keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Vau

Ostin syksyllä aikamme kulttiromaanin, sukupolvikokemukselle äänen antavan mestariteoksen jne. jne. Jotenkin se hautautui kaiken viihteen, Barbarotin filosofisten rikostutkimisten ja historiallisen höpinän, alle. Mutta nyt olen vihdoinkin lukenut Klaus Ove Knausgårdin Taisteluni, osa 1:n. Vau.

Onhan se kaikkien kehujen arvoinen. Samalla lavea ja tiivis, ahmittava ja pysähtymään pakottava, tunteita herättävä. 

Minä ihastuin heti alussa Knausgårdin tuntemuksiin ja ajatuksiin perhe-elämästä ja lapsista. Tai ehkä ennemminkin samaistuin, niin kuin varmaan jokainen, joka muistaa vielä omien lastensa pikkulapsiajat. Innostuneena luin myös päähenkilön nuoruusvuosista. Vaikka omat nuoruusvuoteni sijoittuvatkin 90-luvulle ja suomalaiseen pikkukaupunkiin, tuntuu elämä olleen melko samanlaista 80-luvun norjalaisessa pikkukaupungissa. 

Romaanin ensimmäisessä osassa nelikymppinen Knausgård muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, erityisesti isäänsä. Toisessa osassa kolmikymppinen Knausgård on hautaamassa isäänsä ja palaa muistoissaan oman historiansa eri kohtiin. Toisessa osassa tärkeässä osassa on myös veli: veljekset järjestävät yhdessä isälle hautajaisia ja monet takaumista liittyvät veljeen. Aikatasojen vaihtelu käy sujuvasti ja luo romaaniin syvyyttä.

Hienointa romaanissa on kuitenkin se, että Knausgård avaa oman kokemuksensa ja omat tunteensa niin vapaasti, riisuu itsensä paljaaksi lukijan edessä ja antaa katsoa. Knausgård ei välttele kipeidenkään asioiden auki leväyttämistä.  Ainakin näennäisesti - mistäs minä tiedän, onko kirjailija Karl Ove Knausgård yhtään samanlainen kuin päähenkilö Karl Ove Knausgård. Tämän avoimuuden vuoksi lukija pääsee lähelle, osaksi päähenkilön tarinaa. Samaistumiskohtiakin löytyy enemmän, koska lukijan täytyy myöntää, että itsessäkin on niitä pimeitä puolia ja salattuja muistoja, joita Knausgård ei pelkää paljastaa.

Suosittelen menetettyä lapsuutta haikaileville, nuoruusvuosiinsa kaipaaville, sisarussuhdetta pohtiville ja isäsuhdetta kipuileville. Muillekin.