympäristöstään kaikin mahdollisin tavoin.

Yhdellä tavalla Hercule kuitenkin on samanlainen kuin kaikki muutkin: hän ei ole immuuni rakkaudelle. Herculen rakastettu on Henriette, joka syntyy samassa ilotalossa samana yönä kuin Hercule. He ovat erottamattomia jo lapsina, ja vaikka elämä ajaa heidät vuosiksi erilleen, on Henriette se valo, jota seuraten Hercule selviää kaikista vastoinkäymisistä. Kun he aikuisina tapaavat, tulee heistä jälleen erottamattomia. Hercule menettää kuitenkin Henrietten uudelleen, mikä ajaa hänet kostamaan kaikki elämässään kokemansa vääryydet. Hercule on ajautumassa pimeään koston kierteeseen, mutta lopulta Henrietten rakkaus ohjaa hänet uudelle tielle.

Romaani kertoo huumaavalla tavalla Euroopasta, joka on uuden ajan kynnyksellä. Toisaalta siinä on samanlaista vauhtia ja mukaansatempaavutta kuin tuossa aikakaudessa. Toisaalta romaanin tarina pakottaa lukijan pysähtymään, se jää leijumaan omaan todellisuuteensa ja muistuttaa myös romantiikan aikakaudesta. Tarina on liikuttava, surullinen ja väkivaltainen mutta myös toivoa täynnä. Vallgren kirjoittaa ihmeellisen kepeästi, jättää kertomatta vaikeimmat kohdat mutta kertoo kuitenkin niin paljon, että lukijalle ei tuota vaikeuksia täyttää aukkoja mielikuvituksellaan. Tämä tarina repäisee lukijan voimalla mukaansa, mutta antaa lukijan myös leijua utuisessa ja unenomaisessa tunnelmassa - vielä pitkään kirjan loputtuakin.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Hobitti - kirjana vai elokuvana

Viimeisen vuoden aikana olemme perheen kanssa katsoneet sekä kaikki Taru sormusten herrasta -elokuvat että Hobitit. Hobitin viimeinen osa käytiin katsomassa pari viikkoa sitten, ja minussa heräsi halu lukea alkuperäisteos. Hetken kesti, että sain kaiveltua sen 11-vuotiaan hyllyjen perältä. Hän kun on ottanut sen huoneeseensa aikapäiviä sitten aikomuksenaan lukea se - vaikka hyväksi aikeeksi se on ilmeisesti jäänyt. En kyllä ymmärrä miksi, koska kirjahan oli älyttömän helppolukuinen. Totta kai muistin, että Hobitti on tuhat kertaa helpompi lukea kuin Taru, mutta silti yllätyin siitä, kuinka selvästi Hobitti on saturomaani, jonka pääkohderyhmä on lapsilukijat.

Siihen nähden Hobitti-elokuvat tuntuvat kyllä liioitelluilta. Siitä se ajatus ehkä lähtikin, kun teki mieli selvittää, että kuinka paljon Hobitissa oikeasti viitataan sormuksen myöhempiin vaiheisiin. Vastaushan on, että ei lainkaan siinä määrin kuin elokuvissa, hyvä jos ollenkaan. Jos TSH-elokuvien kohdalla olin ilahtunut siitä, että joku on onnistunut tiivistämään kirjasta löysät pois ja tekemään elokuvasrjasta juoneltaan kirkkaan, niin Hobittien kohdalla on ihan päinvastoin: miksi tämä tarina on pitänyt tehdä näin merkityksiä pursuilevaksi?! Pitäisi varmaan ajatella, että kuuden elokuvan sarja on oma taideteoksensa, joka on oikeastaan kokonaan alkuperäisteoksista erillinen, vaikkakin niiden yhteiseen tarinaan (ja Silmarillioniin tietenkin myös) paljon pohjautuva.

Mutta kyllä tämä Hobitti-kirja on minusta jotenkin erinomaisen herttainen ja viehättävä ihan itsenäänkin. Satu, johon on helppo tempautua mukaan ja jonka tarina kantaa. Kahdessa illassa olin ahminut sen läpi, ja sitten kävikin niin, että 9-vuotias nappasi kirjan itselleen, eikä hänelläkään mennyt kuin yksi viikonloppu sen lukemiseen. Minulla ei ole aikaa käydä Taru sormusten herrasta -sarjaa läpi, mutta se 9-vuotias raahasi senkin jo huoneeseensa. Jännityksellä seuraan jatkoa.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Vaihtoehtoisia juonitiivistelmiä

Olettehan te kaikki jo mukana Facebookin tapahtumassa Vaihtoehtoiset juonitiivistelmät? Ihan uskomattoman hauska juttu kaikessa yksinkertaisuudessaan: otetaan kirja, peitetään osa sen nimestä ja annetaan uuden nimen kuvata jollakin tapaa vanhaa kirjaa. Esimerkkejä ryhmästä: Da Vinci -koodista tuleekin Ovikoodi, aamuöinen seikkailu. Tai Liian paksu perhoseksi onkin Liian paksu perse, jossa belfiet sotkevat pohjalaisen maalaiselämän. Lisää (ja hauskempia!) juttuja löytyy Facebookista.

Itsekin askartelin-paskartelin: Harry Potter ja punssi. Kertomus 16-vuotiaasta Harrysta, joka tutustuu Petunia-tädin punssipulloon lähemmin ja kännipäissään kuvittelee olevansa orvon luuserin sijaan erityisen kyvykäs velho.

torstai 8. tammikuuta 2015

Syysdekkareita

Syksyn kiireet tulivat jo bussimatkoille, niin että romaanien lukemisen sijaan kirjoitin työmatkat sähköposteja. Päätin tehdä pikakorjauksen ja tartuin Facebookissa marraskuun lukuhaasteeseen. Joka päivä pitäisi lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta. Kaikkein kiireisimpinä päivinä en ole kyllä tainnut yltää tähänkään, vaikka olen kantanut kirjaa mukanani kaikkialle ja viimeistään illalla ennen nukahtamista pakottanut itseni lukemaan muutaman sivun. Toisaalta pienellä pakottamisella pääsee kyllä siihenkin vaiheeseen, että kirjaa on pakko lukea, vaikka sitten jonkin muun kustannuksella. Marraskuu ei ole vielä puolessavälissä ja viides kirja on jo loppusuoralla.

Ensimmäiseksi luin Håkan Nesserin Levande och döda i Winsford. Vaikutuin. Vakuutuin. Kyllä minusta alkaa nyt voimakkaasti tuntua siltä, että Håkan Nesser on yksi Pohjoismaiden parhaista rikoskirjailijoista. Iso syy tälle on se, että kirjat eivät pyri olemaan ensisijaisesti dekkareita, vaan kirjallisuutta, jossa on jonkinlainen salaisuus- ja/tai rikosteema.

Tässä romaanissa keski-ikäinen ruotsalaisnainen koirineen vuokraa mökin englantilaiselta nummelta talveksi. Nainen on pettynyt mieheensä ja avioliittoonsa, ja pian käy ilmi, että aviomies oli mukana alkumatkalla, jonka piti alunperin suuntautua Marokkoon eikä Englantiin.

Nessermäiseen tapaan kerronta etenee naisen ajatuksia seurailemalla. Vähitellen paljastuu, mitä miehelle on tapahtunut, mutta tätä paljastusta seuraa uusia arvoituksia, jotka kaipaavat ratkaisua. Toimintaa ja seikkailua tärkeämpää on arvoitusten auki kääriytyminen, tutun muuttuminen vieraaksi, omien tekojen oikeuttaminen, syyllisyyden kanssa eläminen ja luottamuksen rikkoutuminen. Kaikki tämä tapahtuu verkkaisesti, mutta tunnelma tiivistyy kuitenkin loppua kohti niin, että kirjaa ei malta laskea käsistään. Herkkua!

Luin myös viimeisen lukemattoman Harry Hole -dekkarini eli Torakat, joka on järjestyksessä toinen Hole-dekkari. Takuuvarmaa kamaa sekin, vaikka ihan erilainen kuin Nesserin romaani. Olipa raikasta lukea Harrysta, joka ei ollut vielä mennyt läpi kaikesta siitä, joka teki Harrysta Harryn!Nesserin romaanin tapahtumat ajoittuvat myöhäissyksyyn, ja nummen syysmyrskyistä on suloista lukea takkatulen ääressä, kun ikkunan takanakin tuulee ja sataa. Nesbon kirjan tapahtumat sijoittuvat Thaimaahan, mutta toisaalta helteestäkin on ihan kiva lukea, kun sataa ja tuulee ja palelee.

Joulun 2014 lomalukemisto

Joulun kirjapukki oli varsin antelias. Sain Haruki Murakamin Kafka rannalla, parikin ruotsalaista viihdekirjaa, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Morrisseyn elämäkerran. Minä sen sijaan olen ollut koko joululoman laiska ja saamaton. Olen lukenut Pinterestiä, vanhoja Kodin kuvalehtiä ja pakettikortteja. Tikli, jonka luulin lukevani loman aikana, on saanut levätä yöpöydällä. Vähitellen olen päässyt kiinni toiseen niistä viihderomaaneista, Catharina Ingelman-Sundbergin Kaffe med råniin. Mutta sitäkään en saanut loman aikana luettua kuin kolmasosan!

Olen itselleni armollinen: selvästikin tarvitsin lepoa. Silti vähän ärsyttää, kun tietää, ettei tässä alkukeväästä todellakaan ole ylimääräistä aikaa kirjoille. No, onhan tuo Kaffe med rån ihan viihdyttävä ja siinä on mukavan lyhyet luvut, joten jos siitä riittää koko tammikuulle, niin onhan sekin jotain. Kirjan juoni on aika peruskauraa: muutama vanhainkodin asukas kyllästyy sääntöihin ja säästöihin, ja koska vankilassakin on parempaa ruokaa ja siellä pääsee joka päivä ulos, he päättävät tehdä rikoksen. Kirjan teksti on sujuvaa ja juoni pysyy kasassa. Välillä kirja kirvoittaa hihityksen ja röhönaurujakin. Tässä on paljon samaa kuin vaikkapa Satavuotiaassa, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Ihan mainiota lukemista tällaiselle rasittuneelle, joka ei jaksa ajatella sen enempää lukiessaan.