Joka hetki olemme yhä elossa

Aloin sitten toden teolla oikeiden ja vakavien kirjojen lukemisen. Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa on ehdottomasti lukemisen väärti. Tositapahtumiin pohjautuva romaani kertoo, kuinka Tomin vaimo kuolee parin esikoisen syntymän jälkeen leukemiaan. Ahdistavasta ja surullisesta aiheesta huolimatta ahmin tämän kirjan. Malmquist kirjoittaa ajatusten ja tapahtumien virtaa, johon lukija tempautuu mukaan.

Mielestäni kirja simuloi hyvin sitä myrskyä, johon läheisen sairastumisen ja kuoleman jälkeen joutuu. Tai oikeastaan Tom joutuu ihan valtavaan kriisikasaan, johon kuuluu vaimon sairastuminen, lapsen syntyminen keskosena, vaimon kuolema ja isän kuolema. Välillä käy mielessä, miten kukaan voi selvitä järjissään tällaisesta tapahtumavyyhdestä - mutta ilmeisesti kannattaa kirjoittaa kirja, joka kiskaisee lukijan samaan karuselliin.

Malmquist kuvaa suorastaan orjallisesti erilaisia tilanteita, joihin myrsky voi viedä. Kuinka pihalla sairaalassa on ensin, kun lääkärien puheesta ei ymmärrä sanaakaan, ja kuinka sairaalasta vähitellen tulee koti. Kuinka yksittäinen vainajalta jäänyt esine tai kahvitahra vie yhtäkkiä vuosientakaisiin muistoihin. Kuinka viranomaisten kanssa asiointi alkaa muistuttaa Kafkan romaania.

Usein sanotaan, että kirjallisuuden avulla pääsee paikkoihin, joihin ei muuten ole mahdollista päästä. Näihin paikkoihin ei kukaan varmasti todellisuudessa toivo pääsevänsä, mutta tämän kirjan avulla on mahdollista laajentaa omaa ymmärrystä. Itse olen valitettavan monessa näistä paikoista jo käynytkin, mutta minä koin romaanin terapeuttisena. Suosittelen lämpimästi, vaikka samalla varoitankin voimakkaiden tunnereaktioiden mahdollisuudesta.

Siirtymä viihteestä vakaviin kirjoihin

Nappasin kirjastosta mukaani Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus. Luulin lainanneeni rakkausromaanin, jossa ratkeaa jokin arvoitus. No, kävi siinä niinkin, mutta kaiken kaikkiaan kirja ei ollut ollenkaan sitä, mitä odotin. Välillä sen kerronta oli yhtä kökköä kuin todella huonossa viihdekirjassa - ei lukijoita kiinnosta, minkälaisia huonekaluja tietyssä huoneessa on tai minkäväriset silmät päähenkilöllä on! Välillä kerronta oli paulocoelhomaista tajunnanvirtaa, josta oli vaikea saada otetta. Itse rakkaustarina oli kyllä kaunis, mutta minä tarvitsen konkretiaa ilman turhia krumeluureja.

Tämän romaanin jälkeen tuntui siltä, että hömppäkiintiö on täynnä, ja voisin välillä lukea salonkikelpoista kirjallisuutta. Kirjastosta löytyi myös Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys. Niemi on varsin ajankohtainen juuri nyt, koska hän voitti alkuvuodesta Runeberg-palkinnon, ja lisäksi hän kohautti saapumalla Linnan juhliin mereneliö/tilataideteos/ompelukorin sisältö olkapäällään.

En ollut aiemmin lukenut Niemen teoksia, mutta voipi olla, että palaan niihin tämänkin jälkeen. Ihmissyöjän ystävyys teki varsin positiivisen vaikutuksen. Se kertoo kirjailijasta, jonka paras ystävä on tehnyt itsemurhan. Ystävän perhe on toiminut köyhistä oloista tulleen kirjailijan mesenaattina, ja kirjailija joutuu ystävän kuoleman myötä kohtamaan niin oman menneisyytensä kuin koko Euroopan historian. Kirjailija kirjoittaa samaan aikaan eurooppalaista suurromaania, joka vuorottelee romaanissa kirjailijan tarina -kehyskertomuksen kanssa.

Kirjastossa tartuin tähän romaaniin oikeastaan juuri siksi, että siinä vuorotteli kaksi erilaista fonttia - ja kaksi eri tarinaa. Lukiessa tarinat täydensivät hyvin toisiaan. Oli myös mielenkiintoista huomata, että vuoronperään jompikumpi tarinoista oli se, jota halusin enemmän lukea, ja ihan lopussa molemmat olivat sellaisia. Jonkinlainen temaattinen yhdistyminen tässä siis tapahtui!

Henkien labyrintti sulkeutuu

Tänä syksynä luin Carlos Ruiz Zafonin Unohdettujen kirjojen labyrintti -kertomuskokoelman neljännen ja viimeisen osan, joka on nimeltään Henkien labyrintti. Romaanit kertovat Espanjasta ja varsinkin Barcelonasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tässäkin kirjassa keskeisessä osassa ovat Semperen kirjakauppa, Semperen perhe, varsinkin poika Daniel, kirjakaupan yleismies Fermini sekä tietenkin Unohdettujen kirjojen labyrintti. Pääosassa on Alicia Gris, joka työskentelee hämäräksi jäävälle taholle Espanjan valtion sisällä. Hänen työtään on selvittää rikoksia keinolla millä hyvänsä.

Romaanin alussa kulttuuriministeri Mauricio Valls katoaa. Valls on aiemmissakin kirjoissa sotkeutunut Sempereiden elämään, tai paremminkin sotkenut sitä. Fermini ja Alicia ovat vanhoja tuttuja, ja kun tapauksen selvittäminen tuo Alician Barcelonaan, kaikkien vanhojenkin salaisuuksien langat sotkeutuvat tähän mysteeriin.

Zafon on näissä romaaneissa luonut maagisen maailman, jossa taruista tulee totta ja totuus on usein tarua ihmeellisempää. Tapahtumapaikkana on ihana Barcelona - lukiessa herää valtava matkakuume. Tässä romaanissa Zafon tekee tiliä kuvaamansa Barcelonan kanssa; hän pyrkii avaamaan jokaikisen solmun ja laittamaan pisteen näille tarinoille. Lopussa hän jopa liittää itsensä ja kirjansa tarinoihin, kun Daniel Semperen poika Julian kirjoittaa tarinoista neljä kirjaa, joiden nimet ovat Tuulen varjo, Enkelipeli, Taivasten vanki ja Henkien labyrintti.

Zafonin Barcelona imaisee lukijan mukaansa. Järkyttävää on se, että tällaisia tarinoita Francon Espanjasta ihan oikeasti on - Zafon tekee niistä jännittävää ja viehättävää satua. Tämäkin historian palanen on koulussa jäänyt hyvin vähäiselle käsittelylle, joten on hauskaa täydentää tietoja edes näiden romaanien kautta.

Päätin muuten lukea nuo romaanisarjan aiemmatkin osat. Muistin ostaneeni Tuulen varjon joskus edullisesti ja sillä ajatuksella, että joku saa hienon lahjan. Ajattelin ottaa sen kirjahyllyyni, mutta sitten löysinkin sieltä saman kirjan varsin kuluneen version, jonka näyn saaneen syntymäpäivälahjaksi vuonna 2007. Muistelin myös omistavani Enkelipelin, jota rupesin etsimään hyllyistä. Löysin Taivasten vangin. Jonka muuten lainasin kirjastosta viime keväänä. Varsinainen unohdettujen kirjojen hautausmaa tuo minunkin kirjahyllyni.