Somesta tuttuja kirjoja

En ole vaihtanut ihan kokonaan äänikirjoihin, vaan luen kyllä mielelläni ihan paperisiakin kirjoja. Lukukokemus on aivan erilainen. Oikeisiin kirjoihin voi keskittyä, ja rakastan sitä, että niitä voi hypistellä ja selailla. Äänikirjoissa on pakko hyväksyä se, että jokin asia saattaa mennä ohi, ja luottaa siihen, että kokonaisuus pysyy kuitenkin hyppysissä. Tai siis korvien välissä.

Alkusyksystä sain kirjastosta monta varausta ja pääsin lukemaan oikeita kirjoja. Nämä kaikki ovat löytyneet somen kautta.

 Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä.

Seuraan Instagramissa Tanskasen Tympeät tytöt -tiliä, jolla sarjakuvan kautta puhutaan tyttöjen asemasta ja kulttuurista, jossa tämän hetken tytöt kasvavat. Kun sarjakuvista julkaistiin albumi joukkorahoituksen avulla, kannoin korteni kekoon, ja olipa ihan mahtavaa saada kirja vihdoin syksyllä käsiinsä. Tanskasen oivaltavat sarjakuvat kritisoivat patriarkaattia ja kapitalismia, antavat tytöille äänen ja herättävät lukijassa kaikki mahdolliset tunteet: surun, vihan ja ilon. Suosittelen, ihan jokaiselle.

Minja Koskela: Äidiksi tuleminen

Myös Koskelaan olen tutustunut Instagramin kautta. Hän on tuore Vasemmiston kaupunginvaltuutettu Helsingissä ja aivan älyttömän skarppi ja särmä tyyppi. Äidiksi tuleminen kertoo Koskelan omasta raskausajasta, mutta noin yleisemmin raskaana olemisesta ja äidiksi kasvamisesta. Vaikka aihe ei ole minulle ajankohtainen, tunnistin monia tunteita ja ajatuksia 18 vuoden takaa. Itse tulin äidiksi ilman kirjaa, joka olisi auttanut tulkitsemaan päänsisäistä kaaosta ja laittamaan ne aatteet myös yhteiskunnalliseen kehykseen. Jälkikäteen katsottuna se sujui ihan kohtuullisesti, mutta helpompaa se olisi ollut tämän kirjan kanssa.

Pauline Harmange: I hate men

Ranskalaisen kirjailijan essee käy läpi syitä, miksi jokaisen feministin, tai oikeastaan jokaisen naisen, pitäisi vihata miehiä. Provoisovasta lähtökohdasta huolimatta essee erittelee ihan sujuvasti syitä, joiden vuoksi patriarkaatin edustajien periaatteellinen vihaaminen olisi tärkeää. Hermange ei ehkä aivan onnistunut vakuuttamaan minua puolelleen, mutta esseen lukeminen antoi mahdollisuuden peilata omia ajatuksia esseistin ajatuksiin ja kirkastaa omaa näkemystä. Tähän kirjaan sain vinkin Ronja Salmen Instagramista.

Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja - Kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi.

Kun Ina <3 porno tuli telkkarista, minulla ei ollut aikaa perehtyä siihen. Onneksi Mikkola kirjoitti tämän kirjan, jossa sarjan tietopuoli on siististi kirjoissa ja kansissa - ja toki sarjan perusajatus pornon positiivisesta voimasta ja pornolukutaidon tärkeydestä on kirjankin johtava ajatus. Tämä kirja on fyysisesti isokokoinen ja sisältää jonkin verran niin pornografista kuvastoa, että bussimatkoille en tätä suosittele. Sen sijaan soisin, että sekä pornon suurkuluttajat että pornon vastustajat vilkaisisivat kirjan sisältöä. Kirjassa on paljon faktaa, tilastoja ja raikkaita ajatuksia, joihin omia ajatuksia kannattaa verrata.

32 Kirjan nimessä on ammatti

Ostin joululahjaksi Viini-lehden kehuman sarjakuvaromaanin The Initiates. A Comic Artist and a Wine Artisan Exchange Jobs, joka on Étienne Davodeaun käsialaa. Pitihän se itsekin lukaista. Teos on kiinnostava sukellus sekä sarjakuvien että viinin maailmaan, ja toimii hyvänä johdattelijana kumpaankin näistä kulttuureista. Ja kirjan nimessä on kaksikin ammattia, joten haastekohta 32 on täytetty.

Kuvakirjoja aikuisille

Lainasin kirjastosta ison pinon sarjakuvia. JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvat kertovat ikiopiskelijoiden elämästä. Samaistuin kovasti Pelinavaus-kirjan hahmoihin, jotka painiskelevat gradujensa kanssa. Sitten tajusin, että nämä hahmot ovat alle kolmikymppisiä, eli ihan pentuja verrattuna minuun keski-ikäiseen tanttiin, joka on jo aikoja sitten valmistunut ja vieläpä kaksi kertaa.

Pelinavaus on kokoelma strippejä ja erimittaisia tarinoita, joten hahmojen maailmaan pääseminen kestää hetken. Lapsus kertoo siitä, miten tämä kaveriporukka alkaa vähitellen siirtyä opiskelun maailmasta aikuisempiin ympyröihin. Se toimii paljon paremmin kokonaisuutena, mutta sarjakuvaromaanikseni se ei pääse, vaan päätin sijoittaa sen haastekohtaan 44, kirja liittyy johonkin peliin, koska sarjakuvassa pelataan moneen otteeseen (tosin monia eri pelejä).

Sanna Ala-Ojalan Huomenna on se päivä saa täyttää kohdan 12, sarjakuvaromaani. Se on yläasteikäisen tytön päiväkirjamerkintöihin pohjautuva tarina. Senkin tilanteet ja tunteet tuntuvat kovin tutuilta, vaikka vielä paljon, paljon kaukaisemmilta kuin Villimpi Pohjola.

Guy Delislen Huonon isän opas on lähinnä nykyistä elämääni. Suosittelen vanhemmille, jotka kokevat riittämättömyyden tunteita ja huonoa omaatuntoa.

Sarjakuvia

Aloitin kesäloman luku-urakkani sarjakuvilla.

Urakalla tarkoitan tässä samanlaista urakkaa kuin se, kun on ostanut yhdeksi illaksi sipsipussin, karkkipussin ja suklaalevyn. Minulla on järkyttävä ja täysin kontrolloimaton kirjojen ahmimishäiriö - mutta onneksi se valtaa minut vain loma-aikoina eikä siitä ole muuta haittaa kuin se, että olen varsin poissaoleva vanhempi ja todella huono osallistumaan kotitöihin.

Rupesin lukemaan kirjastossa Lene Askin Hitler, Jesus och farfar -sarjakuvaromaania. En ehtinyt loppuun ennen kuin teinit olivat täydentäneet omat varastonsa, mutta se tempaisi niin mukaansa, että minun oli pakko lainata se (ja muutama muukin sarjakuva). Sarjakuva kertoo ilmeisesti omaelämäkerrallisen tarinan uskonnollisesta lapsuudesta, rakkauden etsinnästä ja sukuyhteisöön kuulumisesta. Koin, että tässä oli paljon tarttumapintaa juuri minulle, norjalaisen pikkukaupungin meinigin kuvaus oli hauska ja teoksessa oli paljon oivalluksia, jotka ilahduttivat.

Edward Goreyn Sekopäiset serkukset ja muita tarinoita vaikutti kiinnostavalta. Ja oli. Ihan sekopäisiä juttuja ja taidokas piirrosjälki. Jälkikirjoituksesta opin lisää Goreysta, esim. sen, että hän on kuvittanut sen version Old Possum's Book of Practical Catsista, jonka juuri ostin ja luin. Piti ihan kaivaa nekin kuvat esiin ja verrata. Kaikkea sitä oppii.

Ihan paras on Nina Hemmingsonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. Teos kääntää (ja moneen kertaan) ympäri sukupuoliroolit, rakkaussuhteisiin kohdistuvat odotukset ja sen, miten me ihmiset toisemme näemme. Siinä on sekä yhden kuvan vitsejä (tai ajatuksia) että pidempiä tarinoita, ja ne kaikki ovat viiltävän hauskoja.

Kuvassa ei näy neljättä lainaamaani sarjakuvaa, eli Joann Sfarin Rabbin katti -sarjakuvaromaania. Se kertoo 30-luvun Algerissa elävästä rabbista, jonka kissa syö papukaijan, ryhtyy puhumaan, alkaa opiskella kunnon juutalaiseksi ja haluaa oman bar mitsvan. Hillitymmin hauskaa ja kovasti sivistävää, jos juutalaisuus kiinnostaa.

Saniaislehdon salaisuudet

Sarjakuvaromaaneja minun tulee luettua aika vähän, vaikka niistä tykkäänkin ja ne olisivat nopeita lukea. Eksyin vieraaseen kirjastoon ja sen takia osuin myös sarjakuvahyllylle. Mukaani tarttui Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet. Se kertoo orpotyttö Agneksesta, joka tutkii niin kotikaupunkiinsa Planktoniin kuin omaan perheeseensä liittyviä salaisuuksia.

Närhen piirrosmaailman värit ovat lähinnä mustaa ja sinistä, mistä en yleensä hirveästi tykkää. Jotenkin tähän Agneksen salaisuuksien ja mustan huumorin sävyttämään tarinaan tyyli kuitenkin sopii. Pelkistetty ilmaisu keskittää lukijan huomion henkilöiden ilmeisiin, jotka ovat kerrassaan mainion kuvaavia ja tarinaa eteenpäin vieviä. Kirja on mielestäni valtavan hauska: huumori ei ole osoittelevaa tai alleviivattua, vaan kumpuaa syvältä hahmoista ja tarinoista - ja paljastaa ajoittain, kuinka naurettavia me ihmiset omassa ihmisyydessämme olemme.

Lyhyet katkelmat Planktonin ja Agneksen elämästä muodostavat kokonaisuuden, jonka lopussa aukeavat myös Agneksen oman perheen mysteerit. Romaanina Saniaislehdon salaisuudet on ehkä hieman ohut, vähän lastenkirjamainen. Minulle itse asiassa ei valjennut, minkä ikäiselle lukijakunnalle tekijä tai kirjasto oli teoksen ajatellut, koska mielestäni poimin sen lastenosaston puolelta. Tavallaan tarinan aihe ja käsittelytapa olisivat passanneet nuorillekin lukijoille, mutta kaikki sisältö ei mielestäni ollut ihan alakouluikäisille sopivaa. Ehkä tämä sopisi parhaiten yläkouluikäiselle? Toivoisin kyllä, että sarjakuvat joka kirjastossa jaettaisiin tarkemmin eri ikäkausien ja tyylien mukaan. Jossakin homma osataan hienosti, jossakin ei. Eikä siihen väärään paikkaan tarvita tietenkään kuin yksi kesätyöntekijä tai asiakas, joka ei oikein tiedä, mihin jokin kirja kuuluu.

Comic relief

Mademoiselle Henriikka http://www.city.fi/yhteisot/blogit/henriikkar/117909/ kyseli Facebookissa, mitä lukisi kesällä. Vastasin sarjakuvia. Ei se tarkemmin ajatellen mikään vitsi ollutkaan.

Lainasin kirjastosta viimeksi parikin sarjakuvaromaania: Lucie Durbianon Aarre on nopeasti lukaistava romanttinen seikkailu, jossa on pieni sinisukkainen pohjavire. Ville Rannan Kajaani kertoo Elias Lönnrotin vuosista Kajaanin piirilääkärinä. Rannan tyyli on kertakaikkisen vastaanpanematon. Kuvat eivät ole ensikatsomalla erityisen kauniita, mutta lähemmällä tarkastelulla ne paljastuvat varsin ilmeikkäiksi. Ranta kuvaa taidolla ihmistä, inhimillisyyden kaikkia puolia: kauneutta, rikkinäisyyttä, likaa, seksuaalisuutta... Myös Lönnrotin kohdalla. Seksuaalisuutta (ja hmm... ihmisen kaikkia puolia... rikkinäisyyttä, riippuvuutta toisesta, tarvetta uskoa...) Ranta kuvaa muuten erityisen taitavasti Paratiisisarjassa. Suosittelen varauksetta! Helsinkiläiset kirkkoon kuuluvat lukijat voivat ihailla Rannan piirrosjälkeä Kirkko&Kaupungin yleisönosastolla. Ne mielipiteet ovat herkullisen rehellisiä, jopa räävittömiä, mutta jonkun pitääkin paljastaa narrit.

Lomalukemistoni

Siskokulta oli ostanut kaikille joululahjaksi levyjä. Veljet olivat tyytyväisiä saadessaan sellaista musiikkia, jota pitää kuunnella pitkään, kunnes se sitten kolahtaa. Paras musiikki on kuulemma sellaista, että ensin se ei kuulosta oikein miltään paitsi ehkä vaikealta, mutta kun levyä on pyörittänyt kymmeniä kertoja, siitä löytyy aina jotain uutta. Minä olin todella iloinen saadessani levyn, josta tiesin jo nimestä, että tästä tykkään: minun musiikkini kuulostaa hyvältä heti ensimmäisestä kerrasta alkaen!

Moni suhtautuu kirjoihin samalla tavalla kuin minä populaarimusiikkiin. Jos tarina ei vedä mukaansa heti alusta, kirja jää lukematta. Kirjojen suhteen minä jaksan olla kärsivällinen. Monesti tarina pääsee vauhtiin vasta pitkäveteisen alun jälkeen. Tai kirjan kieleen pääsee sisälle vasta puolessavälissä. Oikeastaan suhtaudun hieman epäilevästi liian helppoihin kirjoihin. Aliarvioidaanko tässä nyt lukijaa, kun kaikki vaikuttaa niin helpolta? Tai jos teksti rullaa liian sujuvasti, lukija alkaa pelätä lopun lässähtävän.

Luin joululomalla Miina Supisen Liha tottelee kuria. Sen lukeminen oli niin vaivatonta, että vaikka tarkoitus oli joulunpyhinä vain lukaista muutama sivu yöpalaksi, ahmin sitä useampanakin yönä (vaikka eihän siitä riittänyt niin pitkäksi aikaa kuin olisi toivonut!). Sepäs oli tavattoman hauska kirja! Kärjistetystä huumorista huolimatta oli helppo nähdä kirjan henkilöissä tuttuja luonteita ja kuvioita omasta lähipiiristä, ja jotain myös omasta itsestä. Supisen teksti on kuitenkin sellaista, ettei yhtäläisyyksien tajuaminen kirjan ja todellisuuden välillä aiheuta häpeää ja syyllisyyttä, vaan itselle on helppo nauraa. Minua ilahdutti myös se, että kirjan huumori kantaa loppuun saakka - oikeastaan se vain paranee loppua kohti. Lisää tällaista ja pian, kiitos!

Joulu ei ollut kirjojen suhteen yhtä tuottoisaa aikaa kuin yleensä. Jos ei oteta lukuun niitä kirjapaketteja, jotka annettin lapsille ja vanhemmille yhteisiksi, sain YHDEN kirjan. Ja se vaikutti sellaiselta, että en usko kertovani siitä täällä uskomattoman upeana lukukokemuksena. Onneksi sain ihanilta työkavereilta läksiäislahjaksi Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Työurani on sellaisessa vaiheessa, että saan vain määräaikaisia työsuhteita, mutta ainakin saan vuoden tai puolen välein mukavia läksiäislahjoja!

Ihanaa aikaa tämä loma, kun on aikaa lukea ilman sen kummempia tavoitteita tai päämääriä. Em. teosten lisäksi olen lukenut lapsille Kolmea iloista rosvoa ja Saiturin joulua (uppoaa hyvin jo 6-vuotiaaseenkin) ja itsekseni lehtiä ja sarjakuvia (Fingerporia, Myrkkyä ym. klassikoita...). Niin, ja muutama tovi vierähti äidin kirjoittaman sukuhistorian kanssa. Siinä oli samojen muovikansien väliin koottu monta arkillista kiinnostavia juttuja isotädeistä ja -sedistä. Loppujen lopuksi kirjoissa ja elämässä on kyse samasta asiasta: tarinoista ja niiden tulkinnasta.