Paperilla toinen

Varasin Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen -romaanin kirjastosta, koska niin moni sitä kehui. Sain odotella sitä koko vuoden 2020, mutta kyllä se oli venailun väärti!

Romaani kertoo kolmikymppisestä naisesta, joka käy retrospektiivisesti läpi elämäänsä, seksisuhteitaan ja seksuaalisuutensa kehittymistä. Tai ehkä pitäisi sanoa, että seksuaalisuus on näkökulma, jonka kautta käsitellään omaksi itseksi kasvamista, aikuistumista, vastuunottoa omista tunteistaan ja toisaalta sitä kasvun prosessia, jossa ei enää halua miellytä ketään, vaan haluaa tulla hyväksytyksi omana itsenään.

Iso osa romaania on äitiys, äidiksi tuleminen ja pienen lapsen äitinä oleminen. On helppo tunnistaa itsensä kertojan tunteista ja ajatuksista, vaikka omat lapset eivät enää pieniä olekaan ja ajatukset ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. Samaten seksikumppanien ja -suhteiden kuvaus herättää monia tunnistamisen kokemuksia.

Romaanin luvut ovat lyhyitä, kevyitä lukea, välillä humoristisiakin. Silti teksti pakottaa ajattelemaan ja näkemään tuttuja asioita uudesta vinkkelistä. Luulen, että tämä romaani resonoi erityisesti naisissa, jotka ovat eläneet seksuaalisesti aktiivista elämää, mutta toivoisin, että muutkin lukisivat tämän ja kurkistaisivat näihin ajatuksiin.

Läsnäolon harjoitteluun

Olin joulukuun alussa viikon lomalla, mutta en lukenut yhtään romaania! Sen sijaan harjoittelin läsnäoloa kahden kirjan avulla. Sanna Wikströmin Hyvän elämän reseptit koostuu erillisistä, lyhyistä teksteistä. En tiedä, ovatko nämä Hidasta elämää -sivustolta (jonka perustaja Wikström on), mutta ne voisivat olla, koska ne ovat kolumnimaisia tai blogimaisia yhteen asiaan keskittyviä juttuja, jotka ohjaavat lukijan jonkin puoliksi pureskellun ajatuksen äärelle. Osa niistä on varsin oivaltavia, lähes kaikki hyvinkin luettavia. Tätä kirjaa olisi pitänyt lueskella silloin tällöin pidemmän ajan aikana, koska lyhyellä aikavälillä luettuna tekstit ja ajatukset sekoittuvat toisiinsa. Se on silti oikein kiva ja hetkeen sitova kokemus, jota täydentää upea valokuvakuvitus.

Aaro Löfin Rohkea elämä. 7 askelta todelliseen muutokseen. on myös kirja, jota ei ole tarkoitettu luettavaksi yhden viikon aikana. Se kertoo, kuinka havahtumalla todellisuuteen opimme läsnäoloa. Vähitellen tuo läsnäolo johtaa avoimeen olotilaan, jossa tunnemme olevamme yhtä maailman kanssa. Jepjep, kovin syviin vesiin tai korkeisiin sfääreihin mennään, mutta Löfillä on paljon hyviä ajatuksia siitä, mitä läsnäolo on, ja kirjassa on paljon käytännön harjoituksia. Uskontotieteilijänä [Olen ihan oikeasti myös sellainen!] on kiinnostavaa huomata, miten Löf yhdistelee erilaisten perinteiden harjoituksia. Samaa kokemustahan (läsnäoloa, sisäistä rauhaa, rakkauden kokemusta, nirvanaa jne.) kaikissa uskonnoissa tavoitellaan erilaisin keinoin, meditoimalla, rukoilemalla tai tanssimalla transsissa. Toistaiseksi pysyn itse uskontojen järkeistäjänä, mutta ehkä tästä valutaan pikkuhiljaa todellista läsnäoloa kohti!

49, vuonna 2020 julkaistu kirja

Tiina Katriina Tikkasen Toinen silmä kiinni on julmetun hyvä kirja. Se kertoo Mintusta, jonka toisesta silmästä katoaa yllättäen näkö. Ambulanssissa, sairaalassa ja sairaslomalla on aikaa pysähtyä, ja Mintun mieleen alkaa nousta muistoja lapsuudesta ja isästä, jota Minttu samaan aikaan ihaili ja pelkäsi.

Joskus kipeät muistot ovat painuneet niin syvälle, että ne sairastuttavat ihmisen. Kun alkaa kuunnella kehon viestejä, totuus alkaa hahmottua. Minttu joutuu rakentamaan itsensä ja oman historiansa uudelleen. Sen lisäksi, että tämä on romaani hyväksikäytöstä, tämä on romaani surusta, toipumisesta ja anteeksiannosta. Hieno tarina ja upea romaani, vau!

Häivähdys purppuraa

Luin viime vuonna Koko Hubaran Ruskeat tytöt ja keräsin siitä itselleni lisää lukuvinkkejä. Yhtenä teoksena oli mainittu Alice Walkerin romaani Häivähdys purppuraa. Nimenä kirja oli minulle tuttu, mutta se oli jäänyt lukematta, joten laitoin sen kirjastossa varaukseen. En myöskään ole nähnyt kirjasta tehtyä klassikkoelokuvaa, joten pitää varmaan seuraavaksi varata se.

Joulunpyhinä pääsin lukemaan Georgiassa maailmansotien välillä asuvan Celien tarinaa. En oikein tiedä, mitä odotin - ehkä jotakin tonimorrisonmaista proosaa - mutta tämä kirja pääsi yllättämään. Celie kirjoittaa kirjeitä, ensin Jumalalle, sitten siskolleen Nettielle. Välillä varsin lyhyissä, välillä pidemmissä kirjeissä Celie kertoo elämästään, joka on täynnä väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja alistamista.

Vaikka kirjeiden sisältö on ajoittain raskasta lukea ja ajoittain niin surullista, että itkettää, on kirjeitä kuitenkin melko helppoa ja nopeaa lukea. Tarina siis etenee vauhdilla. Celien lähtökohdat ovat huonot, mutta elämänsä varrella hänen elämäänsä tulee ihmisiä, jotka tekevät Celien elämästä elämisen arvoista.

Jos kirjaan tarttuminen pelottaa, voin luvata, että lopussa kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin. Onneksi onnellinen loppu ei tee kirjasta imelää, vaan minä ainakin haluan nähdä niin, että kun elää tarpeeksi pitkään, palikat loksahtelevat kohdilleen. Tämä romaani on kyllä paikkansa ansainnut yhdenlaisena ruskeiden tyttöjen ja naisten feministisenä manifestina; ensin Walker näyttää, mikä kaikki celieiden elämässä on ollut perseestä, ja sitten osoittaa, että paskan yli pääsee sitä tallaamalla.

Tämä pääsee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 44, kirjassa on kirjeenvaihtoa.

43 Kirjailijan nimi viehättää sinua

Tähän haastekohtaan minulla oli suunnitelmia, mutta kirjaston varausjono on pitkä. Kun tämä oli viimeinen vapaana oleva kohta, tuli kauhea tarve saada se täyteen.

Tarpeeseen vastasi Bestseller-hyllyssä vartova Liane Moriartyn uutuus Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Moriarty on niitä nimiä, joista on vaikea uskoa, että se oikeasti on jonkun nimi, niin vahvasti se assosioituu Sherlock Holmesin arkkiviholliseen. Moriarty on iljettävä hahmo, mutta vie ajatukset Holmesin tuttuun ja turvalliseen maailmaan.

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista kertoo hyvinvointiretriitistä, johon yhdeksän hyvin erilaista elämän murjomaa hahmoa vetäytyy parantelemaan ruhjeitaan. Moriartyn aiemmat romaanit vaihtelevat viihteellisestä ihmissuhdedraamasta psykologisiin trillereihin. Tämä romaani asettuu näiden määritelmien välimaastoon. Tarina on mukaansatempaava, henkilöhahmot kiinnostavia ja ilmaisu sujuvaa ja vaivatonta.

Minä otin tämän kirjan ihan viihteenä ja ahmin sen yhden lauantaipäivän aikana. Mitenkään alleviivaamatta se kuitenkin myös muistuttaa, että jos ihminen tavoittelee muiden asettamia, hänestä tulee onneton, ja onni löytyy vain, kun itse määrittelee itsensä.

Hömpällä syksyä kohti

Aijjaijjai! Oli vihdoinkin minun vuoroni varausjonossa saada Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarjan uusin dekkari Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru.

Melchior saa pojaltaan kirjeen, että Tallinnaan on tulossa mies, joka tunnetaan nimellä Gotlannin piru ja joka ei pelkää tarvittaessa raivata Melchioria tieltään. Tallinnassa tapahtuu taas omituisia murhia ja tällä kertaa kaupunkiin näyttää pesiytyneen myös outoja harhaoppeja. Samaan aikaan kun Melchior selvittää, kuka tai ketkä häiritsevät Tallinnan rauhaa, hänen poikansa nuori Melchior opiskelee Lyypekissä salamurhaajaksi ja ottaa selvää sukua vaivaavasta kirouksesta.

Nämä dekkarit ovat mun uusia suosikkeja! Dekkarijuonet ovat vetäviä, keskiaikainen Tallinna todella kiinnostava tapahtumaympäristö ja henkilöt uskottavia ja sympaattisia. Ihan ensimmäisissä kirjoissa oli alussa aina kuiva historiaosuus, mutta tässä uusimmassa sekin on niin lyhyt, että lukemisen vauhtiin pääsee saman tien.

Samaan aikaan, kun hain kirjastosta tämän, lainasin bestseller-hyllystä myös Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä -romaanin. Se kertoo Elinistä, joka on menestynyt valokuvaaja New Yorkissa. Elinin avioliitto on kuitenkin ajautumassa karille, koska Elin keskittyy vain uraansa. Elinin aviomies jättää hänet ja antaa hänelle ohjeen tulla tutuksi oman itsen kanssa. Elin alkaakin muistella menneitä: lukijalle käy pian selväksi, että Elin on asunut lapsuutensa Gotlannissa köyhissä oloissa. Tästä menneisyydestä hän ei ole kuitenkaan kertonut lainkaan miehelleen tai tyttärelleen. Vähitellen mennyt alkaa keriytyä auki, ja lopulta aikuistuva tytär pakottaa Elinin matkalle Gotlantiin.

En suoraan sanottuna osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Mitäänsanomaton se ei ollut, mutta en oikein osaa sijoittaa sitä mihinkään lajityyppiin. Varsinkin kuvaukset New Yorkista ovat aika viihdekirjamaisia, samoin ihmisten ajatuksia kuvataan hömpän tyyliin. Eniten ehkä ärsyttää epäluonnollinen dialogi. Toisaalta Elinin tarina ei ole mikään hömppäjuttu, ja kuvaukset lapsuudesta Gotlannissa ovat mielestäni kiinnostavia - ja paremmin kirjoitettuja kuin nykyhetken kuvaus.

Jos pidät hömpän rajoja rikkovasta kaunokirjallisuudesta, selviytymistarinoista, tarinoista siitä kuinka tullaan tutuiksi oman menneisyyden kanssa tai Gotlannista, saatat pitää tästä kirjasta. Minulle se oli ihan mukava ensimmäisten työpäivien rentouttaja, jolla sai ajatukset nopeasti irti työasioista.

38 Jossain päin maailmaa kielletty kirja

Päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kirjan, jonka kaikki tietävät (koska se oli julkaisunsa jälkeen kohuksi asti kielletty joissain arabimaissa), mutta jota ainakaan minä en ole lukenut, siis tietenkin Salman Rushdien Saatanalliset säkeet. Täytyy tunnustaa, että en itse asiassa oikeastaan yhtään tiennyt, mitä romaani käsittelee.

Romaanissa on kaksi keskeistä henkilöä: Intiasta Englantiin muuttanut ja itsensä mahdollisimman täydellisesti englannistanut näyttelijä Saladin Chamcha ja Bollywood-tähti Gibreel Farishta. Nämä kaksi näyttelijää ovat lentokoneessa, jonka terroristit kaappaavat ja lopulta räjäyttävät Englannin kanaalin yllä. Miehet selviytyvät räjähdyksestä hengissä, mutta laskeutuessaan taivaasta maan pinnalle Saladin muuttuu paholaiseksi ja Gibreel nimensä mukaisesti arkkienkeliksi.

Gibreel näkee unia, joissa hän arkkienkelinä ilmestyy eri ihmisille, muun muassa eräälle profeetta Mahundille, ja iso osa romaanista käsittelee islamin alkuaikoja. Tämä historian tulkinta lienee se syy, miksi romaani aikanaan nähtiin niin suurena uhkana islamille.

Edellinen bloggaukseni oli ruskeista tytöistä, jatämä romaani kuvaa maailmaa ruskean miehen silmin. Romaanissa pyöritellään paljon identiteettiin ja maahanmuuttajuuteen liittyviä kysymyksiä ja ongelmakohtia. Toki tämä on myös kuvaus siitä, kuinka keski-ikäinen mies löytää oman paikkansa maailmassa, ja selvästi Saladin ja Gibreel ovat toistensa vastavoimat, vähän niin kuin ne piru ja enkeli, jotka istuvat jokaisen olkapäillä.

Luku-urakkani alussa vitsailin monta kertaa, että kirjan nimen täytyy tulla siitä, että se on saatanallisen tylsä. Saladinin ja Gibreelin tarinat ovat ihan kiinnostavia, erityisesti silloin, mitä enemmän ne risteävät, mutta Mahundin ja Jahilian historia olivat varsinkin alussa varsinaista tervanjuontia. Myös todellisuuden rajojen rikkoutuminen lähinnä ärsytti kirjan alkupuolella. Myöhemmin se oli enemmän perusteltua, mutta kyllä minä olin tyytyväinen, kun meno loppua kohti rauhoittui ja kertoja tarjoili lukijalle myös modernin ja psykologiaan perustuvan tulkinnan kaiken maailman pirunsarville.

Hesset hallussa

Olen muutamassa aiemmassa bloggauksessa viitannut Hermann Hessen teoksiin, jotka odottavat minua kirjahyllyssä. Ovat odottaneet jo 20 vuotta. Tuolloin löysin yliopiston päärakennuksen aulasta Demianin ja Narkissoksen ja Kultasuun, jotka joku oli sinne unohtanut. Uskalsin ottaa ne haltuuni, koska kyse oli vanhoista ja repaleisista kirjoista, jotka oli poistettu Tampereen kirjaston valikoimasta.

Ja nyt koitti aika. Ensin luin Demianin, joka on melko lyhyt romaani. Se kertoo koulupoika Emil Sinclairista, joka ystävystyy koulutoverinsa Max Demianin kanssa. Demian auttaa Sinclairia kasvamaan aikuiseksi ja täyteen mittaansa ihmisenä. Teos on helppolukuinen mutta suoraan sanottuna aika tylsä. Sinclair painiskelee paljon sellaisen ongelman kanssa, että hänessä on ikään kuin kaksi puolta, maallinen ja hengellinen. Maallinen, suorastaan demoninen puoli ajaa häntä eteenpäin.

Sijoitan Demianin haastekohtaan 30, kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Oikeastaan kylläkin vain kirjan viimeinen luku kertoo ensimmäisestä maailmansodasta ja siitä, minkälaisia tunteita Sinclair tuolloin käy läpi - mutta monen arvioijan mukaan tuo loppu on hyvin oleellinen.

Koska Demian vahvisti ennakkokäsitystäni Hessestä kirjailijana, päätin sijoittaa Narkissos ja Kultasuu -romaanin haastekohtaan 21, kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Yllätyin positiivisesti. Narkissos ja Kultasuu käyvät samaa luostarikoulua joskus keskiajalla jossain Saksan alueella. Narkissos on syvästi hengellinen ja filosofinen hahmo. Kultasuu on kiinnostuneempi maallisista iloista. Nuorista miehistä tulee silti ystäviä. Romaani kertoo lähinnä Kultasuun seikkailuista, kun hän lähtee luostarista ja etsii itseään. Hän löytääkin itsensä ja kutsumuksensa taiteilijana. Tämäkin romaani on helppolukuinen ja muistuttaa paljon historiallista seikkailuromaania. Sivujuonteena kulkee kuitenkin koko ajan maallisen ja hengellisen rinnakkaiselo. Kirja on ihan luettava ja tarina siitä, kuinka Kultasuu löytää kutsumuksensa, on lukemisen arvoinen.

Hessestä en kyllä ole näiden romaanien perusteella kovinkaan vaikuttunut. Vähän heppoisia ja jopa naiiveja olivat molemmat mielestäni. Ehkä luen vielä sen Lasihelmipelin, kun se seuraavan kerran tulee eteeni, mutta sitten saa kyllä Hesse jäädä rauhaan.

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Alkuvuodesta luin kirjoja ja kaikille löytyi jokin paikka haasteessa. Nyt menen kirjastoon mukanani muistilappu, johon olen listannut puuttuvat haastekohdat. Puutetta paikkaamaan lainasin Pajtim Statovcin Tiranan sydän -romaanin.

On kyllä sääli, jos Statovci saa paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kaanonissa vain maahanmuuttajakirjailijana, koska romaani oli mielestäni loistava. Aiheena tosin oli maahanmuuttajuus; romaani kertoo nuorukaisesta, joka lähtee teini-ikäisenä kotimaastaan Albaniasta ja matkustaa sitten maasta toiseen omaa paikkaansa etsien.

Oman paikan etsiminen on yksi kirjan teemoista, mutta vielä suurempaan asemaan nousee identiteetin rakentaminen erilaisista palasista. Kirja herättää pohtimaan, kuinka paljon ja mitä osia voimme tietoisesti identiteettiimme valita. Kirjan päähenkilö asettuu eri sukupuoliin, jopa erilaisiin seksuaali-identiteetteihin tietoisesti. Hän valitsee itselleen kotimaan, menneisyyden, äidinkielen ja tulevaisuuden - kerta toisensa jälkeen.

Statovci kuljettaa tarinaa sujuvasti. Päähenkilön elämä rakentuu pala palalta. Lukija pääsee lähemmäs tarinan minäkertojaa kuin ihmiset, joita hän matkallaan kohtaa, ja tarina pitää loppuun asti otteessaan.

Luin tätä kirjaa rannalla hellepäivänä. Lukemiseni keskeytti ohikulkevan naisen kiljahdus. Hän selitti minulle auttavalla suomen kielellä, että Tirana on hänen kotikaupunkinsa ja siksi hän innostui nähdessään kirjani. Sitten hän kysyi, mistä romaani kertoo. Minäpä sitten avasin tätä tematiikkaa selkosuomella - mutta iloitsin siitä, kuinka kirjallisuus luo yhteyksiä ihmisten välillä mitä erikoisimmilla tavoilla.

24. Surullinen kirja

Vihdoinkin muistin kirjastossa ollessani Muriel Barberyn Siilin eleganssin. Se kertoo pariisilaistalon portivartijarouvasta, joka pyrkii kaikin keinoin peittämään kotitalonsa asiakkailta sen tosiasian, että hän on hienostunut taiteen ja kulttuurin ystävä. On varmaan ennalta-arvattavaa, että tällainen käytös johtaa yksinäisyyteen ja eristäytymiseen. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun taloon muuttaa uusi asukas.

Siilin eleganssi on ihana kirja, joka kertoo taiteesta, ystävyydestä ja siitä, kun uskaltaa antautua elämälle. Se on välillä hauska, usein ilahduttava ja useaan otteeseen myös surullinen kirja. Siksi sijoitan sen tähän haastekohtaan, vaikka pelkkä surullisuus ei sitä määritäkään.

Tässä romaanissa pohditaan välillä filosofisia kysymyksiä ja välillä kuvaillaan naapuruston elämänmenoa tarkan humoristisesti. Romaanin tunnelma on mielestäni hyvin samanlainen kuin esimerkiksi Amelie-elokuvan. Onko tämä sitten ranskalaisuutta? Ainakin se on hyvin viehättävää.

E-kirjoja

Elisa Kirja tarjosi ystävänpäivänä ilmaista kirjaa. Valitsin suppeasta valikoimasta Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa -romaanin. Se oli hyvä valinta. Sijoitan kirjan haastekohtaan 36, runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Kirjan tärkeä runo on Herman Hessen Vaiheet. Kirjakauppias Jean Perdun kirjakauppa on Seinessä kelluva kirjaproomu, jota hän itse kutsuu kirjalliseksi apteekiksi: hän valitsee asiakkaille erilaisia kirjoja parantamaan erilaisia elämänogelmia. Perdu itse on kuitenkin jämähtänyt. Hänen elämänsä muuttaa naapuriin muuttava Catherine - ja se, että joku on tehnyt Vaiheet-runosta jääkaappimagneetin. Perdu heittää kirjaproomunsa köydet ja matkustaa Seineä pitkin Etelä-Ranskaan. Matkalla hän löytää itsensä, ystäviä, menneisyytensä ja tulevaisuutensa. Tämä romaani sopii kaikille lohdutusta ja lämpöä kaipaaville.

Naistenpäivänäkin Elisa Kirjalla oli tarjouksia, ja minä ostin halvalla Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin, joka sopii hyvin haastekohtaan 6, kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. Paperisen romaanin ja sähkökirjan lisäksi HBO on tehnyt tästä Handmaid's Tale -sarjan, josta on juuri tulossa toinen kausi. En ole katsonut ykköskauttakaan, mutta mainoksia olen nähnyt, ja ne ahdistivat minua hiukan. Samoin muistelin, että Atwoodin teksti on välillä raskassoutuista, joten pienellä epävarmuudella tartuin tähän kirjaan.

Muistin varmaan väärin. Romaanin kertoja on nainen, joka elää 1900-luvun loppupuolella totalitaristisessa yhteiskunnassa, joka ennen oli Yhdysvallat. Saasteiden takia syntyvyys on laskenut huomattavasti, ja ongelma on ratkaistu rajoittamalla naisten asemaa. Osa naisista on miestensä alaisuudessa eläviä vaimoja, osa palvelijoita ja sitten on orjattaria, joiden tehtävä on tulla raskaaksi ja synnyttää lapsia. Aina kun tarina käy liian raskaaksi kertojalleen, hän vaihtaa aihetta. Lopussa paljastuu, että orjattaren tarina on nauhoitettu puheena, mikä myös selittänee helposti seurattavaa tekstiä. Tämä dystopia on selkäpiitä karmiva, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ihan oikeasti mikä tahansa omituinen yhteiskuntamuoto on vain muutaman poliittisen päätöksen takana, ja on hyvä, että tunteita herättävä kirjallisuus muistuttaa siitä.

Maaliskuussa HS Kirjaston yhtenä viikon kirjana oli Alan Bradleyn Kolmasti naukui kirjava kissa. Se sijoittuu luontevasti haasteen kohtaan 47, kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Flavia de Luce on vieläkin 12, vaikka hän alkaakin jo pohtia asioita uusin silmin. Nämä dekkarit ovat minun suosikkejani. Tämän romaanin juoni ei ole parasta Flavia-laatua, mutta tunnelma ja huumori ovat kohdillaan.

Huhtikuussa viikon kirjana oli muun muassa Nina Honkasen Onnelliseksi. Lukaisin tämän suomalaisten seksuaalisuutta käsittelevän tietokirjan, joka ei tarjonnut juuri uutta tietoa, mutta on varmasti kattava yleisesitys aiheesta. Sijoitan sen haastekohtaan 27, kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta - vaikka tämä oli ehkä vähän väkisin tähän kohtaan runnottu, kun ei parempaakaan vaihtoehtoa löytynyt.

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani

Tämä bloggaus on kahdesta kirjasta, joista kumpikaan ei ollut minun mukavuusalueellani. Toisen luin jo ennen joulua, joten haasteeseen osuu nyt se toinen. Kirjoitan niistä kuitenkin yhdessä, koska ne mielestäni liittyvät toisiinsa.

Sain vuosi sitten joulupukilta Sami Majalan Riivaaja-romaanin. Gummerukselle vinkkinä, että on niin ruma kirja, että meinasin sen jo siivota lukematta hyllyyn. Sitten luin takakannesta, että tässä kasvetaan kirjailijaksi ja ajattelin kuitenkin antaa mahdollisuuden. Selvisin tästä urakasta ennen viime joulua, vaikka kirja oli muutaman kerran jo lentää seinään.

Vaikuttaisi silti, että on keskimäärin varsin erilainen prosessi kasvaa mieskirjailijaksi kuin kasvaa naiskirjailijaksi.

Tyypillinen mieskirjailijan kasvukertomus sisältää

• reissaamista maailman ääriin ja matkan aikana kerjäläisten näkemistä, viranomaisten kanssa vaikeuksiin joutumista, ankaraa ryyppäämistä, erilaisia huumekokeiluja sekä pillun metsästämistä
• päihteiden - viinan, huumeiden, sienien jne. - käyttöä
• runsain mitoin runkkaamista
• epätoivoisia parisuhdekokeiluja
• paskojen runojen ja paskojen tarinoiden kirjoittamista
• oman paikan etsimistä, ja kun sitä ei meinaa löytyä, todella pihalla olemista.

Tämä on minulle tuttua vain mieskirjailijoiden kirjoista. Keskimääräisen naiskirjailijan kasvukertomus on  kovin erilainen. Ehkäpä se toinen lukemani kirja - Julia Cameronin Tie luovuuteen - on yhdenlainen tyyppiesimerkki naiskirjailijuudesta. 

Majala kirjoittaa helposti; tekstiä on nopeaa ja vaivaton lukea. Kirjailijaksi on siis ainakin tässä mielessä päästy. Tyyli ei kuitenkaan muuten lainkaan kolahtanut minuun. Teksti on kuin viimeisen päälle hiottua runoa, josta usein puuttuu lauseenjäseniä. Oletan, että kyse on tietoisista valinnoista, koska minäkertojan ääni muuttuu päähenkilön kehittymisen myötä. Minä kuitenkin vain odotin koko ajan, että päähenkilö löytäisi itsensä ja tyylinsä ja kirja loppuisi.

Tie luovuuteen -kirjan nappasin töistä lainaan jo joskus viime kesänä. Ajattelin, että se olisi mukava ja helppo self help -elämys, jonka avulla voin etsiskellä itseäni. Olisi varmaan pitänyt perehtyä kirjaan etukäteen vähän tarkemmin, koska sen avulla etsiskellään omaa luovuutta, esimerkiksi siis kirjailijuutta. Lueskelin kirjaa satunnaisesti koko viime syksyn, mutta nyt talvella päätin lukea sen loppuun.

Oikeastihan se olisi pitänyt lukea 12 viikossa. Jokaista viikkoa varten oli erilaisia luovuutta kehittäviä tehtäviä. Tästä se epämukavuusalue sitten syntyi. Jotta minä voisin olla luova, minun pitää kirjoittaa maalliset vitutukseni pois heti aamusta, minun pitää helliä sisäistä taiteilijaani ja minun pitää heittää hemmettiin kaikki tekosyyt, jotka estävät minua kirjoittamasta. Naisen kasvutarina kirjailijaksi = nainen keksii keinon, jolla arki ei enää tule kirjoittamisen tielle.

Tämä on varmaan ihan hyvä kirja, jos on oikeasti ihan jumissa oman luovuutensa kanssa, jos on vaikka hylännyt nuoruuden haaveet tanssia/laulaa/kirjoittaa ja tekee töitä kuin amerikkalainen. Ja jos tykkää sellaisesta retoriikasta, että luovuus on Jumalan lahja ja että kun annan Jumalan tehdä töitä minun kauttani, alkaa syntyä uutta. Minun hihhulitutkani alkoi huutaa niin lujaa, että se häiritsi lukukokemusta.

Myönnän kuitenkin, että niinä aikoina, kun luin tätä kirjaa enemmän, kirjoitin myös muutakin kuin työsähköposteja ja blogia. Syy-seuraussuhde ei ole ehkä aivan suora, vaan tämä saattaa liittyä vapaa-ajan määrään. En silti kiellä muita kokeilemasta tätä kirjaa luovan lapsensa herättelyyn.

Olisipa ihan ok olla iso

Minä en ole koskaan ollut lihava. En kyllä laihakaan sitten ihan lapsuusvuosien. Koko aikuisikäni olen ollut terveellisen normaalipainoinen. Paitsi ihan viime aikoina, kun olen tasapainoillut normaalipainon ja lievän ylipainon rajalla.

Tosin: mitä välii. Ei pitäisi olla. Se on pääteema Pekka Hiltusen romaanissa Iso. Toisaalta: normaalipainostani huolimatta kirjan maailma on minullekin tuttu. Niin keskeinen asema painolla ja sopivassa painossa pysymisellä on tässä maailmassa.

Iso kertoo Annista, 37-vuotiaasta tuplamaisterista, jolla ei ole töitä eikä läheisiä ihmissuhteita. Koska hän on lihava. Anni ei kuitenkaan sulata ajatusta siitä, että hänen pitäisi muuttua, laihtua, tullakseen hyväksytyksi.

Romaani liikkuu eri aikatasojen välillä mestarillisesti. Romaanin nykyhetkessä Anni muuttaa Helsingistä takaisin pitkäaikaiseen kotikaupunkiinsa Tampereelle, rakentaa elämäänsä sillä hetkellä uusiksi ja samalla selvittelee omia ajatuksiaan. Näiden tapahtumien kanssa vuorottelevat leikkaukset Helsingin-aikaan ja painonhallintaryhmän tapaamisiin. Tässä ryhmässä Anni sanoo ääneen sen, mistä on jo pitkään hankkinut tietoa: lihavuus pelkästään ei ole terveysriski, vaan ainoastaan jotakin, minkä (länsimainen) yhteiskunta on luokitellut vääräksi. Anni muistelee välillä myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja nämä muistot lomittuvat sujuvasti muuhun kertomukseen.

Hiltunen rakentaa taitavasti tarinan, johon yhdistyy aimo määrä tietoa ja ajatuksia, jotka kyseenalaistavat vallalla olevan käsityksen lihavuudesta. Usein herättävimmät ajatukset tulevat esiin Annin sisäisessä puheessa, joka muotoutuu sujuvaksi ja ravistelevaksi ohjelmapuheeksi kaikenkokoisen ihmisyyden puolesta. Romaani laittaa miettimään myös omaa suhdetta painoon ja syömiseen. Kuinka voi olla, että minä, normaalipainoinenkin ihminen kipuilen välillä painon kanssa - kuinka paljon vaikeampaa reilusti ylipainoiselle ihmiselle on vain haistattaa paskat normeille ja odotuksille?

Anni kuitenkin pystyy tähän. Vähitellen, osittain, omat heikkoutensa tiedostaen ja lopulta niin rohkeaksi kasvaen, että hän uskaltaa avata suunsa ja puhua julkisesti. Iso on samaan aikaan Annin kasvutarina ja pamfletti lihavuuden hyväksymisen puolesta.

Vertaistukea keski-ikäisille miehille

Kirjoittaako ruotsalaiset oikeasti enemmän ja parempia viihdekirjoja kuin suomalaiset? Ehkä ne ei itse edes koe niitä viihdekirjoiksi, ehkä se on vain se ruotsalaisten elämänmyönteinen mentaliteetti, se sama, jonka takia ABBA ja Alcazar ja Allsång på Skansen.

Sain joululahjaksi Mikael Bergstrandin Delhis vackraste händer -romaanin. Koska mulla on tämä suomalainen mentaliteetti, siis tämä mikäsukkosetämäkinon, ennytjaksamitäänuutta, se hautautui yli puoleksi vuodeksi kirjahyllyyn. Kesälomalla kun aurinko paistaa (tai kun on niin huono sää, että saa luettua sen kasan alimmaiseen asti) voi sitten huomata, että ihan hyvä kirjahan se oli.

Göran Borg on eronnut keski-ikäinen mies, joka käyttää sekä työ- että vapaa-aikansa jalkapallofoorumien seuraamiseen. Kun Göran saa potkut, hän päättää hetken mielijohteesta lähteä Intian-matkalle. Viikon matka venyy moneksi kuukaudeksi, ja Göran löytää sekä Intian että itsensä. Vähän tämä on tällainen keski-iän kriisistä selviytymistarina miehille (Arvatkaa keltä sain!) mutta niin universaali, että se puhutteli myös keski-ikää lähestyvää naista (Ironia on tarkoituksellista!). Mitään ihmeellisiä taide-elämyksiä tai uusia oivalluksia kirja ei tarjoa, mutta se kuvaa uskottavasti ja hauskasti Intiaa ja kulttuurishokkeja ja keski-ikäistä miestä niiden kourisssa.

Satunnainen

Lainasin äitiltä Ali Smithin Satunnaisen. Ryhdyin lukemaan sitä vähän niin kuin paremman puutteessa, mutta pääsinkin yllättävän nopeasti vauhtiin, joten kirja oli pakko lukea loppuun.

Romaani kertoo kesälomaa viettävästä perheestä, jonka vuokrahuvilan ovelle ilmestyy Amber, kolmikymppinen nainen, jota kukaan perheestä ei tunne entuudestaan ja jota kukaan ei opikaan tuntemaan. Sen sijaan Amber, joka jää taloon viikoiksi, saa perheenjäsenet tutustumaan itseensä ja omaan elämäänsä, tarttumaan siihen uudestaan ja paremmin.

Kirjassa on monta kertojaääntä: perheen teini-ikäiset lapset, äiti, isäpuoli ja Amber itse. Alan olla jo aika väsynyt tähän tyylikikkaan, mutta tämän kirjan puolustukseksi pitää sanoa, että ainakaan samaa asiaa ei kerrota monesta eri näkökulmasta, vaan kertojan vaihtuessa siirrytään myös ajassa eteenpäin. Silti jokaisen perheenjäsenen tarina ja kehitysprosessi säilyy kiinnostavana ja ehyenä.

Kirjan kieli on todella täyttä, ihan erilaista kuin mistä yleensä tykkään. Minä nautin yksinkertaisesta lauseesta, joka sisältää paljon rivienvälistä informaatiota. Tähän kirjaan on kirjoitettu ne rivien välitkin. Teksti matkii ajatusta, joka säntäilee ja mutkittelee ja muistaa monta asiaa samassa hetkessä. Ajatuksena se kuulostaa mielestäni ahdistavalta, mutta Smith on niin taitava, että kirjaa on miellyttävä lukea.