Mies- ja naisnäkökulmia

Tartuin vähän arvellen tähän romaaniin; mitä annettavaa miehisillä kasvukertomuksilla minulle olisi? Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää osoittautui kuitenkin antoisaksi ja jopa samaistuttavaksi romaaniksi.

Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa: nykyajassa eronnut luokanopettaja Mika yrittää selvitä yksinhuoltajaisänä ja nettideittien maailmassa, ja 1910-luvulla Mikan isoisä huutolaispoika Kelpo yrittää lähinnä selvitä.

Molemmat tarinat kulkevat eteenpäin luontevasti. Kelpon elämän kuvaus on kiinnostavaa, vaikkakin ajoittain hieman ulkokohtaista, ja Mikan tarina soljuu eteenpäin tunnistettavana ja samaistuttavana. Lopussa tarinat sidotaan yhteen, minun mielestäni varsin sujuvasti. Tykkäsin tästä romaanista yllättävän paljon!

Varsinkin kun tämän jälkeen luin Riina Katajavuoren Wenla Männistön, jossa siis Seitsemän veljeksen tarina on sijoitettu nykyajan Kumpulaan ja näkökulma on tarinan naishahmojen. Tätä romaania kohtaan odotukseni olivat korkealla, mutta vähän petyin siihen, kuinka hitaasti pääsin tarinan matkaan, ja kuinka vasta oikeastaan ihan lopussa hahmot alkoivat tuntua aidoilta ja oikeilta. Sinänsä romaanin rakentelu oli kiinnostavaa, mutta tällä kertaa minä tykkäsin enemmän miehisistä kasvutarinoista kuin naisten näkökulmista. 

1793

Tulevaisuuden jälkeen sukelsin historiaan, nimittäin Niklas Natt och Dagin romaaniin (ja vuoteen) 1793. Tämä Tukholmaan sijoittuva historiallinen dekkari esittelee ruotsalaista yhteiskuntaa aikana, jolloin hyvinvointi oli vain harvojen oikeus.

Dekkarijuoni on kuvottava. Hyvin rakennettu ja kiinnostava, mutta pahoinvointia aiheuttava. Romaanin henkilöistä monet ovat iljettäviä, päähenkilötkin ovat varsin ristiriitaisia. Arkipäiväisiäkin tapahtumia kuvataan inhorealistisesti. Kaikki tämä korostaa sitä, että vuonna 1793 Ruotsi ei ollut mikään unelmayhteiskunta.

Toisaalta juuri siksi tämä kirja kannattaa lukea, tutkia menneisyyttä ja oppia siitä. Se täytyy olla myös Natt och Dagin tavoitteena, näyttää, miksi muutos oli välttämätön.

Kirja sopii siis sekä historiafriikeille että dekkarien ystäville, mutta ei  ihmisille, jotka eivät siedä väkivaltaa tai sen jatkuvaa uhkaa.

Tanskan sisällissota 2018-24

Joskus on vain pienestä kiinni, minkälaisen suunnan historia ottaa. Kaspar Colling Nielsenin romaani Tanskan sisällissota 2018-24 lähtee siitä, että 2000-luvun alun pankkikriisi olisi hyvinkin voinut johtaa poliittiseen epäjärjestykseen, Tanskassakin vaikka sisällissotaan.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja muistelee 475-vuotiaana sisällissotaa, johon hänkin osallistui, ja sodan aikana kokemaansa rakkautta. Päähenkilö on mukana kantasoluohjelmassa, joten hän elää käytännössä ikuisesti. Myös hänen 350-vuotias koiransa, jolle hän tarinaa kertoo, on mukana samassa ohjelmassa.

Tämä mielenkiintoinen dystopia käsittelee ihmisten eriarvoistumista ja toisaalta myös paljon ihmisen ja eläimen suhdetta. Tanskaan on palannut rauha sodan jälkeen, mutta satoihin vuosiin on mahtunut paljon mullistuksia, esimerkiksi luonto on muuttunut ja luonnonvaraisen lihan syöntiin on mahdollisuus vain kaikkein rikkaimmilla. Romaanissa on kehyskertomuksen lisäksi paljon tarinoita vuosien varrelta, anekdootteja, jotka päällisin puolin eivät liity toisiinsa, ja joiden kertojatkin ovat jo unohtuneet. Silti niistä syntyy kokonaisuus, joka paljastaa, kuinka raadollisia ihmiset pohjimmiltaan ovat.

Mielenkiintoista on, että eläimet, jotka elävät satoja vuosia, pääsevät kehittymään yhtä viisaiksi kuin ihmiset. Ne puhuvat, oppivat lukemaan, suunnittelevat elämäänsä ihmisten tapaan. Välillä eläinhahmot näyttäytyvät "inhimillisempinä" kuin ihmiset. 

Tykkään (ja samaan aikaan kauhistun) tällaisista dystopioista, jotka herättelevät ihmisiä siihen, että nykyhetkessä me valitsemme tulevaisuuden suunnan. Ollapa sellainen opeturyhmä, jolla luettaa tämäkin kirja!

Lisää fysiikkaa

Sanoinko jo, että koulussa inhosin fysiikkaa? Nyt innostuin lainaamaan putkeen toisenkin fysiikkaan liittyvän teoksen, nimittäin Carlo Rovelin Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää - kohti kvanttigravitaatiota.

Nyt käytiin jo ajoittain minun ymmärrykseni äärirajoilla, mutta silti pidän valtavan kiehtovina näitä järjettömän vaikeita fysiikan ongelmia kansantajuistavia opuksia. Kiitos kirjailijoille ja kustantajille, jotka ovat nähneet tarpeelliseksi selittää kvanttigravitaationkin tavan tallaajille.

Tämä kirja lähtee antiikista, ja avaa tosi hyvin, miten käsitys maailmasta on muuttunut Newtonin, Einsteinin ja viime vuosikymmenten tutkijoiden pohdiskelujen perusteella. Ja hei, vaikka aihe tuntuisikin ihan mahdottomalta juuri sinulle, kannattaa antaa sille mahdollisuus. Itse Einstein on vuonna 1943 vastannut 9-vuotiaan Barbaran kirjeeseen: "Älä murehdi, vaikka matematiikka olisikin vaikeaa, vakuutan sinulle, että omat hankaluuteni sen kanssa ovat olleet vielä suurempia."

Helppolukuisia tietokirjoja

Kirjamessutkin olivat ja menivät. Tänä vuonna kävin vain kerran, ja ostin lähinnä joululahjoja. Sen lisäksi bongasin monta kiinnostavaa tietokirjaa, jotka laitoin Helmetissä varaukseen. Sain kirjat melkein saman tien, ja nyt olen ne jo lukenutkin.

Susanna Ruuhilahden Koukuttavat suhteet ja Kati Niemen Rakkauden (r)evoluutio - Parempi parisuhde vai erinomainen ero? kertovat rakkaudesta, joka on syystä tai toisesta epätyydyttävää. Koukuttavat suhteet avaa syitä, miksi ihmiset jäävät suhteisiin, jotka eivät ole heille hyväksi. Rakkauden (r)evoluutio haastaa lukijansa ajattelemaan parisuhteita ja eroamista uudelta kannalta. Varsinkin jälkimmäinen on mielestäni varsin raikas self-help-opus, joka antaa uusia näkökulmia ja auttaa näkemään eron uutena alkuna. Kirjasta löytyy myös paljon harjoituksia, joiden avulla mieltään - ja sitä myötä parisuhdettaan - voi harjoittaa.

Jennifer Ackermanin Viisaat linnut avaa lukijalle oven lintujen  maailmaan, joka onkin aivan erilainen, kuin suurin osa meistä oli kuvitellut. Minä ainakin suorastaan tempauduin lukemaan lintujen älykkyydestä. Samanlainen vaikutus oli Neil deGrasse Tysonin Tähtitiedettä kiireisille. Pääasiassa varsin selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu kirja käsittelee erilaisia astronomiaan liittyviä aiheita. Ihanaa, että tällaisia kirjoja on, ja sääli, että oma yläasteen fysiikan opettajani ei osannut puhua tällaisista asioista, että fysiikka olisi ollut mielestäni kiinnostavaa!

Vél d'Hiv - vaiettuja tarinoita historiasta

Holokaustista kirjoitetaan jatkuvasti, ja säännöllisesti minäkin tartun niihin kirjoihin - varsinkin, jos näkökulma on sellainen, josta en ole aihetta aiemmin katsellut.

Viimeksi luin Tatiana de Rosnayn Nimeni on Sarah -romaanin. Romaani kertoo siitä, kuinka kesällä 1942 Pariisin poliisi tekee laajan ratsian ja kerää suurimman osan kaupungin juutalaisista pyöräilystadionille odottamaan siirtoa muualle. 10-vuotias Sarah odottaa äitinsä ja isänsä kanssa pääsyä pyöräilystadionilta pois. Hänellä on kiire kotiin, koska 4-vuotias pikkuveli odottaa piilossa lukitussa komerossa. Kodin sijasta Sarah joutuu leirille.

Romaani kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Pariisissa asuva amerikkalainen Julia tekee lehtijuttua Vélodrome d’Hiver -ratsiasta. Yllättäen Julia törmää ranskalaisen miehensä perheen perhesalaisuuteen, joka liittyy jotenkin Sarahiin. Kun Julia selvittää menneisyyden tapahtumia, hänen oma elämänsä mullistuu.

Romaanin aihe on kiinnostava, silläkin, että se on Ranskassa yhä varsin vaiettu. Menneisyys ja nykyisyys kulkevat tarinassa luontevasti rinnakkain, ja pääpaino on nykyisyydessä, mikä tekee kirjasta miellyttävän lukea myös heille, joita holokaustitarinat liikuttavat ylenpalttisesti.

Hippasen minua ärsyttää kertomistyyli, jota kutsuttakoon vaikka viihdekirjamaiseksi tyyliksi. Varsinkin nykyajassa kulkevassa tarinassa esiintyvä ulkonäön, vaatteiden, ihmissuhteiden kiemuroiden yms. kuvailu tuntuu turhalta - se jopa vähän syö vakavaa sisältöä. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin hyvä: tarina rullaa sujuvasti, asia on tärkeä ja lukeminen tuntuu mukavalta.

Kuinkakohan pitkään näitä holokaustiromaaneja kirjoitetaan? Vielä tapahtumat ovat lähellä, ja on kiire kerätä kokijoiden ja silminnäkijöiden tarinat talteen. Tuleekohan holokaustista jossain vaiheessa vain yksittäinen tapahtuma historiassa, jotain, jota tapahtui niin kauan sitten, ettei sitä oikein jaksa muistaa? Vai pysyykö tämä poikkeuksellinen julmuus jälkipolvien mielessä hamaan maailmaan tappiin asti? 

Kirjasta on tehty myös elokuva Sarah's Key. Ennen elokuvaa kirja oli julkaistu Suomessa nimellä Avain.

Pihka

Ane Rielin Pihka on pysäyttävä romaani, joka on monesti luokiteltu psykologiseksi jännäriksi. Sitäkin se on, mutta ei mitenkään perinteisellä tavalla.

Kansikin lupaa jotakin erikoista!

Pihkan tapahtumien keskipisteessä on alakouluikäinen Liv, joka asuu perheensä kanssa pienellä saarella. Perheen talo on saaren syrjäisessä päässä, jota yhdistää muuhun saareen vain kapea kannas.

Perheestä ja sen jäsenistä kerrotaan kolmen sukupolven ajalta; Livin syntymän jälkeen näkökulma on Livin. Asioiden katseleminen lapsen näkökulmasta etäännyttää lukijaa tapahtumista; siitä, että perhe ei lähde kotoaan juuri koskaan, paitsi isä ja Liv usein öisin etsimään "tavaraa, jota muut ihmiset eivät kaipaa", samoin kuin siitä, että isä päättää tukahduttaa isoäidin, että äiti lihoo monisatakiloiseksi eikä pääse liikkumaan sängystä ja että isä virittää pihalle ansoja tunkeutujia varten.

Pihka kertoo tarinan perheestä, jonka jäsenet välittävät toisistaan ja haluavat toisilleen vain hyvää, mutta joka pikkuhiljaa luisuus yhteisön ulkopuolelle ja alkaa toimia erilaisilla säännöillä kuin muut perheet. Tällaisesta aiheesta voisi kirjoittaa henkilökohtaisilla tragedioilla mässäilevän romaanin, mutta Pihka ei ole sellainen. Sen sijaan Riel kertoo sen kummemmin arvottamatta Livin perheen tarinaa - ja usein perhe ja sen jäsenet näyttäytyvät lukijalle kauniina. Minusta kirjaa oli helppo lukea, vaikka sen aihe ei ollutkaan mitenkään helppo. Loppuratkaisu on toimiva, ja kirjan lukemisesta jää hyvä mieli - tosin ajatukset palaavat kyllä Livin luo kerran jos toisenkin lukemisen loputtua.

Amerikkalainen

Meri Kuusiston Amerikkalainen oli kummallinen, mutta viehättävä lukuelämys.

Romaanin päähenkilö Susette löytää amerikkalaisen jalkapallon ja päättää ruveta sille äidiksi. Vastuunotto muuttaa Suseten elämän: viinan ja miesten täyteinen elämä täyttyy vaipoilla, tuttelilla ja huolella. Susette ystävystyy naapurin Hermannin kanssa. Hermanni asuu katolla teltassa, koska elämä maanrajassa ahdistaa.

Ystävyksiä yhdistää vaikeus puhua tunteista ja saada otetta omasta elämästä. Ystävyys kuitenkin kantaa, samoin vastuunkanto Amerikkalaisesta, mikä siis on jalkapallolapsen nimi. Kyllä tästä romaanista kasvutarinakin kehkeytyy.

Kuusisto leikittelee kielellä sujuvasti. Lyhyinä sattumuksina etenevä tarina on usein hulvattoman hauska, mutta mitä pidemmälle romaani ja sen tarina etenee, sitä läheisemmiksi ja todellisemmiksi sen hahmot tulevat. Huumorin avulla käsitellään vaikeita ja vakavia teemoja.

Suosittelen vähän vinon huumorin ystäville, samoin heille, jotka pitävät Mikko Rimmisen kirjoista - Kuusiston kielessä ja tyylissä on paljon samaa.

Matkakirjoja

Jos haluaa tehdä ekologisia ja ekonomisia matkoja, kannattaa lukea hyviä matkakirjoja. Itse olen tänä syksynä matkustanut junalla maailman ympäri ja käynyt Georgiassa tutustumassa viinin viljelyyn.

Monisha Rajeshin Around the World in 80 trains kertoo, kuinka Monisha matkusti Euroopassa, halki Venäjän, Kiinassa, Etelä-Aasiassa, Pohjois-Koreassa ja Japanissa. Välillä lennettiin Kanadaan, matkustettiin siellä ensin Kanadan halki ja sitten takaisin Yhdysvaltojen läpi. Lopulta Monisha lensi takaisin Aasiaan ja matkusti junalla sen poikki kohti Eurooppaa ja koti-Englantia.

Kirjailija itse kuvailee junamatkailua keinona päästä paikkoihin, jonne ei muuten pääsisi Hänen mielestään matkustaminen on tärkein osa matkaa, ei pelkästään keino päästä kohteeseen, ja junamatkailussa viehättää se, että saa tutustua paikallisiin ihan eri tavalla.

Olen samaa mieltä: todellakin pääsin lukemaan paikoista, joista en ole edes osannut haaveilla, kuten vaikka halki kanadalaisten metsien kulkevasta rautatiestä. Omalle matkabucketlistalle tulee monta uutta kohtaa.

Georgiaankin pitäisi päästä pikapuoliin! Alice Feiring kuvailee kirjassaan For the Love of Wine georgialaista viininviljelykulttuuria, jossa luotetaan luonnonmukaisuuteen. Georgiassa viinit on perinteisesti valmistettu kvevreissä, valtavissa saviruukuissa, ja viinin annetaan käydä rypäleenkuorten ja -rankojen kanssa, joten valkoviinistä tulee ns. oranssia. Feiring kertoo kirjassaan Georgian viininviljelyn historiasta, nykyisistä viininviljelijöistä, viineistä (joita haluaisi heti päästä maistelemaan) ja perinteisistä ruuista (jotka myös herauttavat veden kielelle paperisinakin). Minä haluan paikan päälle kokemaan nämä maut! Sitä odotellessa varaan pöydän haukilahtelaisesta ravintola Rionista, jossa pääsee maistelemaan georgialaisen keittiön parhaita paloja.

Kaikuja 60-luvulta

Pidän Laura Honkasalon kirjoista. Niiden maailma tuntuu tutulta ja riittävän arkiselta, mutta silti uskottavalta ja huolella rakennetulta. Näin on myös Perillä kello kuusi -romaanissa.

Suurin osa tapahtumista sijoittuu 1960-luvulle. Päähenkilö on Vuokko, edustusrouva, jolla on työhönsä uppoutunut rakennusinsinöörimies Risto, moderni omakotitalo Espoossa ja kaksi melkein aikuista tytärtä, joista varsinkin 16-vuotias Piitu on romaanissa keskeisessä osassa. Vuokon elämä menee sekaisin, kun hän tapaa Martin, nuoremman miehen, johon hän rakastuu.

Vuokon tarinan rinnalla kulkee Aunen tarina. Aune on Riston täti, vannoutunut vanhapiika, joka on keskittynyt suvun perinteiden kunnioittamiseen ja työhönsä sihteerinä. Työpaikalla tapahtuvat muutokset saavat myös Aunen elämän mullistumaan.

Välillä tarina siirtyy 90-luvulle. Risto on kuollut, ja tyttäret siivoavat hänen jäämistöään. Samalla siivotaan muistoja, suvun historiaa ja sen tarinoita, jotka näyttäytyvät eri näkökulmista kovin erilaisina.

Mielestäni tässä romaanissa kiinnostavinta oli ajankuva - 1960-luku piirtyy lukijan silmien eteen uskottavana. Tarina ja henkilöt edustavat omaa aikaansa, 50 vuoden takaista maailmaa. Rakastumiseen, eroamiseen ja elämänmuutosten tekemiseen liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin ajattomia.

Pieniä herkkuja ahmittavaksi tai maisteltavaksi

Tykkään kolumneista. Siitä, että lyhyeen tekstiin saadaan paljon asiaa ja jokin tärkeä ajatus. Siksipä tykkäsin myös Katja Kallion Elokuvamuistista ja Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidosta. En tiedä, onko niitä alunperin kirjoitettu kolumneiksi vai tällaisiksi lyhytesseekokoelmiksi, mutta mielestäni ne muistuttavat kolumneja.

Elokuvamuisti käsittelee elokuvia, niiden katsomista, lempileffoja, erilaisia elokuvakokemuksia. On mielenkiintoista lukea, miten joku toinen elokuvat kokee - ja usein se on myös varsin samaistuttavaa! Usein tekstit ovat myös hauskoja, mutta niissä on myös syvällistä pohdintaa, joka tekee lukemisesta kiinnostavaa.

Takana puhumisen taidossa puhutaan paljon ihmisten välisistä suhteista ja annetaan neuvoja niihin. Sävy on humoristinen, usein ironinen, sarkastinenkin. Tätä kirjaa lukiessa saa varautua nauramaan. Siltikin neuvot voivat kaikessa humoristisuudessaan olla viisaita ja kuulemisen arvoisia.

Dekkarien aatelia

Håkan Nesser on kova. Jo hänen nimensä laittaa odottamaan hyvää dekkaria. Odotuksia kasvattaa, jos samaan kirjaan ovat eksyneet kaksi Nesserin suurta salapoliisia, Van Veeteren ja Gunnar Barbarotti. Tällainen uskomaton paketti on De vänsterhäntas förening.

Tarina alkaa 1950-luvulta, jolloin kaksi opettajan nöyryyttämää alakoululaista päättää perustaa yhdistyksen, johon ovat tervetulleita vain vasenkätiset. Vuosien varrella yhdistyksen jäsenmäärä kasvaa kuuteen. 90-luvun alussa neljä jäsentä menehtyy tuhopoltossa, joka kohdistuu hotelliin, jossa yhdistys kokoustaa vanhojen aikojen muistoksi. Viides katoaa heti palon jälkeen, joten Van Veeteren kumppaneineen ajattelee tapauksen ratkenneen. Hänen ruumiinsa löytyy kuitenkin 20 vuoden päästä, ja 75-vuotispäiväänsä viettävä Van Veeteren tarttuu tapaukseen uudelleen. Samaan aikaan Ruotsissa tapahtuu murha, joka tuo Barbarottin mukaan tutkintaan.

Nesser on taitava, sekä juonen kehittelyssä että kielen käytössä. Minä tykkään myös hänen salapoliisiensa sekavista filosofisista pohdinnoista. Tässä dekkarissa lukija (tai ainakin tämä lukija) arvaa murhaajan ehkä vähän liian aikaisin minuun makuuni, mutta sitä ennen kertoja johdattelee lukijaa harhaan niin monta kertaa, että jännitys säilyy loppuun asti.

Kolme vahvaa naista

Marie Ndiayen Kolme vahvaa naista kertoo kolme erilaista tarinaa, joissa kaikissa on vahva nainen. Ensimmäisessä tarinassa Norah, Ranskassa asuva asianajaja, matkustaa Senegaliin isänsä luokse. Matkalla Norah joutuu kohtaamaan sekä menneisyytensä että nykyisyytensä.

Toisen kertomuksen päähenkilö on Rudy, ranskalaismies, joka on riidellyt senegalilaissyntyisen vaimonsa Fantan kanssa. Rudy käy läpi omaa elämäänsä ja suhdettaan Fantaan. Kolmas tarina kertoo nuorena leskeksi jääneestä Khadysta, joka pyrkii Senegalista Eurooppaan. Khady joutuu elämään nykyhetkessä; hän ei pysty kuvittelemaan tulevaa, ja menneisyyskin on usein vain hatara muisto.

Tarinat liittyvät ohuesti toisiinsa, mutta ne voi myös lukea toisistaan irrallisina. Kaikissa tarinoissa keskiössä on nainen, joka ei anna periksi erilaisista vaikeuksista huolimatta. Ja vaikeuksia, vastoinkäymisiä, takkuista elämää näissä tarinoissa riittää. Tarinat antavat kaikki myös jonkinlaisen kuvan Ranskan ja Senegalin, emämaan ja siirtomaan, suhteesta.

Ndiaye kirjoittaa kevyesti, mutta usein ajatus harhautuu hieman syrjään itse tarinasta. Lukija löytää itsensä katsomasta tapahtumia uudesta näkökulmasta. Tämä romaani vaatii aikaa ja makustelua.

Aleppon kirjuri

Kauppareissulla mukaani tarttui pikalainahyllystä Markus Falkin (eli pariskunta Hämeen-Anttilan) toinen jännitysromaani Aleppon kirjuri. Taas tutkijat Tuomas Pyy ja Carla Conti seikkailevat pitkin Eurooppaa (Turkissa, Kreikassa ja Italiassa) ja selvittävät  tällä kertaa muinaisesineiden laittoman kaupan reittejä.

Seikkailu on mukaansatempaava ja sujuvasti kirjoitettu, joten sen vauhtiin on ilo hypätä. Tässä romaanissa hieman mietityttää juonenkäänteiden motivointi: kuka nyt oikeasti pistäisi päänsä juuri sinne, missä todennäköisimmin tapahtuu jotakin ikävää. Ehkä tämä kirjallisuudenlaji ei kuitenkaan yleensäkään ole erityisen realistinen, joten päähenkilöiden epäloogisen käyttäytymisen voi sivuuttaa olankohautuksella. Ehdottomasti odotan Tuomas Pyyn seuraavaa seikkailua!

Rakkautta Gotlannissa

Teen kirjastossa aika usein herätehankintoja. Kauppakeskuksen kirjastossa tulee usein viikonloppuostosten lomassa valittua lukemista aika nopeasti, niin silläkin kertaa, kun mukaan tarttui Anna Janssonin Anopit ilman rajoja.

Ajattelin, että mukaan tarttui jotain ruotsalaista perusrakkaushömppää. No juu, näin toki olikin, mutta vasta kotona kirjaan tarttuessani tajusin, että kirjailija on yksi ällökkidekkaristeistani ja tapahtumapaikka tietenkin Gotlanti. Visby ja Gotlanti kiinnostavat aina, joten aloitin lukemisen ristiriitaisissa odotuksissa.

Anna Jansson on ihan passeli viihdekirjailija, ainakin tämä kirja oli parempi kuin monet hänen dekkarinsa. Kolme kampaajasiskosta eri puolilla Gotlantia järjestävät kampaamotoiminnan lisäksi vispilänkauppoja asiakkailleen. Samalla käydään toki läpi omiakin rakkaushuolia. Mitään korkeakulttuuria tämä ei todellakaan ole, mutta ihan hauskaa ja viihdyttävää lukemista, johon voi tarttua esimerkiksi siinä tapauksessa, että Gotlanti kiinnostaa.

Kasvisruokapäivät on heikoille

Veljeni bongasi kesällä Agustina Bazterrican Rotukarja-romaanin arvostelun ja lähetti linkin minulle. Päätin heti, että tämän kirjan luen heti, kun se on mahdollista, ja nyt minä bongasin sen kirjaston bestsellereistä. Olen tosi paljon hyödyntänyt näitä kahden viikon pikalainoja viime aikoina - veljeä kyllä sylettää lyhyt laina-aika, koska hän ei ehdi saman kahden viikon aikana kirjaa lukemaan.

Rotukarja on dystopia lähitulevaisuudesta. Kaikki maailman eläimet on lopetettu, koska koko eläinkuntaan levisi nopeasti sama vaarallinen virus. Ihminen ei kuitenkaan halua elää ilman lihansyöntiä, joten maapallon ihmiset on jaettu niihin, jotka syövät, ja niihin, joita syödään.

Romaanissa tätä kammottavaa maailmaa katsellaan teurastamon työntekijän Marcus Tejon silmin. Päähenkilö suhtautuu kriittisesti ihmislihan syöntiin ja syihin, jolla se oikeutetaan. Eräänä päivänä hän saa lahjaksi kotitalouspään, naaraan, jota hän ei pysty teurastamaan.

Bazterrica kuvaa tarkasti ihmislihateollisuutta, ja lukijan mieleen hiipii väkisinkin kysymys, että jos voimme tehdä tämän eläimille, miksei myös ihmisillekin. Ihmislihan syöjät eivät näe rotukarjaa ihmisinä, vaan tuotantoeläiminä. Ei ole mitenkään harvinaista, että toisten ihmisyys nähdään vähempiarvoisena kuin toisten - miksei siis näinkin voisi käydä sopivassa tilanteessa? Sitä paitsi huomaan, että lukijana totun itsekin kuvauksiin ruhojen tainnutuksesta ja pilkkomisesta. Sitten sitä välillä herää siihen ei vittu -tunteeseen, kuten vaikka silloin, kun teurastamon työntekijät syövät yhden työntekijän varpajaisjuhlissa erityisherkkua, vain maitoa syöneen parikuukautisen tuotantoihmisen lihaa.

Aihe on kiinnostava ja romaani ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kaikkein herkimpiä lukijoita kuvaukset saattavat ällöttää, mutta itse yllätyin siitä, kuinka helppolukuinen tämä dystopia loppujen lopuksi oli. Ajatuksia se kyllä herättää, eivätkä ne ole aina kaikkein helpoimpia, mutta itse kirjaa lukee enemmän uteliaana kuin kauhistuneena.

43 Kirjailijan nimi viehättää sinua

Tähän haastekohtaan minulla oli suunnitelmia, mutta kirjaston varausjono on pitkä. Kun tämä oli viimeinen vapaana oleva kohta, tuli kauhea tarve saada se täyteen.

Tarpeeseen vastasi Bestseller-hyllyssä vartova Liane Moriartyn uutuus Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Moriarty on niitä nimiä, joista on vaikea uskoa, että se oikeasti on jonkun nimi, niin vahvasti se assosioituu Sherlock Holmesin arkkiviholliseen. Moriarty on iljettävä hahmo, mutta vie ajatukset Holmesin tuttuun ja turvalliseen maailmaan.

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista kertoo hyvinvointiretriitistä, johon yhdeksän hyvin erilaista elämän murjomaa hahmoa vetäytyy parantelemaan ruhjeitaan. Moriartyn aiemmat romaanit vaihtelevat viihteellisestä ihmissuhdedraamasta psykologisiin trillereihin. Tämä romaani asettuu näiden määritelmien välimaastoon. Tarina on mukaansatempaava, henkilöhahmot kiinnostavia ja ilmaisu sujuvaa ja vaivatonta.

Minä otin tämän kirjan ihan viihteenä ja ahmin sen yhden lauantaipäivän aikana. Mitenkään alleviivaamatta se kuitenkin myös muistuttaa, että jos ihminen tavoittelee muiden asettamia, hänestä tulee onneton, ja onni löytyy vain, kun itse määrittelee itsensä.

33 Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan

Ajattelin, että tämä haastekohta täyttyy helposti, mutta kun kesän loppuun mennessä yhtään kohtaan sopivaa kirjaa ei ollut tullut vastaan, piti itse keksiä, millä kohdan täyttää.

Valitsin Volker Kutscherin Babylon Berlinin. Tarkalleen ottaen en ole nähnyt kirjasta tehtyä elokuvaa, vaan TV-sarjan, ja siitäkin vain 1,5 tuotantokautta (koska se poistui Areenasta ennen kuin ehdin loppuun) mutta mielestäni se sopii tähän haastekohtaan.

Babylon Berlin kertoo 1920-luvun Berliinistä ja komisario Gereon Rathista, joka selvittää rikosvyyhteä, johon liittyvät esimerkiksi pornoelokuvan kuvaukset, paikalliset mafiajärjestöt ringvereinit, kommunistit, venäläisten emigranttien kulta-aarteet ja aseita hamstraavat natsit. Hurjasti aineksia, joista syntyy paksu kirja, joka kuitenkin pysyy aika hyvin kasassa.

Kirja on kovin erilainen kuin TV-sarja. Sanoisin, että romaani on yksioikoisempi. On makuasia, pitääkö sitä hyvänä vai huonona. TV-sarjassa asiat sotkeutuvat vielä enemmän toisiinsa ja henkilöhahmoja on terävöitetty ja syvennetty. Toisaalta TV-sarja on ajoittain jopa väkinäisen sekava; kirjassa asiat etenevät suoraviivaisemmin ja loogisemmin. Kirja ei kuitenkaan pysty näyttämään 20-luvun Berliinin loistokkuutta ja maailmoja syleilevää asennetta samalla tavalla kuin televisiosarja. Minä pidin molemmista.

VMP

Lainasin äitin hyllystä Lucinda Rileyn Keskiyön ruusun. Takakansi lupasi katemortonmaista tarinaniskentää ja kartanoihin sijoittuvia salaisuuksia. Odotukset olivat siis korkealla.

Tarinan päähenkilö on intialainen Anahita, joka pääsee prinsessan seuraneitona opiskelemaan Englantiin. Anahitan lapsenlapsenlapsi Ari lähtee selvittämään isoisoäitinsä menneisyyden salaisuuksia Englantiin ja kartanoon, jossa Anahita on asunut nuorena. Kyseisessä kartanossa kuvataan parhaillaan epookkielokuvaa, jonka amerikkalainen päätähti Rebecca Bradley yrittää selvittää, mitä omalta elämältään haluaa. Kartanossa asuu tietenkin myös omaperäinen kartanonherra, lordi Astbury.

Romaanissa oli paljon hyvää: 700-sivuinen tarina on vauhdikas ja nopealukuinen. Tarina etenee vuorotellen nykyajassa ja 1910-luvulla. Aikarakenne ja kertojaratkaisut toimivat hyvin. Intialaisesta maharani-kulttuurista ja ayurveda-lääketieteestä kerrotaan kiinnostavasti.

Aloin jo olla sitä mieltä, että tämä on hyvä kirja, vaikka välillä henkilöiden ajatukset ja varsinkin puhe ovat aika harlekiinikamaa. Sitten töksähti: miespuolista henkilöä kuvattiin tyttömäiseksi ja naiselliseksi, kun haluttiin sanoa hänen olevan jotenkin epäilyttävän oloinen. [NYT TULEE ISOJA PALJASTUKSIA.] Iso osa loppuratkaisua oli se, että mieleltään häiriintynyt kartanonherra pukeutui iltaisin salaa naiseksi, mutta kuitenkin niin, ettei hän osannut meikata saatika pukeutua niin kuin naisen kuuluisi. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kuvata, kuinka traumaattinen lapsuus on tehnyt päähenkilöstä elämältään horjuvan, mutta mielestäni kuvaus on ihan järkyttävän tökerö. Juuri lukemieni feminististen manifestien jälkeen romaanin ratkaisut vaikuttavat suorastaan misogyynisiltä, ja kaiken kaikkiaan romaanin asenteet eivät ole 2010-lukua.

Että kyllä vitutti enkä voi suositella kenellekään. Jos ei sitten itse halua henkilökohtaisesti kokea samaa ärtymystä.

Feminismistä tiukasti mutta helposti

Ostin yhdelle tyttäristä joululahjaksi What would de Beauvoir do? How the greatest feminists would solve your everyday problems -kirjan, jonka ovat kirjoittaneet Tabi Jackson Gee ja Freya Rose. Vihdoin muistin lukea sen itsekin.

Kirjassa on jokapäiväisiä kysymyksiä, joihin kirjoittajat ovat etsineet vastauksia eri aikakausien feministeiltä. Etukäteen ajattelin, kuinkahan pinnallinen katsaus feminismiin tämä on, kun kysymysten joukossa oli varsin triviaalin kuuloisia ongelmia. Yllätyin kuitenkin positiivisesti siitä, kuinka kattavan kuvan feminismin historiasta ja eri aatesuunnista kirja onnistuu antamaan - tätä voisi ihan hyvin käyttää vaikka oppikirjana!

Toisaalta kirja antaa hyvän käsityksen siitä, kuinka erilaisia ongelmia naiset eri maissa kohtaavat. Vai oliko suomalaisena naisena mieleesi koskaan tullut, että sinun pitäisi odottaa miehen kosintaa tai että et voi mennä miespuolisten työkavereiden kanssa kaljalle, koska annat itsestäsi vääränlaisen kuvan? Minulle ei ainakaan, mutta tällaisiakin amerikkalaisia ongelmia kirjassa pohditaan sukupuolentutkimuksen kautta. Toki kirja antaa vastauksia myös muihin kysymyksiin, esimerkiksi siihen, pitäisikö aviovaimon ottaa miehensä sukunimi tai siihen, miten työelämässä mennään lasikaton läpi. Tykkään siitä, että vaikka asioista ja epäkohdista puhutaan suoraan, ei kirjassa sanota, että lukijan pitäisi tehdä juuri tietyllä tavalla, vaan annetaan työkaluja ratkaisujen löytämiseen.

Sama tytär on joskus ulkomailla ostattanut itselleen Ann Shenin Bad Girls Throughout History. 100 Remarkable Women Who Changed The History -kirjan. Tämä on aika tyypillinen naiset näkyviin -ajatuksella ratsastava teos, luettelo erilaisista merkittävistä historiallisista naisista, jotka ovat syystä tai toisesta näyttäytyneet valtaa pitävien miesten silmissä hankalina. Jokaisella aukemalla on tekijän piirtämä kuva pahasta tytöstä ja lyhyt esittelyteksti. Jotkut mukaan valitut naiset ovat oikein kiinnostavia, mutta pääasiassa kirja on aika tylsä. Minä ainakin haluan jotakin enemmän, en tällaisia pintaraapaisuja näteillä kuvilla koristeltuina.

Hömpällä syksyä kohti

Aijjaijjai! Oli vihdoinkin minun vuoroni varausjonossa saada Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarjan uusin dekkari Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru.

Melchior saa pojaltaan kirjeen, että Tallinnaan on tulossa mies, joka tunnetaan nimellä Gotlannin piru ja joka ei pelkää tarvittaessa raivata Melchioria tieltään. Tallinnassa tapahtuu taas omituisia murhia ja tällä kertaa kaupunkiin näyttää pesiytyneen myös outoja harhaoppeja. Samaan aikaan kun Melchior selvittää, kuka tai ketkä häiritsevät Tallinnan rauhaa, hänen poikansa nuori Melchior opiskelee Lyypekissä salamurhaajaksi ja ottaa selvää sukua vaivaavasta kirouksesta.

Nämä dekkarit ovat mun uusia suosikkeja! Dekkarijuonet ovat vetäviä, keskiaikainen Tallinna todella kiinnostava tapahtumaympäristö ja henkilöt uskottavia ja sympaattisia. Ihan ensimmäisissä kirjoissa oli alussa aina kuiva historiaosuus, mutta tässä uusimmassa sekin on niin lyhyt, että lukemisen vauhtiin pääsee saman tien.

Samaan aikaan, kun hain kirjastosta tämän, lainasin bestseller-hyllystä myös Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä -romaanin. Se kertoo Elinistä, joka on menestynyt valokuvaaja New Yorkissa. Elinin avioliitto on kuitenkin ajautumassa karille, koska Elin keskittyy vain uraansa. Elinin aviomies jättää hänet ja antaa hänelle ohjeen tulla tutuksi oman itsen kanssa. Elin alkaakin muistella menneitä: lukijalle käy pian selväksi, että Elin on asunut lapsuutensa Gotlannissa köyhissä oloissa. Tästä menneisyydestä hän ei ole kuitenkaan kertonut lainkaan miehelleen tai tyttärelleen. Vähitellen mennyt alkaa keriytyä auki, ja lopulta aikuistuva tytär pakottaa Elinin matkalle Gotlantiin.

En suoraan sanottuna osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Mitäänsanomaton se ei ollut, mutta en oikein osaa sijoittaa sitä mihinkään lajityyppiin. Varsinkin kuvaukset New Yorkista ovat aika viihdekirjamaisia, samoin ihmisten ajatuksia kuvataan hömpän tyyliin. Eniten ehkä ärsyttää epäluonnollinen dialogi. Toisaalta Elinin tarina ei ole mikään hömppäjuttu, ja kuvaukset lapsuudesta Gotlannissa ovat mielestäni kiinnostavia - ja paremmin kirjoitettuja kuin nykyhetken kuvaus.

Jos pidät hömpän rajoja rikkovasta kaunokirjallisuudesta, selviytymistarinoista, tarinoista siitä kuinka tullaan tutuiksi oman menneisyyden kanssa tai Gotlannista, saatat pitää tästä kirjasta. Minulle se oli ihan mukava ensimmäisten työpäivien rentouttaja, jolla sai ajatukset nopeasti irti työasioista.

Suomesta ja suomalaisuudesta

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut useamman Suomeen ulkomailta muuttaneen kirjoittajan tekstejä Suomesta, suomalaisista ja suomalaisuudesta. On kiinnostavaa ja usein hauskaakin katsella itseään ulkopuolelta, jonkun toisen silmin.

Varailin kirjastosta luettavaa ja jostain pulpahtivat mieleeni Wolfram Eilenbergerin kirjat Minun suomalainen vaimoni ja Minun kolmikieliset kaksoseni. Sain ja luin ne saman tien.

Ensimmäinen on genrensä tyypillinen edustaja: lyhyissä tekstikatkelmissa esitellään kaikki se outo, mitä Suomessa on. Pidän kuitenkin Eilenbergerin tyylistä. Vaikka kirja on hulvattoman hauska, hän onnistuu välillä filosofoimaan syvällisesti. Lisäksi tekstillä on kehyskertomus: kirjan alussa valmistaudutaan suomalais-saksalaiseen hääjuhlaan ja lopussa se on juuri päättynyt. Noin puolessavälissä kirjaa tajusin, että minähän olen lukenut tämän aiemminkin, mutta hyvin se kesti toisenkin lukukerran.

Toisessa kirjassa Eilenberger ja vaimo ovat saaneet kaksoset, jotka ovat tapahtumahetkellä 7-vuotiaita. Tällä kertaa kaikki rakentuu sen ympärille, että kertojan pitäisi saada välitettyä lasten syntymäpäiväkutsut muille vanhemmille. Siinä sivussa pohditaan vanhemmuutta ja lasten kanssa elämistä Suomessa, Berliinissä, USA:ssa ja Kanadassa. Lukija saa taas nauttia humorististen sattumusten kuvauksista ja syvälle menevistä pohdinnoista.

Harry Hole vauhdissa taas

En ole lukenut kaikkia Jo Nesbøn uusimpia romaaneja, mutta kesälomamatkalle valitsin varalukemiseksi Törst-dekkarin, jossa Harry Hole tekee paluun Oslon poliisivoimiin. Ja vitsi, oli se vaan hyvä.

Oslossa liikkuu sarjamurhaaja, vampyristi, joka juo uhriensa verta ja tappaa heidät julmasti. Hole hälytetään apuun, ja alkaa vaikuttaa siltä, että murhissa on jotakin, joka tuntuu Holesta tutulta.

Nesbø kuljettaa tarinaa sujuvasti. Romaanissa ei ole tylsiä hetkiä, vaan Nesbø syöttää koko ajan lukijalle tietoja, jotka vievät kohti loppuratkaisua - tai heittävät ajatukset nurin. Ihan viimeiseen asti on hieman epävarmaa, miten arvoitus ratkeaa, ja silti palaset loksahtelevat kohdalleen.Henkilögalleria on pääosin edellisistä kirjoista tuttu, mutta sitäkin toimivampi. Nesbøn - ja Harry Holen - omintakeinen huumori ja musiikkiviittaukset maustavat tätäkin kirjaa. Jos jostakin pitää valittaa, niin ruumiiden määrästä. Puolet vähemmän olisi riittänyt ja tehnyt saman vaikutuksen.

Minä ahmin tämän. Viimeiset 100 sivua luin viime yönä - yhteen asti - koska tätä tarinaa ei halua laskea käsistään.

38 Jossain päin maailmaa kielletty kirja

Päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kirjan, jonka kaikki tietävät (koska se oli julkaisunsa jälkeen kohuksi asti kielletty joissain arabimaissa), mutta jota ainakaan minä en ole lukenut, siis tietenkin Salman Rushdien Saatanalliset säkeet. Täytyy tunnustaa, että en itse asiassa oikeastaan yhtään tiennyt, mitä romaani käsittelee.

Romaanissa on kaksi keskeistä henkilöä: Intiasta Englantiin muuttanut ja itsensä mahdollisimman täydellisesti englannistanut näyttelijä Saladin Chamcha ja Bollywood-tähti Gibreel Farishta. Nämä kaksi näyttelijää ovat lentokoneessa, jonka terroristit kaappaavat ja lopulta räjäyttävät Englannin kanaalin yllä. Miehet selviytyvät räjähdyksestä hengissä, mutta laskeutuessaan taivaasta maan pinnalle Saladin muuttuu paholaiseksi ja Gibreel nimensä mukaisesti arkkienkeliksi.

Gibreel näkee unia, joissa hän arkkienkelinä ilmestyy eri ihmisille, muun muassa eräälle profeetta Mahundille, ja iso osa romaanista käsittelee islamin alkuaikoja. Tämä historian tulkinta lienee se syy, miksi romaani aikanaan nähtiin niin suurena uhkana islamille.

Edellinen bloggaukseni oli ruskeista tytöistä, jatämä romaani kuvaa maailmaa ruskean miehen silmin. Romaanissa pyöritellään paljon identiteettiin ja maahanmuuttajuuteen liittyviä kysymyksiä ja ongelmakohtia. Toki tämä on myös kuvaus siitä, kuinka keski-ikäinen mies löytää oman paikkansa maailmassa, ja selvästi Saladin ja Gibreel ovat toistensa vastavoimat, vähän niin kuin ne piru ja enkeli, jotka istuvat jokaisen olkapäillä.

Luku-urakkani alussa vitsailin monta kertaa, että kirjan nimen täytyy tulla siitä, että se on saatanallisen tylsä. Saladinin ja Gibreelin tarinat ovat ihan kiinnostavia, erityisesti silloin, mitä enemmän ne risteävät, mutta Mahundin ja Jahilian historia olivat varsinkin alussa varsinaista tervanjuontia. Myös todellisuuden rajojen rikkoutuminen lähinnä ärsytti kirjan alkupuolella. Myöhemmin se oli enemmän perusteltua, mutta kyllä minä olin tyytyväinen, kun meno loppua kohti rauhoittui ja kertoja tarjoili lukijalle myös modernin ja psykologiaan perustuvan tulkinnan kaiken maailman pirunsarville.

Rodullistettua kirjallisuutta

En pidä yhtään sanasta rodullistettu. Ymmärrän kyllä, että asiat pitää tehdä näkyviksi, jotta ne voisivat tulla normaaleiksi, ja ehdottomasti kannatan sanojen haltuunottoa. Mutta rodullistettu-sanassa kaikuu siirtomaavaltahistoria ja kallonmittaaminen. Siinä mielessä ruskea tyttö -sanapari on oikein tervetullut!

Jos et yhtään tajunnut, mitä horisen, aloita lukemalla Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Se on johdanto siihen, että Suomessakin on muita värejä kuin valkoista, ja siihen, miten ruskeuteen pitäisi suhtautua. Ruskeille tytöille tämä on varmasti myös oman oikeutuksen manifesti. Tarpeellista, kiinnostavaa ja yleissivistävää. Minä sijoitan tämän haastekohtaan 1, kirjan kannessa on ihmiskasvot. Jos et saa kirjaa käsiisi, aloita täältä: www.ruskeattytot.fi

Vähän samasta aiheesta, mutta huomattavasti heppoisemmin kirjoittaa Chimamanda Ngozi Adichie kirjasessa Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti. Kyseessä on pitkä kirje, jossa kirjailija kertoo ystävälleen, miten kasvattaa tyttärestään feministi. Nigeriassa kasvanut kirjailija liittää feminismiin myös ylpeyden omasta igbo-kulttuurista. Minä sijoitan tämän kirjan haastekohtaan 10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirja on myös mielenkiintoinen todistuskappale siitä, minkälaisiin asioihin feministi törmää Nigeriassa. Osa on samoja kuin Suomessa, osa hyvinkin erilaisia.

Haastekohtaan 9, alle 18-vuotiaan suosittelema kirja, pääsee Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Se kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka asuu köyhällä mustien asuinalueella, mutta käy koulua valkoisten asuinalueella. Jo tästä ristiriidasta olisi riittänyt romaanin aiheeksi, mutta Starr joutuu näkemään lähietäisyydeltä, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä. Jos on yhtään katsonut uutisia viime vuosina, tietää kyllä, minkälaiseen mediamylly tällaisten tilanteiden ympärille muodostuu, ja romaani kertookin siitä, kuinka Starr painiskelee halun puhua ja tarpeen piiloutua välillä. Vaikka tämä on nuortenkirja, pystyy aikuinenkin nauttimaan lukemisesta. Tarinan herättämät ajatuskulut ovat varmasti yhtä tärkeitä nuorille ja aikuisille.

Parisuhdekirjallisuutta

Haastekohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja sijoitan Kimmo Takasen Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen. Se on ihan kiinnostava kirja siitä, miksi parisuhteessa ei kommunikaatio aina pelitä, ja se antaa avaimia ongelmien käsittelyyn. Toki sitä lukiessa pitää olla aika tunnelukkouskovainen tai ainakin ymmärtää tunnelukkoilmiön perusperiaatteet. Lisäksi Takanen ärsyttävästi vihjailee, että molempien parisuhteessa pitää sitoutua tunnelukkojensa avaamiseen, jotta homma voisi toimia.

Eihän se oikeasti niin ole, vaan on aivan yksi ja sama, millä nimellä kutsuu lapsuutensa traumoja ja erilaisia kommunikaatiokulttuureja, kunhan vain tiedostaa, että ne ovat kaikilla erilaiset, mutta vaikuttavat aikuisuudessakin. Samoista asioista, mutta huomattavasti lempeämmin, puhuu Marianna Stolbow kirjassaan Rakastamisen taito. Siitä kannattaa aloittaa (mutta tiedoksi vain, että Helmet-kirjastoissa siihen on kuukausien jono).

16 Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

Kirjaston bestseller-hyllystä nappasin lomalukemiseksi Nina Georgen Uniin eksyneet -romaanin. Se kertoo Henristä, joka on matkalla tapaamaan kolmetoistavuotiasta poikaansa, jota ei ole nähnyt koskaan. Se kertoo myös Samista, joka tapaa isänsä ensimmäistä kertaa sairaalassa, jonne Henri päätyy jouduttuaan onnettomuuteen matkalla Samin luo. Ja se kertoo myös Eddiestä, Henrin jättämästä naisystävästä, jonka Henri on määrännyt vastaamaan hoidostaan.

Kaikki kolme päähenkilöä toimivat kertojina, ja heidän kauttaan rakentuu sekä Eddien ja Henrin rakkaustarina että selitys sille, miksi Henri ei ole ollut Samin elämässä. Samalla käsitellään kuoleman ja kooman arvoituksia. Kuten kirjan nimikin kertoo, tässä romaanissa nähdään paljon unia - Henri elääkin unessa.

Minä pidin tästä kirjasta. Tarina tempaisi mukaansa: halusin mahdollisimman nopeasti tietää, miten Henrin käy, ja myötäelin päähenkilöiden tunteita. Henkilöt olivat uskottavia ja kiinnostavia. Kirjan kuvaukset kuoleman rajalla olemisesta olivat kauniita ja lohduttavia. Loppuratkaisua joutui odottamaan ihan viimeisille sivuille saakka, ja vaikka se ei varsinaisesti yllättänytkään, se ei myöskään ollut lattea ja itsestäänselvä pettymys.

19 Et pidä kirjan nimestä

Minä en ole mikään kauhujuttujen ystävä, ja siksi tämän kirjan nimi aiheutti minussa ikäviä väristyksiä. Nimittäin Riku Kauhasen Väärin haudattu sotamies. Kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä. Jollain tapaa kirja kuitenkin kiinnosti, sanotaan vaikka, että puhtaasti folkloristisessa mielessä halusin tietää, millaisia ne sotakummitusjutut sitten ovat.

Aloitin kirjan lukemisen keskellä yötä mökkiympäristössä, ja pelkkä esipuhe sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Tästä eteenpäin luin kirjaa vain kirkkaassa päivänvalossa, ja sillä perusteella voin kertoa teille, etteivät ne sotakummitusjutut kovin kummoisia ole. Kirjassa kummitusjutut on koottu kronologisesti sota kerrallaan.Vanhimmat jutut ovat sellaisia kuin kummitusjutut aina: hevonen pysähtyy tiellä ja länkien läpi näkyy haamuja. Mielenkiintoista on lukea 1900-luvun sotien kummitusjutuista. Sisällisodan aaveet hakevat revanssia, mutta toisen maailmansodan aikaiset kummitukset ovat enemmän kauhuviihdettä tai kertojien itsensäkin harhoiksi arvioimia. Paikallishistoriallisesti tämä on ihan kiinnostava kirja, koska joku juttu löytyy melkein jokaisesta pitäjästä.

Kuva otettu keskellä yötä, ei kirkkaassa päivänvalossa.

Kesän viihdevinkit

Lukuhaaste alkaa olla siinä vaiheessa, että en millään saa kaikkia lukemiani kirjoja enää haasteeseen - vaikka olen yrittänyt säästää helpot haastekohdat viimeiseksi.

Tässä postauksessa esittelen lyhyesti joitain kesällä lukemiani kirjoja, joita yhdistää helppolukuisuus ja suuri viihdearvo.

Sain kirjastosta nekin Indrek Harglan apteekkari Melchiorit, joita en vielä ollut ehtinyt lukea, Olavisten kirkon arvoituksen ja Gotlannin pirun, jotka ovat muuten ihan ensimmäinen ja viimeinen kirja tallinnalaisesta apteekkarista kertovassa sarjassa. Hyviä ovat, vieläkin. Arvostan todella Harglan tyyliä - kuinka sujuvasti mutta kuitenkin uskottavasti hän kirjoittaakaan keskiaikaisesta Tallinnasta ja sen asukkaista.

Juhannuksena kävin Visbyssä ja halusin matkalukemiseksi jotakin Gotlantiin sijoittuvaa. Miehen hyllystä löytyi Mari Jungstedtin dekkareita, joista valitsin mukaani ensimmäisen, Den du inte ser -nimisen. Se oli ihan ok, mutta ei mikään ikimuistoinen, joten seuraavan osan taidan lukea vasta seuraavalla Gotlannin-matkallani. Ruotsalaiset naistenlehdet näyttivät kehuneen taitavaa ihmiskuvausta. Itsehän en lainkaan siedä dekkarijuonta häiritsevää päähenkilöiden välistä lempeilyä.

Seuraavalla matkalla luin uima-altaan reunalla Sophie Hannahin The Mystery of Three Quarters -dekkaria. Hannah kirjoittaa Hercule Poirot'lle uusia seikkailuja. Tämäkin oli ihan luettava romaani, mutta ei vedä vertoja Christielle. En pidä siitä, kuinka lähelle Hannahin kertoja menee Poirot'ta, usein jopa hänen päänsä sisälle. Ei ole myöskään Christien voittanutta siinä, kuinka ratkaisu kiertyy auki vasta ihan tarinan lopussa.

Dekkarien lisäksi olen lukenut yhden chicklit-romaanin, Laura Honkasalon Vie minut jonnekin. Tässä ei etsitä rakkautta, vaan omaa itseä ja hyvää tapaa olla ja elää. Kolmikymppinen päähenkilö huomaa, ettei ehkä haluakaan ihan samoja asioita (lapsia, omakotitaloa, farmarivolvoa jne.) kuin avopuolisonsa. Romaani on viihdyttävä, hauskakin, ja tarjoaa myös lukijalle mahdollisuutta miettiä, onko oma elämä sen näköinen kuin itse toivoo.

50 Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Kirjastossa on hylly, jonka päällä lukee "henkilökunta suosittelee". Poimin siitä usein mukaani kirjoja, tällä kertaa Jerome K. Jeromen Kolme miestä veneessä.

Kyseessä on englanninkielisen kirjallisuuden klassikko, joka on julkaistu 1889. Romaanissa minäkertoja J. kertoo muutaman päivän mittaisesta veneretkestä, jonka hän tekee kahden ystävänsä kanssa Thamesilla.

En ymmärrä, miten tämä kirja on saattanut mennä minulta aiemmin ohi. Onneksi ei mennyt tällä kertaa. Tämä on aivan hulvaton kirja: kolme bertiewoostermaista hulttiota ja verenhimoinen koira säätävät ja sekoilevat kuin missä tahansa hyvässä brittikomediassa. Välillä J. intoutuu luontokuvauksiin tai filosofisiin pohdintoihin, joita on myös ihan kiinnostavaa lukea - mutta joiden takia hänen huomionsa herpaantuu ja tarina muutuu taas nopeasti naurattavaksi.

23 Kirjan nimessä on jokin maa

Tähän haastekohtaan luin Roman Schatzin Voi, maamme Suomi -pakinakokoelman. Tai mitä ne nyt sitten ovatkaan, kolumneja varmaan alunperin, tai humoristisia esseitä, joita ainakin muutama vuosikymmen sitten olisi kutsuttu pakinoiksi.

Schatz kirjoittaa suomalaisista ja suomalaisesta kulttuurista hauskasti, välillä sivallukset ovat varsin teräviä ja teksteissä on mukana paljon lämpöä ja ymmärrystä. Sanamuodoista päätellen Schatz lukee itsensäkin mukaan "meihin suomalaisiin" - ja onhan hän yksi meistä, kun osaa suomen kielellä kirjoittaa tällaista tekstiä!

Minä olen aina tykännyt teksteistä, joissa suomalaisuutta tarkastellaan ulkopuolelta. Viime vuosina niitä on julkaistu yhä kiivaampaan tahtiin, mikä lienee merkki siitä, että Suomi avautuu muulle maailmalle, joka sitten kirjoittaa näkemistään kummallisuuksista. Tämän Schatzin kirjan voi viedä ulkomaillekin tuliaisena, koska samassa paketissa on sekä suomen- että englanninkielinen versio.

26 Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan

Tämä haastekohta alkoi jo tuottaa lievää paniikkia, koska näköjään nykyään tosi harva lukee missään julkisella paikalla muuta kuin puhelintaan. Jos joskus onnistuinkin kuikuilemaan jossakin bussissa kirjan kannen selville, kyseessä oli aina joku davincikoodi tai muu sata kertaa luettu teos. En myöskään innostunut lukion oppikirjoista - niitä luetaan busseissa vieläkin.

Lentomatkalla osuin lukijan viereen, sain selville kirjan nimen ja tulin onnelliseksi, koska kirja vaikutti oikeasti tosi kiinnostavalta. Kyseessä oli Torill Kornfeldtin The Re-Origin of Species. Alunperin kirja on kirjoitettu ruotsiksi nimellä Mammutens återkomst.

Ruotsinkielinen nimi kertoo selvemmin, mistä kirjassa on kyse. Tiedetoimittaja Kornfeldt selvittää, onko sukupuuttoon kuolleiden eläinten uudelleen luominen mahdollista, ja todella paljon puhutaan mammuteista. Tämä on todella kiinnostava kirja, joka kansantajuistaa geenimuunteluun ja kloonaukseen liittyviä kysymyksiä. Minulla ainakin on ollut tosi voimakas vastenmielisyys kaikenlaista tällaista kloonauspuuhastelua kohtaan. Vaikea on myös ymmärtää sellaista perustelua, että koska tässä on leikitty luomakunnan herraa tuhansia vuosia, niin nyt on aika korjata tehdyt virheet - koska mielestäni se se vasta onkin luomakunnan herrana päsmäröimistä.

Kornfeldt antaa äänen eri puolilla maailmaa toimiville tutkijoille ja kommentoi heidän mielipiteitään, varsinkin tuo ilmi uhat ja haittapuolet erilaisissa toimintatavoissa.  Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen paljon viisaampi - ja ehkä suhtaudun hieman avoimemmin erilaisiin mammuttiprojekteihin. Mammutti nimittäin saattaa olla paras tapa pitää Siperian ikirouta jäässä tulevaisuudessakin - jos nyt ajatellaan, että se ei saisi sulaa.

Jos pääsette helposti Helsinkiin Kansallismuseoon, suosittelen paria kirjan teemaan liittyvää näyttelyä. Nick Brandtin Inherit the Dust on valokuvanäyttely, jonka kuvissa yhdistyvät Brandtin aiemmin villieläimistä ottamat kuvat ja kaupunkimaisemat, jotka ovat vallanneet eläinten entiset asuinpaikat. Todella vaikuttavia teoksia!

Jälkiä-näyttely käsittelee ihmisen ja eläimen suhdetta esittelemällä erilaisia eläinten luista, nahoista ja turkiksista tehtyjä esineitä sekä metsästysmuistoja. Kyllä nämäkin turhuudet välillä suorastaan kylmäävät.

Että semmonen.

Ferrantet luettu - wuhuu!

Oletko vielä lukenut Elena Ferrantea? En minäkään ollut vielä viime vuonna. Sitten lainasin äidiltä Loistava ystäväni -romaanin, joka aloittaa Elenasta ja Lilasta kertovan romaanisarjan, ja tarina imaisi minut mukaansa. Loistava ystäväni kertoo tyttöjen kasvamisesta, kouluvuosista ja Lilan naimisiinmenosta. Ahmin sen parissa päivässä ja lisää oli saatava heti.

Laitoin kakkos- ja kolmososat varaukseen kirjastossa. Kakkososaan, Uuden nimen tarinaan, oli hieman enemmän jonoa, joten keksin varata sen myös ruotsiksi. Hennes nya namn tuli lähikirjastooni saman tien, ja kohta myös kolmososa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Kaikki muut lukuprojektit saivat jäädä, kun bingetin Ferrantea. Nämä osat kertovat aikuisiän varhaisvuosista, Elenan opiskelujen jatkumisesta ja molempien perheen perustamisesta.

Tällä tavalla kerrottuna juoni kuulostaa tylsältä - onhan näitä tarinoita luettu. Jotakin sellaista Ferrantessa kuitenkin on, joka saa hänet loistamaan muiden tarinankertojien joukossa. Sen lisäksi, että hän kertoo Elenasta ja Lilasta, hän kertoo Napolista ja yhdestä sen köyhästä korttelista, ihmisistä, jotka asuttavat korttelia ja joiden elämät kietoutuvat toisiinsa. Toisaalta hän kertoo aikakaudesta ja ympäristöstä, jossa oli ihan normaalia suuttua lapselle niin paljon, että heittää tämän ikkunasta ulos, tai jossa veljet puolustivat siskojaan hakkaamalla juttusille tulevat vieraat pojat. Ferranten romaanit kertovat myös siitä, miten Elena ensin huomaa, ettei elämä kaikkialla ole samanlaista, mutta myös siitä, miten maailma alkaa muuttua niin, ettei elämä kohta missään ole sellaista. Ferrante kirjoittaa kiihkeästi: teksti etenee rytmikkäästi, varmaan vähän niin kuin Napolin murrekin tekisi.

Nelososa, Kadonneen lapsen tarina, löytyi taas äidin hyllystä. Sitä piti odottaa ihan loppukevääseen saakka. Sarjan viimeinen osa kertoo Elenan ja Lilan elämästä nelikymppisistä seitsemänkymppisiksi. Taas tapahtuu paljon, ja nyt Elena, romaanisarjan kertoja, näkee yhä enemmän yhtymäkohtia nykyisyyden ja lapsuuden ja nuoruuden välillä. Tässä kirjassa ei enää olla samalla tavalla tapahtumien ytimessä kuin ensimmäisissä osissa, mutta ehkä se johtuu juuri siitä, että kertoja alkaa olla niin vanha ja viisas, että pystyy ottamaan etäisyyttä tapahtumiin - vaikka itse asiassa kirjasarjan kehyskertomus on sellainen, että seitsemänkymppinen Elena päättää kirjoittaa sekä oman historiansa että Elenan ja Lilan yhteisen historian. Sarja saa kyllä arvoisensa lopetuksen, siitä ei tarvitse huolehtia.

Sijoitan nämä kirjat seuraaviin haastekohtiin:
7 Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tosin se päivän vierailu Napolissa ei näyttänyt mitään, ja nyt pitäisi päästä sinne uudestaan!)
8 Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen (Ainakin jos yhtään väittää olevansa kartalla siitä, mikä on kirjallisuudessa juuri nyt pinnalla.)
11 Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa (Varsinkin kakkos- ja kolmososat.)
43 Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi (Vaikka sitten se ensimmäinen osa.)

22 Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Tähän haastekohtaan ajattelin lukevani jonkin hienon ilmastodystopian, mutta kohta täyttyikin puolivahingossa ihan muulla.

Kirjastosssa tartuin Ansu Kivekkään Perhosveitsi-romaaniin. Takakansiteksti lupaili huumoria ja dekkaria, ja tapahtumien keskiössä on vantaalainen erityisluokka, joten minä olin aivan myyty jo ennen lukemista.

Olipas raikasta lukea välillä Vantaasta ja vantaalaisista! Kirjassa kuvataan paljonkin vantaalaisia paikkoja, ja päähenkilöt ovat sellaisia stereotyyppisiä vantaalaisia, joiksi ainakin me espoolaiset kuvittelemme vantaalaiset: alkoholisoituneita, maahanmuuttajia, lähiöiden asukkaita. [Huomautettakoon, että espoolaisuuteni on vasta pinta, joka on kertynyt seitsemän vuoden ajan. Vähintään yhtä kauan olen asunut aivan Vantaan rajalla juuri tuollaisessa edellä kuvaillussa lähiössä.]

Perhosveitsessä kerrotaan ysiluokasta, jonka kaikki oppilaat ovat erityisoppilaita. Kaikki kirjan henkilöt kietoutuvat jollakin tavalla tämän ysiluokan oppilaisiin; mukana menossa on varsinkin opettajia ja perheenjäseniä. Ysiluokan uusi opettaja on ympäristöihminen, joka herättää nuorisossa kiinnostukseen ympäristöasioihin, myös ilmastonmuutokseen. Se ei ole tässä kirjassa mikään keskeinen teema, mutta oleellinen juonen kannalta.

Oleellista on näyttää monenlaisia ihmiskohtaloita ja kertoa, että huonoista lähtökohdista huolimatta voi ottaa aktiivisen toimijan roolin. Tämä tärkeä teema kietoutuu sujuvaan tarinaniskentään, naurua kirvoittavaan replikointiin ja erilaiseen dekkarijuoneen.

24 Sokkona hyllystä valittu kirja

Viimeksi kirjastossa käydessäni päätin, että otan seuraavasta hyllyvälistä vasemmalta puolelta keskimmäiseltä hyllyltä 15. kirjan. Se oli Aris Fioretoksen Mary. Fioretos on ruotsalainen kirjailija, jonka vanhemmat ovat Kreikasta. Minulle hän oli kirjailijana aivan uusi tuttavuus, vaikka Wikipedian mukaan bibliografia on pitkä.

Mary on ilmestynyt vuonna 2015 ja se kertoo Kreikasta 1970-luvun alussa. Mary saa tietää olevansa raskaana, ja hän lähtee kertomaan uutista poikaystävälleen, joka toimii aktiivisesti opiskelijaliikkeessä. Mary ei löydä poikaystäväänsä, vaan joutuukin pidätetyksi. Maryn vankeusaika venyy, ja häntä siirrellään sellistä ja vankilasta toiseen.

Romaanissa vaihtelevat realistiset vankilakuvaukset ja takaumat, joissa Mary miettii omaa menneisyyttään. Niiden avulla Maryn tarina saa lisää syvyyttä ja ne auttavat ainakin hieman ymmärtämään, miksi Mary ei esimerkiksi hyödynnä sukunsa nimeä, jonka avulla hän todennäköisesti pääsisi vankilasta nopeammin.

Täytyy myöntää, että minä vähän viivyttelin tähän romaaniin tarttumisen kanssa. Olisin paljon mieluummin lukenut jotakin kevyttä hömppää ja ajatus vankilakuvauksesta vähän ahdisti. Oikeassa olin, kirja oli varsin ahdistava - mutta silti tarina luisti sujuvasti ja kirjaa oli vaikea laskea käsistään. 

Jotenkin olen sinut sen kanssa, että Euroopan historia toisen maailmansodan aikana oli varsin ruma. Silti on vaikea uskoa, että 1970-luvulla tapahtui tällaisia asioita kuin tässä kirjassa. 1970-luku on jo minunkin historiaani, enkä haluaisi sen olevan tällaista. Mielikuva Kreikastakin on lähinnä aurinkoinen lomakohde, ei sotilasjuntan hallitsema mielivaltainen diktatuuri. Mutta hyvä, että joku muistuttaa asioiden todellisesta laidasta, vähän ravistelee minua ja muistuttaa, että elämä on aika mielivaltaista. 

Lukuvinkkejä dementikolta lyhytjänteisille

Sain palautetta, että kirjoitan nykyään pintapuolisemmin kuin ennen. Olen kyllä tiedostanut, että usein bloggaan vain hyvin lyhyesti, ja silloin, kun kirjoitan pidemmin, minua vaivaa ahdistus siitä, että analyysini ei mene pintaa syvemmälle. Mutta itse ajattelin, että samanlaista se on ollut aina.

Otan kuitenkin palautteen vakavasti, ja lukaisin bloggauksiani vuodelta 2013. Olen minä silloin kyllä jaksanut analysoida ja pohtia paljon enemmän! Iso osa teksteistä oli suorastaan kiinnostavia (ja niissä oli aivan liikaa huolimattomuusvirheitä). Voi, miksi en enää osaa tai jaksa?

Minulla on selitys. Viisi vuotta sitten opiskelin ankarasti ja kirjabloggaaminen oli minulle hupia ja vaihtelua. Nyt yritän itse kirjoittaa, ja kirjoista bloggaaminen on välillä vähän pakkopullaa, josta varmaan yritän tiedostamattani luistaa. Tällä hetkellä huvittelu- ja terapiablogini, jonne suollan tekstiä kuin ruuneperi, on se jo mainittu matkablogini liinalentelee.blogspot.com. Lukekaa sitä, jos kaipaatte tarinointiani. Täältä saa toistaiseksi lähinnä lyhyitä lukuvinkkejä.

Ja nekin saattavat tulla kahteen kertaan. Huomasin lukeneeni kuusi vuotta sitten Tarquin Hallia. Minulla ei vain ole siitä mitään muistikuvaa. Itse asiassa olen harkinnut lukevani saman kirjan lähiaikoina, koska mies lukaisi sen vasta. Luettuani bloggauksen selasin kirjaa. Ei vieläkään mikään kello soi. Pitääkö varata aika muistitestiin?

44 Kirja kertoo Berliinistä

Olen matkustamassa Berliiniin touko-kesäkuun vaihteessa, ja ajattelin, että otan matkalle mukaan jonkin Berliini-kirjan. Vahingossa lainasin ja luin sen kuitenkin jo nyt, nimittäin Virpi Hämeen-Anttilan Tiergartenin teurastajan. Kalle Björk lähtee työkomennukselle Berliiniin, seikkailee siellä ja ottaa samalla kiinni yhden iljettävän lasten sarjamurhaajan.

Tätä kirjaa oli ilo lukea, koska Berliini näkyy tarinassa niin paljon, ja itsensä saattoi sijoittaa romaanin tapahtumapaikoille. 20-luku antoi kuitenkin Berliinille oman värinsä. Samanlainen efekti on muuten tv-sarjalla Babylon Berlin, joka kertoo Berliinistä, sen köyhistä ja rikkaista, yöelämästä ja perversseistä värikkäästi. Suosittelen lämpimästi molempia 1920-luvun Berliinistä kiinnostuneille. (En osaa vielä suositella Babylon Berlin -dekkareita, koska en ole ehtinyt yhtään lukemaan.)

Tiergartenin teurastaja on myös dekkarina ensiluokkainen. Juoni kehittyy tasaiseen tahtiin, on uskottava ja kiinnostava, ja loppuratkaisu toimii. Tämä on ehkä Björk-dekkareista paras.

31 Kirjassa kuljetaan metrolla

Tämä haastekohta täyttyi sattumalta. Kirjastossa käsiini osui Mirjam Lohen Rouva Suominen välittää. Valuneen taikinan tapaus. Kirjan kansi oli niin suloinen, että päädyin lainaamaan sen. Kirjan päähenkilö matkustaa jonkin verran metrolla, ja yhdessä kohdassa metromatkaa kuvaillaan tosi tarkastikin. Ei tule siis yhtään huono omatunto, kun täyttää tämän kohdan tällä kirjalla

Ajattelin, että tämä romaani olisi dekkari, mutta nimestään huolimatta ei ollut, vaan ihan puhdasta hömppää, jossa päähenkilö säheltää, mukana on vähän rakkautta ja lopulta kaikki päättyy hyvin. Välillä romaani oli oikein hauska ja viihdyttäväkin, mutta päähenkilö Sointu Suominen oli niin kammottava ilmestys, että sai minut harkitsemaan kirjan heittämistä romukoppaan. Hyvässä viihdekirjassa päähenkilö on samaistuttava, ja hänessä voi omia huonoja puoliaan katsella vähän etäämpää, toivottavasti myös lempeästi. Sointu Suomista ei voi katsella kuin silmiään pyöritellen ja ärsyyntyen. (Eli ehkä vika on minussa, koska en voi niitä puolia vielä itsessäni hyväksyä. Sori siitä.)

39 Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Ei, en lukenut koskettavaa romaania ihmisen ja koiran tai ihmisen ja hevosen suhteesta. Luin Tuomas Aivelon Loputtomat loiset.

Tässä on törkeän kiinnostava ja helppolukuinen tietokirja loisista ja siitä, miten ne ovat eri aikoina vaikuttaneet ihmisten elämään. Opin paljon ja innostuin aiheesta lisää. Moitinkin kirjaa oikeastaan ainoastaan siitä, että välillä asioihin olisi saanut sukeltaa vielä paljon syvemmälle.

6 Rakkausromaani

Ostin Englannin-matkaltani kasan kirjoja. Suurin syy oli matkalukemisen kesken loppuminen, mutta siellä ne ovat myös halpoja verrattuna Suomen hintatasoon.

Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä oli kovasti kehuttu Heather Morrisin The Tattooist of Auschwitzia, joten nappasin sen mukaani ja aloitin lukemisen saman tien.

Kirja kertoo Lalesta, josta tulee Auschwitzin tatuoija, ja hänen leirillä tapaamastaan Gitasta, josta tulee Lalen tyttöystävä. Romaani näyttää taas yhden puolen keskitysleiristä ja kuvaa rakkautta, joka on se voima, joka pitää sekä Lalen että Gitan hengissä järkyttävien tapahtumien keskellä.

Pidin kirjasta, koska se oli helppo- ja nopealukuinen ja piti lukijan otteessaan. Se myös kertoi kuluneesta aiheesta uudesta näkökulmasta. En pitänyt kirjasta, koska se oli jotenkin ulkokohtainen ja kertoi aiheestaan  heppoisesti, ei tapahtumien keskeltä vaan etäämpää. En ole myöskään ihan varma, pidinkö Lalesta. Hän oli opportunisti, joka pyrki ensisijaisesti hyötymään itse - sekä leirillä että sodan jälkeen hän oli valmis huijaamaan muita päästäkseen itse eteenpäin. Mutta kukapa meistä ei hänen paikallaan olisi ollut. Toisaalta hän oli myös valmis auttamaan omiaan ja se, kuinka hän piti Gitaa elämänsä johtotähtenä, on varsin suloista.

Summa summarum: romaani sopii teineille, jotka ahmivat kaiken tiedon keskitysleireistä, mutta kyllä Imre Kertész kertoo keskitysleireistä ihan eri tasolla.

Edit: Täällä, eli upouudessa matkablogissani, bloggaan kaikista reissun kirjaostoksistani.

Hienoja henkilökuvauksia

Ihastuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen, ja alkuvuodesta luin Pintti-romaanin. Sen sijoitan kohtaan 36, kirjassa ollaan yksin.

Pintti seuraa pienen teollisuuspaikkakunnan ja lasitehtaan elämää kolmen sisaruksen silmin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Suomeen kolmelle erilliselle päivälle noin yhden vuoden aikana. Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, ja oleellista on kolmen sisaruksen keskinäinen suhde ja heidän perheensä, ovat henkilöt kuitenkin jokainen vuorollaan varsin yksin elämässään päivän ajan.

En yleensä tykkää yhdenpäivänromaaneista (ja jostain lehtihaastattelusta luin, ettei tykkää Kinnunen itsekään), mutta jotakin kiehtovaa tässä romaanissa ja sen muodossa on. Kinnunen kirjoittaa hahmonsa eläviksi ja kiinnostaviksi; lukija pääsee vuorollaan jokaisen kolmen sisaruksen iholle.

Neljäntienristeyksen henkilöhahmot olivat myös kiehtovia, ja saman suvun tarina jatkuu myös Lopotti-romaanissa. Lopotissa pääosissa ovat Helena, Neljäntienristeyksen sokea tytär, ja Tuomas, Helenan veljen Johanneksen poika. Helena lähetetään Helsinkiin sokeiden kouluun ja homoseksuaali Tuomas etsii itseään ja paikkaansa suvussa. Vaikka tarinalla on kaksi päähenkilöä, kertoo se silti koko suvusta, ei vain sen yksittäisistä jäsenistä. 

En voi kuin ihailla Kinnusen taitoa kertoa koko suvun tarinaa yksittäisten henkilöiden kautta. Lukijan silmien eteen piirtyvät niin kotiseutu kuin suvun henkilötkin yhtä selvinä kuin he olisivat omaa sukua. Edellisessä bloggauksessa ihastelin Sofi Oksasen Helsingin homobaarien kuvausta, ja tässä  kirjassa Kinnunen (mitä ilmeisimmin) kertoo Turun homobaarikulttuurista 90-luvulla. Hyvin kuvaukseen pääsee sisälle, vaikkei itse olisi samoilla baaritiskeillä notkunutkaan.

Sijoitan Lopotin haastekohtaan 48, kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

14 Kirjailijan sukunimi alkaa samalla sukunimellä kuin oma sukunimesi

Löysin meiltä töistä kirjojen vaihtohyllyn ja sieltä Sofi Oksasen Baby Janen. Mahtavaa, en ollutkaan lukenut sitä aikaisemmin! (Vaihdossa vein jopa kaksi kirjaa, ne ikuisuuden hyllyssäni vanuneet ja viime kesänä vihdoin luetut Hesset. Siitä seuraavalle hyvin hioutunut riippakivi!)

Baby Janessa minäkertoja kertoo vuoronperään entisestä ja nykyisestä parisuhteestaan, jotka eroavat toisistaan kovasti. Teksti ja tarina etenevät sujuvasti ja lukijan on miellyttävä vertailla parisuhteita ja pohtia, miksi ihmiset päätyvät parisuhteisiinsa. Romaani käsittelee myös mielenterveyden ongelmia uskottavasti ja kiinnostavasti. [Spoiler alert:] Lopussa tarina kuitenkin vinksahtaa trilleriksi, jonka loppu jää lukijalle avoimeksi. Jonkun mielestä loppuratkaisu saattaa olla huono, mutta minä tykkäsin. Romaani olisi ollut hyvä erilaisellakin lopulla, mutta se, että kuvio kiepahtaa ympäri vielä ihan lopussa, jättää tarinan pyörimään pitkäksi aikaa mieleen.

Suuri osa tarinasta sijoittuu 90-luvun loppupuolelle Helsingin homobaareihin ja -piireihin. Olipa hauska lukea paikoista ja ihmisistä, jotka kuuluivat tuohon samaan aikaan myös minun elämänpiiriini. Romaani toimii ajoittain suorastaan suloisena nostalgiatrippinä nuoruuteen.

Kaiken kaikkiaan tätä kirjaa oli ilo lukea! Olen pitänyt kaikista Oksasen kirjoista, joten odotuksetkin olivat korkealla, mutta täytyy sanoa, että tämä kirja oli kuitenkin jotakin muuta kuin odotin. Oksasen lähihistoriaa käsittelevät romaanit ovat koskettavia, väkivaltaisuudessaan karujakin, ja Norma rikkoo todellisuuden rajoja. Baby Jane muistuttaa enemmän nykyaikaan sijoittuvaa psykologista kehitysromaania - vaikka ei se sitten ehkä ihan sellaiseksikaan osoittautunut.

Klassikot haltuun!

Edellisessä bloggauksessa mainittu teini luki koulua varten Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmät. Minäkin innostuin lukemaan Niskavuoren tarina -nimisen kokoelmateoksen. Oli jo aikakin, koska tähän mennessä en ollut lukenut tai nähnyt yhtäkään Niskavuori-näytelmistä.

Olihan se melkoinen sukusaaga, ja kiinnostava lukea! Testasimme teinin kanssa Wuolijoen tekstin ajattomuutta myös teatteri Avoimissa ovissa; kävimme viime viikolla katsomassa Niskavuori: Loviisa ja Heta -näytelmää, jonka oli ohjannut Heini Tola. Ensimmäinen näytös kertoi Loviisan, Juhanin ja Malviinan tarinan, eli Niskavuoren nuori emäntä -näytelmän tekstin tiivistettynä. Toinen näytös kertoi Hetasta ja Muumäen Akustista eli Niskavuoren Heta -näytelmän sisällön. Itse tekstiä, siis repliikkejä, ei ollut muutettu juuri lainkaan, ja uskomattoman tuoreelta ja nykyaikaiselta se silti kuulosti.

Teini luki vertailun vuoksi myös Enkä ollut vanki -esseekokoelman, jonka Wuolijoki kirjoitti vankila-aikanaan. Minäkin luin sen, ja ihastuin. Wuolijoki kirjoittaa vankilan erilaisista ihmiskohtaloista lyhyesti mutta kiinnostavasti, ja aina lämmöllä. Käsitellessään omaa kohtaloaan Wuolijoki viittaa usein eurooppalaisiin kulttuurin merkkihenkilöihin, samoin hän siteeraa sujuvasti useilla eri kielillä muita kirjailijoita. Tämä kirja pääsee lukuhaasteessani kohtaan 45, kirjan nimessä on kieltosana. Niskavuoren tarinan sijoitan kohtaan 18, eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, koska kosmopoliitti Wuolijoki ansaitsee sen.

34 Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Käyn nykyään Helsingin uudessa keskustakirjastossa Oodissa parin viikon välein eri opiskelijaryhmien välein. Upea paikka, jossa vierailua suosittelen kaikille - tehkää vaikka erikseen Helsinkiin asiaa päästäksenne sinne!

Eräällä kerralla mukaani tarttui pikalaina Kotirintama, joka on valtavankokoinen kuvia ja useamman kirjoittajan tietotekstiä ja esseitä yhdistelevä tietokirja sota-ajasta kotirintaman näkökulmasta. Kirjan on päätoimittanut Martti Turtola.

Jos teoksen aihepiiri on ennestään tuttu, ei tämä kirja tarjoa hirveästi uutta tietoa, mutta monine kuvineen se on hyvä tiivistys aiheesta. Jos aihepiiri ei ole ennestään tuttu, on tässä kirjassa valtavasti kiinnostavaa tietoa, kuten esimerkiksi erään perheemme teini-ikäisen mielestä.

28 Kirjan kannessa on kuu

Luin viime syksynä Jukka Behmin Pehmolelutytön, josta pidin kovasti. En kuitenkaan tajunnut, että Behm on kirjoittanut muutakin kuin nuortenkirjoja, joten yllätyin iloisesti, kun törmäsin hänen kirjoittamaansa Eikä yksikään, joka häneen uskoo -romaaniin, jonka kannessa on aivan selvästi kuu.

Romaani kertoo seurakuntanuorista ja seurakunnasta, jossa hurmoksellinen maallikkosaarnaaja saa ison joukon nuoria ajatustensa taakse. Vanhana seurakuntanuorena tunnistan tällaisen hurmahenkisen kristillisyyden, ja romaanin aikakausikin, 90-luku on painunut omaankin muistiini aikana, jolloin elämä, siis minun elämäni, oli kovin mustavalkoista. Romaanin nuoret tekevät kukin omat ratkaisunsa, ja jotkin ratkaisuista ovat varsin dramaattisia ja sellaisia, että ne vaikuttavat nuorten elämään vielä vuosienkin päästä.

Romaanin kieli on sujuvaa ja lukija pääsee helposti tarinan mukaan. Behm käsittelee haastavaa aihetta sekä kunnioituksella että huumorilla. Se luo romaanin maailmasta uskottavan. Suosittelen kirjaa ainakin kaikille uskonnollisten yhteisöjen nuorisotyön traumauttamille, mutta myös lukijoille, joita kiinnostaa jännitysjuonen yhdistäminen laadukkaaseen lukuromaaniin.

25 Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut

Suomalaisen pokkarialesta nappasin mukaani Jessie Burtonin Nukkekaappi-romaanin. Se on hänen esikoisromaaninsa, joten haastekohta 25 on helppo täyttää tällä romaanilla.

Nukkekaappi kertoo 1600-luvun Amsterdamista ja Nella Oortmanista, joka tulee 16-vuotiaana aviovaimoksi rikkaan kauppiaan taloon. Aviomies ostaa Nellalle viihdykkeeksi nukkekaapin, mutta kohta joku alkaa lähetellä Nellalle miniatyyriesineitä, jotka tuntuvat ennustavan Nellan elämän tapahtumia.

Lue tämä kirja, jos tykkäät helppolukuisista historiallisista romaaneista, monimutkaisista juonikuvioista ja vähitellen paljastuvista salaisuuksista. Älä lue tätä kirjaa, jos sinua ärsyttää viihdekirjojen tapa kertoa päähenkilöiden ulkonäössä, ajatuksissa ja käyttäytymisessä jokaikinen yksityiskohta. Arvaa, kumpi seikka vaikutti enemmän minun lukukokemukseeni.