sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Lukukuulumisia

Kirjamessuviikonlopun päätteeksi on hyvä blogata kirjoista. Tänä vuonna kävin messuilla kahtena päivänä, sekä opiskelijoiden että perheen kanssa. Onkohan minusta tullut kranttu, vai miksi messuohjelma vaikutti valjulta? En jaksanut erikseen hakeutua yhtäkään haastattelua kuuntelemaan, eikä myöskään käynyt niin (kuin joinain vuosina) että kiinnostava puhuja olisi pysäyttänyt minut keskustelua seuraamaan. Kiertelin siis kaksi päivää ostamassa sukulaislapsille joululahjoja.

Omat kirjani olen tänä syksynä hakenut lähinnä kirjastosta. Kävin syyslomalla Lontoossa ja hain matkaoppaatkin kirjaston hyllystä. Virittäydyin matkaan lukemalla Wodehousea, mutta itse reissussa en ehtinyt lukea riviäkään.

Syysloman jälkeen olen ehtinyt ahmimaan dekkareita. Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin on oikein ahmittava norjalaisdekkari. Kiinnostavat henkilöhahmot, pääosin toimiva juoni ja kevyt mutta vetävä kirjoitustyyli ovat paketti, joka takaa laadun. Tällä hetkellä lueskelen rikosnovelleja. James Thompsonin toimittama Helsinki noir on kiinnostava kokoelma Helsinki-aiheisia rikostarinoita. En yleensä tykkää novelleista, koska kaipaan pidempää juonenkaarta, mutta tähän kokoelmaan mahtuu useampi onnistunut makupala.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Lainaa vain

Luin kesällä myös Renate Dorresteinin romaanin Lainaa vain. Olen aiemmin lukenut Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa. Bloggauksen mukaan olin silloin vähän pettynyt, mutta mielikuvissani Dorrestein oli hyvä, ja siksi odotin Lainaa vain -romaaniltakin aika paljon. Tällä kertaa en pettynyt.

Romaani kertoo viisikymppisestä Nettiestä, joka kasvattaa kehitysvammaista tyttärenpoikaansa Igoria. Molempien elämä kääntyy kirjan aikana päälaelleen kerran jos toisenkin, pahimmin silloin, kun Igor tapaa Lisan, joka päättää hetken mielijohteesta siepata mukaansa vauvan. Nettie luulee, että vauva on Igorin ja Lisan yhteinen ja toivottaa niin Lisan kuin vauvankin tervetulleeksi perheeseen.

Tämä on hauska romaani. Välillä hauskuus on myötähäpeää tulvivaa tragikomediaa, koska romaani näyttää ihmiset heikoimmillaan. Usein se on lähes absurdia tilannekomediaa, jolle ei voi olla nauramatta ääneen. Ja koko ajan se on lämpimän humoristista tarinointia, koska romaani on elämänmyönteinen ja läpeensä hyväntahtoisesti sankareihinsa suhtautuva.

Jos olisin 12-vuotias, sanoisin varmaan "viis kautta viis, jatkoon". Jos tekisin töitä kehitysvammaisten kanssa, lukisin tämän. Ai niin, minähän teen. Mutta sitä suuremmalla syyllä voin suositella muillekin. Tämä on sellainen kirja, joka auttaa ymmärtämään erilaisuutta.

torstai 5. lokakuuta 2017

Varamies

Nyt ollaan jo lokakuussa ja minulla on Blogger täynnä luonnoksia kesälukemistosta. Ups. Lupaan tiivistää asiani. Koska en muista lukemastani enää puoliakaan. Ja koska en muutenkaan ole mikään polveilevien tarinoiden mestari vaan tehokas pääasioihin keskittyjä.

Purjeveneen keikkuessa ja muun miehistön rehkiessä luin myös David Nichollsin Varamies-romaanin.

Sinä päivänä -romaanin jälkeen odottaa jo aika hyvää matskua eikä Varamies ihan huono olekaan. Toki se on aika kepeä, helppolukuinen, viihteellinen ja hömpähtävä, mutta sellaisena ihan laadukas.

Varamies kertoo Stephen C. McQueenista, jonka näyttelijänura tarkoittaa mainoksia, dekkarisarjojen ruumiita ja teatteriesityksen tähden varamiehenä toimimista. Yllättäen Stephenille tarjoutuu mahdollisuus olla rakkaudessa muutakin kuin varamies.

Kuten genreen kuuluu, kaikki ei mene niin sulavasti kuin voisi, vaan usein ihan päinvastoin. Stephen kuitenkin kasvaa ihmisenä ja kirjan lopussa kaikki ovat ehkä vähän parempia ja joku jopa onnellisempi. Jos tykkää sellaisesta, niin tämä on oikein passeli kirja. Jos sellainen oksettaa, saa jättää väliin.