tiistai 27. maaliskuuta 2012

Isäkirjallisuutta

Eräälle isälle on toimitettu eteenpäin seuraavat isyyttä käsittelevät ja hyviksi havaitut teokset.

Simone Lian sarjakuvaromaani Fluffy kertoo Michaelista, joka asuu yhdessä pehmopupu Fluffyn kanssa. Fluffy pitää Michaelia isänään, ja Michael miettii, mitä elämältään haluaa. Fluffy on elämää pohtiva, traktoreista pitävä ja vieraiden ihmisten kanssa juttelemisesta tykkäävä kanisöpöliini. Ihanaa on sekin, kun ihmissuhteiden ja työkuvioiden sekasotkussa painiva Michael oivaltaa, että onni on saada istua puistonpenkillä Fluffy vieressä. Onni on katoavaista, ja kestää tässäkin kirjassa vain hetkisen, mutta se antaa toivoa Michaelille ja lukijalle. Minä luin kirjan ruotsiksi, alkuperäisteos on englanniksi, suomennosta ei ole. Sarjakuvaromaani on kuitenkin helppolukuinen; rohkeasti vain vieraiden kielten kimppuun!

Eve Hietamiehen Yösyöttö kertoo Antista, josta tulee yllättäen vastasyntyneen vauvansa yksinhuoltaja. Kirja käsittelee vauvaperheen arkea ja yksinhuoltajuutta miesnäkökulmasta - usein vähän väsyneesti, mutta välillä oivaltaenkin. Hyvien hetkien ja hauskuuden vuoksi kirja kannattaa lukea. Ainakin jos vauva-arki on ajankohtaista tai lähihistoriassa. Itselläni ei kyllä ole, mutta yksinhuoltajana on kiinnostavaa lukea kuvauksia erilaisista perheistä ja niiden tilanteista.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

"Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi"

Oi, kuinka Katja Ketun Kätilö imaisi mukaansa. En muistakaan, milloin jokin kirja olisi niin pitänyt otteessaan. Enkä usko, että se ihan vähään aikaa myöskään hellittää otettaan, niin voimakas kirja se on.

Lapin sota taitaa olla aika aliedustettuna suomalaisessa kirjallisuudessa - ainakin minun lukemistossani. Kätilö täyttää tätä aukkoa. Toki se täyttää myös sitä aukkoa, että sodasta kerrotaan naisen äänellä, ja vielä sellaisen naisen, joka on mukana sodassa. En ole lukenut kovin monta kirjaa, jotka näyttävät sisältäpäin, kuinka sota rikkoo ihmisen. Kätilö onnistuu siinä mainiosti. Kuitenkin kirja kertoo enemmän rakkaudesta kuin sodasta. Se näyttää sen tuntemattoman voiman, joka saa takertumaan toiseen ihmiseen kaikin keinoin.

Ketun kieli (tai henkilöiden Lapin murre) soljuu väkevänä ja vetävänä. Vielä kun oppisin itse luontevasti kutsumaan miestä persveivariksi tai sokeriterskaksi. Kuunnelkaa nyt tätäkin: "Sinulla on parantajan sormet, himo minuun, kyky painautua ihmisten kelpokylkeen ja kaikkein mieluiten ottaisin sinut luokseni tänne parakkiini, mutten voi. --- Tiesin vain, että tekisin mitä tahansa jos saisin kauniita karvaomenoitasi vielä joskus kouraani punnita ja niitä hitaasti lipitellä Kuolleen miehen vuonon valoyössä."

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Hiihtoloman saldo

Kesälomamatkasta viisastuneena otin talviloman suunnittelussa huomioon mahdollisuuden sairastua. Ja hyvä niin, koska tunnollinen opettaja sairastaa aina lomalla. Tai itse asiassa olen vieläkin saman sitkeän flunssan kourissa kuin kolmasosa Suomesta, mutta pahimmat päivät osuivat lomalle – tämänhetkinen nuha ja yskä eivät tunnu missään niiden rinnalla.

Ensimmäisenä sairaspäivänä – sinä, jona en pystynyt hengittämään – luin loppuun Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaanin. Eihän se ihan sitä hömppää ollut, jolla olin ajatellut lomaan varautua, mutta kun se oli kesken. Oli se hyväkin. Kirja kertoo ruotsinsuomalaisesta Annista, jonka vanhemmat ovat olleet alkoholisteja ja veli narkomaani. Vaikka minulla ei omakohtaista kokemusta juuri päihteiden väärinkäytöstä (Eikun hetkinen, juuri siitähän minulla on nimenomaan omakohtaista…) olekaan, olen ollut monessa muussa tilanteessa sekä järjestelmän edustajana että asiakkaana. Alakoski kritisoi systeemiä, joka ei näe yksilöitä rikos- ja huumetilastojen takana. Omasta mielestäni erityisen mehukas oli tietenkin kuvaus tarkkailuluokasta.

Seuraavana (kuume)päivänä tartuin siihen Eat Pray Love -hommeliin. Taas mua petettiin! Luulin saavani höpöhöpöä ja parisuhdehömppää, mutta kirjahan kertookin itsetutkiskelusta ja oman hengellisyyden etsinnästä ja löytämisestä. Viihteellinen ja helppolukuinen se onneksi on! Ja paikoin erittäin hauska. Toisaalta se on tiivis infopaketti esimerkiksi Balin historiasta. En ole nähnyt elokuvaa, mutta kokeneemmat kertoivat, että kirja on ehdottomasti elokuvaa parempi. Eli vaikka leffa olisi ollut pettymys, kirja saattaa olla positiivinen yllätys. Lukiessani tiesin heti, kuka kavereistani tykkäisi kirjasta, ja laitoin hänelle tekstarinkin asiasta. Vastaus tuli saman tien: ”Luin se viime viikolla, ja se on tosiaan mun kirja!”

Minulla on vielä kesken kolmas kirja, jota lomalla aloittelin. Sen(kin) aion antaa yhdelle ystävälle, jonka tiedän tykkäävän historiasta ja surullisista tarinoista, joista tulee lopussa onnellisia. Siis Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjeromaanin, jossa 1940-luvun kolmikymppinen naiskirjailija innostuu lukupiiristä, joka toimi Guernseylla toisen maailmansodan natsimiehityksen aikana. Lukijakaan ei voi olla innostumatta. Vaikka kuvailin tarinaa surulliseksi, se ei ole pääasiassa sitä, vaan kertomus monista erilaisista tarinoista, joista osa on iloisia, osa surullisia ja osa hulvattomia.