VMP

Lainasin äitin hyllystä Lucinda Rileyn Keskiyön ruusun. Takakansi lupasi katemortonmaista tarinaniskentää ja kartanoihin sijoittuvia salaisuuksia. Odotukset olivat siis korkealla.

Tarinan päähenkilö on intialainen Anahita, joka pääsee prinsessan seuraneitona opiskelemaan Englantiin. Anahitan lapsenlapsenlapsi Ari lähtee selvittämään isoisoäitinsä menneisyyden salaisuuksia Englantiin ja kartanoon, jossa Anahita on asunut nuorena. Kyseisessä kartanossa kuvataan parhaillaan epookkielokuvaa, jonka amerikkalainen päätähti Rebecca Bradley yrittää selvittää, mitä omalta elämältään haluaa. Kartanossa asuu tietenkin myös omaperäinen kartanonherra, lordi Astbury.

Romaanissa oli paljon hyvää: 700-sivuinen tarina on vauhdikas ja nopealukuinen. Tarina etenee vuorotellen nykyajassa ja 1910-luvulla. Aikarakenne ja kertojaratkaisut toimivat hyvin. Intialaisesta maharani-kulttuurista ja ayurveda-lääketieteestä kerrotaan kiinnostavasti.

Aloin jo olla sitä mieltä, että tämä on hyvä kirja, vaikka välillä henkilöiden ajatukset ja varsinkin puhe ovat aika harlekiinikamaa. Sitten töksähti: miespuolista henkilöä kuvattiin tyttömäiseksi ja naiselliseksi, kun haluttiin sanoa hänen olevan jotenkin epäilyttävän oloinen. [NYT TULEE ISOJA PALJASTUKSIA.] Iso osa loppuratkaisua oli se, että mieleltään häiriintynyt kartanonherra pukeutui iltaisin salaa naiseksi, mutta kuitenkin niin, ettei hän osannut meikata saatika pukeutua niin kuin naisen kuuluisi. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kuvata, kuinka traumaattinen lapsuus on tehnyt päähenkilöstä elämältään horjuvan, mutta mielestäni kuvaus on ihan järkyttävän tökerö. Juuri lukemieni feminististen manifestien jälkeen romaanin ratkaisut vaikuttavat suorastaan misogyynisiltä, ja kaiken kaikkiaan romaanin asenteet eivät ole 2010-lukua.

Että kyllä vitutti enkä voi suositella kenellekään. Jos ei sitten itse halua henkilökohtaisesti kokea samaa ärtymystä.

38 Jossain päin maailmaa kielletty kirja

Päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kirjan, jonka kaikki tietävät (koska se oli julkaisunsa jälkeen kohuksi asti kielletty joissain arabimaissa), mutta jota ainakaan minä en ole lukenut, siis tietenkin Salman Rushdien Saatanalliset säkeet. Täytyy tunnustaa, että en itse asiassa oikeastaan yhtään tiennyt, mitä romaani käsittelee.

Romaanissa on kaksi keskeistä henkilöä: Intiasta Englantiin muuttanut ja itsensä mahdollisimman täydellisesti englannistanut näyttelijä Saladin Chamcha ja Bollywood-tähti Gibreel Farishta. Nämä kaksi näyttelijää ovat lentokoneessa, jonka terroristit kaappaavat ja lopulta räjäyttävät Englannin kanaalin yllä. Miehet selviytyvät räjähdyksestä hengissä, mutta laskeutuessaan taivaasta maan pinnalle Saladin muuttuu paholaiseksi ja Gibreel nimensä mukaisesti arkkienkeliksi.

Gibreel näkee unia, joissa hän arkkienkelinä ilmestyy eri ihmisille, muun muassa eräälle profeetta Mahundille, ja iso osa romaanista käsittelee islamin alkuaikoja. Tämä historian tulkinta lienee se syy, miksi romaani aikanaan nähtiin niin suurena uhkana islamille.

Edellinen bloggaukseni oli ruskeista tytöistä, jatämä romaani kuvaa maailmaa ruskean miehen silmin. Romaanissa pyöritellään paljon identiteettiin ja maahanmuuttajuuteen liittyviä kysymyksiä ja ongelmakohtia. Toki tämä on myös kuvaus siitä, kuinka keski-ikäinen mies löytää oman paikkansa maailmassa, ja selvästi Saladin ja Gibreel ovat toistensa vastavoimat, vähän niin kuin ne piru ja enkeli, jotka istuvat jokaisen olkapäillä.

Luku-urakkani alussa vitsailin monta kertaa, että kirjan nimen täytyy tulla siitä, että se on saatanallisen tylsä. Saladinin ja Gibreelin tarinat ovat ihan kiinnostavia, erityisesti silloin, mitä enemmän ne risteävät, mutta Mahundin ja Jahilian historia olivat varsinkin alussa varsinaista tervanjuontia. Myös todellisuuden rajojen rikkoutuminen lähinnä ärsytti kirjan alkupuolella. Myöhemmin se oli enemmän perusteltua, mutta kyllä minä olin tyytyväinen, kun meno loppua kohti rauhoittui ja kertoja tarjoili lukijalle myös modernin ja psykologiaan perustuvan tulkinnan kaiken maailman pirunsarville.

Syyshöpötykset

Lukuhaasteen valmistumisen jälkeen olen pysynyt hyvässä lukuvauhdissa, mutta töiden jälkeen aika on mennyt lukemiseen, ei lukemisesta kirjoittamiseen. Nyt syysflunssa on sitonut minut kotisohvalle, ja tällainen kevyt puuhastelu kuin bloggaaminen tuntuu oikein sopivalta.

Haasteen jälkeen kaipasin hömppää, joten sitä olen etsinyt kirjastosta - välillä heikommalla, välillä paremmalla menestyksellä.

Napakymppi oli Liane Moriartyn Nainen joka unohti, aivan ihana ja mukavan höttöinen romaani perheenäidistä, joka kaatuu jumppatunnilla, lyö päänsä ja unohtaa viimeiset kymmenen vuotta elämästään. On kutkuttava ajatus, että elämästä katoaisivat 10 vuoden muistot, varsinkin jos ne olisivat ne 10 vuotta, joiden aikana maailman ihanin parisuhde on muuttunut henkilökohtaiseksi helvetiksi. Tämän kirjan en olisi soinut loppuvan, niin syvälle imeydyin sen maailmaan. Etsin päähenkilön kanssa palasia eletystä elämästä ja jännitin romanttisen juonen kuvioita.

Mikael Bergstrandin Sumua Darjeelingissä - ja teetä oli myös kelpo kirja. Se kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisäijästä, joka ei ihan löydä itseään ja paikkaansa maailmassa, mutta apuna etsinnässä on hurmaava intialainen heppuli. Luin ykkösosan ruotsiksi ja tämän kakkososan bongasin kirjastonhyllyssä. Tämä on sellaista harmitonta hyvän mielen viihdettä, jossa mikään ei ole koskaan ihan kamalan pahasti ja lopulta kaikki käy pelkästään parhain päin. Haittapuolena on kirjan aiheuttama Intian ikävä, halu nähdä niin Delhi kuin Darjeelingkin kasvaa valtavaksi.

Lainasin kirjastosta myös Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Sitä en kyllä pitänyt hömppänä edes kannen perusteella, mutta se oli yllättävän helppolukuinen ja kiinnostava pienoisromaani. Keski-ikäinen mies [ilmeisesti nykykirjallisuuden merkittävin arkkityyppi] muistelee nuoruuttaan ja parhaan ystävänsä kuolemaa. Romaani on viehättävä kuvaus 60-luvun Englannista, ihan luettava kasvukertomus ja mielenkiintoinen pohdiskelu muistoista ja siitä, miten ennakko-oletuksemme ohjaavat sitä, miten maailman näemme.

Jos nämä olivat alkusyksyn kirjahittejä, niin tuli yksi hutikin, nimittäin Monique Schwitterin Kaksitoista miestä. Takakansiteksti lupaili hyvää rakkausromaania. No, oli se rakkausromaani, mutta ei vähimmässäkään määrin viihdekirja, vaan tutkielma siitä, kuinka elämämme eri vaiheissa erilaiset ihmiset vastaavat tarpeisiimme ja kuinka jossakin kohtaa vastuu itsestä ja eteenpäin liikkumisesta onkin otettava itse. Varsinaista rakkaustarinaa tässä romaanissa ei ole, jos sellaiseksi ei laske sitä, kuinka kertoja menneitä suhteita läpikäymällä pyrkii pääsemään selville siitä(kin), onko nykyinen aviomies kuitenkaan loppuelämäksi tarkoitettu.

Sympaattisen salapoliisin ja nerokkaan norsun seikkailut

Luin Vaseem Khanin dekkarit The Unexpected Inheritance of Inspector Chopra ja The Perplexing Theft of the Jewel in the Crown.

Ensimmäisessä kirjassa poliisitarkastaja Chopra jää eläkkeelle, saa perinnöksi elefantinpoikasen, ryhtyy selvittämään ominpäin rikosta ja loppujen lopuksi perustaa yksityisetsivätoimiston. Toisessa kirjassa Ison-Britannian kruununjalokivet on tuotu Intiaan näyttelyyn, ja Koh-i-Noor-timantilla koristettu kruunu varastetaan. Chopra ryhtyy selvittämään ryöstöä.

Sijoitan nämä Baby Ganesh Agency -dekkarit haastekohtiin 11, kirjassa käy hyvin, ja 40, kirjassa on lemmikkieläin. Näissä kirjoissa todellakin käy aina hyvin; minusta kirjoissa on hyvin samanlainen lämminhenkinen tunnelma kuin Mma Ramotswe -kirjoissa. Roistoille käy kyllä huonosti, mutta se on itsestäänselvää, koska päähenkilöä ohjaa vahva oikeudentaju, ja dekkarin loppuratkaisukin on sen mukainen.

Dekkarien henkilöhahmot ovat varsin karikatyyrisia, mutta se ei haittaa vaan pikemminkin lisää nautintoa. Intian kuvaus on värikästä ja herättää ainakin minussa matkakuumeen. Dekkarijuonet eivät ole ihan huonojakaan, ja se on ihan riittävästi, koska näiden romaanien viehätys on ihan muualla kuin hyvin rakennetuissa arvoituksissa.

Vertaistukea keski-ikäisille miehille

Kirjoittaako ruotsalaiset oikeasti enemmän ja parempia viihdekirjoja kuin suomalaiset? Ehkä ne ei itse edes koe niitä viihdekirjoiksi, ehkä se on vain se ruotsalaisten elämänmyönteinen mentaliteetti, se sama, jonka takia ABBA ja Alcazar ja Allsång på Skansen.

Sain joululahjaksi Mikael Bergstrandin Delhis vackraste händer -romaanin. Koska mulla on tämä suomalainen mentaliteetti, siis tämä mikäsukkosetämäkinon, ennytjaksamitäänuutta, se hautautui yli puoleksi vuodeksi kirjahyllyyn. Kesälomalla kun aurinko paistaa (tai kun on niin huono sää, että saa luettua sen kasan alimmaiseen asti) voi sitten huomata, että ihan hyvä kirjahan se oli.

Göran Borg on eronnut keski-ikäinen mies, joka käyttää sekä työ- että vapaa-aikansa jalkapallofoorumien seuraamiseen. Kun Göran saa potkut, hän päättää hetken mielijohteesta lähteä Intian-matkalle. Viikon matka venyy moneksi kuukaudeksi, ja Göran löytää sekä Intian että itsensä. Vähän tämä on tällainen keski-iän kriisistä selviytymistarina miehille (Arvatkaa keltä sain!) mutta niin universaali, että se puhutteli myös keski-ikää lähestyvää naista (Ironia on tarkoituksellista!). Mitään ihmeellisiä taide-elämyksiä tai uusia oivalluksia kirja ei tarjoa, mutta se kuvaa uskottavasti ja hauskasti Intiaa ja kulttuurishokkeja ja keski-ikäistä miestä niiden kourisssa.

Poltetut varjot

Hyllyssäni on jo pitkään (siis muutamia vuosia!) odottanut vuoroaan joululahjaksi saatu Kamila Shamsien Poltetut varjot. En muista kuulleeni tai lukeneeni kirjasta mitään muuta kuin lahjan antajan positiivisen arvion. Se on kummallista, koska romaani on hengästyttävän hyvä kuvaus ihmisyydestä kriisitilanteissa, ihmisten välisistä siteistä ja globalisoituvan maailman ihmisyydelle asettamista haasteista.

Hiroko elää Nagasakissa toisen maailmansodan aikana ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta saksalaisen kihlattunsa Konradin kanssa. Atomipommi päättää toisin. Sodan jälkeen Hiroko matkustaa Delhiin Konradin siskon luo ja tapaa siskon perheen palvelijan Sajjadin. He tunnistavat ulkopuolisuuden toisissaan, ja se yhdistää heidät. Eletään Pakistanin syntyaikaa, ja Hiroko ja Sajjid pakenevat levottomuuksia Istanbuliin. Sieltä he eivät enää pääsekään palaamaan Delhiin, vaan Pakistanista tulee heidän ja heidän poikansa Razan uusi kotimaa. Kun Raza on parikymppinen, Afganistan ja Venäjä käyvät sotaa. Parinkymmenen vuoden päästä sotaa käydään uudestaan, mutta tällä kertaa Afganistania vastassa on USA. Razan näissä sodissa kohtaamat ihmiset ja siteet, jotka ihmisten välille syntyvät, kietoutuvat Razan kohtaloon ja määräävät sitä.

Romaani kertoo hmisten välille muodostuvasta näkymättömien lankojen verkosta. Olemme sidoksissa toisiimme ja kaikki tekomme vaikuttavat myös läheisiimme. Veljeys ei katso yhteiskuntaluokkaa, kansallisuutta, kieltä, ikää tai uskontoa, vaan yhteenkuuluvuus ihmisten välillä syntyy oikeista hetkistä, luonteesta, tahdosta sitoutua ja pakostakin, kun elämänlangat ovat jo kietoutuneet yhteen.

Kirjan tarina tempaisee mukaansa ja henkilöt ihastuttavat; minua kiehtoo eritysesti Hirokon kyky selviytyä toistuvasti elämän hänen eteensä heittämistä esteistä. Ollapa itse samanlainen! Toisaalta jokaikinen kirjan henkilöistä - viipyipä hän tarinassa kuinka lyhyen hetken hyvänsä - näyttäytyy lukijalle merkittävänä yksilönä. Jokaista henkilöistä ohjailevat erilaiset voimat ja vaikutteet, mutta silti he ovat yksilöitä, jotka tekevät omia ratkaisujaan ja elävät niiden mukaan. Yhdeksi kirjan pääteemaksi voisikin nostaa sen, millä perusteella teemme erilaisia ratkaisuja elämässämme ja miten ne vaikuttavat meihin ja muihin. Kirja haastaa miettimään, teenkö minä oikeita päätöksiä. Pieniltä tuntuvilla asioilla voi olla pitkälle kantavat seuraukset.

Ihmeellinen on Intia

Joulukuun teema on Intia. Ensin luin Tarquin Hallin Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus -dekkarin. Vish Puri on intialainen yksityisetsivä - tarkka kuin Sherlock Holmes, Kiplingin Kimin turbaaninperijä ja yhtä lailla tämänpuoleisten nautintojen ystävä kuin Hercule Poirot. Silti kirjassa on läsnä Intian henkisyys. Itse asiassa todella hyvin mahtuu tuollaiseen helppolukuiseen pokkaridekkariin Intian moninaisuus: on modernia Intiaa, siirtomaavaltaperinteitä, kuvauksia erinäisistä takapajuloista ja epäkohdista, mutta silti värejä, makuja, hajuja ja uskontoja. Eikä tarinakaan ihan mahdoton ole; vähän tässä on sellaista samanlaista leppoisuutta ja laajaa ymmärrystä kaikenlaisia ihmiskohtaloita kohtaan kuin esim. Mma Ramotswe -kirjoissa.

Vish Purin jälkeen vuoroon tuli Yann Martelin Piin elämä. En ole nähnyt elokuvaa enkä tiedä haluanko nähdäkään, mutta hetken mielijohteesta ostin kirjan sillä ajatuksella, että haluan tietää, mikä tässä on se pointti. No, sehän oli paljon muutakin kuin samassa pelastusveneessä tiikerin kanssa ajelehtiminen. Minulle tuli yllätyksenä, kuinka keskeisessä osassa uskonto kirjassa on - se, että uskonto luo mielekkyyden mihin tahansa tilanteisiin. Kirja on myös uskomattoman hauska. Kun nuori Pii tutustuu erilaisiin uskontoihin ja arvioi niitä, on välillä pakko nauraa ääneen. Samaten huumoria syntyy lakonisesta tavasta ilmaista asioita. Vaikka tilanteena "Huomasin, että haikalat sai nopeammin ja helpommin päiviltä iskemällä niitä veitsellä silmiin kuin hakkaamalla kirveellä päähän" ei varmasti olekaan huvittava, on tällaisessa lauseessa varsin ironinen sävy, kun se päättää luvun, jossa vannoutunut vegetaristi kertoo, kuinka hän ensimmäisen kerran onnistui ruokkimaan tiikerin hailla. Tarinakin on tietenkin uskomaton ja melko mukaansatempaavakin, ehdottomasti lukemisen väärti. Vai ehkä sittenkin katsomisen? Välillä tunteita ja maisemia maalaillaan niin laveasti, että ehkä olisi helpompi vain katsoa, kuinka joku toinen rakentaa kuvat silmien eteen.

Koko maailman ystävä

Vaikka en siitä täällä jatkuvasti kuulutakaan, luen melkein koko ajan kaiken muun ohessa Mary Russell -dekkareita. Sellaisen The Game -nimisenkin luin. Siinä Russell ja Holmes lähtevät Intiaan etsimään siirtomaavallan kadonnutta vakoojaa Kimball O’Haraa. Jos nimi kuulostaa tutulta, se johtuu siitä, että saman herran nuoruusvuosista kertoo Rudyard Kiplingin Kim. Kyseinen klassikko on mennyt minulta ihan ohi, mutta huomasin, että se löytyy meidänkin taloudesta lasten- ja nuortenkirjojen hyllystä. Oli tullut aika paikata aukko sivistyksessä.

Kim on irlantilaista syntyperää oleva nuorukainen, joka on viettänyt lapsuutensa ”sekarotuisen” naisen hoivissa Pohjois-Intiassa. Kimiä kutsutaan myös nimellä Koko maailman ystävä, koska hän sulautuu kaikenlaisiin ympäristöihin, tekee helposti tuttavuutta uusien ihmisten kanssa ja suhtautuu avoimesti koko maailmaan. Näiden ominaisuuksien ansiosta hevoskauppias Mahmud Ali ottaa hänet juoksupojakseen, näistä syistä hän lähtee vaeltamaan erään laman kanssa ja näistä syistä siirtomaavallan vakoilukoneisto haluaa hänet palkkalistoilleen.

Kim on kotonaan kaikkien ihmisten luona ja kaikenlaisissa paikoissa, ja tämä onkin tärkein syy lukea kirja. Kimin kautta pääsee kurkistamaan 1800-luvun lopun Intian kaikkiin kolkkiin: tiibetiläiseen kylään, muslimikauppiaaseen, ”alkuasukassotilaisiin”, englannistuneisiin intialaisherrasmiehiin, silmänkääntäjiin, pappeihin, lamoihin ja fakiireihin sekä jopa perienglantilaiseen sisäoppilaitokseen. Kiplingin kirja on täynnä värejä, makuja, hajuja ja ääniä.

Ja rasismia ja ennakkoluuloja. Mutta eivät ne kirjaa pilaa! On helppo nähdä, että sanavalinnat kuten alkuasukas tai sekarotuinen heijastavat tiettyä aikakautta. Kirjan henkilöt ovat varsin ennakkoluuloisia toisiaan kohtaan. Katolisella ja anglikaanisella papilla on vaikeuksia sietää toisiaan, mutta onneksi he voivat yhdessä kummastella alkuasukaspappeja. Muslimi ja hindu eivät aina ymmärrä toisiaan. Vaeltava lama herättää kummastusta kaukana kotiseuduistaan. Kirjan kertoja kuvaa kuitenkin kaikki keskenään ulkoisesti niin erilaiset ihmiset sisäisesti samanlaisina. Kaikista hahmoista löytyy niin koomisia kuin arvostettavia piirteitä. Kertojalle – ja Kimille – kaikki ovat vain ihmisiä.