28 Kirjan kannessa on kuu

Luin viime syksynä Jukka Behmin Pehmolelutytön, josta pidin kovasti. En kuitenkaan tajunnut, että Behm on kirjoittanut muutakin kuin nuortenkirjoja, joten yllätyin iloisesti, kun törmäsin hänen kirjoittamaansa Eikä yksikään, joka häneen uskoo -romaaniin, jonka kannessa on aivan selvästi kuu.

Romaani kertoo seurakuntanuorista ja seurakunnasta, jossa hurmoksellinen maallikkosaarnaaja saa ison joukon nuoria ajatustensa taakse. Vanhana seurakuntanuorena tunnistan tällaisen hurmahenkisen kristillisyyden, ja romaanin aikakausikin, 90-luku on painunut omaankin muistiini aikana, jolloin elämä, siis minun elämäni, oli kovin mustavalkoista. Romaanin nuoret tekevät kukin omat ratkaisunsa, ja jotkin ratkaisuista ovat varsin dramaattisia ja sellaisia, että ne vaikuttavat nuorten elämään vielä vuosienkin päästä.

Romaanin kieli on sujuvaa ja lukija pääsee helposti tarinan mukaan. Behm käsittelee haastavaa aihetta sekä kunnioituksella että huumorilla. Se luo romaanin maailmasta uskottavan. Suosittelen kirjaa ainakin kaikille uskonnollisten yhteisöjen nuorisotyön traumauttamille, mutta myös lukijoille, joita kiinnostaa jännitysjuonen yhdistäminen laadukkaaseen lukuromaaniin.

5 Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ei ole vielä löytänyt tietään luokseni, mutta viime syksyn Finlandia-ehdokas Synninkantajat löytyi joululomalla äidin työpöydältä.

Synninkantajat kertoo 1970-luvun lopun lestadiolaisuudesta ja hoitokokouksista, joissa ihmiset pakotettiin tunnustamaan syntinsä ja tekemään pesäeron syntiin, käytännössä siis esimerkiksi lupaamaan, että jatkossa ei tervehditä uskottomia naapureita.

Rauhala kuvaa tätä aikaa muutaman keskeisen päähenkilön kautta. Aaron on alakouluikäinen poika, jolla on läheiset välit sekä isänisään Taistoon että äidinäitiin Aliisaan. Taisto on paikallisen rauhanyhdistyksen aktiivi, jolla on keskeinen rooli hoitokokouksissa. Aliisa laulaa kirkkokuorossa (syntiä), hänellä on ystäviä lestadiolaisten ulkopuolella (syntiä) ja kaiken kukkuraksi hänen tyttärensä Auroora heilastelee uskottoman nuorukaisen kanssa (syntiä). Sekä Auroora että Aliisa ovat hoidon tarpeessa, mutta eivät tahdo siihen suostua.

Kaikki nämä neljä päähenkilöä kertovat tapahtumista omasta näkökulmastaan, ja varsinkin Aaron jää puristuksiin keskelle eri suuntiin hapuilevia henkilöitä. Välillä otetaan etäisyyttä 1970-luvusta ja ääneen pääsee Taiston toinen lapsenlapsi, mies, joka tasapainottelee oman perheensä ja sukunsa tarinan välillä. Tehdessään tilejä selviksi menneisyyden kanssa hän matkustaaa, tutustuu erilaisiin kulttuuri-ilmiöihin ja minun tulkintani mukaan myös kirjoittaa sukunsa tarinaa, eli tämän romaanin tarinaa. Minusta kertojaratkaisu toimii hienosti: välillä ollaan tapahtumien keskipisteessä, välillä analysoidaan kauempaa.

Taivaslaulua on kehuttu sujuvasta kielestä. En pysty vertaamaan, mutta kyllä tässäkin romaanissa kieli kiinnittää huomion. Nimittäin luontokuvaukset ja luontoon liittyvät vertauskuvat. Ne ovat hienosti kirjoitettuja, mutta minä ahdistun pitkistä luontokuvauksista, minkä takia tämän romaanin lukeminen oli välillä pakkopullaa. Lestadiolaisuudessa vertauskuvien hakemiseen luonnosta on pitkät perinteet, ja romaanissakin se on nimenomaan Taisto, joka näkee luonnon tapahtumat selkeämmin kuin sen, mitä todellisuudessa tapahtuu. Rinnastus toimii mainiosti.