torstai 31. joulukuuta 2009

Lomalukemistoni

Siskokulta oli ostanut kaikille joululahjaksi levyjä. Veljet olivat tyytyväisiä saadessaan sellaista musiikkia, jota pitää kuunnella pitkään, kunnes se sitten kolahtaa. Paras musiikki on kuulemma sellaista, että ensin se ei kuulosta oikein miltään paitsi ehkä vaikealta, mutta kun levyä on pyörittänyt kymmeniä kertoja, siitä löytyy aina jotain uutta. Minä olin todella iloinen saadessani levyn, josta tiesin jo nimestä, että tästä tykkään: minun musiikkini kuulostaa hyvältä heti ensimmäisestä kerrasta alkaen!

Moni suhtautuu kirjoihin samalla tavalla kuin minä populaarimusiikkiin. Jos tarina ei vedä mukaansa heti alusta, kirja jää lukematta. Kirjojen suhteen minä jaksan olla kärsivällinen. Monesti tarina pääsee vauhtiin vasta pitkäveteisen alun jälkeen. Tai kirjan kieleen pääsee sisälle vasta puolessavälissä. Oikeastaan suhtaudun hieman epäilevästi liian helppoihin kirjoihin. Aliarvioidaanko tässä nyt lukijaa, kun kaikki vaikuttaa niin helpolta? Tai jos teksti rullaa liian sujuvasti, lukija alkaa pelätä lopun lässähtävän.

Luin joululomalla Miina Supisen Liha tottelee kuria. Sen lukeminen oli niin vaivatonta, että vaikka tarkoitus oli joulunpyhinä vain lukaista muutama sivu yöpalaksi, ahmin sitä useampanakin yönä (vaikka eihän siitä riittänyt niin pitkäksi aikaa kuin olisi toivonut!). Sepäs oli tavattoman hauska kirja! Kärjistetystä huumorista huolimatta oli helppo nähdä kirjan henkilöissä tuttuja luonteita ja kuvioita omasta lähipiiristä, ja jotain myös omasta itsestä. Supisen teksti on kuitenkin sellaista, ettei yhtäläisyyksien tajuaminen kirjan ja todellisuuden välillä aiheuta häpeää ja syyllisyyttä, vaan itselle on helppo nauraa. Minua ilahdutti myös se, että kirjan huumori kantaa loppuun saakka - oikeastaan se vain paranee loppua kohti. Lisää tällaista ja pian, kiitos!

Joulu ei ollut kirjojen suhteen yhtä tuottoisaa aikaa kuin yleensä. Jos ei oteta lukuun niitä kirjapaketteja, jotka annettin lapsille ja vanhemmille yhteisiksi, sain YHDEN kirjan. Ja se vaikutti sellaiselta, että en usko kertovani siitä täällä uskomattoman upeana lukukokemuksena. Onneksi sain ihanilta työkavereilta läksiäislahjaksi Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Työurani on sellaisessa vaiheessa, että saan vain määräaikaisia työsuhteita, mutta ainakin saan vuoden tai puolen välein mukavia läksiäislahjoja!

Ihanaa aikaa tämä loma, kun on aikaa lukea ilman sen kummempia tavoitteita tai päämääriä. Em. teosten lisäksi olen lukenut lapsille Kolmea iloista rosvoa ja Saiturin joulua (uppoaa hyvin jo 6-vuotiaaseenkin) ja itsekseni lehtiä ja sarjakuvia (Fingerporia, Myrkkyä ym. klassikoita...). Niin, ja muutama tovi vierähti äidin kirjoittaman sukuhistorian kanssa. Siinä oli samojen muovikansien väliin koottu monta arkillista kiinnostavia juttuja isotädeistä ja -sedistä. Loppujen lopuksi kirjoissa ja elämässä on kyse samasta asiasta: tarinoista ja niiden tulkinnasta.

perjantai 6. marraskuuta 2009

Kummallisia lukukokemuksia, osa Muistinmenetys

Luin muutama viikko sitten Olga Tokarczukin romaanin Alku. Takakansi lupasi myyttejä, kansantarinoita, legendoja yms., joten päätin kokeilla. Kirja oli loistava. Yksittäisten henkilöiden oman elämän kokoisista tragedioista ja komedioista muodostui kokonaisen puolalaisen pikkukylän tarina vuosikymmenten ajalta.

Kirjastoreissullani huomasin hyllyssä saman tekijän Päivän talo, yön talo -teoksen ja lainasin sen saman tien. Aloitin lukemisen sillä tavalla hapuillen niin kuin nyt yleensäkin aletaan lukea kirjaa, josta ei etukäteen oikein tiedä, mitä on odotettavissa. Siinä vaiheessa, kun yleensä aletaan päästä kirjan juoneen sisälle, minusta rupesi tuntumaan, että olen lukenut nämä tarinat aiemminkin. Silti minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä on tulossa.

Nyt kirja alkaa olla lopuillaan, ja olen vakuuttunut siitä, että olen lukenut sen joskus aikaisemmin. On vain kovin kummallista, ettei minulla ollut siitä minkäänlaista muistijälkeä, kun tartuin siihen kirjastossa. (Tai itse asiassa kyllä minulla oli: muistan siirtäneeni sen joskus syrjään sillä perusteella, että tuota en kyllä jaksa lukea. Ja nyt olen sitten lukenut sen kahdesti!)
Minun on täytynyt lukea kirja sellaisessa elämäntilanteessa, jossa olen ollut kovasti kiireinen tai muuten vaan muissa maailmoissa (ehkä äitiyslomalla?). Luulen, että suurin yksittäinen syy, miksi en muista kirjaa, on se, ettei siinä ole varsinaista tarinaa. Tämäkin kirja muodostuu lyhyistä yksittäisistä kertomuksista, joiden henkilöt kyllä liittyvät enemmän tai vähemmän toisiinsa.

Sekin on kummallista, että minä ylipäätään olen näin tykästynyt näihin kirjoihin. Lukijana olen ahmija, en makustelija. (Ja sama taitaa päteä myös ruokaan, mutta ei siitä sen enempää...) Kammoan tunnelmallisia kuvauksia, mutta tykkään vetävistä tarinoista. Jos hyvän tarinan katkaisee maisemakuvaus, silmäilen sen vain kursorisesti läpi, etten missaa mitään tarinan kannalta oleellista. Tokarczukin kirjoja pitää kuitenkin pysähtyä aistimaan. Niitä ei voi eikä edes halua lukea nopeasti. Ehkäpä luin Päivän talon, yön talon ensimmäisellä kerralla "väärin". Onneksi osasin tällä kertaa pysähtyä nauttimaan siitä.

perjantai 30. lokakuuta 2009

Kummallisia lukukokemuksia, osa Huijaus

Kaipasin jotakin oikein kevyttä luettavaa, ja päädyin lainaamaan kirjastosta Melissa Bankin Täydellisen jutun. Kahdenkymmenen sivun jälkeen olin kummissani, viidenkymmenen sivun jälkeen tajusin tulleeni huijatuksi, sadan sivun jälkeen aloin saada jutun juonesta kiinni ja sadanviidenkymmenenen sivun jälkeen aloin surra, koska olin päässyt jo puoliväliin ja kirjan loppuminen jossain vaiheessa alkoi olla vääjäämätön tosiseikka.

Kirjan kannet oli naamioitu hämäävästi hömppäkirjallisuuden suojaväreillä: nuoren naisen kuvalla, vihjailulla koomisen epäonnisista rakkausseikkailuista, rennolla kirjasintyypillä... Todellisuudessa kirja kertoi nuoren naisen elämänkaaren pysähtyen kuvaamaan tiettyjä elämänvaiheita, joihin usein liittyi rakkausjuttu tai ainakin joku mies. Tyyli oli kepeää ja humorististakin, mutta kaukana hömpästä. Ainakin minä tunsin, että teksteissä oli paljon tarttumapintaa. Tuollaista elämä oli 13-vuotiaana, juuri tuollainen on minunkin isoäitini, ai niin tuollaisia miehiä minäkin olen tavannut... Eivätkä kaikki oivallukset todellakaan liittyneet miehiin, vaan ennemminkin ystävyyteen, suvun naisten välisiin suhteisiin, omaan kasvuprosessiin.

Olen jäänyt pohtimaan, miksi kirja pitää naamioida chicklitiksi? Eikö se muuten tee kauppaansa? Onko tarkoitus saada hömpänkuluttajat lukemaan "oikeita kirjoja"? (Eikö yhtään pelota, että osa potentiaalisista lukijoista menetetään?) Tai toisaalta: miksi pitää luokitella kirjat oikeisiin ja vähemmän oikeisiin? Miksi sen eron pitää näkyä jo kirjan kannessa? Ovatko nykyajan lukijat niin laiskoja, että kaikki pitää pureskella valmiiksi? (Miksi alan muistuttaa sitä oppilastani, jota moitin liiasta retoristen kysymysten käytöstä? Olenko itsekin niin laiska, etten jaksa muotoilla blogikirjoitusta valmiiksi, vaan tartun helppoon etenemiskeinoon?)

Joka tapauksessa. Kannattaa lukea Täydellinen juttu. Se ei ole ehkä ihan nimensä mukainen, mutta hyvin lähellä.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Kaiken kansan kirjamessut

Luulin olevani varhainen lintu, kun lähdin Kirjamessuille sunnuntaiaamuna ennen kymmentä. Aika moni muukin oli kuullut sanonnan...

Joskus aikana ennen lapsia ja työpaikkaa tapasin käydä Kirjamessuille arkipäivinä, ja silloin niillä oli mukavaa. Pari vuotta sitten tein ekskursioni uutuuskirjojen maailmaan samaan tapaan sunnuntaiaamuna, ja sain nauttia kojujen kiertelystä pari tuntia ennen ryysiksen alkua. Viime vuonna kävin tutustumassa lasten ohjelmaan lasten kanssa, enkä silloinkaan kokenut ahdistusta, vaikka viikonloppu olikin. Tämä tapahtuma todella kerää yleisöä vuosi vuodelta enemmän.

Pitäisi kai olla iloinen siitä, että moni on löytänyt kirjojen ihmeellisen maailman. Mutta olen kai luonteeltani katkera, koska koen ahdistusta siitä, että minulla ei ole enää tilaa eikä aikaa kierrellä osastoja kaikessa rauhassa. Olen myös keskusteluissa huomannut, että moni muukin jakaa tämän tunteen. Lukemisharrastus ei aina taidakaan kasvattaa suvaitsevaisuutta...


Kiitoksia muuten sille ystävälliselle miehelle, joka lähijunassa kuuli minun keskustelevan messuista ja lahjoitti ilmaisen lipun!

Kiitos myös teille messujärjestäjille, jotka olitte sijoittaneet Musiikkimessut kauimmaiseen näyttelyhalliin. Pidättehän ne jatkossakin siellä, etten tulevaisuudessa vahingossakaan eksy niille.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Voihan berliininpoppeli!

Vaikka naapuri kehui norjalaista sukusaagaa vuolaasti, en vakuuttunut tarpeeksi hankkiakseni kirjaa. (No hei, norjalainen sukukertomus, hohhoijaa...) Sitten anoppi lainasi kirjan minulle omasta aloitteestaan. Paremman lukemisen puutteessa tartuin siihen, taistelin läpi ensimmäisen luvun ja olin myyty. Aloin kysellä seuraavaa osaa jo ennen kuin ensimmäinen oli lopussa, sillä kirjasta tajusi nopeasti, että hyvä tarina tulee jäämään lukijan kannalta pahasti kesken. Nyt ylistän kirjan maasta taivaisiin kenelle tahansa vastaantulijalle, siis myös sinulle. Jos pidät sukutarinoista, rivien välissä piileksivästä huumorista ja inhimillisen elämän arvoituksista, lue Anne B. Ragden Berliininpoppelit!