Inhorealismia

Alkukesästä, kun kirjastot vihdoin aukesivat, bestseller-hyllyistä löytyi vaikka mitä kivaa, myös Niklas Natt och Dagin 1794. Elävien haudasta.

Tässä romaanissa on todella naturalistinen ote: kaikki näytetään juuri niin inhottavana ja surkeana, kuin se on ollutkin. Kirjan loppukaan ei varsinaisesti ole onnellinen. Historian kuvaus on kuitenkin uskomattoman hienoa ja rikostarina jännittävä. Kirja ei jää juurikaan jälkeen 1793:sta.

Päähenkilö on yhä Mickel Cardell. Hänen kumppaninaan rikoksia selvittää Emil Winge, Cecil Wingen veli. Henkilöhahmot ovat uskottavia (ja usein aika vastenmielisiä), ja heidän mukanaan lukija pääsee monenlaisiin paikkoihin. Tällä kertaa seikkaillaan vähän Ruotsin siirtomaassa, Saint-Barthélemyn saarella, kuvottavien rikollisten joukossa, mielisairaaloissa ja oluttuvissa.

Varoituksen sana: jos et pidä väkivallasta, tämä ei ole sinun kirjasi. Jos kuitenkin autenttiset historialliset romaanit kiinnostavat, kannattaa hankkia kirja käsiinsä.

Tämän paikka on haastekohta 15, fiktiivinen kertomus, jossa on mukana historiallinen henkilö. Romaanissa viitataan useisiinkin historian henkilöihin, mutta oleellisena osana tarinaa on kohtaaminen Magdalena Rudenshcöldin kanssa; hän oli Gustaf Mauritz Armfeltin rakastajatar.

Pääteasema Auschwitz

Luin Eddy de Windin Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. Tämä kirja on kirjoitettu Auschwitzissa, toki vasta leirin neuvostomiehityksen jälkeen.

Kuten useissa keskitysleiriromaaneissa, tässäkin kaiken voittava voima on rakkaus, joka kantaa läpi kammottavien kokemuksien ja näyttäytyy toivona, jonka takia kannattaa selviytyä. Olen vuosien varrella lukenut aika monta erilaista keskitysleiriaiheista kirjaa, ja tämä näyttäytyy niiden joukossa näkökulmaltaan raikkaana ja ilmaisultaan keveänä. Silti aihe pysäyttää - niin kuin pitääkin.

En voi kuin hämmästellä, kuinka joku voi kirjoittaa näin yhtenäisen tekstin sellaisen kokemuksen, kuin keskitysleiristä selviytyminen, jälkeen? Minä en pysty keskittymään kirjoittamiseen, jos on vähän nälkä tai päätä särkee. Eddy de Wind on psykiatri, joka kehitti myöhemmin keskitysleirisyndrooma-käsitteen. Tämän romaanin jälkilauseena on hänen kirjoittamansa essee, jossa hän pohdiskelee sitä, mikä sai jotkut selviämään.

Sijoitan tämän kohtaan 32, kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa. Luen näemmä aika pitkälti vain suomalaista, ruotsalaista, englanninkielistä ja nykyään ranskalaistakin kirjallisuutta. Tämä kohta ei täyttynyt mitenkään itsestään, mutta onneksi hollantilainen de Wind kirjoitti äidinkielellään.

Kyllä ne Finlandia-palkinnot ihan aiheesta saadaan

Sain joululahjaksi Pajtim Statovcin Bollan, mutta sain tartuttua siihen vasta nyt loppukeväästä. Ajattelin, että se varmasti on loistava kirja, mutta arvelin sen myös olevan aika raskas kirja henkisesti, joten napostelin kaikenlaista hömppää ja annoin Bollan odottaa.

Molemmat odotukseni täyttyivät. Bolla kertoo kahden miehen rakkaudesta. Toinen heistä on albaani ja toinen serbi, ja valitettavasti he tapaavat juuri ennen Kosovon sotaa. Bolla on myös tarina maahanmuutosta ja paluusta vanhaan kotimaahan, siitä, miten vaikeaa on sekä lähteä että palata.

Statovci kirjoittaa sujuvaa kieltä, jonka rytmi on välillä kiihkeä, välillä tasaisesti soljuva. Hän menee luontevasti monenlaisten hahmojensa nahkoihin ja kirjoittaa tarinoita, jollaisia en itse osaa edes kuvitella. Rajuista kohtaloista huolimatta hahmot ovat uskottavia ja heidän tunteensa ja ajatuksensa tunnistettavia. Statovcin romaanit vievät maailmoihin, joita en tunne, mutta jotka tarinoiden myötä tulevat minullekin tutuiksi.

Sijoitan tämän haastekohtaan 10, kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa.