8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Lähdin kirjastoon hakemaan balttilaisen kirjailijan kirjoittamaa kirjaa, mutta en muistanut tehdä asiasta mitään etukäteisselvitystä eikä minulla ollut puhelinta mukana.

Tätä ei ehkä edes pitäisi tunnustaa, mutta en muistanut ulkoa yhtään muuta balttilaista kirjailijaa kuin virolaisen Jaan Krossin. Kolmannet vuoret oli hänen teoksistaan ohuin, mikä on aina ollut hyvä peruste valita lukemista. Tai siis minulle ei koskaan. Mutta nyt ehkä oli.

Romaani kertoo 1800-luvun loppupuolella eläneestä taidemaalari Johann Köleristä, jonka elämänvaiheisiin kietoutuu palanen Viron historiaa. Romaanina tämä oli unettavan tylsä, mutta Viron historian kuvauksena sen verran kiinnostava, että taistelin reilun 90 sivun läpi. Apua saattoi olla myös siitä, että olin jo altistanut itseni Hesselle; kirjailijoiden tyyleissä on selviä yhteneväisyyksiä.

Bookbeat-kokeilu

Minulta puuttui haastekohta 20, taiteilijaelämäkerta. Bookbeat mainosti kovalla volyymilla Antti Tuiskun elämäkertaa Antti Tapani. Minä päätin kokeilla äänikirjapalvelua.

Antti Tapani on äänikirjana 8,5 tuntia pitkä. Järjettömän uuvuttavaa, jos saman kirjan lukemiseen menee enintään puolet tuosta ajasta! Minulla oli kuitenkin paljon autolla ajelua tiedossa, joten ryhdyin urakkaan. Välillä äänikirjoja on kyllä kiva kuunnella, mutta tämä konsepti, jossa Antti Tuiskua on ensin haastateltu ja sitten haastattelut on kirjoitettu kirjaksi (kirjan ovat kirjoittaneet Antti Aro ja Anton Vanha-Majamaa), joka sitten luetaan ääneen, on hieman outo. Pari tuntia meni totutteluun. Sinänsä kirja oli ihan kiinnostava, vaikka en maailman suurin Antti Tuisku -fani olekaan. Poptähden elämästä kerrotaan raikkaasti: sopivasti paljastaen mutta kuitenkin yksityisyyttä kunnioittaen. Kiinnostavin paljastus taisi olla se, että Antti oli ollut samalla joogaopettajakurssilla Jason Orangen kanssa. Siis Take Thatin Jason Orangen kanssa!

Jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että pitäisi kuulla nämä kaikki biisit, joista puhutaan. Ryhdyin siis kuuntelemaan musiikkia, ja koska Bookbeatissa pystyy myös lukemaan kirjoja, luin itse eteenpäin. Homma sujui huomattavasti nopeammin, vaikka siinä vaiheessa minulle kävi myös selväksi, etten ollut seurannut Tuiskun uraa senkään vertaa, mitä luulin. Hyökyaalto oli oikeasti ensimmäinen biisi, jonka tunnistin ja muistin kuulleeni aiemmin. Kahta viimeisintä levyä olen kyllä kuullut ja kuunnellutkin enemmän.

Mutta tosiaan, kun huomasin, että Bookbeatissa on myös paljon luettavaa, innostuin hieman. Viikossa luin vaikka kuinka monta kirjaa, esimerkiksi uusimman Flavia de Luce -romaanin On hieno paikka haudan povi. Ahmin Joel Willansin 101 Very Finnish Problemsin (törkeän hauskoja huomioita suomalaisuudesta nautittavalla englannin kielellä) ja Tim Walkerin Lost in Suomi -romaanin (samat asiat, enemmän pohdintaa ja romaanin kaari, käännetty suomeksi).

Löysin Bookbeatista myös Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Se kertoo kolmikymppisestä Eleanorista, jonka elämä muodostuu rutiineista. Eleanorilla ei ole ystäviä, ja työtoveritkin pitävät häntä omituisena. Muutama pieni asia käynnistää muutoksen, joka vähitellen mullistaa Eleanorin koko elämän. Tämä on ihana kirja, joka käsittelee vaikeita asioita lämmöllä ja huumorilla. Tykkään tosi paljon, että nykyään on tällaisia romaaneja, jotka tarttuvat yksinäisyyteen, masennukseen, mielenterveysongelmiin jne. mutta eivät kuitenkaan ole raskaita lukea. Tämän sijoitan haastekohtaan 49, vuonna 2018 julkaistu kirja.

Tykkään myös tosi paljon Bookbeatista (eikä tämä ole maksettu bloggaus). Maksamalla 16,90 kuussa saa lukea ja kuunnella rajattomasti uutuuskirjoja. Itse olin jo parin päivän jälkeen aivan myyty - mutta 1,5 viikon jälkeen olen kuitenkin päätynyt siihen, että tämä jää osaltani kokeilujaksoon. Sähkökirjojen lukeminen illalla vie minulta yöunet. Nukun muutenkin huonosti, mutta useimmiten huonojenkin unien kausina joka toinen yö on lyhyt ja joka toinen yö paikkaa univelkaa. Bookbeatin käyttämisen aikana jokainen yö jäi 4-5-tuntiseksi. Kiitos, mutta ei kiitos. Eilen kävin hakemassa kirjastosta kasan oikeita kirjoja paikkaamaan vieroitusoireitani.

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Jossain naistenlehdessä näin positiivisen arvion Andrew O'Haganin romaanista Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Niinpä toin sen kotiin, kun se osui kirjaston hyllyssä silmiin.

Kirjan kertoja on reipas puudeli Mafia Honey, ystävien kesken Maf. Mafin näkökulmasta tarkkaillaan hänen jokseenkin kuuluisaa emäntäänsä Marilyn Monroeta, mutta myös muita ihmisiä ja koko maailmaa. Maf on tarkkasilmäinen ja filosofiaan taipuvainen persoona, jonka mietteitä on useimmiten kiinnostava lukea, mutta välillä hän sortuu kuvailemaan yksityiskohtia niin laveasti, että minua vähän kyllästyttää.

Kirjan loppupuolella tehdään elokuvaa, joten tämä uppoaa haastekohtaan 18, kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Pyysin ja sain joululahjaksi vuonna 2011 Charles Baudelairen Pahan kukat, jonka on kääntänyt Antti Nylén. Teoksessa on rinnakkain ranskankielinen alkuteksti ja suomenkielinen runoversio. Nylén on kirjoittanut runoista myös antoisia selityksiä. Käännöstyöstään hänet on palkittu ainakin Maurice de Coppet -palkinnolla.

Aika monta vuotta olen seisottanut tätä teosta yöpöydällä. Aina välillä olen lukenut runon tai pari. Alussa minulla oli tavoite, että luen myös ranskankieliset tekstit. Käännöksen kanssa ne olivat kyllä ihan ymmärrettäviä, mutta jossain vaiheessa myönsin itselleni, että ranskan kielen taitoni ei riitä siihen, että alkuperäisillä runoilla olisi minulle jotakin lisäarvoa. Lukeminen alkoi sujua nopeampaa, kun luin vain suomeksi.

Sen verran kuitenkin tajuan, että ovat nuo käännökset ihan törkeän taitavia. Baudelaire nyt on Baudelaire: omituinen, kiinnostava, taitava ja henkeäsalpaava.

Hesset hallussa

Olen muutamassa aiemmassa bloggauksessa viitannut Hermann Hessen teoksiin, jotka odottavat minua kirjahyllyssä. Ovat odottaneet jo 20 vuotta. Tuolloin löysin yliopiston päärakennuksen aulasta Demianin ja Narkissoksen ja Kultasuun, jotka joku oli sinne unohtanut. Uskalsin ottaa ne haltuuni, koska kyse oli vanhoista ja repaleisista kirjoista, jotka oli poistettu Tampereen kirjaston valikoimasta.

Ja nyt koitti aika. Ensin luin Demianin, joka on melko lyhyt romaani. Se kertoo koulupoika Emil Sinclairista, joka ystävystyy koulutoverinsa Max Demianin kanssa. Demian auttaa Sinclairia kasvamaan aikuiseksi ja täyteen mittaansa ihmisenä. Teos on helppolukuinen mutta suoraan sanottuna aika tylsä. Sinclair painiskelee paljon sellaisen ongelman kanssa, että hänessä on ikään kuin kaksi puolta, maallinen ja hengellinen. Maallinen, suorastaan demoninen puoli ajaa häntä eteenpäin.

Sijoitan Demianin haastekohtaan 30, kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Oikeastaan kylläkin vain kirjan viimeinen luku kertoo ensimmäisestä maailmansodasta ja siitä, minkälaisia tunteita Sinclair tuolloin käy läpi - mutta monen arvioijan mukaan tuo loppu on hyvin oleellinen.

Koska Demian vahvisti ennakkokäsitystäni Hessestä kirjailijana, päätin sijoittaa Narkissos ja Kultasuu -romaanin haastekohtaan 21, kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Yllätyin positiivisesti. Narkissos ja Kultasuu käyvät samaa luostarikoulua joskus keskiajalla jossain Saksan alueella. Narkissos on syvästi hengellinen ja filosofinen hahmo. Kultasuu on kiinnostuneempi maallisista iloista. Nuorista miehistä tulee silti ystäviä. Romaani kertoo lähinnä Kultasuun seikkailuista, kun hän lähtee luostarista ja etsii itseään. Hän löytääkin itsensä ja kutsumuksensa taiteilijana. Tämäkin romaani on helppolukuinen ja muistuttaa paljon historiallista seikkailuromaania. Sivujuonteena kulkee kuitenkin koko ajan maallisen ja hengellisen rinnakkaiselo. Kirja on ihan luettava ja tarina siitä, kuinka Kultasuu löytää kutsumuksensa, on lukemisen arvoinen.

Hessestä en kyllä ole näiden romaanien perusteella kovinkaan vaikuttunut. Vähän heppoisia ja jopa naiiveja olivat molemmat mielestäni. Ehkä luen vielä sen Lasihelmipelin, kun se seuraavan kerran tulee eteeni, mutta sitten saa kyllä Hesse jäädä rauhaan.

Perheenjäsenten valitsemia palkittuja tietokirjoja

Kesä 2018 on oikein hyvää aikaa lukea viimeisiä joulun 2017 lahjoja. Sain äidiltä Juha Hurmeen Niemen. Sehän on melkein tietokirja ja ainakin Finlandia-palkittu. Veljeni antoi meidän perheelle Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta -tietokirjan. Sekin on palkittu pariinkiin otteeseen.

Näissä kirjoissa on paljon samaa. Molemmat ovat popularisoituja ja kaikenkattavia tieteellisiä kuvauksia historiasta. Siinä missä Hurme keskittyy ihmiskunnan historiaan, Bryson aloittaa avaruudesta ja alkuräjähdyksestä ja pyrkii selittämään yleistajuisesti, miten maailma on kehittynyt ja minkälainen se on.

Hurme tulkitsee ja kommentoi historiaa tavalla, joka tekee Niemestä teoksen, joka horjuu kauno- ja tiedekirjallisuuden rajalla. Brysonin kommentit ovat enemmän humoristisia yksityiskohtia korostavia, ja hän pyrkii antamaan lukijalle mahdollisimman tieteellisesti paikkansapitävän kuvan asioiden kulusta.

Molemmat ovat järjettömän sivistäviä, mutta silti varsin viihdyttäviä. Varsinkin Lyhyt historia lähes kaikesta teki minuun ison vaikutuksen. En väitä vieläkään ymmärtäväni avaruutta tai maapalloa tai elämän syntyä, mutta ennen tämän teoksen lukemista minulla ei kyllä ollut kuin pieni hitunen tietoa näistä asioista - nyt se hitunen on ehkä kolminkertaistunut.

Nämä kirjat sijoittuvat haastekohtiin 10. ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja ja 45. palkittu tietokirja.

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Ostin viime syksynä Kirjamessuilta Sanna Wikströmin Unelmakarttakirjan, mutta tosi pitkään kesti ottaa se sieltä esiin ja ryhtyä unelmoimaan. Yksi syy siihen oli varmasti se, että elämässäni on alueita, jotka hiertävät ja aiheuttavat tyytymättömyyttä. Ihan suoraan sanottuna etukäteen vähän pelotti, laittaako tämä kirja käyntiin prosesseja, jotka mullistavat koko elämän.

Vaikka olen kirjaa täytellyt kesän ajan, vielä ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Kirja antaa välineitä kaiken kokoisten unelmien toteuttamiseen, ja ideana onkin, että vähitellen opitaan muuttamaan ajatuksia sellaisiksi, että ne ennemmin mahdollistavat kuin estävät unelmien toteutumisen.

Tämä kirja perustuu verkkokurssiin, mutta ainakin minulle sopii hyvin kirjan selailu omaan tahtiin. Aika monta self-help-opusta olen elämäni aikana ehtinyt selailemaan, ja tämä kuuluu ehdottomasti niiden parhaimmistoon. Tyyli ei ole muutokseen pakottava, vaan lukijan omaa aikataulua ja omia haaveita kunnioittava.

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Ensin ajattelin taas vähän venyttää haastekohdan rajoja ja sijoittaa tähän kohtaan Will Schwalben kirjan Elämän mittainen lukupiiri. Siinä Will ja hänen kuolemansairas äitinsä lukevat kirjoja ja keskustelevat niistä. Samalla kun lukija kuulee kirjoista, hän saa myös hurjasti tietoa siitä, miltä tuntuu olla kuolemassa tai miltä tuntuu, kun läheinen on kuolemassa. Tosi hyvä kirja, jota suosittelen kovasti, mutta tässä kirjassa myös muut perheenjäsenet ovat aika isoissa rooleissa, joten olisi ehkä vähän huijaamista sijoittaa kirjaa tähän kohtaan.

Siksipä sijoitankin tähän Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja -romaanin. Kyllä siinäkin on panoja, ihastuksia ja ystäviä, mutta ne vaihtuvat eikä kukaan sinänsä ole erityisen keskeinen kirjan kannalta. Keskiössä on Henriikka, sinkku, joka on nähnyt ja kokenut kaiken, mutta tekee kokemuksistaan huumoria meille muille - ja jotkut oivallukset kiteytyvät elämänviisauksiksi, joita on myös ilo lukea.

2. Kotimainen runokirja

Menin kirjastossa runo-osastolle mielessäni tarkemmin määrittelemätön ajatus etsiä käsiini jokin tuore nuoren runoilijan teos. Siinä hyllyn edessä en vain muistanut yhdenkään tämän hetken tulokkaan nimeä.

Päädyin Antti Holman Kauheimmat joululaulut -kokoelmaan. Suhteeni kotimaiseen lyriikkaan ei muuttunut, mutta sain hyvät naurut.

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Onneksi kirjastoissa on sellaisia hyllyjä, joiden päällä lukee kirjaston henkilökunta suosittelee. Olisihan se nyt, jos joutuisi puhumaan niiden kirjastoihmisten kanssa! Sellaisesta hyllystä poimin Affinity Konarin Elävien kirjan. Se kertoo puolanjuutalaisista 12-vuotiaista kaksosista Pearlista ja Stashasta, jotka joutuvat Auschwitziin ja Josef Mengelen kaksoskokeisiin.

Vaikka aiheena on holokausti, tämä on hyvin amerikkalainen romaani. 15-vuotias lukijalapseni luki takakansitekstin ja kysyi: "Eikö sulla tule lukiessa sellainen olo, että haluat mustalla tussilla aina vetää yli tuon Pearl-nimen?" Tuli. Miksi ihmeessä kaksosten nimet olivat Stasha ja Pearl?

Konar on tehnyt ihan mielettömän taustatyön tätä romaania varten; tarinan takana on selvästi paljon tietoa. Siltikin tarinasta on tullut helppo, kevytlukuinen ja välillä jopa vähän heppoinen. Sellainen amerikkalaiseen makuun sopiva hattara. Se ei sinänsä haittaa minua - holokaustikirjallisuudessa se voi olla jopa positiivista. Tosin tämä oli ensimmäinen Auschwitz-aiheinen kirja, jonka luin oman Auschwitz-vierailuni jälkeen, ja monet asiat tuntuvat todellisemmilta, kun ne pystyy kuvittelemaan juuri oikeille paikoille.

Romaania taitaa vaivata todistamisen tarve. Konar on upottanut tarinaan todella paljon erilaisia kertomuksia holokaustista. Tuntuu epäuskottavalta, että näin moni legenda olisi osunut kahden tytön kohdalle. Toden tuntua tarinaan olisi saanut keskittymällä nimenomaan Stashaan ja Pearliin - ja parhaimmillaan romaani onkin, kun siinä mietitään kaksosuutta, sen merkitystä päähenkilöille tai sitä, miten päähenkilöt selviytyvät keskitysleiristä tai sen jälkeisestä ajasta.

Kaksosten tarina on joka tapauksessa vetävä: itse luin paksun kirjan päivässä. Uskomatonta on myös se, että vaikka Konar kehittelee päähenkilöiden tarinaa pitkälle sodan jälkeen, oleellinen loppuratkaisu paljastuu vasta toiseksi viimeisellä sivulla. Kyllä minäkin tätä romaania voisin suositella, varsinkin sellaisille lukijoille, kuten se 15-vuotias, jotka eivät vielä ole kahlanneet läpi tuhatta erilaista keskitysleiriselviytymistarinaa. Tässä yhdistyvät mieletön määrä tietoa,  helppolukuisuus ja kiinnostava tarina, joka ei ole vailla taiteellista arvoakaan.

Novelleja itäblokin maista

Luin kesän aikana kaksikin novellikokoelmaa, jotka kertovat Itä-Euroopasta. Kohtaan 25. novellikokoelma sijoitan Marina Tsvetajevan Piru ja muita kertomuksia -kokoelman. Tsvetajeva aloitti kirjailijanuransa tsaarinaikaisella Venäjällä yläluokkaisen perheen tyttärenä, pakeni vallankumouksen alta Pariisiin ja koetti myöhemmin sopeutua elämään Neuvostoliitossa. Tämän kokoelman novellit kertovat hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Viimeisissä novelleissa kerrotaan myös elämästä maanpaossa ja Neuvostoliiton alkuajoista.

Piru ja muita kertomuksia ei ole viihdekirjallisuutta. Ajoittain teksti on raskassoutuista ja vaikeaselkoistakin. Novellit antavat kuitenkin mielenkiintoisen kuvan siitä muutoksesta, mikä Venäjällä tapahtui 1900-luvun alussa. Ajankuvana ja historian lisälehtinä nämä novellit ovat kuitenkin kiinnostavia. Ne ovat myös Tsvetajevan elämäkertakirjallisuutta, ja sellaisena rehellisen ja rosoisen oloista.

Kohtaan 35. entisen itäblokin maasta kertova kirja sijoitan István Örkényn Minuuttinovelleja-teoksen. Näitä olen lukenut jonkin sieltä, toisen täältä. Ehdottomasti kannatti lukea koko pumaska. Novellit ovat tosiaankin lyhyitä, monet minuutissa tai muutamssa luettavia. Ne ovat teräviä ja hauskoja ja asettavat naurunalaisiksi sodan ja elämän sodanjälkeisessä Unkarissa. Toisaalta ne suhtautuvat ihmisiin lämmöllä ja hyväksyen, eivät ilkeästi nauraen. Örkény joutui juutalaisena sodan aikana pakkotyöyksikköön ja sittemmin sotavangiksi. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) novelleista välittyy positiivinen ja sinnikäs elämänasenne.

Sanovat, että iso osa vitseistä syntyy kielestä ja sen nerokkaasta vääntelystä. Pitäisi varmaan opiskella unkaria, että saisi tästä vielä viimeisetkin irti, mutta paljon sain jo nyt.

Onhan tämä hauskaa!

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Alkuvuodesta luin kirjoja ja kaikille löytyi jokin paikka haasteessa. Nyt menen kirjastoon mukanani muistilappu, johon olen listannut puuttuvat haastekohdat. Puutetta paikkaamaan lainasin Pajtim Statovcin Tiranan sydän -romaanin.

On kyllä sääli, jos Statovci saa paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kaanonissa vain maahanmuuttajakirjailijana, koska romaani oli mielestäni loistava. Aiheena tosin oli maahanmuuttajuus; romaani kertoo nuorukaisesta, joka lähtee teini-ikäisenä kotimaastaan Albaniasta ja matkustaa sitten maasta toiseen omaa paikkaansa etsien.

Oman paikan etsiminen on yksi kirjan teemoista, mutta vielä suurempaan asemaan nousee identiteetin rakentaminen erilaisista palasista. Kirja herättää pohtimaan, kuinka paljon ja mitä osia voimme tietoisesti identiteettiimme valita. Kirjan päähenkilö asettuu eri sukupuoliin, jopa erilaisiin seksuaali-identiteetteihin tietoisesti. Hän valitsee itselleen kotimaan, menneisyyden, äidinkielen ja tulevaisuuden - kerta toisensa jälkeen.

Statovci kuljettaa tarinaa sujuvasti. Päähenkilön elämä rakentuu pala palalta. Lukija pääsee lähemmäs tarinan minäkertojaa kuin ihmiset, joita hän matkallaan kohtaa, ja tarina pitää loppuun asti otteessaan.

Luin tätä kirjaa rannalla hellepäivänä. Lukemiseni keskeytti ohikulkevan naisen kiljahdus. Hän selitti minulle auttavalla suomen kielellä, että Tirana on hänen kotikaupunkinsa ja siksi hän innostui nähdessään kirjani. Sitten hän kysyi, mistä romaani kertoo. Minäpä sitten avasin tätä tematiikkaa selkosuomella - mutta iloitsin siitä, kuinka kirjallisuus luo yhteyksiä ihmisten välillä mitä erikoisimmilla tavoilla.

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Tähän kohtaan sijoitan Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Se on syystäkin käännetty useille kielille.

Minähän rakastan sukujen tarinoita, ja Kinnunen kertoo yhden suvun tarinat sujuvasti. Hän ei turhia selittele, vaan näyttää, miten elää kolme peräkkäistä sukupolvea. Oikeastaan olisin halunnut kirjoittaa tämän kirjan itse, niin hyvä tämä on!

Minulla ei kuitenkaan ollut tarinaa kätilö Mariasta, joka elää jossakin selkosilla aviottoman lapsensa kanssa. (Selkoset tarkoittaa siis Koillismaata tai Kainuuta. Tarkemmin kirjassa ei eritellä kylää, mutta Kuusamosta olen joskus kuullut puhuttavan tämän kirjan yhteydessä.) Yhtään huonommaksi ei jää jo mainitun lapsen Lahjan tarina tai Lahjan miniän Kaarinan tarina. Äänen saa myös Lahjan aviomies Onni.

Tässä romaanissa kuvataan hienosti seutukuntaa ja sen uskonnollisuutta, jonkin verran myös kyläyhteisöä ja paljon sitä, minkälaista on elää syystä tai toisesta yhteisön ulkopuolella tai sen puristuksissa. Tarina kuljettaa lukijaa niin, että minä luin tämän päivässä enkä olisi malttanut kädestä laskea.

29. Kirjassa on lohikäärme

Koska olen lukenut fantasiaa tänä vuonna vain vähän, venytin vähän tätä haastekohtaa. Sijoitan siihen näet Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja -novellikokoelman. Kirjan lohikäärme on erään novellin päähenkilö Ludmilan takalistoon tatuoitu Mushu.

Gavaldan novellit ovat keveitä lukea ja hengästyttäviä ajatella. Niin myös tässä kirjassa. Novellien päähenkilöt ovat hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, mutta heitä yhdistää se, että novelleissa heidän elämäänsä aukeaa uusi näkökulma.

Suosittelen rantalukemiseksi kuumina kesäpäivinä, junaan tai lentokoneeseen. Yksi novelli on nopeasti lukaistu ja sen jälkeen on mukava ottaa nokoset ja antaa ajatusten pyöriä päähenkilöiden ympärillä.

7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiivisen maahan tai maailmaan

Yleensä luen aika paljon fantasiaa, mutta jostain syystä tämän haasteen aikana sitä on osunut aika vähän minun tielleni. Kirjastosta nappasin hätäpäissäni mukaan Leena Krohnin Älä lue tätä kirjaa -teoksen. Kirja on muutaman lyhyen jutun kokoelma, joka sopii niin lapsille kuin aikuisillekin.

Ajattelin, että Krohnin seikkailut sijoittuvat varmasti johonkin outoihin maailmoihin. Tässä kokoelmassa on aika monta tarinaa, jotka tapahtuvat ihan tavallisessa maailmassa, mutta joissakin kertomuksissa maailman rajat venyvät ja vääntyvät sellaiseen muotoon, että voin hyvällä omallatunnolla sijoittaa tämän kirjan tähän haastekohtaan.

Kirja on helppolukuinen ja tutustuttaa lukijan vaivattomasti Krohnin tyyliin. Tarinat antavat mukavasti ajateltavaa ja vääntävät ajatuksia uusille kaistoille.

Kesähömppää

Siunattuja kirjat, joita lukee yhden päivässä.

Ainakin Anne B. Ragden Aion tehdä sinut onnelliseksi. Tämä ei mahdu minulla enää mihinkään haastekohtaan, mutta ehkä voin lukea muitakin kirjoja kuin Helmet-lukuhaasteeseen sopivia. Varsinkin näin kesällä, kun aikaa on rajattomasti. Romaani kertoo norjalaisen kerrostalon yhden rapun asukkaista 60-luvulla. Ragde kirjoittaa elävää ajankuvaa ja kertoo erilaisista ihmiskohtaloista tiiviisti, mutta kuitenkin salaisuudetkin paljastaen.

Mamen Sanchezin On ilo juoda teetä kanssasi sijoittuu Espanjaan. Atticus Craftsman, kirjallisuusimperiumin perijä, matkustaa Madridiin lakkauttamaan kannattamatonta kirjallisuuslehteä, jota toimittavat viisi erilaista naista. Atticus kuitenkin katoaa. Romaani on sekoitus dekkaria ja rakkausromaania, ja tässä paketissa kaikki toimii, myös huumori.

Anneli Kivelän Kotiin Katajamäelle sijoitan haastekohtaan 37, kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Tästä nimenomaisesta syystä olen katsellut näitä Katajamäki-kirjoja aina silloin tällöin, joten nyt oli ehdottomasti aika lukea yksi. Romaanin juoni menee yksinkertaisuudessaan näin: nelikymppinen yksinhuoltaja Minne muuttaa kaupungista maalle ja vastoin kaikkia odotuksia pikkukylässä on miehiä enemmän kuin isossa kaupungissa. Ihan luettava tarina tämäkin oli, vaikka minua vähän vaivasivatkin henkilöiden kovin teennäinen puhetapa ja käsittämättömät tavat toimia - mutta lähes ainahan se tällaista on viihdekirjoissa.

Myös Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani -romaanissa, jossa päähenkilö ei saa kuolleen äitinsä perintöä ennen kuin on toteuttanut kymmenen unelman listan, jonka on kirjoittanut 14-vuotiaana. Seuraa lemmikkien hankintaa, alan vaihtoa ja romansseja. Kyllä tällekin päivän uhraa, mutta ei ehkä yhtään enempää.

Kuvakirjoja aikuisille

Lainasin kirjastosta ison pinon sarjakuvia. JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvat kertovat ikiopiskelijoiden elämästä. Samaistuin kovasti Pelinavaus-kirjan hahmoihin, jotka painiskelevat gradujensa kanssa. Sitten tajusin, että nämä hahmot ovat alle kolmikymppisiä, eli ihan pentuja verrattuna minuun keski-ikäiseen tanttiin, joka on jo aikoja sitten valmistunut ja vieläpä kaksi kertaa.

Pelinavaus on kokoelma strippejä ja erimittaisia tarinoita, joten hahmojen maailmaan pääseminen kestää hetken. Lapsus kertoo siitä, miten tämä kaveriporukka alkaa vähitellen siirtyä opiskelun maailmasta aikuisempiin ympyröihin. Se toimii paljon paremmin kokonaisuutena, mutta sarjakuvaromaanikseni se ei pääse, vaan päätin sijoittaa sen haastekohtaan 44, kirja liittyy johonkin peliin, koska sarjakuvassa pelataan moneen otteeseen (tosin monia eri pelejä).

Sanna Ala-Ojalan Huomenna on se päivä saa täyttää kohdan 12, sarjakuvaromaani. Se on yläasteikäisen tytön päiväkirjamerkintöihin pohjautuva tarina. Senkin tilanteet ja tunteet tuntuvat kovin tutuilta, vaikka vielä paljon, paljon kaukaisemmilta kuin Villimpi Pohjola.

Guy Delislen Huonon isän opas on lähinnä nykyistä elämääni. Suosittelen vanhemmille, jotka kokevat riittämättömyyden tunteita ja huonoa omaatuntoa.

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

No en kyllä välttämättä haluaisi, mutta haluan sijoittaa mahdollisimman monen lukemani kirjan haasteeseen.

Siis myös Virpi Hämeen-Anttilan dekkarin Koston kukat. Tykkään kyllä kovasti 1920-luvun Helsingissä asuvasta Karl Axel Björkistä, joka on virkamies ja vapaa-ajallaan salapoliisi. Björk seikkailee Helsingin seurapiireissä, on kiinnostunut muodista, taiteesta ja uusista asioista, kuten karatesta, jota hän harjoittelee. Siis ihan mielelläni olisin tuollainen edistyksellinen hahmo, joka vieläpä pääsee seuraamaan tuoreen valtion ensiaskelia lähietäisyydeltä.

Mutta Björk on kyllä vähän estynyt, nykyajan mittapuulla sovinistinen ja rakkauden suhteen rasittavan päättämätön. Ehkä haluaisinkin olla yksi Björkin heiloista, Ida Helander, joka tässä kirjassa saa aiempaa isomman roolin Björkin avustajana. Hän on toiminnan nainen, joka sanoo suoraan, mitä ajattelee.

Koston kukat kertoo murhasta oopperassa, joten kulissit ovat hienot. Myös tarina pysyy hyvin koossa, ja loppuratkaisua saa arvella ihan viime hetkille asti.

Uusia Mary Russell -dekkareita!

Mieheni tilasi itselleen luettavaa, ja kerrankin sellaista, mistä minäkin tykkään. Dreaming Spies ja The Murder of Mary Russell ovat uusimmat Laurie R. Kingin Mary Russell -dekkarit.
Sijoitan toisen haastekohtaan 23, kirjassa on mukana meri, ja toisen kohtaan 26, kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Ensimmäisessä Mary Russell ja Sherlock Holmes purjehtivat Japaniin ja seikkailevat pääasiassa siellä. Romaani on taattua King-laatua, mutta ei mitenkään hätkähdyttävä.

Sen sijaan The Murder of Mary Russell on jännittävä, mukaansatempaava ja ihan uusia näkökulmia avaava romaani, joka ehdottomasti kannattaa lukea. Siinä purjehditaan Australian ja Englannin väliä ja asutaan välillä Australiassa. Tämä romaani kertoo Holmesin taloudenhoitajattaren, rouva Hudsonin tarinan, joka ei ollutkaan ihan sellainen, kuin olisi kuvitellut.

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Etsiskelin kirjastosta jotakin haastekohtaan 7, kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Päädyin Margaret Atwoodin romaanin Uusi maa. Sijoitankin sen kuitenkin kohtaan 34, kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta, koska siihen se sopii paljon paremmin.

Romaani päättää Atwoodin MaddAddam-trilogian. Onneksi kirjan lopussa oli juonitiivistelmät kahdesta aikaisemmasta osasta, niin pysyin juonessa ja henkilöissä kärryillä. Toisaalta en varmaankaan olisi jaksanut lukea kaikkia osia - välillä tarina karkasi vähän liiankin kauaksi.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Suurin osa ihmiskunnasta (tai ainakin amerikkalaisista) on kuollut nopeasti levinneen viruksen aiheuttamaan sairauteen. Jäljelle jääneet elävät pienessä yhteisössä. Maan päällä elää myös uusi ihmisrotu, joka on luotu laboratoriossa. Erilaiset ihmiset opettelevat elämään keskenään. Se, mitä tässä kirjassa syntyy ja luodaan, on uusi sivilisaatio, uudet syntykertomukset ja kokonaan uusi alku.

Uusi alku on kiinnostava ja ajatuksia herättävä, mutta mielenkiintoista on myös lukea siitä, minkälainen ihmiskunta ja maapallo on ollut ennen ihmisten loppua. Sehän scifissä on parasta ja pelottavinta: nähdä, minkälaisia ihan mahdollisia rinnakkaistodellisuuksia tai tulevaisuuksia on tosi helppo kuvitella.