maanantai 17. tammikuuta 2011

Lukemista lapsille ja lapsenmielisille

Tiedättehän, kuinka kiduttavaa on lukea iltasaduksi ilta toisensa perään jotakin Pupu pulleroisen pelottavaa päiväkotipäivää. Ja kuinka innostavaa on, kun iltasatukirja kiinnostaa ja huvittaa aikuistakin. Viime viikkoina iltojemme ilo on ollut P.L. Traversin Maija Poppanen, jonka uuden käännöksen teki Jaana Kapari-Jatta, kuvitti Marika Maijala ja julkaisi WSOY viime vuonna.

Maija Poppanen on väärinymmärretty nonsense-klassikko, jonka maineen Disney on pilannut. P.L. Traversin Maija on ristiriitainen hahmo, joka saa kyllä tottelemattomat lapset kuriin - mutta ei siinä ole Maijan koko olemus! Maija ei taida oikeastaan juurikaan pitää lapsista, tai ainakin hän pitää itseään paljon mukavampana kuin ketään lasta. Maija on kuitenkin järkähtämättömän oikeudenmukainen, ja se on syy, miksi hän järjestää lapset monenlaisiin seikkailuihin. Maijalle sattuu ja tapahtuu, eikä Maija estä tapahtumista, vaikka Anja ja Veikko sattuisivat olemaan mukana (tai Tauno- ja Inkeri-vauvat). Joskus Maija vie lapset seikkailuun, jotta nämä oppisivat jotakin. Ja kyllä minä tulkitsen niin, että välillä Maija haluaa korvata lapsille mukavalla seikkailulla sen, että hän ei oikein pidä heistä, ärähtelee ja komentelee turhankin tähden.

Perinteinen tulkinta Maija Poppasesta on, että hän on aikuinen, joka asettaa lapsille rajat, kun vanhemmat eivät siihen pysty. Tällaisen tulkinnan tekee myös Kaisa Heinänen HS:n kritiikissä: http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Poppanen+lent%C3%A4%C3%A4+uusissa+tuulissa/HS20101202SI1KU01fde Minua kiehtoo mahdollisuus tulkita Maijaa nykyajan silmälasien läpi: hänhän on täysin eksyksissä oman auktoriteettinsa kanssa. Ihan niin kuin nykyajan vanhemmat. Maija kuitenkin voittaa lapset puolelleen olemalla oma itsensä, antamalla niin huonojen kuin hyvien puolien näkyä. Eikä voi väheksyä Maijan erikoisia tuttavia ja salaperäisiä kykyjä, jotka tekevät lasten elämän jännittäväksi.

Maijalan kuvissa Maija on aika nuori. Traversin teksti ei paljasta Maijan ikää. Ehkä Maija onkin ennemmin parikymppinen tytönheitukka (kaikella rakkaudella sellaisia kohtaan!) kuin kokenut lastenhoitaja. Maija saa työpaikan Lippaan perheestä silkalla itsevarmuudella ja nöyrtymättömyydellä. Toisaalta Maijaa on pakko ihailla: kun itsekin osaisi olla noin järkähtämätön. Toisaalta Maijan joustamattomuus myös hirvittää, mutta kyllä Maijakin joutuu joustamaan tarinan aikana. Lapsilukijalle se paljastanee Maijan epätäydellisyyden. Omankin epätäydellisyytensä tunnistava aikuislukija tulkitsee, että Maijakin joutuu kasvamaan. Olisiko sittenkin niin, että kun tuuli kirjan lopussa kääntyy ja Maija joutuu lähtemään, Maija on oppinut ihan yhtä paljon kuin Anja ja Veikko?

lauantai 8. tammikuuta 2011

Ihmeen ihana tarina

Sitä näkee itsensä taideteoksissa, joita katselee, ja ihmisissä, joita kohtaa. Kuulee oman elämänsä musiikissa, jota kuuntelee. Ja löytää kirjoista sen, mikä itseä koskettaa. Mutta eikö silti elämä joskus ojenna jonkin kirjan, joka on tarkoitettu juuri sinulle ja siihen hetkeen? Minulla on ainakin monia sellaisia kokemuksia - ja joskus se kirja ei ole myöhemmällä lukukerralla tuntunut enää miltään, vaikka sillä on tietyllä hetkellä ollut elämän suuntaa muuttava vaikutus.

Kaksi viikkoa sitten elämä ojensi (tai tarkemmin sanottuna äiti antoi) minulle Riikka Pulkkisen Totta-romaanin. Se osui juuri tähän hetkeen ja näihin tunteisiin. Kirja kertoo rakkaudesta, menettämisestä ja tasapainon kadottamisesta ja löytämisestä. Ja surusta. Seitsenkymppinen Elsa on kuolemassa syöpään. Kuoleman läheisyys saa sekä Elsan että tämän miehen Martin muistamaan Eevan, johon Martilla on ollut suhde vuosikymmeniä sitten. Heidän tyttärentyttärensä Anna selvittää Eevan tarinaa ja samalla omaa katkennutta suhdettaan.

Totta on oikeasti hyvä kirja! Pulkkisen esikoista Rajaa kehuttiin aikoinaan kauheasti, mutta minusta se oli - ainakin niiden ylistyslaulujen jälkeen - lattea lukukokemus. Siksi en uskaltanut toivoa tältä uudelta kirjaltakaan liikoja, en ainakaan niin paljon kuin kritiikeissä oli luvattu. Tarina kuitenkin kantaa loppuun saakka, rakenne toimii ja useamman kertojan ja näkökulman käyttö on perusteltua. Vähitellen henkilöiden tarinat täyttyvät ja asiat, jotka ovat menneisyydessä jääneet kesken, saatetaan loppuun.

Aikaisemmin arvostelin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa kliseisestä surun kuvauksesta, joka ei vastaa omia kokemuksiani surusta tai menetyksestä. Pulkkisen surun kuvaus on kaunista, raastavaa ja totta. "Suru tuli siihen, hän antoi sen tulla, kokeili sitä kuin totutellakseen. Hän löysi sen kätensä asennosta, puolestavälistä kädenojennusta. Surulle piti tehdä tila, ottaa se syliin. Muuten se tuli kauhuna, yhtäkkiä ja arvaamatta, risteyksessä kun ylitti tien tai kaupassa kun valitsi mandariineja tai perunoita. Niinä hetkinä se oli pakokauhua. Nyt, pidellessään surua, Martti oli melkein onnellinen."

maanantai 3. tammikuuta 2011

Kadonneen ajan kuvauksia

Joululomalla luin myös Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropian. Ihan tuurivalinta kirjaston hyllyltä, mutta onnistunut sellainen.

Ilvesheimo kuljettaa päähenkilöään Franziska/Francesco Wolfia pitkin 1900-luvun alkupuolen Eurooppaa ja Etelä-Amerikkaa. Kirja kertoo oman minän ja oman paikan löytämisestä - ja, kuten päähenkilön nimestä ehkä saattaa päätellä, oman seksuaalisuuden ymmärtämisestä. Kirjan menneiden aikojen ja vieraiden kaupunkien kuvaus on hykerryttävää: niin todentuntuista ja elämänmakuista.

Samoja fiiliksiä minussa herätti Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Siinäkin päähenkilö ajaa itseään takaa Euroopassa, jota ei enää ole. Molemmat teokset julkaistiin alkuvuonna 2009. Francescon tarina tuntuu jääneen Maxin jalkoihin. Ehkä kirjallisuuden kenttä ei kestä kovin montaa samantyyppistä tarinaa samaan aikaan. Tai sitten Lykantropia on luokiteltu lesbokirjallisuudeksi, josta ei voi puhua valtavirrassa. Tyhmyyksiä, sanon minä. Lukekaa molemmat!

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Rakastamisen vaikeudesta

Joulupukki ilmoitti minulle jo etukäteen, että kirjapakettien kanssa on toimitusvaikeuksia. Niinpä varauduin joululomaan muutamalla paksulla kirjalla. Ensin luin Lionel Shriverin Poikani Kevinin. Tämä oli taas niitä kirjoja, jotka olen kyllä ajatellut lukea, kun ne vastaan tulevat, mutta joita en ole jaksanut etsiä käsiini. Ennen kuin sama henkilö komensi kolmannen kerran minua lukemaan sen.

Kannatti se lukea. Minulle ei ole koskaan ollut epäselvää, etteikö vanhemmuuteen kuuluisi myös huonoja hetkiä ja vahvoja, negatiivisiksi miellettyjä tunteita. Silti koulusurmaaja Kevinin äidin pohdinnat hätkähdyttävät. Eniten ehkä siksi, että hän ei kirjan alussa näe syytä tapahtuneeseen muussa kuin Kevinissä. Koska äiti, Eva, kertoo tarinaansa kirjeiden muodossa, lukija on hänen antamansa informaation varassa, ja Kevin todella vaikuttaa paholaisen inkarnaatiolta. Paitsi että tarinan edetessä Kevinin hahmo alkaa saada sävyjä, ja lukijan on helppo nähdä että Kevin on jäänyt ilman ehdotonta rakkautta, johon jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus. Realistina ja äitinä lisään tähän sanat silloin tällöin, koska rakastaminen ilman ehtoja on inhimillisilla olennoille melkoisen vaikeaa. Mutta vanhemmanrakkaus on sitä silloin tällöin, eikä Kevin saa hyväksyvää rakkautta sitäkään vähää.

Kirja on myös Evan kasvutarina, ja lopussa hän näkee ja hyväksyy poikansa sellaisena kuin tämä on. Ja lukija saa katarttisen kokemuksensa. Ilman sitä kirjan ajatuksia voisikin olla vaikea kestää. Ei kirjaa kannata kuitenkaan vältellä siitä pelosta, että sen herättämät ajatukset olisivat liian vaikeita. Kirjemuoto tekee kirjasta helppolukuisen, ja vaikuttaa se niinkin, että lukija saa informaatiota juuri sen verran kuin pystyy vastaanottamaan. Luetaanhan oikeitakin kirjeitä omista lähtökohdista käsin: niistä nähdään se, mikä itselle on relevanttia, ja toisaalta joidenkin ihmisten tekstistä on helppo lukea paljon myös rivien välistä. Tämäkin kirja herättää lukijassa juuri sen verran ajatuksia kuin lukija on valmis läpikäymään. Kannattaa kokeilla, minkälaisia ajatuksia se sinussa nostaa pintaan.