lauantai 7. lokakuuta 2017

Lainaa vain

Luin kesällä myös Renate Dorresteinin romaanin Lainaa vain. Olen aiemmin lukenut Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa. Bloggauksen mukaan olin silloin vähän pettynyt, mutta mielikuvissani Dorrestein oli hyvä, ja siksi odotin Lainaa vain -romaaniltakin aika paljon. Tällä kertaa en pettynyt.

Romaani kertoo viisikymppisestä Nettiestä, joka kasvattaa kehitysvammaista tyttärenpoikaansa Igoria. Molempien elämä kääntyy kirjan aikana päälaelleen kerran jos toisenkin, pahimmin silloin, kun Igor tapaa Lisan, joka päättää hetken mielijohteesta siepata mukaansa vauvan. Nettie luulee, että vauva on Igorin ja Lisan yhteinen ja toivottaa niin Lisan kuin vauvankin tervetulleeksi perheeseen.

Tämä on hauska romaani. Välillä hauskuus on myötähäpeää tulvivaa tragikomediaa, koska romaani näyttää ihmiset heikoimmillaan. Usein se on lähes absurdia tilannekomediaa, jolle ei voi olla nauramatta ääneen. Ja koko ajan se on lämpimän humoristista tarinointia, koska romaani on elämänmyönteinen ja läpeensä hyväntahtoisesti sankareihinsa suhtautuva.

Jos olisin 12-vuotias, sanoisin varmaan "viis kautta viis, jatkoon". Jos tekisin töitä kehitysvammaisten kanssa, lukisin tämän. Ai niin, minähän teen. Mutta sitä suuremmalla syyllä voin suositella muillekin. Tämä on sellainen kirja, joka auttaa ymmärtämään erilaisuutta.

torstai 5. lokakuuta 2017

Varamies

Nyt ollaan jo lokakuussa ja minulla on Blogger täynnä luonnoksia kesälukemistosta. Ups. Lupaan tiivistää asiani. Koska en muista lukemastani enää puoliakaan. Ja koska en muutenkaan ole mikään polveilevien tarinoiden mestari vaan tehokas pääasioihin keskittyjä.

Purjeveneen keikkuessa ja muun miehistön rehkiessä luin myös David Nichollsin Varamies-romaanin.

Sinä päivänä -romaanin jälkeen odottaa jo aika hyvää matskua eikä Varamies ihan huono olekaan. Toki se on aika kepeä, helppolukuinen, viihteellinen ja hömpähtävä, mutta sellaisena ihan laadukas.

Varamies kertoo Stephen C. McQueenista, jonka näyttelijänura tarkoittaa mainoksia, dekkarisarjojen ruumiita ja teatteriesityksen tähden varamiehenä toimimista. Yllättäen Stephenille tarjoutuu mahdollisuus olla rakkaudessa muutakin kuin varamies.

Kuten genreen kuuluu, kaikki ei mene niin sulavasti kuin voisi, vaan usein ihan päinvastoin. Stephen kuitenkin kasvaa ihmisenä ja kirjan lopussa kaikki ovat ehkä vähän parempia ja joku jopa onnellisempi. Jos tykkää sellaisesta, niin tämä on oikein passeli kirja. Jos sellainen oksettaa, saa jättää väliin.

tiistai 29. elokuuta 2017

Novelleja

Yleensä välttelen novelleja. Haluan kunnon tarinan kaaren enkä yleensä tykkää avoimista lopuista, joihin novelleissa usein törmää. Kuitenkin lainasin kirjastosta George Saundersin Joulukuun kymmenes -novellikokoelman.

Nämä novellit ovat täynnä outoja dystopioita, ahdistavia tilanteita ja ahdingossa olevia päähenkilöitä. En väitä olevani amerikkalaisuuden asiantuntija, mutta monet novelleista tuntuivat minun mielestäni periamerikkalaisilta. Usein päähenkilö painii rahaongelmien kanssa, ja paine näyttää hyvältä muiden silmissä on suuri.

Ahdistavista aiheista huolimatta novellit ovat helppolukuisia. Saundersin teksti on kepeää, ja tapa rakentaa tarina on valoisa, jopa positiivinen. Monet näistä novelleista päättyvät lähes onnellisesti, ja se kaipaamani juonenkaari on selkeä.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Muu maa mansikka?

Kirjastosta tarttui mukaani Marina Lewyckan Muu maa mansikka? joka kertoo Englantiin tulevista siirtotyöläisistä.

Romaani kertoo ryhmästä mansikanpoimijoita, jotka joutuvat monenlaisiin sattumuksiin pyrkiessään rakentamaan itselleen parempaa elämää. Kirjassa on vähän veijariromaania: päähenkilöt ajautuvat erilaisten sattumien kautta todella absurdeihin tilanteisiin, jotka saavat lukijan välillä nauramaan ääneen.

Toisaalta romaani puuttuu todelliseen ongelmaan: Euroopassakin rikkaat maat hyväksikäyttävät köyhien EU-maiden työvoimaa, ja rikolliset hyötyvät myös siirtotyöläisistä. Romaani on välillä suorastaan silmiä avaava. Tykkään myös siitä, että kertojat ja näkökulmat vaihtelevat. Kaikki mansikanpoimijat (ja heidän koiransakin) saavat oman äänensä kuuluviin - mutta silti kaikissa on paljon yhteistä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Kesädekkareita

Lainasin kirjastosta Dolores Redondon Luualttari- ja Myrskyuhri-dekkarit. Nämä ovat trilogian kaksi viimeistä osaa ja varoitan jo nyt, että jos haluat lukea kaikki, niin lue myös ensimmäinen osa Näkymätön vartija ja lue ne järjestyksessä. Kirjat liittyvät tiiviisti toisiinsa ja vaikka jälkimmäiset osat onkin mahdollista lukea lukematta ekaa osaa, niin sitä ensimmäistä on turha kuvitella lukevansa näiden kahden jälkeen.

Dekkarit sijoittuvat Baskimaalle ja hyödyntävät alueen vanhoja kansantarinoita. Nämä ovat selkäpiitä karmivia romaaneita, joita en voi suositella herkkähermoisille. Mielenkiintoisia tarinat kuitenkin ovat ja dekkarien juonet varsin toimivia. Kirjojen päähenkilö on kliseinen nuori naispoliisi Amaia Salazar. Onneksi henkilögalleria muuten on raikas ja todenmakuinen. Pääasiassa kerronta on mukavaa seurata ja helppolukuista. Ihan lopussa juoni ehkä vähän lässähtää, mutta ei niin paljon, etteikö lukea kannattaisi. Kannattaa myös varautua siihen, että kertoja kutsuu päähenkilöä peräkkäisissä lauseissa Amaiaksi, Salazariksi ja ylikonstaapeliksi. Häiritsevää, mutta ehkä se on jokin baskimaalainen tapa, jota en ymmärrä.

Romaanit maalaavat myös kiinnostavan kuvan Baskimaasta; tuonne minä haluan joskus!

Aiempina kesinä olen lukenut Saara Kesävuoren dekkareita. Tänä kesänä vuorossa oli Kuningas, lapsimurhaajapsykopaatti Kaarlo Karemaasta kertovan sarjan viimeinen osa. Aiemmat osat ovat olleet oikein hyviä, joten odotukset tätä romaania kohtaan olivat korkeat. Murhaajan tarina saa selityksen ja juonenkäänteet ovat jännittäviä. Tämäkin tarina ehkä hieman hapertuu lopussa, mutta kaiken kaikkiaan päätösosa täyttää odotukset. Tässä romaanissa seikkaillaan Naissaaressa, joten jos se miljöönä kiinnostaa, kannattaa tarttua kirjaan.

[Edit 18.8. Kuka sitä enää elokuussa muistaa, mitä on kesäkuussa lukenut.]
Ihan alkukesästä luin Pekka Matilaisen dekkarin Kupoli. Se kertoo murhamysteeristä, joka sijoittuu 1400-luvun Firenzeen ja renessanssin puhkeamisen aikaan. Tämä on kiinnostava romaani, joka viehättää ehkä enemmän historian kuin dekkarien ystävää. Matilainen maalaa aikakaudesta asiantuntevan ja myös melko todentuntuisen (siis mahdollisen!) kuvan. Dekkarijuoni ei ihan vedä vertoja vaikka Umberto Econ historiallisille dekkaritarinoille, mutta kantaa kuitenkin loppuun asti. Kirjan salapoliisit, pappismies Antonio Loschi ja hänen kirjurinsa pikku-Toni, ovat kiinnostavia hahmoja, ja heidän osaltaan tarina jää kesken. Toivottavasti lisää on luvassa!

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Ruotsalaista chick litiä

Kävelin kirjastossa myös chick lit -hyllyn ohi. Siellä oli kutsuvasti esillä Katarina Mazettin Kaiken se kestää. Muistelin, että Mazetti on se ruotsalainen julkkisäiti, joka kirjoittaa kolumneja suurperheestään, ja nappasin kirjan mukaani. Kotona selvisi, että Mazetti onkin joku seitsemänkymppinen tantti, joka on kirjoittanut pitkän rivin nuortenkirjoja. Samoin selvisi, että Kaiken se kestää on jatko-osa Parfyymia peräkammarissa -romaanille, josta on tehty joku elokuvakin, nimeltään Naapurihaudan kaveri.

Kirjan alku oli suoraan sanottuna omituinen, koska se on pitänyt saada samaan jatkumoon edellisen kirjan kanssa, mutta kun vauhtiin päästään, lutviutuu tästä oikein näppärä romaani. Romaani kertoo Bennysta ja Desiréestä, joiden pitää sopeutua toisiinsa ja vauva-arkeen. Viihdekirjallisuushylly oli varmaan oikea paikka tälle teokselle siinä mielessä, että Mazetin tyyli on kepeä ja hauska. Kauhean syvällistä pohdintaa ei ole tarjolla, mutta ei tämä mikään prinsessasatu onnellisella lopulla ole, vaan kovasti elämänmakuinen tarina rakkauden, parisuhteen ja perhe-elämän haasteista.

Jos joku hoksaa, ketä julkkista muistelin, voisiko kertoa mullekin sen nimen kommentissa?

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Huone

En yleensä tykkää lukea tarinoita kaltoinkohdelluista lapsista, siis sellaisia, joita esim. Torey Hayden kirjoittaa. Emma Donoghuen Huonetta on kuitenkin kehuttu niin paljon joka puolella, että kun se kirjastossa tuli minua vastaan, päätin lainata ja lukea sen.

Se olikin yksi niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään ollenkaan. Yksi kesäinen sunnuntai meni tämän romaanin ahmimiseen. Se kertoo viisivuotiaasta Jackista, joka asuu äitinsä kanssa yhdessä huoneessa. Jack ei ole koskaan käynyt huoneen ulkopuolella tai tavannut muita ihmisiä kuin äitinsä - mutta huoneessa vierailee silloin tällöin Vanha Kehno, joka tuo Jackille ja äidille tavaroita.

Tämähän voisi olla ihan kamala kirja, jonka lukeminen on vaikeaa, mutta minusta tätä oli helppo lukea. Osittain kyse on siitä, että näkokulma on lapsen, osittain siitä, että äiti tekee Jackin elämästä hyvinkin mukavaa ja sujuvaa. Tämä onkin romaani äidinrakkaudesta, äidin ja lapsen suhteesta ja lapsen (tai ylipäätään ihmisen) valtavasta mukautumiskyvystä.


torstai 6. heinäkuuta 2017

Perhe-elämää Etelä-Ranskassa

Lukaisin Helena Liikanen-Rengerin teoksen Maman finlandaise - poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa. Kirjoittaja elää perheineen Antibes'ssa. Yhden lapsen kummitäti asuu samalla tienoolla ja Etelä-Ranska kuuluu vakiolomakohteisiimme, joten kirjaan oli kiinnostava tarttua. Ja kyllähän siitä oppi jotakin uuttakin, mistä voi olla tulevilla matkoilla hyötyä. Koska tässä vaiheessa elämää näyttää varsin epätodennäköiseltä, että me koskaan muuttaisimme pysyvästi johonkin toiseen maahan, on myös kivaa elää vaihtoehtoista elämää muiden kautta. Tämä kirja on mukavan kepeä ja helppolukuinen, mutta ei ihan pelkkää hömppää kuitenkaan, vaan kaikenlaisia ajatuksia ja kokemuksia, joita ulkomailla asustelu voi tarjota.



tiistai 4. heinäkuuta 2017

Holman huumori häikäisee

Parasta (kts. edellinen bloggaus) onkin Antti Holma. Olin ihan mehuissani jo Kauheimmista runoista. Kevään kirja-aleista ostin mukaani Holman romaanin Järjestäjä.

Se kertoo Tarmosta, joka on vähän hukassa. Tarmo työskentelee kirjastovirkailijana ja kokee jäävänsä altavastaajaksi työpaikan naisten yhteisössä. Tätä tunnetta hän käsittelee alistumalla seksissä netistä löytämilleen tuntemattomille sadistimiehille. Kaappihomous on osa Tarmon elämänongelmaa, ja muita osia ovat ainakin yksinäisyys, äidittömyys ja etäinen suhde isään. Tarmon elämä ottaa uuden suunnan, kun hän ihastuu nuoreen miesnäyttelijään, sanoutuu irti työstään ja intoutuu hankkimaan uuden työpaikan teatterissa. Siitä alkaa tarinan vyörytys; Tarmon elämässä alkaa tapahtua.

Holma rakentaa taitavasti mitä kummallisimpia tilanteita - ja osaa kirjoittaa ne myös auki, niin että lukija voi huokaista helpotuksesta. Pienillä siirroilla rakennettu tapahtumailotulitus on yksi syy, miksi tätä kirjaa on suuri ilo lukea. Toinen ja merkittävämpi syy on se, että vaikka Holma alleviivaakin Tarmon ulkopuolisuutta, kaikki kirjan henkilöt näyttäytyvät omassa elämässään vähän ulkopuolisina. Minä ainakin luin tästä tärkeimpänä sen viestin, että jokainen ihminen on lopulta yksin, ja muista näemme vain ulkokuoren.

Taitavuudesta ja syvällisyydestä huolimatta tämä on ihan törkeän hauska romaani. Nauroin monta kertaa ääneen. Tänä kesänä olen nauranut myös Holman Radio Sodoma -podcasteille. Tämä kanava on minun suosikkini! Huumorissa yhdistyy korkeakulttuurisella tietämyksellä kikkailu ja härskit vitsit. Toimii!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Sarjakuvia

Aloitin kesäloman luku-urakkani sarjakuvilla.

Urakalla tarkoitan tässä samanlaista urakkaa kuin se, kun on ostanut yhdeksi illaksi sipsipussin, karkkipussin ja suklaalevyn. Minulla on järkyttävä ja täysin kontrolloimaton kirjojen ahmimishäiriö - mutta onneksi se valtaa minut vain loma-aikoina eikä siitä ole muuta haittaa kuin se, että olen varsin poissaoleva vanhempi ja todella huono osallistumaan kotitöihin.

Rupesin lukemaan kirjastossa Lene Askin Hitler, Jesus och farfar -sarjakuvaromaania. En ehtinyt loppuun ennen kuin teinit olivat täydentäneet omat varastonsa, mutta se tempaisi niin mukaansa, että minun oli pakko lainata se (ja muutama muukin sarjakuva). Sarjakuva kertoo ilmeisesti omaelämäkerrallisen tarinan uskonnollisesta lapsuudesta, rakkauden etsinnästä ja sukuyhteisöön kuulumisesta. Koin, että tässä oli paljon tarttumapintaa juuri minulle, norjalaisen pikkukaupungin meinigin kuvaus oli hauska ja teoksessa oli paljon oivalluksia, jotka ilahduttivat.




Edward Goreyn Sekopäiset serkukset ja muita tarinoita vaikutti kiinnostavalta. Ja oli. Ihan sekopäisiä juttuja ja taidokas piirrosjälki. Jälkikirjoituksesta opin lisää Goreysta, esim. sen, että hän on kuvittanut sen version Old Possum's Book of Practical Catsista, jonka juuri ostin ja luin. Piti ihan kaivaa nekin kuvat esiin ja verrata. Kaikkea sitä oppii.

Ihan paras on Nina Hemmingsonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. Teos kääntää (ja moneen kertaan) ympäri sukupuoliroolit, rakkaussuhteisiin kohdistuvat odotukset ja sen, miten me ihmiset toisemme näemme. Siinä on sekä yhden kuvan vitsejä (tai ajatuksia) että pidempiä tarinoita, ja ne kaikki ovat viiltävän hauskoja.

Kuvassa ei näy neljättä lainaamaani sarjakuvaa, eli Joann Sfarin Rabbin katti -sarjakuvaromaania. Se kertoo 30-luvun Algerissa elävästä rabbista, jonka kissa syö papukaijan, ryhtyy puhumaan, alkaa opiskella kunnon juutalaiseksi ja haluaa oman bar mitsvan. Hillitymmin hauskaa ja kovasti sivistävää, jos juutalaisuus kiinnostaa.

Kesäloma!


keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Seksijuttuja

Siskoni antoi jokunen vuosi sitten äidilleni syntymäpäivälahjaksi Pimppini on valloillaan -antologian. Vihdoinkin sain aikaiseksi lainata ja lukea sen. Saamattomuuteni johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen laiska ja mukavuudenhaluinen lukija ja pelkäsin, että tämä teos on feminismissään alleviivaava ja kannanottoja vaativa - mikä on siis sinänsä ok, mutta ei silloin, jos haluaa vain rentoutua kirjan parissa.

Olin kuitenkin (taas kerran) ihan väärässä. Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittama Pimppini on valloillaan - naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö on yllättävän helppolukuinen teos naisiin kohdistuvista seksuaalisista vaatimuksista, väkivallasta ja hyväksikäytöstä. Siinä vuorottelevat tietotekstit ja kaunokirjalliset lyhyet tekstit. Tietotekstit käsittelevät naisten seksuaalista riistoa eri näkökulmista ja sen kummemmin alleviivaamatta. Kaunokirjalliset tekstit ovat pääasiassa tätä teosta varten kirjoitettuja novelleja, mutta mukana on myös esimerkiksi vanhempia romaanikatkelmia ja runoteos. Kaunokirjalliset tekstit tarjoavat kukin omanlaisensa näkökulman kirjan aiheeseen - ja ne ovat välillä raskaita lukea, koska ne herättävät tunteita. Kaiken kaikkiaan teos on kuitenkin varsin monipuolinen esitys vaikeasta aiheesta, ja jokaisen aikuisen olisi varmasti hyvä olla tietoinen näistä asioista.

Lainasin äidiltä myös Sari Näreen Sota ja seksi -tietokirjan. Sitä olikin kiinnostavaa lukea Pimppini on valloillaan -teoksen jälkeen. Näre on koonnut rintamalla olleiden miesten (ja joidenkin naistenkin) haastatteluista/kirjallisista muisteluista kaiken seksiin liittyvän materiaalin ja koostanut sen pohjalta tämän teoksen. Teoksessa aikalaisten ääni kuuluu vahvasti; välillä on jopa vaikea erottaa, onko jokin asia Näreen pohdintaa vai aikalaistodistusta. 

Suomalaisissa korsuissa puhuttiin paljon naisista ja seksistä - eikä todellakaan aina niin kivasti. Näreen mukaan seksipuheilla luotiin me-henkeä, joka lisäsi taistelutahtoa. Naiset ja seksi olivat jotakin, mikä muistutti normaalielämästä ja niistä puhuminen saattoi jopa valaa uskoa tulevaisuuteen. Sopia kyllä kysyy, voisiko sitä yhteishenkeä luoda jollakin muulla tavalla - tarvitsisi sitten kirjoittaa vähemmän noita feministisiäkin antologioita.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin varsin kiinnostavaa nähdä myös tämä puoli sodasta. Näistä jutuista on vaiettu 70 vuotta, joten on varmasti jo aika kertoa, mitä kaikkea sodan aikana puhuttiin ja tehtiinkin.

Minua jäi taas mietityttämään se, että me suomalaiset (ja länsimaalaiset muutenkin) käsittelemme tämän yhden sodan traumoja vieläkin, 70 vuoden jälkeen. Nykyään Suomeenkin kuitenkin tulee sodan keskeltä ihmisiä, jotka ovat kokeneet ihan yhtä kauheita juttuja ja vielä kauheampiakin kuin ne toisen maailmansodan aikaiset. Silti tässä yhteiskunnassa oletetaan, että nämä ihmiset integroituvat yhteiskuntaan ihan saman tien. Kyllä on kovat vaatimukset, vaikka itse ei ole saatu asiaa pois päiväjärjestyksestä kolmannessa ja neljännessäkään polvessa!

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Japani-kuume

Suomalainen kirjakauppa muistaa kanta-asiakkaitaan kerran vuodessa bonussetelillä. Minulla sen arvo ei ole vielä koskaan ollut järisyttävän suuri, mutta sen verran aina takaisin tulee, että saa ilahdutettua itseään. Tänä keväänä tuhlasin bonukseni tarjouspokkareihin.

Yksi niistä oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Se on kertomus sapattivuodesta, joka sisältää matkoja (lähinnä) Japaniin, kirjan kirjoittamista ja ihmisenä kasvamista. Toisaalta se on kirja Sei Shonagonista, Heian-kauden hovinaisesta, ja hänen kirjoittamastaan Tyynynaluskirjasta.

Sei ja Tyynynaluskirja ovat riittävä syy lähteä Japaniin kirjoittamaan kirjaa. Ja tietenkin se, että 38-vuotiaana on jo aivan urautunut, työelämä tuntuu puuduttavalta ja siihen toivoo taukoa.

Minä en tiedä japanilaisesta kirjallisuudesta tai historiasta tai ylipäätään kulttuurista juuri mitään, joten en tiennyt Sei Shonagonistakaan. En itse asiassa edes ymmärrä, miten päädyin kaupassa juuri tähän kirjaan. Mutta kauheaa on ajatellakaan, että tämä olisi jäänyt lukematta!

Kankimäki kirjoittaa lämpimällä itseironialla omasta elämästään, mutta eniten matkustamisesta ja kirjoittamisesta. Kankimäen terävän katseen ja kynän alla tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen ja kirjoittajaksi heittäytyvä kustannustoimittaja rinnastuvat, näyttävät toisiltaan monessa asiassa. Yhtymäkohtia omaan elämäänsä löytää myös keski-ikäistyvä äidinkielenopettaja.

Parasta kirjassa on se, että se herättää minussa armottoman matkakuumeen. En ole aiemmin ajatellut, että Japani olisi matkakohdehaaveideni kärjessä. Kankimäki kertoo matkastaan sellaisia yksityiskohtia, että minulle tulee fyysinen kutina päästä kokemaan samat asiat ja enemmänkin.


 Kuvassa Japani-kirjan lisäksi korealaista kirsikkateetä ja belgialaista suklaata.



Sain ennen joulua suosituksen lukea Henrika Ringbomin Elden leende -kirja. Tilasin sen joululahjaksi, mutta vasta nyt kesän korvalla ehdin sen lukemaan.  Sekin on matkakertomus, ja  kohteena on Japani. Ringbom kuvaa osittain samoja asioita kuin Kankimäki, ja onkin kiinnostavaa vertailla kahta erilaista näkökulmaa.


Ovatko kaikki matkakertomukset myös matkoja omaan itseen? En ole perehtynyt lajityyppiin niin tarkasti, että osaisin arvioida asiaa, mutta myös Ringbom matkaa omaan sisimpäänsä. Hänen syynsä tehdä niin on hiljattain sairastettu rintasyöpä (sekä vanhempien ja yhden ystävän kuolema).

Jos Kankimäki käsittelee aihettaan kevyesti ja huumorilla, menee Ringbom syvälle sielunsa syövereihin. Kaksi erilaista lähestymistapaa luovat hyvin erilaiset kuvat samasta Japanista ja Kiotosta - ja kuitenkin kyseessä on selvästi sama paikka. Kun Kankimäki maalaa kuvan Japanista, jossa hän itsekin on mukana, käyttää Ringbom Japania enemmän taustana, jonka päälle hän maalaa oman kuvansa. Minä haluan vain päästä selvittämään, millainen on minun Japanini!

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Shokkipaljastus: puilla saattaa olla tietoisuus

Metsäinsinööriveljeni sai joululahjaksi Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä - kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä -kirjan. Kun se vielä maaliskuun alussa seisoi samalla sohvapöydällä, mihin se jouluna oli laskettu, päätin ottaa sen lainaan.

Alussa kirjan ajatukset tuntuvat jotenkin radikaaleilta ja kaikkea opittua keikuttavilta: Puillakin on tunteet, ne osaavat viestiä keskenään, tuntevat ehkä kipua ja makua jne. Vain luonnontilainen metsä toimii luonnollisesti ja hakkuumetsässä luonnolliset järjestelmät on pilattu.

Wohlleben tarjoilee riittävästi tutkimustuloksia ja todisteita väitteilleen, jotta lukijan on mahdollista uskoa nihin ainakin hieman. Se on kuulkaa hieno tunne, kun vanha maailmankuva järkkyy: voisiko se ollakin näin, olenko aina luullut väärin?

Kun kirjassa on päässyt puoleenväliin, tyyli alkaa puuduttaa. Tämä kuultiin jo, mitä sitten? Jos kerran puiden elämä on niin erilaista kuin olemme uskoneet, eikö asialle pitäisi tehdä jotakin? Wohlleben kirjoittaa tarinoiden, antaa lukijan itse tehdä johtopäätöksensä eikä ota voimakkaasti kantaa. Itse olisin ehkä kaivannut jonkinlaista repäisyä, radikaalia ohjelmanjulistusta Oikeutta pyökeille -tyyliin.

Ei sillä, että olisin nyt kääntynyt puunhalaajaksi tai niellyt kokonaisina kaikki Wohllebenin väitteet. Sekin on jo jotain, että kirjan lukemisen jälkeen on pakko katsoa puita uusin silmin ja muistaa, että ihan kaikkea ei vielä tiedetä eikä ymmärretä.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Matkakirjoja

Hiihtolomamatka suuntautui tänä vuonna New Yorkiin. Olin varannut runsain mitoin lukemista laukkuuni, mutta suurkaupungin houkutukset ja lentokoneen verraton elokuvatarjonta veivät mukanaan. Jotakin sentään ehdin.

Miehen suosituksesta otin matkalukemiseksi Janet Evanovichin One for the Money -jännärin. Tai mikä se nyt sitten onkaan - huumoria viljelevä romanttinen jännityskirja, varsinainen viihdepläjäys siis. Mistään uutuudesta ei ole kyse; kirja on vuodelta 1994. Kirjasta on tehty leffa vuonna 2012, mutta senkin olin nähnyt niin kauan sitten, että en muistanut juonesta mitään.

Juoni ei ole mikään järisyttävän ihmeellinen, mutta idea on ihan mainio: rahapulassa oleva nuori nainen, Stephanie Plum, päättää ruveta palkkionmetsästäjäksi, ja kohteena on murhasta epäilty entinen ihastus. Tässä on aineksia komediaan vähintään yhtä paljon kuin jännitysnäytelmäänkin, ja Evanovich ottaa siitä kaiken irti. Kuvittele, millaista olisi, jos minä ryhtyisin yhtäkkiä jahtaamaan rikollisia aseiden kanssa. Juu, sellaista se on Stephillekin.

Tapahtumaympäristö on New Jersey, joten silläkin kirja sopi hyvin Nykin-matkalle. Kirjaa lukiessa kävi kyllä mielessä, että onkohan se oikeasti ollut tällaista, eli on se sitten varmaan tällaista ollut tälläkin puolella Hudson-jokea, mutta onhan tästä sentään jo yli 20 vuotta.

Kyllä minä varmaan sarjan seuraavankin osan luen, mutta sitten kun ehdin. Ei ole kiire, koska tässähän nämä odottavat:



New Yorkissa piti tietysti käydä myös Broadwaylla. Kävimme katsomassa Catsin. Täytyy myöntää, että menin teatteriin aika vähäisellä pohjatietämyksellä (T.S.Eliotin runot, Memory). Jälkeenpäin rupesivat kiinnostamaan nuo runot niin paljon, että ostin METin museoputiikista T.S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Catsin. Nyt olen sivistynyt. Ihan hauskoja runoja, mutta koska en jaksanut lukea sitä sanakirja toisessa kainalossa, en varmasti ymmärtänyt puoliakaan vitseistä. (Enemmän toki kuin siellä musikaalia katsoessani!)

Ihmettelen kovin, kuinka ei näitä runoja ole kukaan kääntänyt suomeksi - tai ainakaan minä en löydä tietoa käännöksestä. Toisaalta meillä on kyllä niin hienoa suomalaista lastenrunoutta aiheesta kuin aiheesta, että ehkä käännökselle ei ole edes tarvetta. Paitsi tietenkin kaikille keski-ikäisille kulttuurirouville, jotka haluaisivat päästä syvemmälle Catsin maailmaan.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Riikka Pulkkinen on vaan niin hyvä!

Lukaisin helmikuussa Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma -romaanin. Sen saivat kaikki halukkaat ladata helmikuun ajan e-kirjastosta itselleen. Tällainen mahdollisuus oli osa kirjastojen ja kustantajien yhteistä Koko kansa lukee -kampanjaa.

Minä olen kirja kirjalta yhä vaikuttuneempi Pulkkisesta. Kuten aiemmatkin pulkkiset, tämäkin romaani sisälsi oman henkilöhistorian ja sukuhistorian selvittelyä sekä ihmisenä kasvua. Perusnykyromaanimatskua siis, mutta ah, niin taitavaa! Lisäksi romaanissa oli kummallisia maagisen realismin sivumakuja, joita usein kammoan, mutta tähän nekin oli kiedottu kovin luontevasti.

Romaani kertoo Aureliasta, nuoresta näyttelijälupauksesta, ja Joachimista, kannuksensa jo lunastaneesta ohjaajasta, jotka yhdessä tekevät näytelmää Berliinin muurin murtumisesta. Mielestäni kirjan keskeisiä teemoja ovat sisaruus ja muutkin perhesuhteet samoin kuin oman paikan löytäminen perheen historiassa - mutta myös maailmanhistoriassa. Berliinin ja Saksan yhdistyminen on koko romaanin läpi kulkeva sivujuoni.

Toistaiseksi Pulkkinen on onnistunut ihan mihin tahansa aiheeseen tarttuessaan. Toki jotkin onnistumiset ovat olleet minun mielestäni parempia ja suurempia kuin toiset; tämä Paras mahdollinen maailma ei ehkä ole ihan paras mahdollinen pulkkinen, mutta ei huonoinkaan. Mielenkiinnolla jään taas odottamaan lisää.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Engelin fragmentit

Sain joululahjaksi Finlandia-voittajan, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Romaani sisältää Engelin päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1816-1840, jolloin hän suunnitteli Helsinkiä.

Tämähän on ihan todella kaunis kirja, ja varmaan siksi pidin sitä yöpöydällä pari kuukautta. Tai sitten siksi, että näitä lyhyitä päiväkirjamerkintöjä oli helppo lukea muutama illassa. Tunnelmaan pääsi tauonkin jälkeen helposti mukaan, mutta hurjaa imua tai tarvetta päästä loppuun ei syntynyt. Pikemminkin tässä oli taas pitkästä aikaa sellainen kirja, jota minäkin halusin makustella.

Viikilän fragmentaariset muistiinpanot luovat yhden mahdollisen Engelin ja yhden mahdollisen 1800-luvun Helsingin. Todennäköisesti kuvassa on paljon tottakin, koska Viikilä on varmasti tutustunut Engelin elämään ja tuotoksiin. Lukijalle tulee itse asiassa usein fiilis, että pitäisi tietää enemmän siitä, mitä todella on tapahtunut, että näihin fragmentteihin on kirjoitettu enemmän tunnetta kuin nopealla lukaisulla ymmärtääkään.

Kun ei tunne tapahtumia, Engelin historiaa, pitää hidastaa vauhtia, pysähtyä pohtimaan, mistä tässä oikein puhutaan, mitä oikeastaan tapahtuu. Romaani luo historiaan pieniä kurkistusaukkoja tai pysähdyspaikkoja, joissa lukija voi viivähtää hetkisen. Viikilä on kirjoittanut paljon runoja, ja tätä romaania on pidetty monissa arvosteluissa runollisena. Kai se on ihan tottakin, kun jopa minä kirjoitan siitä näin eteerisesti. Tämä kirja ei ehkä sovi tarinoiden tai seikkailujen ystävälle, mutta tarkkailijoille ja esteetikoille se on ihan omiaan.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Brittikomediaa

Koulukirjastoomme oli hankittu useita kappaleita Mark Haddonin romaania Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Vielä kertaakaan ei ole ollut sellaista opiskelijaryhmää, että olisin laittanut kaikki lukemaan saman kirjan, mutta jos jonain päivänä tulee se mahdollisuus, tämän voisin luettaa.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopherista, joka päättää selvittää, kuka on tappanut naapurin koiran. Romaani on itse asiassa dekkari, jota Christopher tapauksesta kirjoittaa. Naapurin koiran lisäksi tulee käsiteltyä äidin kuolema, suhde isään, vanhempien parisuhde, oma lapsuus ja varsinkin se, kuinka vaikeaa Christopherin on nähdä maailma samalla tavalla kuin muut.

Romaani on hieno kuvaus autismin kirjosta. Haddon on itse kirjoittanut blogissaan, että hän ei kirjassaan pyri ensisijaisesti kuvaamaan Aspergerin syndroomaa, vaan sitä, millaista on, kun tuntuu, että on vähän ulkopuolinen ja kun maailma näyttäytyy ihan erilaisena kuin muille ihmisille. Siinä kirja onnistuukin mainiosti. Minulle tulee tästä itse asiassa mieleen John Greenin kirjat, joissa myös on useimmiten hieman ulkopuolinen minäkertoja, joka pohdiskelee maailmaa pikkuisen eri vinkkelistä kuin muut ikätoverit. Tai no, toisaaltahan se on tunne, joka kaikilla teini-ikäisillä on. Haddon ja Greenkin onnistuvat kuitenkin muovaamaan päähenkilöitä, joissa on jotakin perustavasti erilaista.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus on hauska, vakava ja ajatuksia herättävä samaan aikaan. Samanlainen on myös Haddonin romaani Harmin paikka. Se kertoo perheestä, jonka kaikki jäsenet joutuvat kriisiin samaan aikaan. Isä epäilee sairastuneensa ihosyöpään ja alkaa pelätä kuolemaa. Äiti on löytänyt uuden rakastajan, mutta ei pysty päättämään, kumman miehistään valitsee. Tytär suunnittelee häitä, vaikka ei olekaan ihan varma, onko valitsemassa oikeaa miestä. Tästä äiti ja isäkin ovat sitä mieltä, että ei todellakaan ole. Poika ei haluaisi tuoda poikaystäväänsä häihin, mistä poikaystävä suivaantuu ja jättää pojan potemaan sitoutumiskammoaan yksin.

Romaani on kuin brittiläinen sitcom. Asiat lähtevät liikkeelle pieninä ja huvittavina, mutta eteenpäin rullatessaan muuttuvat suuriksi ja tragikoomisiksi. Huumorin kautta tulee käsiteltyä montaa isoa teemaa, kuten vanhenemista, sitä mikä on hyvä perusta parisuhteelle ja minkälaisia suhteita perheenjäsenten välille muodostuu.

Harmin paikka on silläkin tavalla hyvä kirja, että siinä on onnellinen loppu. Minä pidän siitä, että tarinan henkilöt pääsevät perille, tullaan suvantoon, piste pannaan paikalleen.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Metsäjätti

Kuolevan koulukirjastomme hyllystä poimin mukaani myös Miika Nousiaisen Metsäjätti-romaanin. Olen tähän mennessä kovasti tykännyt Nousiaisesta sekä kirjailijana että tv:n viihdeohjelmien panelistina. Odotukset Metsäjätin suhteen olivat siis korkealla.

Metsäjätti kertoo Pasista, joka on kotoisin Törmälästä, ja Törmälästä, joka on vaneritehtaan ympärille kasvanut pikkukaupunki. Metsäjätti on tehtaan ostanut suuryritys, jossa Pasi on töissä. Kun tehtaalla tehdään saneerauksia, Pasi lähetetään Törmälään tekemään likaiset työt.

Kirja kolahti monella tavalla. Nousiaisen huumori on ensi silmäyksellä kuivaa, mutta kun se kasvattaa kierteitä, päästään yllättäen farssimaisiin kohtauksiin. Sopii minulle! Toisaalta tässä oli minulle henkilökohtaisia teemoja. Olen itsekin kotoisin metsäteollisuuspaikkakunnalta. Pasin tausta on aivan erilainen kuin hänen elämänkumppaninsa, joka on vauraasta suomenruotsalaisesta suvusta. Ei ehkä aivan sama tarina kuin minulla, mutta hirveän usein arjessa törmään tilanteisiin, joissa täytyy todeta, että tuo toinen ei vain ymmärrä, millaista elämä joillain voi olla. Metsäjätti on vuodelta 2011, ja irtisanomiset tuotannollisista syistä on ihan yhtä hyvä aihe tänä päivänä kuin silloinkin; nykyaikainen markkinatalous ei ole varsinaisesti muuttunut armollisemmaksi viime aikoina.

Kirjaa lukiessa tuli kerran jos toisenkin mieleen, että tämähän kertoo minun kotipaikkakunnastani! Epäilykset heräsivät, kun Törmälän paikallisen nimi on ihan samanlainen kuin oman kotikyläni kapakalla. Seuraavassa luvussa kuvailtiin ihan selvästi meidän omaa kylähullua! Pakko oli googlata Miika Nousiaisen taustoja. Hän on kotoisin Säynätsalosta, joka selvästi on Törmälän esikuva. Mutta kylläpä Suomessa on monta tusinaa paperi-, vaneri- tai sellutehtaan ympärille muotoutunutta pikkukaupunkia, jotka kaikki ovat keskenään aika samanlaisia. Jos ette usko, lukekaa itse, ainakin te kaikki henkiset törmäläläiset.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Joululoman viihdepläjäys

Joulun alla ja joululomalla olen keskittynyt kirjalliseen viihtymiseen. Ostin joululahjaksi äidille Kate Mortonia kahdenkin kirjan verran, ja pitihän ne lukea ennen pakettiin käärimistä.

Ne ovat kertakaikkisen ihanaa hömppää, jota voi ahmia ilman suurempia pohdintoja. Jos pidät kartanoromantiikasta Downton Abbeyn tyyliin, nämä kirjat ovat todennäköisesti makuusi. Romanttista ajankuvaa maustavat pikantisti salaisuudet, esimerkiksi aviottomat lapset, salatut suhteet ja ratkaisemattomat murhat.

Minä ainakin kaipaan välillä tällaisia hyvän mielen kirjoja, joihin on helppo sukeltaa hetkeksi kun haluaa unohtaa ympäröivän maailman.

Meidän oppilaitoksessa on pitkään ollut mielettömän hyvä koulukirjasto, johon on hankittu kiitettävästi myös merkittävää nykykirjallisuutta. Viime syksyn YT-neuvotteluissa kirjastonhoitaja todettiin tarpeettomaksi ja kirjastokin vetelee tällä hetkellä viimeisiään. Tällaisessa tilanteessa olen todellakin kaivannut todellisuuspakoa, joten kävin hakemassa kirjastosta kaikki kotimaiset ja ruotsalaiset dekkarit, joita en vielä ole lukenut. Outi Pakkasta ja Anna Janssonia siis. Kumpikaan ei ole mielestäni suuremman hehkuttamisen arvoinen, mutta takuuvarmoja molemmat kyllä ovat. Sitä saa, mitä luuleekin saavansa - siis murhan ja siihen ratkaisun ja samassa paketissa viihdyttävää ajankuvaa.

Joulupukki toi lähinnä ajattelua vaativia kaunokirjoja isolla koolla. En ole niihin ihan vielä valmis, mutta ehkä sitten, kun kaikki muu on luettu.