torstai 25. marraskuuta 2010

Lukeako vai eikö lukea - no ei siinä mitään pulmaa ole.

Luin mieltä kutkuttelevan ja mieleenpainuvan tarinan kirjoista. Carlos María Domínguezin Paperitalo ei ole kooltaan kummoinen mutta sisältää niin kiinnostavia ajatuksia sanoista, tarinoista, kirjoista ja kirjallisuudesta, että sen lukemiseen saa helposti kulumaan aikaa. Romaanin tarina alkaa mehukkaasta tilanteesta: nainen jää auton alle, kun lukee Emily Dickinsonin runoja katua ylittäessään. Tästä saa alkunsa tapahtumaketju, jossa yritetään etsiä vastauksia, tarinan päätepistettä. Matkalla loppuun pohditaan, minkälainen voima kirjallisuudella on ja kuinka mitättömäksi ihminen saattaa itsensä tuntea kirjojen rinnalla. Lisää mielenkiintoa tarinaan tuo se, kuinka kaikki tapahtumat kietoutuvat yhden pienen ja epäonnisen rakkaustarinan ympärille.

Kirjassa viitataan niin moniin maailmankirjallisuuden klassikoihin, jotka ovat tuttuja vain nimeltä, että kaivoin käsiini joskus ostamani Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista, joita et ole lukenut -kirjan. Onhan se fakta, ettei kukaan ehdi lukea kaikkea, mikä pitäisi lukea. Kirjaston hyllyt pursuavat klassikoita, ja kiinnostavaa nykykirjallisuutta riittäisi vaikka millä mitoin. Ja pitäähän välillä lukea sarjakuvia, elämäkertoja, Käsikirjoja yms., mikä ei välttämättä historian lehdille jää, ja kaikki se aika on pois niiltä kirjoilta, jotka pitäisi yleissivistyksen vuoksi lukea. Ainakin kirjallisuuden opettajan on ihan hyvä miettiä, mitä voi sanoa niistä kirjoista, joihin ei ole perehtynyt henkilökohtaisesti. Bayard kannustaa sanomaan paljon - ja niinhän tähän astikin on tullut tehtyä.

Tarinoiden imu on kuitenkin niin suuri, että turvaudun Bayardin metodeihin vain toissijaisena ratkaisuna.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Sitten riiputaan munasta

Eli luin juuri Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos. Joka kertoo siitä, kun mies ei halua, parisuhteessa ei puhuta ja nainen ajautuu pettämään. Markkinoinnin ja arvioiden perusteella luulin, että kirja keskittyy lähinnä ensimmäiseen, ja olikin positiivinen yllätys huomata, että siinä käytiin läpi yllättävän syvältäkin niitä syitä ja seurauksia, joita haluamattomuudella on.
Romaanin innoittamana tutustuin tarkemmin mediassa jonkin verran huomiota saaneeseen Jaana Maksimaisen väitöskirjaan Parisuhde ja ero (helda.helsinki.fi/handle/10138/23528"). Tutkimuksen mukaan parisuhde on erityinen sosiaalisen suhteen muoto, joka on terapeuttisten periaatteiden läpäisemä. Parisuhde vaatii hoitoa, ja vasta ero saattaa päätökseen tämän terapialuonteisen suhteen. Tutkimuksessa paljastuu myös, että parit, jotka harrastavat paljon seksiä, ovat onnellisempia kuin parit, jotka puhuvat paljon.
Minä kun olin aina luullut, että puhumattomuus johtaa seksittömyyteen. Olisikohan se todella noin helppoa, että kunhan vaan panee tarpeeksi, tuntee itsensä onnelliseksi? Vähän on kyllä vaikea niellä tutkimuksen teesejä, mutta ehkä minäkin olen tämän vallitsevan parisuhderetoriikan kyllästämä. En ymmärrä paremmasta. Olen silti sitä mieltä, että tavallaan jokaikinen ihmissuhde, ei pelkästään parisuhde, vaatii hoitamista, jos sillä tarkoitetaan sitä, ettei ihmissuhdetta voi ottaa itsestäänselvyytenä, vaan toiseen ihmiseen pitää panostaa. Sen ymmärrän, että parisuhteessa tämä panostaminen voi olla seksuaalisluonteista, mutta kyllä monet ihmissuhteet elävät puheestakin. Jotkut parisuhteetkin. (Vaikka totta hitossa minä olen sitä mieltä, ettei parisuhteessa pelkkä puhuminen riitä!)

maanantai 15. marraskuuta 2010

Vuoden 2010 teema on riippuvuus

Monelta taholta alkoi kuulua uteluja, milloin päivitän blogia vai enkö lue nykyään ollenkaan... No, myönnetään se nyt julkisesti: ei ole oikein ollut aikaa lukea ja vielä vähemmän kirjoittaa lukemastaan. Ehkä on parempikin, etten analysoi täällä erityisen tarkkaan tämän syksyn MeNaisia, mutta malttamattomille voin kertoa, mitkä kaksi kirjaa muistan lukeneeni sitten kesäloman.

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo oli ollut luettavien listalla pitkään, ja syyskuussa se tuli luettua, kun joku muu haki sen oma-alotteisesti minulle kirjastosta. Oi, onneksi minulle järjestettiin tämä lukukokemus! Vaikka kirjaa on kehuttu paljon, onnistuin silti yllättymään positiivisesti. Älkää säikähtäkö, vaikka kirja on monessa kirjastossa luokiteltu scifiksi. Mielestäni tieteisfantasia, aikamatkustus, ei ole kirjassa se juttu, vaan sen avulla pohditaan rakkautta, sitoutumista, riippuvuutta - sitä kirjallisuuden peruskauraa. Ja miehet, älkää säikähtäkö rakkaustarinaa! Vaikka tarina onkin äärettömän romanttinen, se ei ole imelä. Minullekin kirjan sieltä kirjastosta toi miespuolinen henkilö, jonka mielestä kirja oli loistava - siispä uskaltakaa kokeilla!

Luin minä vihdoin sen Puhdistuksenkin. Jos joku muukin on ollut yhtä laiska, hidas ja saamaton kuin minä, niin voin mainostaa, että kyllä se kannattaa lukea. Minä pidin erityisesti yksityiskohtien kuvauksesta. Ja siitä oivalluksesta, kuinka me ihmiset takerrumme toisiimme - usein sellaisista syistä, joita kukaan muu ei ymmärrä, tai edes tunnista.