perjantai 11. heinäkuuta 2014

Jännitystä ja romantiikkaa (=seksiä) nuorisolle

Esiteini haki kirjastosta kesälukemista ja toi mukanaan Salla Simukan Lumikki-trilogian, Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Koska hänellä meni pari päivää kolmen kirjan lukemiseen, ajattelin itsekin lukea trilogian, jota on hehkutettu paljon. Työnkin puolesta on hyvä tuntea myös nuortenkirjallisuutta ja varsinkin tällaisia kirjoja, joiden lukijakunta asettuu teini-iän ja aikuisuuden rajamaille. (11-vuotias tyttäreni ei siis kuulu kohderyhmään, mutta koska hänkin oli lukenut positiivisia arvioita kirjasta, enkä ole tähän mennessä kokenut tarvetta rajoittaa lukemisia, olin lähinnä iloinen, kun nämäkin kirjat olivat tarttuneet matkaan.)

En ihmettele kehuja ja kirjojen suosiota. Tamperelaisen lukiolaistytön Lumikki Anderssonin seikkailut ovat varsin mukaansatempaavia, ja trilogiassa on kivoja koukkuja, jotka saavat odottamaan seuraava osaa ja salaisuuksien paljastumista. Jokainen kirja on kuitenkin oma tarinansa. Ehkä kuitenkin kaipaisin vähän enemmän trillerijuonten kehittelyä. Usein asiat vain tapahtuivat ihan sattumalta ja vähän liiankin nopeasti. Vähän vähemmän olisin kaivannut teiniangstia. Vanhaa kukkahattutätiä myös vähän ärsytti runsas seksin määrä, mutta kai sellainen kiinnostaa niitä nuoria. Enkä kiellä, etteikö seksuaalisuuden pohdinta kirjassa olisi ollut hyvää. Varsin implisoidusti kirjoissa näytetään, että monenlainen seksuaalisuus on okei, mikä ei varmastikaan ole huono asia ottaen huomioon, että moni nuori näitä asioita pohtii. 

(Tällä perusteella olen ihan tyytyväinen siihen, että 11-vuotiaani kirjat luki. Toisaalta vähän kyllä hirvitti lukea vaaleanpunaisista dildoista ja Lumikista "märkänä suihkussa" vasta sen jälkeen, kun lapsi oli kirjat lukenut. Mutta no, kai sitä itsekin luki tuossa iässä vaikka mitä, mikä oli outoa, eikä aina edes ihan ymmärrettävää - jännitys oli kuitenkin 11-vuotiaalle se pääasia (tai näin äidille ainakin kysyttäessä vastattiin).)

Taas taistelin

Nimittäin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toisen kirjan. Alan uskoa, että nimi tulee siitä, että kirjan ensimmäinen puolisko on aina ihan kauheaa tahkoamista ja taistelua, ennen kuin lukeminen alkaa luistaa.

Toinen puolisko menikin sitten taas leikiten. Kirpaisevan hyvää analyysia ruotsalaisesta yhteiskunnasta, osuvaa parisuhdekuvausta mitään kipeää peittelemättä ja tuttuja ristiriitaisia tunteita vanhemmuudesta. Tunnistin itseni Knausgårdin omakohtaisesta ja paljastavasta kertojasta - kirja kolahti.