Ahmittavaa lukunälkäisille

Huhtikuun jälkipuolisko meni hömpötellessä (ja tasapainottavia tietokirjoja lukiessa, mutta niistä myöhemmin).

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Tämä romaani on yhdistelmä kartanoromantiikkaa ja Hercule Poirotia. Nuori nainen päätyy palvelijaksi rikkaaseen kartanoon ja yrittää samalla ratkaista oman elämänsä ongelmakohtia - ja junassa tapahtunutta sairaanhoitajan, Florence Nightingale Shoren, murhaa. Tämä on kirjasarjan ensimmäinen osa; sarjan kaikki murhat perustuvat tosielämän selvittämättömiin kuolemantapauksiin. Kirja oli kaikin puolin viihdyttävä, eikä siinä ole mitään, mikä ärsyttäisi. Toisaalta siinä ei ole myöskään mitään, mikä ihastuttaisi erityisesti - kaikki vaikuttaa viimeisen päälle laskelmoidulta.

Helmet-lukuhaaste:

• 3, historiallinen romaani
  
• 20, kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen
  
• 22, kirjassa ajetaan polkupyörällä
  
• 31, jännityskirja tai dekkari
  
• 37, kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa
  
• 41, kirjassa matkustetaan junalla.
  

 

Terttu Autere: Sininen hatturasia

Jostakin bongasin faktan, että Autere kirjoittaa 20-luvulle sijoittuvia dekkareita, ja ihan arvalla varasin kirjastosta yhden hänen kirjansa. Eihän tämä mikään dekkari ollut, vaan historiallinen romaani, joka sijoittuu hämäläiseen pikkukaupunkiin ja 1920-luvulle. Yhden päivän aikana käydään läpi kaupungin erilaisia asukkaita ja heidän elämäänsä sekä takaumien että ennakointien kautta. Tämä kirja oli aika viehättävä omassa lajissaan, vaikka yleensä en tällaisia kirjoja juuri lue, enkä varmaan kokeile Auteretta enää uudestaan.

Helmet-lukuhaaste:

• 2, kirjan on kirjoittanut opettaja
  
• 3, historiallinen romaani
  
• 36, kirjassa liikutaan ajassa (no niissä takaumissa ja ennakoinneissa)
  
• 45, kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.

 

Pirjo Rissanen: Syyslaulu

Sain vinkin tutustua Rissaseen. En ollut koskaan kuullutkaan hänestä, ja taas ihan summanmutikassa valkkasin kirjastosta kirjan, jonka kansi ja nimi vaikuttivat kiinnostavilta. Se löytyi romanttisen viihdekirjallisuuden osastolta, mutta ei se minun mielestäni kuulu sellaiseen. Syyslaulu kertoo Violan ja Toukon myrskyisästä suhteesta 1960-luvulta 2000-luvun alkupuolelle, heidän neljästä lapsestaan ja Violan kasvusta. Keskiössä on hankalan parisuhteen dynamiikka ja se, miten se vaikuttaa parin lapsiinkin. En olisi tarttunut kirjaan ilman suositusta, enkä välttämättä lue Rissasta tätä enempää, mutta pidin kyllä romaanin laajoista juonenkaarista ja todentuntuisista henkilökuvista.

Helmet-lukuhaaste:

• 41, kirjassa matkustetaan junalla
  
• 45, kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.
  

Satiiria ja moraalisia valintoja samassa paketissa

Olen lukenut Liane Moriartyn kirjoja vähän varoen ja jostain syystä olen jopa vähän vältellyt niitä kaikkein kieroimpia. En kyllä ymmärrä, miksi, koska nehän olivatkin juuri parhaita! Löysin Kierrätyskeskuksesta sekä Mustat valkeat valheet että Hyvän aviomiehen kesälukemiseksi todella edullisesti.

Näistä Mustat valkeat valheet  pääsee haastekohtaan  12, kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera. No, ei ole, mutta eikö huippusuosittu tv-sarja, eli HBO:n Big Little Lies, ole ihan sama asia? Romaani kertoo kolmen naisen kautta erään sydneylaisen asuinalueen ja erityisesti sen alakoulun vanhempien muodostaman yhteisön elämästä. 

Hyvä aviomies kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun läheisen ihmisen elämästä paljastuu yksityiskohta, joka muuttaa täysin sen, minkälaisena tätä ihmistä pitää - ja sitä kautta koko elämän. 

Moriartyn kirjoissa päähenkilöt ovat aina jonkinlaisessa tiukassa paikassa, usein moraalisen valinnan edessä. Usein romaanien juonessa on keskeistä, että erilaiset valinnat johtavat erilaisiin tulevaisuuksiin. Tarinat alkavat verkkaisesti, viihdekirjallisuuden omaisesti, mutta vauhti ja panokset kiihtyvät loppua kohti, niin että lukijakin joutuu eettisten pohdintojen eteen.

Itse pidän Moriartyn kirjoissa erityisesti todella osuvasta ja paljastavastaa parisuhteen kuvauksesta. Romaanien parisuhteet ovat toki erilaisia, mutta todella tuttuja ja usein myös samaistuttavia. Moriarty kirjoittaa myös hauskaa satiiria soccer momien ja vanhempainyhdistysten maailmasta. Näitäkin on nähty elävässä elämässä, mutta totta kai ne ovat hauskempia, kun joku kirjoittaa niistä kirjan!

Kaikuja 60-luvulta

Pidän Laura Honkasalon kirjoista. Niiden maailma tuntuu tutulta ja riittävän arkiselta, mutta silti uskottavalta ja huolella rakennetulta. Näin on myös Perillä kello kuusi -romaanissa.

Suurin osa tapahtumista sijoittuu 1960-luvulle. Päähenkilö on Vuokko, edustusrouva, jolla on työhönsä uppoutunut rakennusinsinöörimies Risto, moderni omakotitalo Espoossa ja kaksi melkein aikuista tytärtä, joista varsinkin 16-vuotias Piitu on romaanissa keskeisessä osassa. Vuokon elämä menee sekaisin, kun hän tapaa Martin, nuoremman miehen, johon hän rakastuu.

Vuokon tarinan rinnalla kulkee Aunen tarina. Aune on Riston täti, vannoutunut vanhapiika, joka on keskittynyt suvun perinteiden kunnioittamiseen ja työhönsä sihteerinä. Työpaikalla tapahtuvat muutokset saavat myös Aunen elämän mullistumaan.

Välillä tarina siirtyy 90-luvulle. Risto on kuollut, ja tyttäret siivoavat hänen jäämistöään. Samalla siivotaan muistoja, suvun historiaa ja sen tarinoita, jotka näyttäytyvät eri näkökulmista kovin erilaisina.

Mielestäni tässä romaanissa kiinnostavinta oli ajankuva - 1960-luku piirtyy lukijan silmien eteen uskottavana. Tarina ja henkilöt edustavat omaa aikaansa, 50 vuoden takaista maailmaa. Rakastumiseen, eroamiseen ja elämänmuutosten tekemiseen liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin ajattomia.

Pieniä herkkuja ahmittavaksi tai maisteltavaksi

Tykkään kolumneista. Siitä, että lyhyeen tekstiin saadaan paljon asiaa ja jokin tärkeä ajatus. Siksipä tykkäsin myös Katja Kallion Elokuvamuistista ja Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidosta. En tiedä, onko niitä alunperin kirjoitettu kolumneiksi vai tällaisiksi lyhytesseekokoelmiksi, mutta mielestäni ne muistuttavat kolumneja.

Elokuvamuisti käsittelee elokuvia, niiden katsomista, lempileffoja, erilaisia elokuvakokemuksia. On mielenkiintoista lukea, miten joku toinen elokuvat kokee - ja usein se on myös varsin samaistuttavaa! Usein tekstit ovat myös hauskoja, mutta niissä on myös syvällistä pohdintaa, joka tekee lukemisesta kiinnostavaa.

Takana puhumisen taidossa puhutaan paljon ihmisten välisistä suhteista ja annetaan neuvoja niihin. Sävy on humoristinen, usein ironinen, sarkastinenkin. Tätä kirjaa lukiessa saa varautua nauramaan. Siltikin neuvot voivat kaikessa humoristisuudessaan olla viisaita ja kuulemisen arvoisia.

Parisuhdekirjallisuutta

Haastekohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja sijoitan Kimmo Takasen Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen. Se on ihan kiinnostava kirja siitä, miksi parisuhteessa ei kommunikaatio aina pelitä, ja se antaa avaimia ongelmien käsittelyyn. Toki sitä lukiessa pitää olla aika tunnelukkouskovainen tai ainakin ymmärtää tunnelukkoilmiön perusperiaatteet. Lisäksi Takanen ärsyttävästi vihjailee, että molempien parisuhteessa pitää sitoutua tunnelukkojensa avaamiseen, jotta homma voisi toimia.

Eihän se oikeasti niin ole, vaan on aivan yksi ja sama, millä nimellä kutsuu lapsuutensa traumoja ja erilaisia kommunikaatiokulttuureja, kunhan vain tiedostaa, että ne ovat kaikilla erilaiset, mutta vaikuttavat aikuisuudessakin. Samoista asioista, mutta huomattavasti lempeämmin, puhuu Marianna Stolbow kirjassaan Rakastamisen taito. Siitä kannattaa aloittaa (mutta tiedoksi vain, että Helmet-kirjastoissa siihen on kuukausien jono).

14 Kirjailijan sukunimi alkaa samalla sukunimellä kuin oma sukunimesi

Löysin meiltä töistä kirjojen vaihtohyllyn ja sieltä Sofi Oksasen Baby Janen. Mahtavaa, en ollutkaan lukenut sitä aikaisemmin! (Vaihdossa vein jopa kaksi kirjaa, ne ikuisuuden hyllyssäni vanuneet ja viime kesänä vihdoin luetut Hesset. Siitä seuraavalle hyvin hioutunut riippakivi!)

Baby Janessa minäkertoja kertoo vuoronperään entisestä ja nykyisestä parisuhteestaan, jotka eroavat toisistaan kovasti. Teksti ja tarina etenevät sujuvasti ja lukijan on miellyttävä vertailla parisuhteita ja pohtia, miksi ihmiset päätyvät parisuhteisiinsa. Romaani käsittelee myös mielenterveyden ongelmia uskottavasti ja kiinnostavasti. [Spoiler alert:] Lopussa tarina kuitenkin vinksahtaa trilleriksi, jonka loppu jää lukijalle avoimeksi. Jonkun mielestä loppuratkaisu saattaa olla huono, mutta minä tykkäsin. Romaani olisi ollut hyvä erilaisellakin lopulla, mutta se, että kuvio kiepahtaa ympäri vielä ihan lopussa, jättää tarinan pyörimään pitkäksi aikaa mieleen.

Suuri osa tarinasta sijoittuu 90-luvun loppupuolelle Helsingin homobaareihin ja -piireihin. Olipa hauska lukea paikoista ja ihmisistä, jotka kuuluivat tuohon samaan aikaan myös minun elämänpiiriini. Romaani toimii ajoittain suorastaan suloisena nostalgiatrippinä nuoruuteen.

Kaiken kaikkiaan tätä kirjaa oli ilo lukea! Olen pitänyt kaikista Oksasen kirjoista, joten odotuksetkin olivat korkealla, mutta täytyy sanoa, että tämä kirja oli kuitenkin jotakin muuta kuin odotin. Oksasen lähihistoriaa käsittelevät romaanit ovat koskettavia, väkivaltaisuudessaan karujakin, ja Norma rikkoo todellisuuden rajoja. Baby Jane muistuttaa enemmän nykyaikaan sijoittuvaa psykologista kehitysromaania - vaikka ei se sitten ehkä ihan sellaiseksikaan osoittautunut.

Joka hetki olemme yhä elossa

Aloin sitten toden teolla oikeiden ja vakavien kirjojen lukemisen. Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa on ehdottomasti lukemisen väärti. Tositapahtumiin pohjautuva romaani kertoo, kuinka Tomin vaimo kuolee parin esikoisen syntymän jälkeen leukemiaan. Ahdistavasta ja surullisesta aiheesta huolimatta ahmin tämän kirjan. Malmquist kirjoittaa ajatusten ja tapahtumien virtaa, johon lukija tempautuu mukaan.

Mielestäni kirja simuloi hyvin sitä myrskyä, johon läheisen sairastumisen ja kuoleman jälkeen joutuu. Tai oikeastaan Tom joutuu ihan valtavaan kriisikasaan, johon kuuluu vaimon sairastuminen, lapsen syntyminen keskosena, vaimon kuolema ja isän kuolema. Välillä käy mielessä, miten kukaan voi selvitä järjissään tällaisesta tapahtumavyyhdestä - mutta ilmeisesti kannattaa kirjoittaa kirja, joka kiskaisee lukijan samaan karuselliin.

Malmquist kuvaa suorastaan orjallisesti erilaisia tilanteita, joihin myrsky voi viedä. Kuinka pihalla sairaalassa on ensin, kun lääkärien puheesta ei ymmärrä sanaakaan, ja kuinka sairaalasta vähitellen tulee koti. Kuinka yksittäinen vainajalta jäänyt esine tai kahvitahra vie yhtäkkiä vuosientakaisiin muistoihin. Kuinka viranomaisten kanssa asiointi alkaa muistuttaa Kafkan romaania.

Usein sanotaan, että kirjallisuuden avulla pääsee paikkoihin, joihin ei muuten ole mahdollista päästä. Näihin paikkoihin ei kukaan varmasti todellisuudessa toivo pääsevänsä, mutta tämän kirjan avulla on mahdollista laajentaa omaa ymmärrystä. Itse olen valitettavan monessa näistä paikoista jo käynytkin, mutta minä koin romaanin terapeuttisena. Suosittelen lämpimästi, vaikka samalla varoitankin voimakkaiden tunnereaktioiden mahdollisuudesta.

Ruotsalaista chick litiä

Kävelin kirjastossa myös chick lit -hyllyn ohi. Siellä oli kutsuvasti esillä Katarina Mazettin Kaiken se kestää. Muistelin, että Mazetti on se ruotsalainen julkkisäiti, joka kirjoittaa kolumneja suurperheestään, ja nappasin kirjan mukaani. Kotona selvisi, että Mazetti onkin joku seitsemänkymppinen tantti, joka on kirjoittanut pitkän rivin nuortenkirjoja. Samoin selvisi, että Kaiken se kestää on jatko-osa Parfyymia peräkammarissa -romaanille, josta on tehty joku elokuvakin, nimeltään Naapurihaudan kaveri.

Kirjan alku oli suoraan sanottuna omituinen, koska se on pitänyt saada samaan jatkumoon edellisen kirjan kanssa, mutta kun vauhtiin päästään, lutviutuu tästä oikein näppärä romaani. Romaani kertoo Bennysta ja Desiréestä, joiden pitää sopeutua toisiinsa ja vauva-arkeen. Viihdekirjallisuushylly oli varmaan oikea paikka tälle teokselle siinä mielessä, että Mazetin tyyli on kepeä ja hauska. Kauhean syvällistä pohdintaa ei ole tarjolla, mutta ei tämä mikään prinsessasatu onnellisella lopulla ole, vaan kovasti elämänmakuinen tarina rakkauden, parisuhteen ja perhe-elämän haasteista.

Jos joku hoksaa, ketä julkkista muistelin, voisiko kertoa mullekin sen nimen kommentissa?

Brittikomediaa

Koulukirjastoomme oli hankittu useita kappaleita Mark Haddonin romaania Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Vielä kertaakaan ei ole ollut sellaista opiskelijaryhmää, että olisin laittanut kaikki lukemaan saman kirjan, mutta jos jonain päivänä tulee se mahdollisuus, tämän voisin luettaa.

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopherista, joka päättää selvittää, kuka on tappanut naapurin koiran. Romaani on itse asiassa dekkari, jota Christopher tapauksesta kirjoittaa. Naapurin koiran lisäksi tulee käsiteltyä äidin kuolema, suhde isään, vanhempien parisuhde, oma lapsuus ja varsinkin se, kuinka vaikeaa Christopherin on nähdä maailma samalla tavalla kuin muut.

Romaani on hieno kuvaus autismin kirjosta. Haddon on itse kirjoittanut blogissaan, että hän ei kirjassaan pyri ensisijaisesti kuvaamaan Aspergerin syndroomaa, vaan sitä, millaista on, kun tuntuu, että on vähän ulkopuolinen ja kun maailma näyttäytyy ihan erilaisena kuin muille ihmisille. Siinä kirja onnistuukin mainiosti. Minulle tulee tästä itse asiassa mieleen John Greenin kirjat, joissa myös on useimmiten hieman ulkopuolinen minäkertoja, joka pohdiskelee maailmaa pikkuisen eri vinkkelistä kuin muut ikätoverit. Tai no, toisaaltahan se on tunne, joka kaikilla teini-ikäisillä on. Haddon ja Greenkin onnistuvat kuitenkin muovaamaan päähenkilöitä, joissa on jotakin perustavasti erilaista.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus on hauska, vakava ja ajatuksia herättävä samaan aikaan. Samanlainen on myös Haddonin romaani Harmin paikka. Se kertoo perheestä, jonka kaikki jäsenet joutuvat kriisiin samaan aikaan. Isä epäilee sairastuneensa ihosyöpään ja alkaa pelätä kuolemaa. Äiti on löytänyt uuden rakastajan, mutta ei pysty päättämään, kumman miehistään valitsee. Tytär suunnittelee häitä, vaikka ei olekaan ihan varma, onko valitsemassa oikeaa miestä. Tästä äiti ja isäkin ovat sitä mieltä, että ei todellakaan ole. Poika ei haluaisi tuoda poikaystäväänsä häihin, mistä poikaystävä suivaantuu ja jättää pojan potemaan sitoutumiskammoaan yksin.

Romaani on kuin brittiläinen sitcom. Asiat lähtevät liikkeelle pieninä ja huvittavina, mutta eteenpäin rullatessaan muuttuvat suuriksi ja tragikoomisiksi. Huumorin kautta tulee käsiteltyä montaa isoa teemaa, kuten vanhenemista, sitä mikä on hyvä perusta parisuhteelle ja minkälaisia suhteita perheenjäsenten välille muodostuu.

Harmin paikka on silläkin tavalla hyvä kirja, että siinä on onnellinen loppu. Minä pidän siitä, että tarinan henkilöt pääsevät perille, tullaan suvantoon, piste pannaan paikalleen.

Vaimo kävi lääkärissä

Erilaisia rintasyöpäaiheisia kirjoja on tullut viime aikoina selailtua enemmänkin, ja käsiini osui sellainenkin romaani, joka on ollut lukulistallani pitkään, nimittäin Kluunin Vaimo kävi lääkärissä.

Ainakin osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja kertoo rintasyövästä aviomiehen näkökulmasta. Kirja kuvaa rintasyöpää läheltä mutta kuitenkin ulkopuolelta. Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2007, ja tuolloin muistan sen saaneen huomiota myös siksi, että minäkertoja, rintasyövästä kertova aviomies, on sitoutumiskammoinen ja uskoton mulkero.

Tai mulkerosta voi olla montaa mieltä. Loppujen lopuksi kirja antaa hyvinkin raikkaan ja valoisan kuvan siitä, minkälaiset erilaiset asiat ihmisiä pitävät yhdessä, mitä on rakkaus ja mitä molemminpuolinen sitoutuminen.

Kirja on varsin helppolukuinen ja sitä värittävät "wramplet", erilaiset lainaukset musiikkikappaleista. Kirjassa on myös pieniä tietoruutuja päähenkilö Stijnin elämästä. Se on ärsyttävää!  Kyllä pitäisi osata sen verran yhtenäistä tekstitä kirjoittaa, ettei tarvitse romaaniin erillisiä faktaruutuja!

Mielenkiintoista on lukea myös hollantilaisesta sairaanhoidosta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosituhannen vaihteeseen, ja mielessä käy muutamaankin otteeseen, että ei kai se ole tuollaista voinut olla vielä viisitoista vuotta sitten, eikö potilaalla ole muka ollut mitään sanomista omista asioistaan. Toisaalta vakavan sairauden suhteen tuntee varmaan usein olevansa vähän altavastaajana, ja romaani antaa hyvän kuvan siitä, miltä tuntuu, kun jää terveydenhuollon rattaissa passiiviseksi tekemisen kohteeksi.

Paljastettakoon, että kirjan lopussa vaimo kuolee. Draaman kaari kestää romaanissa hienosti loppuun asti, ja mielestäni loppu on kuitenkin onnellinen ja täynnä toivoa. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea kuvauksena yhdenlaisesta parisuhteesta ja sen päättymisestä. Näinkin se voi mennä.

Harkitsetko eroa? Lue tämä ensin.

Siirryin yksityisautolijasta joukkoliikenteen käyttäjäkai. Ensimmäisen puolikkaan bussiviikkoni aikana luin John O'Farrellin The man who forgot his wife -romaanin. Syitä nopeuteen olivat bussimatkan pituuden lisäksi kirjan mukaansatempaavuus ja helppolukuisuus. Englanninkielisyyskään ei vauhtia hidastanut; kirjan kieli on helposti ymmärrettävää (olematta silti turhan yksinkertaista).

Päähenkilö Jack Vaughan havahtuu eräänä päivänä junasta ja huomaa, ettei muista menneisyydestään mitään. Hän ei muista nimeään, ammattiaan, historiaansa, ei edes mistä on tulossa ja mihin menossa. Muisti palautuu pikkuhiljaa ja muiden avulla hän saa tietää olevansa naimisisissa. Tai tarkemmin sanottuna: olevansa eroamassa. Vaughan ei suostu eroamaan tietämättä, miksi hän on päätynyt tähän ratkaisuun. Vähitellen Vaughan tutustuu uudestaan vaimoonsa Maddyyn, joka ei ilahdu miehensä uudesta tavasta hidastaa eroprosessia, ja lapsiinsa Jamieen ja Dillieen. 

Kirja on hulvattoman hauska kuvaus avioliitosta hyvine ja huonoine puolineen. Kuvaukset riidoista ovat kaikille parisuhteissa eläneille tuttuja. Ja jos Vaughanin ja Maddyn parisuhde ja riidat eivät tarjoa tarpeeksi huumoria tai pohjaa eläytymiselle, tarjoilee Vaughanin paras ystävä Gary Linda-vaimoineen lisähupia.

Tämä on viihdekirja, joten loppu on onnellinen ja matka sinne varsin viihdyttävä. Huumorin avulla on kuitenkin helppo pohtia vakaviakin aiheita. Mitä pitkässä parisuhteessa onnistuminen vaatii? Voiko rakkaus säilyä, kun ihmiset muuttuvat ja kasvavat erilleen? Mikä on riittävä syy erota? Miten erosta selviää? Entäpä parisuhteesta ja siihen liittyvistä konflikteista?

Teorioita parisuhteista

Olisikohan tässä viimeinen joululahjakirjapostaus? Nyt luulen lukeneeni kaikki pukin tuomiset. Pitkä aika siihen menikin, vaikka toki tässä välissä on tullut luettua muutakin. Toisaalta sain kyllä aika paljon kirjoja - ja mieskin sai, jotka nekin piti tietenkin lukea!

Tätini antoi minulle David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin. Tästä on tehty elokuvakin, mutta en ole nähnyt sitä, joten en osaa verrata. Äidiltä sain Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia-romaanin. En tiedä, onko siskoksilla samanlainen ajattelutapa, mutta ainakin minun päässäni nämä kirjat olivat selvästi pari, minkä vuoksi kirjoitan niistä samassa postauksessa.

Sinä päivänä kertoo edinburghilaisista ystävyksistä, Emmasta ja Dexteristä, jotka valmistuvat samana päivänä. Kirja seuraa heidän ystävyyssuhdettaan ja aikuistumistaan 20 vuoden ajan, niin että heidän elämäänsä kuvataan aina samana päivänä, 15. heinäkuuta.

Naimapuuhia kertoo nuorista aikuisista, jotka valmistuvat amerikkalaisesta collegesta. Mitchell on rakastunut Madeleineen, joka on parisuhteessa Leonardin kanssa. Tämäkin kirja kertoo aikuistumisesta, itsensä etsimisestä ja ihmissuhteiden vaikeudesta, vaikka aikajänne onkin lyhyempi, vain reilu vuosi.

Vanhana ja viisaana on helppo katsoa parikymppisten ihmissuhdekipuilua kaukaa, mutta kyllähän näissä molemmissa romaaneissa tiivistyy se, että ihmissuhteet ja ihmiset niissä eivät kasva samaan tahtiin. Se oivallus, että oma hyvä ei ole yhtä kuin toisen hyvä ei ole yhtä kuin yhteinen hyvä, on joskus kipeä, mutta johtaa elämässä eteenpäin ja aukaisee uusia ovia.

Molemmat kirjat ovat hauskoja. Sinä päivänä ehkä enemmän sellaisella hulvattomalla, viihdekirjallisella tavalla, ja Naimapuuhia ironisella, lauseeseen kätketyllä oivalluksella. En kerro juonista sen enempää, niin ei tule spoilauksia, mutta suosittelen kaikille, joita rakastumisen teoria ja parisuhteiden synty kiinnostaa.

Good girl gone bad

Veljen kihlattu luki joululomalla lahjaksi saamaansa Gillian Flynnin Kiltti tyttö -kirjaa. Yhtenä iltana hän lähti juhlimaan ja kirja jäi kotiin. Koska minulla ei ollut juuri sillä hetkellä mitään kesken, tartuin siihen. Flynnin kirjoja on ilmestynyt meille kotiin viime aikoina englanninkielisinä, ja se oli varmasti osasyy siihen, että halusin itsekin tutustua kirjailijaan. Ennen joululomaa ei ollut oikein aikaa perehtyä niihin sen tarkemmin, mutta kun se kirja ihan siihen minun eteeni houkuttelevasti jätettiin, olihan sitä pakko vilkaista. Suomeksi sitä ehti sitäpaitsi lukea hirmuisella vauhdilla! Veli ja kihlattunsa lähtivät omaan kotiinsa jo seuraavana päivänä, mutta siinä vaiheessa minä olin päässyt puoleenväliin kirjaa. Sain myös vinkin, että kun toinen osa alkaa, ei kirjaa voi enää lainkaan laskea käsistään. Luonnollisesti, kun itse pääsin kotiin, etsin käsiini Gone Girl -pokkarin.

Olipas hurja tarina (ja kuulemma kaikki Flynnin tarinat ovat aika hurjia ja vähän kieroja ja outoja) rakkaudesta ja parisuhteesta, samoin kuin niistä ihmisistä, joista parisuhde muodostuu. Amy ja Nick ovat melko tavallisen oloinen pari siihen asti, että Amy heidän viidennen hääpäivänsä aamuna katoaa. Miten, miksi ja minne - siitä saa lukija itse ottaa selvän. Flynnin kirjat ovat jännäreitä, vähän dekkarimaisiakin, koska niissä selvitetään outoja rikoksia ja niihin liittyviä salaisuuksia. Eivät nämä kuitenkaan mitään perinteisiä dekkareita ole eivätkä sovi kaikille dekkarien rakastajille. Minusta tämä oli aika kivan kiero tarina, ja hirveän kiinnostava oli myös kirjan psykologinen puoli - ajatukset siitä, mikä ajaa ihmisen rikoksiin.

Sitten riiputaan munasta

Eli luin juuri Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos. Joka kertoo siitä, kun mies ei halua, parisuhteessa ei puhuta ja nainen ajautuu pettämään. Markkinoinnin ja arvioiden perusteella luulin, että kirja keskittyy lähinnä ensimmäiseen, ja olikin positiivinen yllätys huomata, että siinä käytiin läpi yllättävän syvältäkin niitä syitä ja seurauksia, joita haluamattomuudella on.
Romaanin innoittamana tutustuin tarkemmin mediassa jonkin verran huomiota saaneeseen Jaana Maksimaisen väitöskirjaan Parisuhde ja ero (helda.helsinki.fi/handle/10138/23528"). Tutkimuksen mukaan parisuhde on erityinen sosiaalisen suhteen muoto, joka on terapeuttisten periaatteiden läpäisemä. Parisuhde vaatii hoitoa, ja vasta ero saattaa päätökseen tämän terapialuonteisen suhteen. Tutkimuksessa paljastuu myös, että parit, jotka harrastavat paljon seksiä, ovat onnellisempia kuin parit, jotka puhuvat paljon.
Minä kun olin aina luullut, että puhumattomuus johtaa seksittömyyteen. Olisikohan se todella noin helppoa, että kunhan vaan panee tarpeeksi, tuntee itsensä onnelliseksi? Vähän on kyllä vaikea niellä tutkimuksen teesejä, mutta ehkä minäkin olen tämän vallitsevan parisuhderetoriikan kyllästämä. En ymmärrä paremmasta. Olen silti sitä mieltä, että tavallaan jokaikinen ihmissuhde, ei pelkästään parisuhde, vaatii hoitamista, jos sillä tarkoitetaan sitä, ettei ihmissuhdetta voi ottaa itsestäänselvyytenä, vaan toiseen ihmiseen pitää panostaa. Sen ymmärrän, että parisuhteessa tämä panostaminen voi olla seksuaalisluonteista, mutta kyllä monet ihmissuhteet elävät puheestakin. Jotkut parisuhteetkin. (Vaikka totta hitossa minä olen sitä mieltä, ettei parisuhteessa pelkkä puhuminen riitä!)