Ilmastodystopiaa

Kirjaston best seller -hyllystä nimeäni huuteli Maja Lunden Viimeiset. Vähän arvelutti lainata se: kirja on viidensadan sivun tiiliskivi, ja täytyy myöntää, että Mehiläisten historia eteni minulla välillä niin hitaasti, että pelkäsin, etten ehdi tätä lukea kahdessa viikossa.

Mutta ehdinpäs! Aihe tempaisi mukaansa ja sivut kääntyivät kuin itsestään. Romaanin rakenne on samanlainen kuin Mehiläisten historiassa: lukija pääsee seuraamaan kolmea tarinaa, joista yksi sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle, yksi 1990-luvulle ja yksi tulevaisuuteen, 2060-luvulle. Tarinoita yhdistää przewalskinhevonen. Pietarilaisen eläintarhan apulaisjohtaja Mihail matkustaa Mongoliaan pyydystämään villihevosia eurooppalaisiin eläintarhoihin. Berliiniläinen eläinlääkäri Karin palauttaa villihevosia luontoon. 2060-luvulla yhteiskuntarakenteet ovat järkkyneet perin juurin, ja oslolainen Eva elää suljetussa eläinpuistossa tyttärensä ja muutamien eläinten kanssa. Vaikka ruuasta ja vedestä on pulaa, hän ei raaski luopua viimeisistä przewalskinhevosista.

Kaikkia tarinoita on kiinnostavaa seurata. Minua ahdistaa lukea dystopisia tulevaisuudenkuvauksia (jos ne ovat mahdollisia skenaarioita) mutta Viimeisten kaksi muuta tarinaa tasapainottavat kokonaisuutta. Pidän todella paljon siitä, kuinka Lunde jatkuvasti asettaa rinnakkain eläimet ja ihmiset. Lukijalle käy selväksi, että meillä kaikilla eläinlajeilla on oma aikamme. Vaikka kirjan nimi onkin Viimeiset, tarinassa ei tarvitse mitenkään alleviivata sitä, että joku on aina se viimeinen.

Tässäkin romaanissa kuvataan paljon ihmisten välisiä suhteita ja niiden kehittymistä. Vaikka ihmisten tarinoissa tai niiden kerronnassa ei ole mitään ulkokohtaista, minun lukukokemustani värittää vahvasti ajatus siitä, että me yksittäiset ihmiset olemme palasia suuremmassa kokonaisuudessa. Loppu on myös lohduttava: aina löytyy keinoja selvitä, lajille ja yksilölle.

Kuukausista julmin

Nämä Louise Pennyn Quebeciin sijoittuvat dekkarit ovat niiiiin hyviä! Kuukausista julmin kertoo pääsiäisen vietosta Three Pinesin kylässä. Juhlapyhä innostaa kyläläiset spiritistiseen istuntoon, jossa eräs asukkaista säikähtää kuoliaaksi. Taas kääritään auki salaisuuksia, eletään rauhallista maalaiselämää ja viljellään lämmintä huumoria. Bonuksena tässä kirjassa ratkeaa rikoskomisario Armand Gamachen elämää varjostava sivujuoni.

Sarjan seuraava osa on juuri ilmestynyt, joten ahmimista voi halutessaan jatkaa tästäkin eteenpäin. Englanniksihan näitä olisi ilmestynyt jo 16, ja täytyy myöntää, että mielessä on käynyt pieni verkkoshoppailu - mutta ehkä maltan odottaa ja keskittyä muuhunkin luettavaan käännöksiä odotellessa.

Taas törmäilen ranskalaiseen kulttuuriin

Kierrätyskeskus on mun uusi kirjakauppani. Hinnat ovat toki edulliset (1 e/kirja kuin kirja) mutta valikoimakin on laaja. Tällä kertaa mukaan tarttui Diane Johnsonin Le Divorce - avioero ranskalaiseen tapaan. Elän mitä ilmeisimmin etsikkoaikaa ranskan kieleni kanssa, ja joka puolelta löytyy jotakin, joka tukee kiinnostustani ranskan kieleen ja ranskalaiseen kulttuuriin.

Le Divorce on julkaistu 1997, ja tuohon aikaan se on ollut hömppäkirjallisuuden kuuminta hottia. Romaani on tosi visuaalinen ja välillä kerronnassa mukaellaan elokuvakerrontaa, joten ei ole yllättävää, että tästä on tehty myös elokuva vuonna 2003. Jos jollakulla on se DVD-hyllyssään, otan sen mielelläni lainaan, koska kirja oli ihan hyvä, ja nyt olisi hyvä sauma pilata lukukokemus keskinkertaisella romcomilla.

Le Divorcen päähenkilö ja kertoja on amerikkalainen Isabel, joka tulee Pariisiin tukemaan siskoaan Roxya, joka on 3-vuotiaan Gennien äiti, viimeisillään raskaana ja eroamassa ranskalaisesta Charles-Henristä. Kirjan sosiaaliset ympyrät ovat Charles-Henrin perhe ja suku sekä Pariisin amerikkalainen seurapiiri. 

Paljon kerrotaan siitä, millaista Isabelin on muuttaa Pariisiin, ja kuinka Ranska ja ranska aukeavat vähitellen. Romaanin edetessä Isabel löytää itselleen ranskalaisen rakastajan samalla kun Roxyn elämä murenee palasiksi. 

Le Divorce ei ole hattaraa, vaikka se vähän hömppää onkin, vaan romaanin juoni on kiinnostava ja kokonaisuus on huolella kasaan punottu. Vähän tämä saa miettimään, oliko hömppä ylipäätään 25 vuotta sitten näinkin vakavasti otettavaa. Jos käyn lainaamassa pari Anni Polvaa tai vanhoja harlekiineja, pitääkö varautua syvälliseen pohdintaan? Vai sekoitanko nyt raskasoutuisuuden vakavuuteen? Tätä romaania joutuu välillä vähän makustelemaan, joten ahmiminen ei aina onnistu.

Kokonaisuus on varsin onnistunut. Loppuratkaisu onnistuu yllättämään, Ranska tulee tutuksi ja kirjassa on paljon huumoria, vaikka se ei hulvaton olekaan. Suosittelen lukemaan, ja lainatkaa nyt joku mulle tämä leffana, niin saan tietää, kuinka hyvin tapahtumat taipuvat elokuvaksi!

Kani nimeltä jumala

Hurmaava kirja! Miksen ollut lukenut tätä jo aiemmin? Onneksi en ollut lukenut tätä vielä, niin sain nyt nauttia siitä! Nimittäin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala.

Winmanin romaani kertoo Elly-tytöstä, hänen perheestään ja ystävistään, erityisesti parhaasta ystävästä Jenny Pennystä. Tarina alkaa 60- ja 70-lukujen vaihteesta ja päättyy 2000-luvun alkupuolella. Pääasiassa tämä on Ellyn kasvutarina, mutta myös Ellyn perheen tarina ja tarina ystävyydestä ja rakkaudesta.

Mielestäni romaani on parhaimmillaan silloin, kun maailmaa katsellaan nuoren Ellyn silmin. Kerronnassa on lämpöä ja nostalgiaa, huumoriakin, vaikka tapahtumat eivät aina onnellisia olekaan. Aikuisen Ellyn tarina ei kuitenkaan jää paljon jälkeen kirjan alusta, vaan myöhemmät tapahtumat täyttävät aiempien jättämiä aukkoja, täydentävät kokonaisuutta ja avaavat uusia näkökulmia, niin että kasvutarinan kaari piirtyy selkeänä, vahvana ja kauniina.

Viisaasta ihmisestä vielä vähäsen viisaammaksi

Onko näitä kansantajuisia tietokirjoja nykyään tarjolla enemmän vai olenko minä tullut sellaiseen ikään, jossa haluan lukea ne kaikki?

Yuval Noah Hararin Sapiens. Ihmisen lyhyt historia on todella kiinnostava ja kattava selostus ihmiskunnan ja ihmislajin historiasta.

Harari kirjoittaa selkeästi eikä lainkaan kuivasti, ja vaikka kirja onkin melkoinen tiiliskivi, sen lukeminen on helppoa. Harari käy läpi homo sapiensin historiaa ja esittää valistuneita arvauksia lajimme voittokulun syistä. Lopussa hän miettii ihmislajin tulevaisuutta.

Harari haastaa mukavasti monen historiantutkijan perinteiset tavat selittää homo sapiensin menestys . Tämä kirja esittelee ihmisen historiaa tuoreesti ja pakottaa lukijankin miettimään omia uskomuksiaan. Suosittelen erityisesti historian ylioppilaskirjoituksiin valmistautuville abiturienteille.

Etymologioiden rakastajille

Minä rakastan etymologioita! Ehkä se on jokin sairaus, mutta on todella kiinnostavaa tietää, mistä, miksi ja miten erilaiset sanat ovat syntyneet.

Michael Quinionin Totta ja tarua englannin sanoista avaa monen oudon sanan tai sanonnan alkuperää. Lukijaa huvittaakseen hän kertoo myös vääristä etymologioista, joita maailmalla (=internetissä) liikkuu, kumoaa sitten ne ja kertoo, mitä etymologiasta todellisuudessa tiedetään.

Tämä on ihan huippukiinnostava kirja kielestä intoutuneille, mutta sitä kannattaa etsiä lähinnä kirjastoista tai verkkokaupoista, koska se on julkaistu jo 2008.

Maagista realismia, tai ainakin melkein!

Olenpas minä nyt kovasti innostunut ranskalaisesta kirjallisuudesta. Yritän vetreyttää ranskan kielen taitoani, ja se selvästi vaikuttaa kirjavalintoihin, vaikka kyse olisi käännöskirjallisuudestakin.

Romain Puértolais on kirjoittanut romaanit Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin ja Tyttö, joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven. Ensimmäistä en ole (vielä) lukenut, toinen oli vallan mainio!

Tyttö, joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven kertoo päivästä, jolloin islantilainen tulivuori pysäyttää Euroopan lentoliikenteen. Juuri sinä päivänä Providencen pitäisi lentää Pariisista Marokkoon noutamaan adoptiotytärtään Zaheraa, joka on vakavasti sairas.

Koska Providencen lento on peruttu, hän päättää lentää itse. Siis sillä tavalla kuin linnut lentävät. Tästä eteenpäin romaani on mielikuvituksellista maagista realismia. Niille, jotka eivät sellaisesta tykkää, tulee lopussa selitys. Niille, jotka pettyvät liian realistiseen selitykseen, on varattu vielä onnellinen ja taianomainen loppu. Minä tykkäsin molemmista.

Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisen kirjat ovat sietämättömän hyviä. Säädyllinen ainesosa ei tee poikkeusta. Se kertoo nuoresta perheenäidistä Saarasta, joka muuttaa Töölöön, jännittävän Elisabethin naapuriin. Se kertoo Saaran ja Elisabethin ystävyydestä, joka pian muuttuu rakkaudeksi. Se kertoo Elisabethin elämästä 1900-luvun alkupuolen Euroopassa ja toisen maailmansodan melskeissä. Se kertoo ruuista, joita Elisabeth on syönyt ja joita hän tekee Saaran kanssa.

Ruokien, ruuanlaiton ja ruokakulttuurin kuvaaminen on yksi tämän kirjan suurista anneista. Toinen on naisten välisen rakkauden kuvaus. Oletteko te lukeneet nuorina sellaisia tyttökirjoja, joissa sankaritar ihastuu, suorastaan rakastuu johonkin toiseen tyttöön? Minä olen, enkä koskaan oikein osannut tulkita, oliko kyse seksuaalisesta ihastumisesta vai tuon ajan tavasta kuvata teinityttöjen suuria mielenliikutuksia. Tämän romaanin alussa minulla oli samanlainen tunne; en oikein tiennyt, kuvataanko tässä naisten välistä rakkautta vai sitä, että Saara on todella iloinen löytäessään uuden ystävän. Se teki kirjasta oikeastaan paremman, koska se laittoi aktiivisesti pohtimaan myös niiden vanhojen tyttökirjojen ilmaisua. 

Romaani kuvaa taitavasti naisten välistä rakkautta 1940- ja 1950-luvulla. Sekä Saaran että Elisabethin taustoja avataan, samoin heidän yhteistä tarinaansa kuvataan. Sota sopii tarinaan sujuvasti. Kirjassa on myös vakoilujuoni, joka tuntuu enemmän sivujuonelta ja päälleliimatulta, mutta tämä on vain minun mielipiteeni. Toki sen avulla saadaan selitettyä joitakin Elisabethin kannalta keskeisiä asioita, eikä se häiritse muuta tarinaa. Vakoilutarinoiden ystävät saattavat pitää sitä onnistuneenakin!

Magian syvempi sävy

V. E. Schwabin Magian syvempi sävy oli kirjastossa aikuisten hyllyssä, mutta jo takakansitekstistä erittyi vahvaa YA-tuoksua. Lainasin sen silti, koska olen mieleltäni ikuisesti nuori sekä erityisesti laiska ja mukavuudenhaluinen lukija.

Tämä romaani kertoo kolmesta Lontoosta, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Harmaa Lontoo on meidän tuntemamme 1800-luvun Lontoo, punainen Lontoo on värikäs ja taikaa täynnä oleva satumaa ja valkoinen Lontoo on pelottava ja väkivaltainen taikuuden täyttämä kaupunki. On olemassa ihmisiä, jotka pystyvät liikkumaan eri Lontoiden välillä, ja asiat alkavat mennä pieleen, kun tavarat siirtyvät väärään Lontooseen.

Romaani on sujuvaa fantasiaa, jota lukee kyllä viihtyäkseen - mutta niin säväyttävä tai oivaltava tämä romaani ei ole, että etsisin käsiini trilogian toisen ja kolmannen osan. Jos sinä kuitenkin ahmit fantasiaa ja etsit aina uusia, hyviä sarjoja, voin luvata, että tämä täyttää odotukset - eikä ole mitään tusinatavaraa, vaan omaperäinen ja ainutlaatuinen fantasiamaailmansa, johon on lukiessa helppo sukeltaa.