Arkkitehtuurikävelyllä omassa olohuoneessa

Kun muutin Helsinkiin yli 20 vuotta sitten, ihmettelin päivittäin, kuinka saankaan olla onnellinen, kun asun niin kauniissa kaupungissa. Yhä vieläkin tunnen saman tunteen, kun kävelen Helsingin keskustassa (vaikka enää en Helsingissä asukaan). Vähän samanlaisia ajatuksia herätti myös Architectural Guide. Art Nouveau in Helsinki. 

Perhe kysyi, miksi luen Helsingistä englanniksi, mutta löysin kirjan englanninkielisenä, ja hauskasti se vieraannutti minua Helsingistä lukemisen aikana. Katselin tuttua kaupunkia uusin silmin.

Totta kai tiesin, että Helsingissä on valtavasti kansallisromanttista arkkitehtuuria, mutta tämä kirja kertoi kaikenlaisesta art nouveau -arkkitehtuurista, jota Helsingissä riittää.

Luin kirjan jo ennen koronakaranteenien alkamista, joten ehdin kuljeskella Helsingissä jonkin verran silmät ymmyrkäisinä ihmetellen taloja, joihin en koskaan aiemmin ollut tajunnut kiinnittää huomiota. On meillä vaan upea pääkaupunki!

Kirkkopuiston rakastavaiset

Elän Helmet-lukuhaasteessani aikaa, jossa moni haastekohta on vielä tyhjä ja jossa moni kirja pääsee haasteeseen mukaan vähän puolivillaisin perustein. Virpi Hämeen-Anttilan Kirkkopuiston rakastavaiset pääsee kohtaan 30, kirjassa pelastetaan ihminen, sillä perusteella, että kyllä sille yhdelle todistajalle olisi voinut käydä huonosti, jos Karl Axel Björk ei olisi tullut väliin.

Taattua laatua nämä Björk-dekkarit. Minua kiehtoo aivan valtavasti 1920-luvun Helsinki, sen maisemat ja tuon ajan henkinen maisema, joka näkyy näissä kirjoissa hienosti. 100 vuotta sitten on eletty kiinnostavia aikoja, kun Suomi on ollut murroksessa ja uusi aika on kolkutellut ovella. Hämeen-Anttilan rikosjuonet myös paranevat kirja kirjalta. Näihinkin kirjoihin sukellan mielelläni yhden tarinan ajaksi. Pääsen suloiseen Helsinkiin ja tapaan vanhat tutut, joihin olen jo ehtinyt kiintymään. Vähän kipeää tekee palata kirjan sivuilta kevääseen 2020, jolloin ei flaneerata Espalla eikä juoda kaakaota Ekbergillä.

Voimauttavaa nuortenkirjallisuutta

Korona ja erityisesti eristys on ajanut minua kirjalliseen eskapismiin. Yksi helppo tapa paeta todellisuutta on lukea nuortenkirjoja. Näitä Holly Bournen kirjoja olen lukenut lähes samaa tahtia yhden teinin kanssa, joten Mitä tytön täytyy tehdä? pääsee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19, kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa. Mikä kaikki voi mennä pieleen? kertoo elämästä amerikkalaisella kesäleirillä, joten se saa täyttää kohdan 31, kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla. Ehkä pientä haastekohdan venytystä - taas kerran.

Nämä kirjat ovat osa trilogiaa, jonka ensimmäisen osan Oonko ihan normaali? olen lukenut jo viime vuoden puolella. Trilogia kertoo kolmesta tytöstä, Eviestä, Amberista ja Lottiesta, heidän ystävyydestään, aikuistumisen haasteista ja erityisen paljon tyttönä elämisestä ja feminismistä. Holly Bourne kirjoittaa kevyesti ja sujuvasti, mutta painavaa asiaa. Kaikkea katsotaan huumorin kautta.

Vähänhän nämä ovat chick litiä teinitytöille, mutta tässä bloggauksessa en vähättele chick litin arvoa. Päinvastoin toivon, että omat tyttäret ovat tarkkaan lukeneet ja imeneet itseensä kaiken, mitä näissä kirjoissa kerrotaan feminismistä.

Uudet lempidekkarini

Oltiin esikoisen kanssa kaupassa. Hamstrattiin vähän pääsiäiskaramellia ja ristikkolehtiä ja pokkarihyllyllekin pysähdyin, koska kirjastot olivat juuri sulkeneet ovensa, eikä minulla ollut kotona kuin muutama hassu kirja lukematta (ja miehen dekkareista mulla on lukematta kymmeniä, jos ei satoja, mutta ei niitä lasketa).

Teini ojensi alimmalta hyllylle minulle Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä -kirjan ja kysyi, että eikö tämä muistutakin tosi paljon Flavia-kirjoja. Kyllähän se muistutti, ja referenssi oli niin positiivinen, että päätin ottaa nämä kaksi kirjaa testiin. Kuolema kiitospäivänä pääsee haastekohtaan 8, kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi, koska se minulle niin selvästi ojennettiin, kuin tarjottimella.

Louise Pennyn romaanit ovat dekkareita, jotka kertovat nykypäivän Quebecistä. Niiden tapahtumapaikka, Three Pines -kylä, muistuttaa Agatha Christien idyllisiä kylämaisemia. Rikoskomisario Armand Gamache on myös yhtä sympaattinen kuin Hercule Poirot tai Neiti Marple. Murhista huolimatta kirjojen henki on lämmin ja nostalginen.

Romaanien henkilöhahmot ovat hieman, tai oikeastaan sopivan, kliseisiä, mutta kuitenkin kiinnostavia ja useimmiten myös miellyttäviä ja/tai hauskoja. Penny kirjoittaa hahmoistaan ja heidän elämäänsä sekoittavista tapahtumista lämmöllä ja huumorilla. Murhamysteerien rinnalla kulkee Gamachen uraan liittyvä sivujuoni, joka tullee jatkumaan tulevissa kirjoissa; seuraavan pitäisi ilmestyä suomeksi aivan näinä päivinä.

Nämä ovat uusia dekkarisuosikkejani, enkä malttaisi millään odottaa seuraavaa. Kylmän kosketus -kirjan sijoitan haastekohtaan 16, kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. En kuitenkaan taida viitsiä kuvailla sen juonta sen tarkemmin, koska eihän se juoni ole pääasia näissä tällaisissa kirjoissa, vaan tunnelma, höttöinen maailma, jonka kirjailija luo ja johon lukija saa sukeltaa uppeluksiin.

Näissä kirjoissa tykkäsin myös siitä, että se maailma oli Quebecissä. Ranskankielinen Kanada on minulle aika vierasta seutua, mutta näiden kirjojen avulla pääsen sinnekin vierailemaan.

46. Kirjassa on sauna

Helmet-sovelluksen etusivulla ehdotetaan aina (=normaalitilanteessa) monenlaista luettavaa. Itse innostuin varaamaan sitä kautta Juha Hurmeen Making of Lean, joka on näytelmäkäsikirjoitus. Itse näytelmän ensi-ilta oli KOM-teatterissa 15.2.2019. Ihan en ehtinyt näytelmää katsomaan, mutta kiinnostavaa oli lukea käsikirjoituskin vuotta myöhemmin.

Tämä näytelmä kertoo Aleksis Kiven Lea-näytelmän tekemisestä ja ensi-illasta. Humoristinen (ja ironinen ja itseironinen ja välillä terävän sarkastinen) tarina kertoo yhden mahdollisen tapahtumaketjun, miten asiat ovat saattaneet mennä - ja samalla esittelee tärkeän osasen Suomen kulttuurihistoriaa.

Saunaankin päästään, kuinkas muutenkaan.

Kyllä mua vähän sylettää, etten tätä tajunnut käydä teatterissa katsomassa, koska kokemus olisi varmasti ollut päätähuimaava. Seuraavalla kierroksella sitten.

Eristysterveiset

Kauhea tämä koronakaranteeni, kun ei pääse kirjastoon! Onneksi meidän talosta eivät kirjat heti kesken lopu, mutta silti lukemisessa on juuri nyt rajallisuuden tuntu.

Olen helpottanut kirjastoikävää erilaisilla tavoilla:

Siirsin työpisteen kirjahyllyyn. Primus motorina oli se, että selkä alkoi kiukuttelemaan kahden sohvalla vietetyn etätyöviikon jälkeen, ja tarvitsin seisomatyöpisteen, mutta kyllä työhön tuo lisäarvoa se, että on kirjojen keskellä.

Vierailin kirjastossa myös tällä tavalla:

Nämä Jan van Haasteren -palapelit ovat ihan parhaita, kun joka palassa tapahtuu jotakin. Hermo menee sellaisia yksivärisiä rakennellessa.

Vaihtoehtohistorioita ja tarinoita luonnosta

Usein lukemistoillani on tapana teemoittua. Osittain kyse on varmasti siitä, että jokin aihe rupeaa kiinnostamaan, ja kerään luettavaksi siihen liittyviä kirjoja. Toisaalta minulla on jatkuvasti yöpöydällä korkea pino kirjoja, ja kun bloggaan niistä, ryhmittelen ja paritan niitä.

Tällä kertaa käsittelyssä on kirjapari, joista molemmat käsittelevät luontoa ja kertovat vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta.

Päätin lukea pitkästä aikaa Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Muistan, että se teki ilmestyessään vuonna 2005 minun vaikutuksen, mutta oli myös ahdistava - enkä oikein muistanut sen tapahtumia. Lukaisin sen siis uudestaan. Ja vau! Kirja on yhä sekä osuva että kiinnostava. 15 vuodessa maailma on muuttunut niin, että ilmastonmuutoksesta puhumalla ei enää saa hörhön mainetta, mutta romaanin uhkakuvat eivät ole ainakaan yhtään kauempana tulevaisuudessa kuin julkaisuvuonna. Romaanissa ilmaston-, meren- ja jäätiköntutkijat alkavat kukin tahollaan tehdä huolestuttavia havaintoja, joiden perusteella on todennäköistä, että maailmaa on kohtaamassa vedenpaisumus hetkellä millä hyvänsä. Sen jälkeen kilpaillaan kelloa vastaan - ja ehkä voin nyt jo spoilata, että turhaan. Vuonna 2020 mannerjäätiköiden sulaminen aikaansaa vedenpaisumuksen, joka tuhoaa yhteiskuntarakenteet kaikkialla maailmassa. Vaikka lopputulos onkin selvillä, kirja kannattaa kuitenkin lukea. Isomäki kertoo osana romaaniaan erittäin kansantajuisesti sekä erilaisista vanhoista vedenpaisumusmyyteistä että ilmaston muuttumiseen liittyvistä tekijöistä.

Sijoitan romaanin haastekohtaan 11, vaihtoehtohistoria.

Maja Lunden Mehiläisten historia kertoo suuresta mehiläiskadosta, joka tapahtui vuoden 2050 tienoilla. Tässä romaanissa on kolme kertojaa: 1800-luvulla elävä William, joka suunnittelee mehiläispesää, vuonna 2007 mehiläisiä kasvattava George ja Tao, joka pölyttää hedelmäpuita mehiläisettömässä Kiinassa vuonna 2098. 

Sen lisäksi, että kaikkien tarina liittyy jotenkin mehiläisiin ja mehiläisten joukkotuhoon, Lunde käsittelee jokaisen kertojan kautta vanhemman ja lapsen suhdetta. Tarina etenee hitaanlaisesti ja minun mielestäni pääsee kunnolla käyntiin vasta lähellä romaanin loppua (tai minä pääsen lukemisessa vauhtiin vasta silloin). Loppu kuitenkin sitoo kolme erillistä tarinaa yhteen, joten senkin vuoksi sinne asti kannattaa lukea.

Tämän kirjan sijoitan haastekohtaan 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.